Kirjoittanut Michael Salla

Sarjan toisessa osassa saatiin selville, että George Adamski todennäköisesti sai Pentagonilta käskyn olla hiljaa tiedoista koskien hänen kohtaamistaan avaruusolentojen kanssa vuonna 1952, mikä viittaisi siihen, että kyseessä oli Saksan salainen avaruusohjelma Antarktikselta. Sen ymmärtäminen miksi Adamski olisi näin käsketty tekemään vaatii, että ymmärrämme tapahtumia jotka tapahtuivat viisi vuotta aiemmin Etelänapamantereella.

Amiraali Richard Byrd johti laivaston retkikuntaa Antarktikselle kesällä 1946/1947 Operation Highjumpin aikaan, jonka salaiset käskyt olivat tuhota kaikki jäljelläolevat natsit joita mantereelta mahdollisesti löytyy. Byrd oli käsketty tekemään näin aikaisemminkin.

Seitsemän vuotta tuota ennen vuoden 1939 puolivälissä Byrd oli saanut komennon presidentti Franklin Rooseveltilta johtaa retkikuntaa Antarktikselle määrittämään oliko Etelänapamantereella natsien tukikohtia, jotka rikkoisivat Monroen doktriinia.  New York Times raportoi heinäkuun 7. päivänä 1939:

Presidentti Roosevelt toimi tänään estääkseen mahdollisen Saksan Etelämannerta koskevien vaatimusten laajenemisen läntiselle pallonpuoliskolle ohjeistamalla amiraali Richard E. Byrdin lähtemään lokakuussa Monroe-opin vaikutusalueelle… se [on] ilmeistä, että tämä hallitus on valmistautunut ottamaan sen kannan, mikäli tarpeen, että kaikki ulkovaltojen pyrkimykset perustaa tukikohtia 180. meridiaanin länsipuolelle Etelämantereella tulkittaisiin epäystävälliseksi teoksi…

Byrdin 1939/1940 retkikunta ei onnistunut löytämään saksalaisten tukikohtia, jotka olivat hyvin piilossa jääkerrosten alla.

Vuosia myöhemmin Nürnbergin oikeudenkäynnissä Amiraali Donitz toisti hänen aiemman sodanaikaisen väitteensä siitä, että hän oli käyttänyt saksalaista sukellusvenelaivastoa rakentamaan “haavoittumattoman linnakkeen, paratiisinkaltaisen keitaan keskelle ikuista jäätä.”

Operation Highjumpin päätyttyä ennenaikaisesti helmikuussa 1947, Byrd antoi haastattelun Chilessä maaliskuun 5. päivänä hänen matkatessaan takaisin USA:n, jossa hän puhui vihollisesta joka kykeni lentämään Etelänavalta hyökkäämään USA:a vastaan:

Amiraali Richard E Byrd varoitti tänään Yhdysvaltain tarpeesta tehdä suojatoimia mahdollista vihollisvaltion hyökkäystä vastaan, joka tehdään napa-alueelta saapuvalla lentokoneella. Amiraali sanoi: ‘En halua pelotella ketään, mutta katkera todellisuus on, että uuden sodan puhjetessa Yhdysvaltain kimppuun hyökkää lentokone, joka tulee jommalta kummalta tai molemmilta napa-alueilta.’

Byrdin haastattelun koko konteksti puhuu siitä, että saksalaiset olivat onnistuneesti aseistaneet lentäviä lautasia ja muita kehittyneitä lentoaluksia niin paljon, että mikään Yhdysvaltain laivaston ase ei olisi niiden toimintakyvyn, aseistuksen ja toimintasäteen vertainen.

Vain muutama kuukautta Byrdin haastattelun jälkeen Kenneth Arnoldin UFO-tapaus sattui kesäkuussa 1947, jossa hän näki lentävien siipialusten laivueen lentämässä Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden Cascade-vuorten yllä.

Lentävät alukset muistuttivat kovasti Hortonin veljesten Natsi-Saksalle kehittämiä aluksia, joista yksi oli siirretty Amerikkaan toisen maailmansodan jälkeen. On uskottavaa, että toimiva prototyyppi oli kehitetty ja siirretty Etelänapamantereelle, ja vuoteen 1947 mennessä se kykenisi lentämään Amerikan alueille.

Amiraali Byrdin varoitus oli osoittautunut tarkkanäköiseksi mitä tulee saksalaisten tukikohtiin Etelänapamantereella, joista he kykenivät lentämään USA:n alueille. Arnoldin tapauksen jälkeen tapahtunut UFO-havaintojen räjähdysmäinen kasvu tarkoitti, että jotkut, tai jopa monet näistä saattavat olla yhteydessä Antarktiksella toimivaan Saksan avaruusohjelmaan.

Kahdessa viikossa heinäkuussa 1952 UFOjen aallot lensivät Washington DC:n yllä. Kymmenet tuhannet silminnäkijät näkivät lentäviä aluksia, niitä valokuvattiin, havaittiin tutkissa ja armeijan pilotit näkivät niitä. Havainnot olivat niin dramaattisia, että Yhdysvaltain ilmavoimat pitivät lehdistötilaisuuden sivuuttaakseen ilmiön  “lämpötilainversiona”, sääanomaliana.

Vuosikymmenten ajan totuus alusten alkuperästä pidettiin salassa, mutta lopulta paljastettiin, että UFOt olivat itse asiassa lautasia lentäviä saksalaisia. Kolme sisäpiiriläistä tiesi alusten saksalaisalkuperästä.

William Tompkins, entinen ilmailuinsinööri, Clark McClelland, entinen NASAn avaruusalusoperaattori, sekä  Corey Goode, entinen “20 and back”-avaruusohjelman osallistuja, ovat kaikki sanoneet samaa. He ovat joko saaneet briiffausta tai saaneet muuta kautta tietää, että saksalainen antigravitaatioalus oli lentänyt Washington DC:n yllä vuonna 1952.

Tämä tuo esiin mahdollisuuden, että Adamskin vuoden 1952 kohtaamisen ja Saksan avaruusohjelman välillä on suora yhteys. Avaruusohjelma oli vastuussa ylilennoista USA:n yllä, niinkuin kesäkuun 1947 Arnoldin tapaus sekä Byrdin maaliskuun 1947 varoitus antaisivat ymmärtää.

Lisäksi, niinkuin toisessa osassa mainittiin, samankaltaisuudet Adamskin näkemien “partioalusten” sekä natsien kehittämän “Haunebu II”-aluksen vvälillä vihjaavat, että saksalaiset olisivat onnistuneet siirtämään kehittyneimpiä alustyyppejä Antarktikselle.

Idea siitä, että jotkut USA:ssa tehdyt UFO-havainnot olisivat osa Saksan avaruusohjelmaa, saa lisää tukea kahdesta UFO-laskeutumistapauksesta, jotka sattuivat 1950-luvulla, samaan aikaan kuin Adamski sanoo olleensa kontaktissa venuslaisiin.

Tammikuun 7. päivänä 1956 Willard Wannall, tuohon aikaan ylikersantti Yhdysvaltain armeijassa, sanoo nähneensä lentävän lautasen Kaimukin alueella Hawaiilla, lähellä Honolulua. Yhdysvaltain armeija ja ilmavoimien tiedustelu-upseerit briiffasivat häntä Fort Shafterissa, joka oli hänen palveluspaikkansa, ja hän kirjoitti 32-sivuisen raportin tapauksesta hänen ylemmälle upseerille.

Vaikka Wannallin briiffauksen tapauskuvaus mainittiin tuon ajan UFO-havaintoraporteissa, hänen yksityiskohtaista raporttiaan ei ole koskaan julkaistu.

Eläköidyttyään armeijasta hän kirjoitti kirjan tapauksesta vuonna 1967, jossa hän kuvasi sitä miten häntä oli velvoitettu kansallisen turvallisuuden säännöstöllä olemaan paljastamatta yksityiskohtia tapauksesta:

Kuitenkin, voidaan todeta uhmaamatta perheeni ja ystävieni turvallisuutta, tai rikkomatta mitään turvallisuussäädöksiä, että me näimme omin silmin epätavallisen lentävän aluksen laskeutumisen lähelle kotiamme, jota me tarkkailimme koko neljä-viisikymmentä minuuttia ennen sen poistumista. Minun lisäkseni paikalla oli kuusi muuta, erittäin kunnianarvoisia henkilöitä, jotka näkivät tämän havainnon yksityiskohdat sekä kiikareilla että ilman kiikareita.

Vuosikymmeniä myöhemmin Mauin UFO-raportin toimittaja kykeni haastattelemaan Wannallia ennen hänen kuolemaansa vuonna 2000, ja kansa sai kuulla ensikertaa joitain yksityiskohtia UFO-laskeutumistapauksesta:

Tuolloin kellokäyrän muotoinen, hopeanvärinen, kupolimainen alus laskeutui tiheän pöhekköiselle kukkulalle Honolulun taakse. Kun kersantti Wannall lähestyi, aluksen luukku avautui. Hän pani merkille swastikan ja natsien rautaristin molemmissa UFOissa sekä matkustajan univormun. Lautasen pilotti puhui saksalaisella aksentilla ja hänen päällään oli natsiunivormu! Kersantti Wannall kertoi meille, että natsit, jotka olivat lentäneet lentävillä lautasilla, olivat paenneet Etelä-Amerikkaan ja salaisiin maanalaisiin tukikohtiin Antarktiksen jään alle, pian ennen natsien antautumista sodassa. (Hawaii UFO Magazine #2)

Wannallin kuvaus aluksesta sopii läheisesti siihen mitä Adamski oli valokuvannut ja nähnyt omin silmin vuonna 1952, sekä Haunebu II -alukseen jota Natsi-Saksa oli salaa kehitellyt.

On ymmärrettävää miksi Wannallin 32-sivuinen raportti vuoden 1956 tapauksesta ei koskaan tullut julki kuin vasta Project Blue Bookin alaisuudessa, sillä siitä kävi ilmi, että Saksan salainen avaruusohjelma lensi aktiivisesti USA:n alueiden yllä, mukaanlukien Hawaiin saarien.

Se fakta, että pilotti puhui saksalaisella aksentilla, piti natsiunivormua ja kykeni laskeutumaan amerikkalaisen tukikohdan lähelle (Fort Shafter) kertoo, että matkustajilla ei ollut mitään pelkoa siitä, että heitä kohti ammuttaisiin. Tämä viittaa siihen, että jonkinlaisia sopimuksia oli solmittu amerikkalaisten sotilasjohtajien kanssa siitä, että saksalaiset alukset saivat lentää ja laskeutua USA:n alueille.

Tämä tuo meidät lopulta Reinhold Schmidtin tapaukseen, joka lyhyesti mainittiin ensimmäisessä osassa. Schmidt kuvaa tavanneensa lentävän lautasen matkustajaa marraskuun 5. päivänä 1957 lähellä Kearneya Nebraskassa. Hän puhui saksalaisella aksentilla englantia, ja hän puhui saksaa kun hän puhui omilleen.

Kirjassaan Edge of Tomorrow, Schmidt kirjoitti että hän aluksi uskoi kuuden matkustajan olevan saksalaisia tieteentekijöitä:

Luulin että se oli ehkä tullut Venäjältä, ja että sitä miehitti ryhmä saksalaisia tieteentekijöitä, jotka olivat tulleet keräämään dataa Venäjän ensimmäisestä Sputnikista, joka oli laukaistu noin viikkoa aiemmin.

Myöhemmin eräs matkustajista otti häneen yhteyttä, ja Schmidtilla oli lisätapaamisia ja tämä muutti hänen mielensä aluksen alkuperästä. Hän viittasi aluksen matkaajiin nyt avaruusolentoina Saturnuksesta.

Adamskin tapaan Schidt on saattanut joutua syömään pajunköyttä aluksen matkustajista että ne olisivat avaruusolentoja, huolimatta ilmiselvistä merkeistä siitä, että he olivat osa Saksan salaista avaruusohjelmaa, joka toimi toisen maailmansodan jälkeen. Vaihtoehtoisesti, samoin kuin Adamski, kansallisen turvallisuuden viranomaiset ovat saattaneet painostaa Schidtiä jättämään pois kaikki julkiset viittaukset avaruusaluksen matkustajiin saksalaisina.

Tämä jälkimmäinen selitys saa tukea hämmentävästä kohtelusta, jota Schidtin osaksi lankesi paikallisviranomaisilta sen jälkeen, kun hän oli ensikertaa raportoinut vuoden 1957 kontaktistaan. Alkukiinnostus ja ystävällinen tuki, joka johti hetkellisesti palstamillimetreihin paikallismediassa, muuttui dramaattisesti suoraksi paikallisviranomaisten vihamielisyydeksi kahden ilmavoimien upseerin saapumisen jälkeen.

Laajojen haastatteluiden ja ilmavoimien upseerien sekä useiden viranomaisten, paikallisen ja kansallisen median kanssa pidettyjen briiffausten jälkeen poliisipäällikkö kuumotteli Schidtiä ja panosti häntä muuttamaan julkista todistustaan.

Schmidt joutui mystisesti vankilaan ilman syytteitä kahdeksi päiväksi, ja sitten hänet vietiin mielisairaalaan Hastingsissa, Nebraskassa. Kaikki tämä tehtiin ilman, että hänelle annettiin mahdollisuutta puolustautua lakimiehen avulla. Hänet lopulta päästettiin pois sen jälkeen kun hänen perheensä ja työnantajansa tulivat väliin.

Kahden ilmavoimien upseerin kova painostus Schidtiä kohtaan jotta hän muuttaisi tarinaansa selvästi puhuu siitä, että tarinan keskeiset elementit uhkasivat kansallista turvallisuutta. Itse asiassa hänen poispääsynsä pidätyksestä todennäköisesti johti siihen, että hän muutti tarinan keskeisiä elementtejä.

Schmidtin todistus viittaa siihen, niinkuin Adamskin ja Wannallin tapaukset, että alus kuului Saksan salaiseen avaruusohjelmaan, joka aktiivisesti teki ylilentoja ja laskeutui USA:n alueille. Kaikki viittaukset Saksaan aluksen alkuperänä hyssyteltiin, ja sen sijaan painotettiin viittauksia Venukselta, Saturnukselta ja muualta tulleisiin avaruusolentoihin.

Lopuksi

Lopuksi voidaan todeta, että tässä kolmiosaisessa sarjassa tarkasteltu materiaali viittaa siihen, että George Adamskin kontaktitapaus, kuten myös Wannallin ja Scmidtin tapaukset olivat todennäköisesti tapauksia, jossa Amerikan kansalaiset kohtasivat Saksan avaruusohjelman henkilöitä, jotka toimivat Etelänapamantereen suunnalta. Sekä lentävien lautasten matkaajat sekä Yhdysvaltain armeija piilottivat yhteyden Saksaan ja rohkaisivat hypoteesia avaruusolennoista selityksenä lautasten alkuperälle.

Tämä ei tarkoita, että kaikki väitetyt avaruusolentokontaktitapaukset todella olisivat Antarktikselta toimivan Saksan salaisen avaruusohjelman henkilöstön kanssa. Saksalaiset olivat kuitenkin saaneet apua avaruusolennoilta, jotka olivat antaneet heille toimivan avaruusaluksen takaisinmallinnettavaksi toisen maailmansodan aikaan ja auttaneet saksalaisia perustamaan tukikohtia Antaktikselle.

Huolimatta avaruusolentojen mukanaolosta Saksan avaruusohjelmassa, on silti tarve käydä läpi uudestaan 1950- ja 1960-luvun kontaktitapauksia, jotta voitaisiin määrittää väitettyjen “Avaruusveljien” todellinen alkuperä sekä Pentagonin pyrkimykset tukahduttaa totuus.

Amerikan kansallisen turvallisuuden establishment rohkaisi Adamskin, Schmidtin ja muiden heidän kaltaisten kontaktitapausten debunkkausta, ei siksi että he olisivat pelänneet kansan saavan tietää avaruusolentojen vierailuista, vaan koska he pelkäsivät, että kansa saa tietää totuuden Saksan breakaway-valtiosta Antarktiksella.

Voimakkaimmat valtiot tuohon aikaan olivat USA, Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto, jotka eivät halunneet heidän kansalaistensa saavan tietää, että Natsi-Saksan jäänteet olivat selvinneet toisesta maailmansodasta, ja myös että sen teknologinen kehitys oli edistänyt ilmailuteknologiaa niin voimakkaasti, että se dominoi entisiä liittoutuneita voimia eikä heillä ollut mitään siihen verrattavaa.

Toivottiin siis, että salaiset sopimukset, Saksan Antarktiksen laitoksiin soluttautuminen ja petkutus olisivat työkaluja, joilla teknologinen etumatka voitaisiin kuroa umpeen. Sillä välin totuus olisi pidettävä salassa Saksan yhteydestä “Avaruusveljiin”, joita Adamski, Schmidt, Wannall ja muut kontaktihenkilöt olivat alkaneet tapailla 1950-luvulla.

[Klikkaa tästä lukeaksesi sarjan osa 1 sekä tästä osa 2]

Artikkelin julkaissut exopolitics.org