johdannon virushaasteeseen kirjoittanut Jussi Siitarinen

Mitään väitettyä sairaaksi tekevää virusta kuten esimerkiksi SARS CoV-2, apinarokkovirus, HIV, ebolavirus, tuhkarokkovirus, influenssavirus jne ei ole koskaan eristetty suoraan ihmisestä, eläimestä, kasvista tai niiden nesteistä kuten viranomaisten vastaukset tietopyyntöihin osoittavat.

Kaikkien väitettyjen sairaaksi tekevien virusten genomit ovat keinotekoisesti kyhätty lyhyistä sekvensseistä jotka ovat peräisin SOLUVILJELMISTÄ monista eri geneettisistä lähteistä. Ne lyhyet sekvenssit on tietokoneella kyhätty kuvitteellisen viruksen teoreettiseen genomiin jollaista ei todellisuudessa ole olemassa.

Virologia on jo kumottu kontrollikokeilla

Virusten olemassaoloväitteet on kumottu jo ainakin kahdesti:

John Enders joka kehitti virologiassa käytettävän soluviljelymenettelyn teki tuhkarokkovirustutkimuksen soluviljelmistä kontrollikokeen jonka tuloksesta verrattuna alkuperäiseen kokeeseen hän sanoi: ”Tuloksia oli mahdoton erottaa toisistaan.”

Molekyylibiologi tri Stefan Lanka on tehnyt soluviljelmistä kontrollikokeen 21.4.2021. Soluviljelmät hajoavat virologien menettelystä (solujen näännyttämisestä ja myrkyttämisestä) johtuen eivätkä mistään oletetusta viruksesta. Lisäksi hän osoitti että hajonneen kontrollisoluviljelmän lyhyistä geenifragmenteista voidaan keinotekoisesti kyhätä minkä tahansa väitetyn viruksen in silico -genomi.

Elektronimikrokuvat joissa virologit väittävät näkyvän viruksia on otettu näännytetyistä ja myrkytetyistä soluviljelmistä ja näyttävät solujen hajoamistuotteita ja menettelyn tuottamia artefakteja eivätkä mitään viruksia.

Haaste virusväittelyn päättämiseksi

Haaste virusväittelyn päättämiseksi on tri Tom Cowanin, tri Mark Baileyn ja tri Kevin Corbettin luoma ja sen tarkoitus on laittaa virologian pseudotieteelliset menetelmät testiin. He haluavat virologien osoittavan virologian omilla menetelmillä että he kykenevät aidosti ja itsenäisesti – toisistaan riippumatta ja sokkona toistamaan ja monistamaan täsmälleen samat tulokset näytteistä joilla he työskentelevät.

Tri Michael Yeadon kommentoi haastetta ja allekirjoitustaan:
”Olen tietoinen että tämä kaksisivuinen taustatieto ja kokeiluehdotus tähtää osoittamaan onko viruksia olemassa vai ei ja keskittyy SARS-CoV-2:een. Olen allekirjoittajana koska ajateltuani paljon uskon nyt että se on jälleen yksi valhe jonka kohteena olemme olleet. Tutkijat, jopa ne jotka ovat keksimässä kaupallisia lääkkeitä, ovat pitäneet tosiasiana että viruksia on olemassa vaikka he eivät ole koskaan käyneet läpi alkuperäisiä tutkimuspapereita.”

Julkilausuman virusväittelyn päättämiseksi voi ladata tästä.

 

Artikkelin julkaissut Olennaisia Faktoja

---

14. heinäkuuta 2022

HAASTE: VIRUSVÄITTELYN PÄÄTTÄMINEN

“Pieni parasiitti, joka koostuu nukleiinihapoista (RNA tai DNA), jotka on koteloitu proteiinipinnoitteeseen, joka voi kopioida itseään ainoastaan isäntäsolun sisällä.” (viruksen määritelmä lainattu: Harvey Lodish, et al., Molecular Cell Biology, 4th ed, Freeman & Co., New York, NY, 2000: https://doi.org/10.1016/S1470-8175(01)00023-6)

Yli kaksi vuotta on kulunut siitä, kun “koronakriisi” sai alkunsa, mikä muutti maailmamme tulevaisuudensuuntaa. Tämän kriisin perusajatus on, että uusi ja kuolettava “virus”, SARS-CoV-2, on levinnyt ympäri maailman ja se vaikuttaa suureen osaan ihmiskuntaa negatiivisesti. Keskeistä tälle ajatukselle on perinteinen viisaus siitä, että virukset, jotka on määritelty itseään kopioivaksi proteiinipinnoitteiseksi geeneettiseksi materiaaliksi, joka on joko RNA:ta tai DNA:ta, elävät itsenäisinä olentoina reaalimaailmassa, ja että ne kykenevät toimimaan taudinaiheuttajina. Eli siis uskotaan, että proteiinipinnoitteesta ja geneettisestä sisustasta koostuva niinkutsuttu partikkeli voisi infektoida elävää kudosta ja eläviä soluja, replikoitua näissä elävissä kudoksissa, vahingoittaa kudosta viruksen siellä eläessä ja niin tehdessään uskotaan myös, että se aiheuttaa isännän sairauden ja joskus kuoleman — niinkutsuttu sairauden aiheutumisen kausaalinen virusteoria. Väitetyt viruspartikkelit sitten teorian mukaan kykenevät siirtymään muihin isäntiin ja aiheuttamaan myös näissä sairautta.

Vuosisadan ajan tehtyjen kokeiden ja tutkimusten ja lukemattomien ”virusten vastaiseen sotaan” upotettujen dollareiden jälkeen meidän tulee kysyä itseltämme olisiko aika pohtia uusiksi tätä teoriaa. Usean vuosikymmenen ajan monet lääkärit ja tieteentekijät ovat esittäneet, että tämä teoria siitä, että virukset aiheuttavat sairauksia, perustuu muutamaan perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen. Pohjimmiltaan, sen sijaan että “virukset” nähtäisiin riippumattomina, eksogeenisinä patogeeneina, nämä lääkärit ja tieteentekijät ovat ehdottaneet niiden olevan yksinkertaisesti tavallisia stressaantuneiden ja/tai kuolleiden ja kuolevien kudosten hajoamistuotteita. Siten ne eivät ole patogeeneja, ne eivät ole muille eläville olennoille haitallisia, eikä ole olemassa tieteellistä rationaalia pakottaa suojelemaan itseä tai muita niiltä. Väärinkäsitykset “viruksista” vaikuttavat suurelta osin johtuvan niiden kokeiden luonteesta, joita on käytetty todisteina väittämään, että sellaisia partikkeleita on olemassa ja että ne toimivat yllämainitulla patologisella tavalla. Olennaisesti virologian julkaisut ovat luonteeltaan deskriptiivisä, eivätkä niinkään kontrolloituja ja falsifioitavissa olevia hypoteeseihin perustuvia kokeita, jotka ovat tieteellisen metodin ytimessä.

Ehkäpä keskeisin näyttö siitä, että patogeeninen virusteoria on ongelmallinen, on että yksikään julkaistu tieteellinen paperi ei ole koskaan osoittanut, että viruksen määritelmän täyttäviä partikkeleita olisi eristetty ja puhdistettu mistään sairaan ihmisen tai eläimen kudoksista tai kehon eritteistä. Käyttäen yleisesti hyväksyttyä “eristämisen” määritelmää, joka on yhden asian erottaminen toisesta, on olemassa yleinen konsensus siitä, että tällaista ei ole tehty virologian historiassa. Partikkeleiden, jotka on menestyksellä eroteltu puhdistamisen avulla, ei ole osoitettu olevan kykeneviä replikoitumaan, infektoimaan muita tai tartuttamaan muihin sairauksia, ja täten niitä ei voi kutsua viruksiksi. Lisäksi, “genomien” ja eläinokeiden avulla esitetty “evidenssi” viruksista on käyttänyt menetelmiä, joissa kokeilla ei ole ollut riittäviä kontrolleja.

Alla esitetyt kokeet tulisi tehdä onnistuneesti ennen kuin virusteorian voidaan väittää olevan faktaa:

1. viruksen ominaisuudet omaava uniikki partikkeli eristetään sairaan elävän olennon kudoksista tai eritteistä. Käytetty puhdistusmenetelmä on virologien valittavissa, mutta elektronimikrografeja tulee käyttää varmistamaan, että ollaan puhdistettu morfologisesti identifioitavissa olevia viruspartikkeleja onnistuneesti;

2. puhdistettu partikkeli luokitellaan biokemiallisesti sen proteiinikomponenttien ja geenisekvenssin perusteella;

3. näiden samojen geenisekvenssien osoitetaan koodaavan proteiineja;

4. näiden puhdistettujen viruspartikkelien osoitetaan luonnollisen altistumisreitin kautta aiheuttavan identtisen sairauden koehenkilöille, asianmukaisia kontrolleja käyttäen;

5. partikkelit tulee eristää (puhdistamalla) uudelleen menestyksekkäästi neloskohdan koehenkilöistä, ja tulee osoittaa, että niillä on tarkalleen samat ominaisuudet kuin ykköskohdan partikkeleilla.

Me kuitenkin tajuamme, että virologit eivät välttämättä tee yllä esitetyn mukaisesti, todennäköisesti siksi koska kaikki yritykset tähän päivään mennessä niin tehdä ovat epäonnistuneet. Nyt he yksinkertaisesti välttelevät koko koetta, ja väittävät että heidän “viruksiksi” nimittämiään asioita löytyy sairaiden ihmisten tai eläimien kudoksista niin vähän, että tuo määrä ei ole riittävä sellaisen analyysin suorittamiseksi. Siksi me olemme päättäneet tulla virologeja vastaan puolimatkaan. Ensimmäisessä vaiheessa me ehdotamme, että käytetäänkin tällä hetkellä käytössä olevia menetelmiä. Virologit väittävät, että nämä patogeenivirukset ovat olemassa meidän kudoksissamme, soluissamme ja eritteissämme, koska he väittävät näkevänsä näiden uniikkien partikkelien oletetut vaikutukset useissa soluviljelmissä. Tätä prosessia he kutsivat viruksen “eristämiseksi”. He myös väittävät, että elektronimikroskoopin avulla on mahdollista nähdä näitä uniikkeja partikkeleja heidän soluviljelmissään. Viimeisenä he väittävät, että jokaisella näiden patogeenisten viruksien “lajilla” on oma uniikki genominsa, joka voidaan sekvensoida joko suoraan sairaan ihmisen ruumiineritteistä tai soluviljemän tuloksista. Nyt me pyydämme, että virologit osoittaisivat, että nämä väitteet ovat valideja, tieteellisiä ja toistettavissa. Sen sijaan että jäämme vääntämään verbaalista peistä asiasta, sovitellaan tämä asia lopullisesti tekemällä selkeitä, tarkkoja ja tieteellisiä kokeita, jotka tulevat epäilemättä näyttämään, että nämä väitteet ovat valideja.

Me ehdotamme seuraavaa koetta patogeenisen ihmisviruksen olemassaolon määrittämiseksi:

ENSIMMÄINE VAIHE

Viisi virologian laboratoriota ympäri maailman voisi ottaa osaa tähän kokeeseen eikä yksikään näistä saisi tietää, että toinen laboratorio on kokeessa mukana. Kaikkia vaiheita valvomaan pitää nimittää valvoja. Jokainen viidestä laboratoriosta saa viisi nenän kautta otettua näytettä neljältä ihmisryhmältä (eli yhteensä 20 näytettä), jotka ovat joko
1) tällä hetkellä terveitä eikä heitä hoideta minkään lääketieteellisen diagnoosin varalta;
2) saaneet keuhkosyöpädiagnoosin;
3) saaneet influenssa A -diagnoosin (olemassaolevien ohjeistusten mukaan); tai jotka
4) ovat saaneet ‘COVID-19’-diagnoosin (PCR-“testin” tai immunokromatografisella sivuvirtaustestillä.)

Jokaisen henkilön diagnoosi (tai diagnosoimattomuus) tullaan riippumattomasti verifioimaan, ja patologiset raportit tullaan julkaisemaan tutkimusraportissa. Laboratorioiden kokeet ovat sokkokokeita eivätkä he tiedä mitä näytteet ovat.

Jokainen laboratorio sitten yrittää “eristää” kyseisen viruksen (influenssa A tai SARS-CoV-2) näytteistä tai todeta, että mitään patogeenista virusta ei näytteestä löydy. Jokainen laboratorio näyttää valokuvatodisteet sytopaattisesta vaikutuksesta, mikäli sellaista on olemassa, ja selittävät selvästi jokaisen viljelyprosessin vaiheen ja käytetyt materiaalit, mukaanlukien täydellinen kuvaus kontrolleista tai “leikki-infektioista”. Seuraavaksi jokainen laboratorio hankkii riippumattomasti oikeaksi osoitettavissa olevat elektronimikroskooppikuvat “eristetystä” viruksesta, mikäli virusta on näytteessä, sekä kuvat joista käy ilmi ettei virusta löydy (oletettavasti terveiden ihmisten ja syöpätapausten kuvat). Elektronimikroskooppikuvaus on myös sokkona eivätkä mikroskooppikuvia analysoivat tiedä mitä he analysoivat. Kaikki prosessit dokumentoidaan ja niitä valvotaan.

TOINEN VAIHE

Kaikki näytteet lähetetään geenisekvensoitavaksi ja taaskin operaattorit sekvensoivat sokkona eivätkä tiedä näytteistä mitään. On odotettavissa, että jos 5 laboratoriota saa materiaalia samoiden potilaiden näytteistä, joilla on diagnosoitu COVID-19, jokaisen laboratorion tulisi kyetä tuottamaan IDENTTISET SEKVENSSIN väitetystä SARS-CoV-2 -genomista. Toisaalta, tämä genomi ei pitäisi löytyä muista näytteistä.

(Huom: tässä kokeet esitetään lyhyesti — yksityiskohtaiset protokollat tulisi sopia ja suunnitella laboratorioiden ja allekirjoittaneiden kesken.)

Jos virologit eivät onnistu saamaan tyydyttävää tulosta yllä esitetystä tutkimuksesta, silloin väitteet siitä, että on havaittu jotain “viruksia”, tulisi hylätä perusteettomina. Kaikki näiden väitteiden perusteella tehdyt varotoimet tulisi heti keskeyttää. Jos he onnistuvat tässä tutkimuksessa, silloin me rohkaisemme heitä jatkamaan puhdistuskokeita saadakseen todistusvoimaista näyttöä virusten olemassaolosta.

On kaikkien etu, että tämä eristysasia ja virusten kuten SARS-CoV-2 olemassaolokysymys ratkaistaan. Tämä edellyttää todisteita siitä, että morfologisesti ja biokemiallisesti viruksen kaltaisten hiukkasten pääsy eläviin soluihin on välttämätöntä ja riittävää, jotta syntyy identtisiä hiukkasia, jotka ovat tarttuvia ja tauteja aiheuttavia.

Me toivotamme tervetulleeksi palautteenne ja tukenne tälle aloitteelle.

Allekirjoittaneet

Thomas Cowan, MD
Mark Bailey, MD
Samantha Bailey, MD
Jitendra Banjara, MSc
Kelly Brogan, MD
Kevin Corbett, PhD
Mufassil Dingankar, BHMS
Michael Donio, MS
Jordan Grant, MD
Andrew Kaufman, MD
Valentina Kiseleva, MD
Christine Massey, MSc
Paul McSheehy, PhD
Prof. Timothy Noakes, MD
Sachin Pethkar, BAMS
Saeed Qureshi, PhD
Stefano Scoglio, PhD
Mike Stone, BEXSc
Amandha Vollmer, NDoc
Michael Yeadon, PhD

 

Artikkelin julkaissut drsambailey.com