Tämä on ensimmäinen kappale David Wilcockin kirjasta Atlantean Heritage.

ATLANTIS: Pohjatyö ymmärrykselle

Tämän kirjan pääpointti on, että me emm voi enää kieltää että erittäin kehittynyt sivilisaatio on ollut olemassa ainakin 12,500 vuotta sitten, ja mahdollisesti paljon kauemminkin ulottuen kaukaiseen antiikin hämärään. Yksiselitteinen todiste tälle tapaukselle on nyt nousemassa esiin niin monista suunnista yhtä aikaa, että edes lyhytkin katsaus kaikkiin keskeisimpiin fyysisiin / arkeologisiin todisteisiin veisi ainakin toisen kokonaisen kirjan. Niille jotka ovat kiinnostuneita tämän tiedon etsimisestä ja tutkimuksen edistämisestä, tässäpä nykyaikaisten kirjojen lyhyt läpileikkaus niistä jotka ovat osoittautuneet varsin akateemisiksi, hyvämaineisiksi ja valaiseviksi:

• Edgar Evans Cayce: Atlantis Revisited
• Graham Hancock: Fingerprints of the Gods
• Rand & Rose Flem-Ath: When the Sky Fell
• Robert Bauval & Adrian Gilbert: The Orion Mystery
• Graham Hancock & Robert Bauval: The Message of the Sphinx
• Colin Wilson: From Atlantis to the Sphinx

Sfinksin vesiuurteet

Yleisin argumentti, joka tulee vastaan kun yllämainittuja kirjoja sekä muita samanlaisia lukee, on pitävä näyttö Atlantiksen puolesta. Tässä viittaamme havaittavaan faktaan Egyptin Suuresta Sfinksistä, joka sijaitsee suoraan kolmen Gizan tason pääpyramidin vieressä, ja joka näyttää erehtymättömästi merkkejä siitä että se on ollut kosketuksissa veden kanssa. Ja koska me tiedämme että Egypti on nyt aavikkoa, Sfinksin on täytynyt olla rakennettu aikana jolloin alueella oli runsas, vehreä viidakkoilmasto jossa vettä on satanut runsaasti.

Jopa kaikkein törkeimmin konservatiivisten geologisten estimaattien mukaan, jotka arvioivan Egyptissä olleen tällaisia olosuhteita, tuollainen aika menee ainakin aikaan 7000 e.Kr., ja suurin osa ihmisistä on sitä mieltä että 9000 e.Kr. on paljon realistisempi luku — ja se on yksinkertaisesti kaikkein viimeisin aika jolloin tuolla on ollut vesisateita yleensäkään. Mukaan täytyy silloin ottaa se miten kauan sellaisten vesiuurteiden kehittymiseen menee — ei varmastikaan muutama sata vuotta mutta mahdollisesti tuhansia.

Tämä kiinnostava seikka oli alunperin R.A. Schwaller de Lubiczin merkillepanema, joka oli loistava akateemikko ja läpikotainen tutkija, joka täydellisesti muutti ihmiskunnan ymmärryksen muinaisesta Egyptistä ja Atlantiksesta 1900-luvun puolessa välissä. Suurin osa hänen työstään keskittyy sen ymmärtämisen tärkeyteen miten muinaiset käyttivät symbolismia välittämään ideoita ja filosofioita, sellaisten käsitteiden kuten hieroglyfien ja arkkitehtonisten luomusten kautta. Ja vaikka hänen teoksensa eivät olekaan suuren kansan tuntemia, niiden vaikutukset on edelleen nähtävissä moderniin yhteiskuntaan.

Nykyajan kirjailija John Anthony West löysi uudelleen tämän informaation, joka on varsin arkipäiväisesti mainittu de Lubiczin kirjassa The Temple in Man, ja hän tajusi että kyseessä oli selkeästi jotain joka oli testattavissa ja osoittettavissa, ja se on ollut menneinä aikoina varsin jätetty huomiotta. Ja monien, monien, monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen saada tukea useilta geologisteilta, West kykeni kehittämään yhteistyötä Robert Schochin kanssa, joka oli nuori mutta kunnioitettu asiantuntija alalla, ja joka oli julkaissut jo neljä kirjaa arkeologiasta vielä parikymppisenä.

Schoch oli haluton tutkimaan asiaa kunnes hän oli varma siitä että hänellä olisi rahoitus akateemiselta organisaatiolta, mutta 1990-luvun alkuun mennessä hän oli valmis lähtemään mukaan. West ja Schoch sitten matkasivat Egyptiin ja havaitsivat että keissi oli vieläkin valtaisampi kuin he olivat kuvitelleet — löytyi ylivoimaisen turhia merkkejä vesiuurteista joka puolella minne he katsoivatkin, sekä Sfinksistä että lähellä olevien temppelien kivipaasista. Todellakin, jokaisen ”nollahypoteesin” tai skeptisen julistuksen vesiuurteiden argumentista taidokkaasti West ja Schoch ovat väistäneet. Tämän kanssa ei yksinkertaisesti voi olla samaa mieltä. Sfinksi on kaivettu kalkkikivestä, joka on hiekanjyvien kasauma joka on sulautunut yhteen kiinteäksi. Tuulen eroosio tuottaa kerrostuneita, vaakasuorakohojuovaisia pintoja kalkkikiveen jotka näyttävät kuin vanhan kirjan sivuilta, niinkuin tietyt kerrokset kasautuneessa kivessä muuttuisivat ohuemmiksi ja heikommiksi ja toiset taas paksummiksi ja vahvemmiksi. Vahvat kalkkikiven alueet vastustavat tuulen voimaa paremmin ja näin kuluvat vähemmän, kun taas heikot kerrokset katoavat nopeammin, näin tuottaen epätasaisen pinnan.

Toisaalta veden eroosio tuottaa pegmeitä, aistillisia kurveja jotka leikkaavat suoraan kiveen huolimatta sen paksuudesta, muodostaen pyöreitä kulmia, käärmeen kaltaisia noroja ja halkeamia. Eroosion merkit ovat niin selvät että kun West naamioi Sfinksin pois kuvista nauhalla, kaikki geologit jotka näyttivät kuvaa kykenivät olemaan samaa mieltä että se oli kuva kalliosta jossa on veden eroosiota. Kuitenkin heti kun West poisti teipin ja näytti mistä kuvat olivat, he välittömästi muuttuivat kiihtyneiksi eivätkä halunneet keskustella aiheesta enää enempää, yksinkertaisesti maineensa menettämisen pelosta. Schoch oli ensimmäinen geologi joka kohtasi faktat silmästä silmään ja pani maineensa alttiiksi.

Ja niin vaikka heittäisikin paljon selvää todistusaineistoa joka tukee kehittyneen sivilisaation olemassaoloa, palaamme aina takaisin Sfinksiin. Kun me tiedämme mitä olemme etsimässä, me tajuamme että tämä on vain yksi niistä itsestäänselvistä keinoista esittää Atlantiksen kulttuurin olevan historiallinen fakta — ja näin keräämme lisää näitä vihjeitä kirjan edistyessä.

Robert Bauval ja ”Gizan linjaus”

Seuraava ”Atlantiksen kysymyksen” yhteydessä käsitelty suuri argumentti lähihistoriasta tulee Robert Bauvalilta. Gizan kolme pääpyramidia ovat lähellä toisiaan, ja Bauval halusi oppia niiden asetteluun liittyvätä geometrisesta epäsymmetriasta. Hän tiesi että täytyi olla jokin syy miksi ne olivat sillä tavoin asemoitu, mutta hänen piirtäessään diagrammeja ja kytkiessään niitä toisiinsa viivoin, mikään ei tuntunut täsmäävän. Inspiraatio viimein iski kun hän katsoi ylös Orionin tähdistöön, jossa kolme päätähteä muodostaa kuvion keskiosan, johon viitataan ”vyönä”.

Hän tajusi, että Gizan pyramidit oli asemoitu tarkoin samaan tapaan kuin Orionin ”vyö”, ja hän nopeasti osoitti tämän laittamalla päällekäin pyramidien sijainnit kartalla sekä tähtikartan. Pyramidit olivat kukin oikealla paikalla, mutta sen lisäksi jopa pyramidien suhteelliset koot ja värit olivat suoraan suhteessa Orionin vyön tähtien kirkkauksiin. (Kheopsin ja Khefrenin pyramidit molemmat olivat valkoisen kalkkikiven peitossa ja kutakuinkin samaa kokoa, kuten kaksi vyön päätähteä, kun taas Menkaure-pyramidi on selkeästi pienempi ja alunperin punaiseen graniittiin koteloitu, kuten himmeämpi ja punaisempi kolmas tähti.)

Kun Bauval jatkoi aiheen tutkimista, hän tajusi että Gizan arkkitehdit ovat luoneet täyden kopion tähtitaivaasta — idea joka sopii täydellisesti heidän käsitteeseensä yhteydestä fyysisen maailman ja henkisen maailman välillä, nimeltään Duat. Kaikki maa lähellä Niiliä tuntuu olevan harmonisesti faktoroitu designiin. Toisin sanoen, Niilin positio suhteessa pyramideihin oli identtinen Linnunradan suhteeseen Orionin vyöhön tähtitaivaalla. Pyramidit Gizan lähellä tuntuivat viittaavan siihen että useat merkittävät Orionin tähdistön tähdet sekä lähellä oleva Hyadien tähtijoukko ikuistettiin kiveen maapallolla.

Robert Bauvalin vertailu Orion/Linnunradan sekä GIza/Niilin välillä

Kaikkein tärkein aspekti Bauvalin koko argumentissa on kuitenkin se, että Gizan kompleksi oli selkeästi rakennettu olemaan aikakoodattu, käyttäen luonnollisia, hitaita maapallon liikkeitä nimeltään prekessio. Myöhemmin kirjassa puhumme maapallon prekessiosta varsin laajalti, joka lopulta ei ole mitään muuta kuin pitkäaikaista maapallon pohjois-etelä -akselin heiluntaa joka kestää 25920 vuotta.

Prekessio on havaittavissa täällä maapallolla selkeänä yhden asteen siirtymänä tähtien sijainnista taivaalla joka 72:s vuosi. Se mitä tämä tarkoittaa on että jos valitsisit tietyn yön joka vuosi, kuten esim. päiväntasaus jolloin aurinko on täydellisen linjassa maapallon päiväntasaajan kanssa, ja mittaisit kaikkien tähtien paikat taivaalla tuona yönä, 72 vuoden jälkeen ne ovat ajautuneet yhden asteen pois linjasta. Paljon pidemmillä ajanjaksoilla tämä luo ympyräliikkeen taivaissa, joka asteittain muuttaa Pohjantähden paikkaa, kuten myös muiden tähtikuvioiden.

Ja näin käyttämällä ohjelmaa nimeltään Skyglobe, Bauval tajusi että ainoat ”viimeaikaiset” hetket jolloin Linnunrata olisi ollut täydellien linjassa Niilin kanssa oli noin 12500 vuotta sitten. Silloin, ja ainoastaan silloin (ellet sitten ole valmis menemään yli 30 tuhannen vuoden taakse), olisi ollut mahdollista seistä maapallolla ja havaita pyramidien ja Niilin kytkeytyvän suoraan Linnunrataan ja Orionin vyön täydellisesti heijastavan maan pyramidien sijainteja. Oli selkeää että Bauval oli löytänyt aikakapselin, koodatun matriisin informaatiota joka oli suunniteltu näyttämään tasan tarkan ajan jolloin koko kompleksi suunniteltiin ensimmäistä kertaa.

Super-kehittynyttä porausta

Toinen viimeaikainen läpimurto argumentissa menneestä sivilisaatiosta, jolla on ollut korkeaa teknologiaa, tulee Christopher Dunnilta, jonka pääosaamisalue on poraaminen. Hän on ratkaisevasti osoittanut että tietyt artefaktit, mm. tyhjä arkku tai ”Graniittiakku”, joka on Suuren Pyramidin Kuninkaan Kammiossa, näyttää merkkejä kehittyneistä poraustekniikoista jotka menevät pidemmälle kuin mikään meillä tällä hetkellä hallussamme oleva.

Dunn analysoi Graniittiarkkua ja löysi selvää evidenssiä siitä että se on tehty ontoksi jonkinlaisella tuubinmuotoisella poralla joka irroittaisi siitä palan kerrallaan. Jopa vieläkin ihmeellisemmin spiraalikuviot, jotka jäivät jälkeen graniittiin, näyttävät että pora kykeni poraamaan kymmenesosatuuman kiveä sekunnissa. Graniitti on kuitenkin niin kovaa kiveä että edes modernit timanttiporat eivät kykene parempaan kuin sadasosatuumaan sekunnissa.

Toinen alue Dunnin tutkimuksissa, joka tuli myös Graham Hancockin noteeraamaksi, oli dioriittivaasit ja -patsaat. Nämä ovat tummanvärisiä ja sitä pidetään yhtenä kaikkein kovimmista kivistä maapallolla. Nämä vaasit ovat erittäin pitkiä ja ohutkaulaisia, ja ne on koverrettu yhdestä ainoasta palasta dioriittia. Joidenkin vaasien avautumat eivät ole tarpeeksi suuret edes lapsen sormien siitä sisään mahtumiseen, ja kuitenkin sisäosat on koverrettu täydellisesti. Joten nyt täytyy visualisoida pora johon verrattuna muut kalpenevat, mutta sen lisäksi pora jolla on joustavuutta jotta pieni reikä voidaan tuottaa ja liikkua sisällä.

Dunnin päätelmä oli, että esi-isien on pakko ollut omistaa poraustekniikka joka on paljon kehittyneempi kuin mikään mikä meilllä on hallussa. Hän ehdottaa että nämä muinaiset porat ovat saattaneet käyttää yliääniä hyväksi jollain tavalla, ja näin työskennellä samaan tapaan kuin katuporan toistuva värähtely kaivertaa betonia kaduilla ja jalkakäytävillä. Mutta silloinkaan hän ei kykene selittämään miten he ovat kyenneet kaivertamaan dioriittivaaseja.

Muinaiset avaruusalukset

Toinen suhteellisen uusi ja kiinnostava kehityskulku menneen teknologiayhteiskunnan todistamisessa on Richard Hoaglandin tutkimusryhmä The Enterprise Mission. Muunmuassa tässä artikkelissa Hoagland et al. käyvät läpi saksalaisten tiedemiesten Algund Eeboom ja Peter Belting viimeaikaisia löytöjä. Heidän löytönsä koskevat useita pieniä kultahelyjä jotka löydettiin Inkojen haudoista. Ne ovat tuhansia vuosia vanhoja. Selkeästi nämä helyt kuvaavat rakenteita jotka näyttävät lentokoneilta.

Osoittaakseen näitten pienten mallien esittävän lentokoneita, Eeboom ja Belting  tekivät yhteistyötä suunnitellakseen skeman esineille. Sitten he laajensivat näiden suunnitelmien skaalaa jotta niistä voitaisiin rakentaa toimivia malleja.

Ja heidän yllätyksekseen he havaitsivat, että yksinkertaisesti panemalla propelli eteen ja vakauttajat siipiin, lentokoneet lensivät ja sen lisäksi ne kykenivät monimutkaisiin ilmaliikkeisiin etäohjattuina.

Hoagland huomauttaa myös, että paljon tunnetumpi fakta on että linnun muotoisia riippuliitäjiä on löydetty Egyptin haudoista. Koska nämä liitäjät ovat myös uskomattoman samannäköisiä kuin toimivat lentokoneet ja ne kykenevät pitkiin lentomatkoihin kun niitä heitetään, meidän tulee olettaa että muinaiset egyptiläiset olivat myös tietoisia tästä teknologiasta. Nyt Inka-haudoista nähtävien todisteiden valossa voimme olettaa että lintuliitäjät olivat yksinkertaisesti lasten lelumalleja systeemeistä jotka olivat tuolloin paljon yleisemmässä käytössä.

Ja niin, jos me näemme toimivia lentokonemalleja rakennettavan pieniksi kultapatsaiksi ja puumalleiksi kahdella eri muinaisella kulttuurilla Atlantin valtameren molemmilla puolilla, meidän tulee olettaa että suuren mittakaavan teknologiayhteiskunta, jolla on täysin toimiva ilma-alus, oli tuolloin olemassa. Ja hypotetisoidun 12500 vuoden ajanjakson aikana meidän tulisi odottaa, että sellaiset puusta tai metallista tuotetut rakenteet ovat kauan sitten jo tuhoutuneet.

Atlantin tarustot kertovat, että lähes koko tuon ajan yhteiskunta oli saarella joka oli Atlantin valtameren kohdalla, ja että se on vajonnut mereen. Ja jos modernit nykyajan lelut yhtäkkiä joutuisivat kataklysmisen onnettomuuden uhriksi ja ne jätettäisiin 12 tuhanneksi vuodeksi, aaltojen, maan liikkeiden, ruosteen, tornadojen, hurrikaanien, nousevien merenpintojen, jäävuorten, luonnontuhojen ja muiden kasvun ja rapautumisen muotojen raaka toiminta on todennäköisesti tuhonnut kaikki jäljelle jääneet esineet kuten puutalot, tyhjät rakennukset, lasiset pilvenpiirtäjät ja metalliset autot, junat tai lentokoneet.

Joten, huolimatta niiden lelulta näyttävästä ulkomuodosta, nämä pienet patsaat voivat hyvin olla olleet pyhiä esineitä — jotkut jäljelle jääneet kulttuurin palaset jotka Ajan hammas on tuhonnut. Nämä mittaamattoman arvokkaat mallit ovat tulleet tuhansien vuosien aikana Atlantikselta selvinneiden kulttuurien kopioimiksi ennenkuin ne haudattiin. Nämä olivat suoria symboleita menneistä ”Jumalten ajoista” kun ihmiskunta oli valloittanut taivaat ja kykeni lentämään niin halutessaan, kehittyneen teknologian avulla.

Atlantin kirjallisuus

Vastoin muiden uskomuksia, jopa niiden jotka ovat tutkineet aihetta pitkän aikaa, Atlantiksen ajoista ei tunnu jääneen jäljelle kirjallisuuslähteitä. Kaikkein informatiivisin materiaali joka tarjoaa selityksen lentokonemalleille tulee Intian veda-kirjallisuudesta. David Hatcher Childressin kirjan Vimana Aircraft of Ancient India and Atlantis mukaan,

Intia 15,000 vuotta sitten tunnettiin nimellä Raman imperiumi, maa joka oli olemassa Atlantiksen aikaan. Massiivinen määrä edelleen olemassaolevia tekstejä Intiassa todistaa äärimmäisen kehittyneestä sivilisaatiosta joka näiden tekstien mukaan ulottuu yli 26 tuhannen vuoden taakse. Kaameat sodat ja siitä seuranneet maanmuutokset tuhosivat nämä sivilisaatiot, jättäen jälkeensä eristäytyneitä sivilisaation taskuja.

Tuhoisat (Hindu-tekstit tuntevat tämän nimellä) Ramayana-sodat sekä erityisesti Mahabrata sanotaan olevan kauheiden sotien kulminoituma viime Kali Yugan aikaan (ajan kosminen sykli). Ajoitusprosessi on vaikea, sillä ei ole olemassa eksaktia tapaa ajoittaa yugoja koska ne ovat syklejä syklien sisässä. Suuremman yuga-syklin sanotaan kestäneen viimeiset 6000 vuotta kun taas lyhyempi sykli on vain 360 vuotta tri. Kunwarlal Jain Vyasin teorian mukaan. Hänen papereissaan Rama kuuluu 24:n pienempään yuga-sykliin ja että Manu- ja Mahabrata-kausien välillä on 71 sykliä, joka on yhteensä 26,000 vuotta.

Selkeästi, jos lyhyemmät Hindu-syklit ovat 360 vuotta ja heidän tekstinsä ovat säntillisesti laskeneet niitä olevan ainakin 71, me käsittelemme sivilisaatiota joka on paljon vanhempi kuin mitä me tällä hetkellä haluamme tunnustaa. Vielä tärkeämmin, useat Veda-tekstit viittaavat monest vimanoihin , tai lentäviin aluksiin, kuten mys niiden käyttöön tuhoisina ydinaseina. Todellakin, jotkut Veda-kuvaukset vimanasta ovat niin täydellisen sopivia lentokoneisiin, että tutkijat poikkeuksetta käyttävät tätä sanaa kun he kääntävät ne englanniksi.

Tarkemmin selitettynä me lainaamme tri. Richard L. Thompsonin kirjaa Alien Identities. Thompson on Cornellista valmistunut tohtori matematiikasta, jolla on myös syvä kiinnostus Veda-teksteihin ja ufologiaan.

Hänen kirjansa on yksi muutamasta läpimurtotekstistä ufologiasta nykyään, jossa kirjailija teki merkittäviä uusia löytöjä sen sijaan että olisi yksinkertaisesti kävisi läpi todistajien kertomuksia sellaisista tapauksista kuin esimerkiksi Roswellin törmäys. Ja niin, seitsemännestä kappalseesta, sivut 260-261, me luenne seuraavaa, alleviivaukset ja kommentit lisättynä:

[Muinaisen kirjailijan] Bhoja [teksti nimeltään] Samarangana-sutradhara sanoo että pääasiallinen materiaalisen lentokoneen [tai vimanan] runko on kevyttä puuta, tai laghu-daru. Aluksella on suuren linnun muoto, jolla on siivet molemmilla sivuilla. Liikuttava voima tulee tulipesästä jolla on elohopeaa liekin yllä. Lämmitetyn elohopean tuottama energia, jota auttaa siipien läpyttely, saa aikaan koneen lennon ilmassa. Koska aluksella oli kone, me voimme spekuloida että siipien läpyttelyn tarkoitus oli ohjata lentosuuntaa liikuttavan voiman sijaan…

[Huom: Idea ”siipien läpyttelystä” voi olla jälkeentulleiden veedisten kirjailijoiden käännösvirhe, joka alunperin viittasi pilotin siivekkeiden ja vakauttimien käyttöön hänen ohjatessaan konetta.]

Ehdottaisin että Bhojan kuvaamat ideat vimanoista ovat ovat enemmän samanlaisia tavallisten lentokoneiden kanssa kuin UFOjen. Niinpä ne ovat tehty tavallisista materiaaleista kuin puu, niillä on siivet, ne lentävät kuin linnut…

Kuitenkin nämä vimanat ovat oikeasti sähköistettyjä, ja tuntuu siltä kuin ne nojaisivat joihinkin perinteisiin mekaanisiin metodeihin joilla saada energiaa palavasta polttoaineesta ja käyttää ilmavirtausta siipien yllä. Me vertaamme tätä UFOjen lento-ominaisuuksiin joilla on siivet, suihkumoottorit tai propellit, ja ne tuntuvat lentävän tavalla joka on ristiriidassa fysiikan periaatteiden kanssa.

Veedojen kuvaukset mahdollisesta ydinräjädyksestä, suoraan sivulta 677 muinaisesta Drona Parva -tekstistä poimittuna karmii jo selkäpiitä. Huolimatta sen kaameasta sisällöstä, me olemme lisänneet sen tähän muistuttamaan itseämme siitä mitä olemme tehneet toisillemme menneisyydessämme:

Uljas Adwatthaman, joka silloin pysyi järkähtämättä hänen ( vimanassaan ) kosketti vettä ja kutsui Agneya-asetta, Jumalat eivät tätä kyenneet vastustamaan. Tähdätessään kaikkia hänen näkyviä ja näkymättömiä vihollisia, tuutorin poikaa, tuota vihamielisten sankareiden surmaajaa, inspiroi mantroillaan savuttoman tulen pylvään ja päästi sen kaikkialle, täynnä raivoa. Tiheät nuolisuihkut sitten irtosivat siitä taivaista. Tulenlieskojen lyödessä noiden nuolien sataessa Parthien ympärille kaikilta puolilta. Meteorit välähtivät taivaankannella. Synkkä alakuloisuus varjosti (Pandava) sotajoukkoa. Kaikki kompassin pisteet suljettu tuon pimeyden sisään… Pahaenteiset tuulet alkoivat puhaltaa. Itse aurinko ei enää lämmittänyt…

Jopa alkuaineet tuntuivat huolestuneilta… Universumi kärventyi kuumuudessa joka tuntui olevan kuume. Elefanttien ja muiden olentojen maat kärventyivät tuon aseen energiasta, juoksivat karkuun, hengittäen raskaasti ja halukkaina paeta suojaan tuolta kaamealta voimalta. Jopa vedet kuumenivat, olennot tuossa elementissä, oi Bharata, muuttuivat tavattoman rauhattomiksi ja tuntuivat palavan…

Jättiläismäiset elefantit paloivat tuosta aseesta, putosivat maapallolle ympäriinsä, huutaen hurjia huutoja niinkuin nuo pilvissä. Toiset jättiläismäiset elefantit, tulen kärventäminä, juoksentelivat ympäriinsä, karjuivat peloissaan, niinkuin suuren metsäpalon keskellä. Ratsut, oi Kuningas, ja autot jotka myös tuon aseen polttamat olivat, oi Herra, kuin puunlatvat metsäpalossa.

Totisesti, jos tämä ei ole pelottava kuvaus vihaisesta ydinaseen käytöstä, miten voimme siis selittää kaikki yhteydet jotka niin helposti ovat näkyvissä? Onko tämä syy miksi Robert Oppenheimer, eräs ydinpommin isistä, tuli lainatuksi sanoneen ensimmäisen modernin prototyypin koelaukaisusta,

”Eihän tämä ole ensimmäinen kerta kun ihmiskunta on käyttänyt ydinasetta?”

 

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades