Tilannearvio: UFO-paljastuksen kaksi osapuolta

Kirjoittanut Bryce Zabel

Voivatko UFO-paljastusdebatin kaksi osapuolta olla molemmat samaan aikaan oikeassa ja väärässä? Vaikka meillä onkin oikeus saada tietää, kestämmekö me kuulla totuuden?

Minä olen yksi niistä ihmisistä, joka on puhunut UFO-todellisuuden paljastuksen puolesta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Se on keskeinen teema ensimmäisen käsikirjoittamani elokuvan Official Denial (Syfy Channel) juonessa, ja jopa 20 tuntisessa avaruusolentojen hyökkäysteemalla varustetussa sarjassa Dark Skies (NBC). Aivan kuin tuossa ei olisi tarpeeksi, minä kirjoitin yhdessä Richard Dolanin kanssa kokonaisen kirjan mitä paljastuksesta mahdollisesti seuraa yhteiskunnalle ja maallisille instituutioille, A.D. After Disclosure. Se on ollut pakkomielteeni jo neljännesvuosisadan ajan.

Et kestä totuutta

Elokuvassa A Few Good Men, Jack Nicholsonin esittämä eversti Jessep huutaa mielipiteensä Tom Cruisen luutnantti Daniel Kaffeelle. Jessep yksinkertaisesti uskoo, että demokratian pitää tehdä joitain asioita, jotka vaativat kovempia kansalaisia pitämään meitä muita turvassa millä tahansa keinolla, ja että meidän ei oikeasti tarvitse saada kuulla totuutta.

Tämä argumentti on selvästi ollut voitolla usean vuosikymmenen ajan, käytännössä siitä lähtien kun lentävät lautaset vuonna 1947 alkoivat lennellä taivaalla, joista Kenneth Arnold tuli tunnetuksi Washingtonin osavaltiossa, sekä myös ensin myönnetty mutta sitten kiistetty Roswellin maahansyöksy New Mexicon autiomaassa samana vuonna.

Ihmisillä on oikeus tietää

Oikeus tietää -näkökanta on otettu taas käyttöön selittämään kaikki mahdollinen Watergaten kuulemisista FOIA-lakiin. Idea on, että salaisuuksia ei tulisi saada pitää salassa ikuisesti, ja että portinvartijoiden tulee astua sivuun muulloin paitsi kansallisen turvallisuuden uhkien tapauksessa, ja silloinkaan asioita ei saa salata pitkään.

Ei ole epäilystäkään etteikö tämä argumentti olisi ollut tappiollinen toisen maailmansodan loputtua. Huolimatta tuhansista armeijan, poliisin ja tavallisten kansalaisten tekemistä havainnoista, sekä havaintoja tukevista tutka- ja valokuva-aineistosta, valtio ja media tuntuvat ottaneen käyttöön salailun kaksi pilaria — kieltämisen ja pilkkaamisen.

1990-luvulla minulla oli kaksi projektia — yksi kokopitkä elokuva, toinen taas oli koko kauden mittainen sarja TV-verkossa — jotka molemmat käsittelivät metaforallisesti ja konkreettisesti faktoja UFO-paljastusta vastaan sekä sen puolesta. Syvennyin aiheeseen sekä Official Denialissa että Dark Skiesissa.

Hollywoodissa ei voi vain kirjoittaa esseetä tällaisista asioista. On pakko rakentaa hahmoja ja antaa heidän sanoa se mitä oikeasti ajattelet. Minun tapauksessani molemmissa projektteissa minä konstruoin kaksi hahmoa, jotka tarkastelivat UFO-salailua kokonaan eri tavoin.

Official Denial

Tämän elokuvan perusajatus (ensimmäinen silloisen Sci-Fi Channelin tuottama oma elokuva) lähti käyntiin abduktiolla. Päähenkilö Paul Corliss oli nuorimies, joka pyöritti taimipuutarhaa ja koitti käsitellä sitä, että Harmaat olivat siepanneet häne. Hänen oma vaimonsa ei uskonut häntä, hänen terapeuttinsa ajatteli hänen olevan hullu, mutta Yhdysvaltain hallitus oli muuta mieltä. Armeijan leivissä olevat Majestic-12:lle työskentelevät miehet tiesivät, että Corliss puhui totta. Joten he piuhoittivat hänen kotinsa mikrofoneilla ja odottivat tämän tapahtumista uudestaan. Heidän suunnistelmansa oli nimeltään “Operation: Forced Encounter”, jossa heidän tarkoituksenaan oli ampua alas UFO, repiä se palasiksi takaisinmallintamista varten ja kuulustella eloonjääneitä, jos niitä oli yhtään.

Kuten osoittautui, yksi avaruusolento selvisi, mutta hän ei halunnut puhua kenellekään univormulliselle. Lopulta Majestic-12:n johtaja, kenraali Kenneth Spaulding (Chad Everett) päätti heittää noppaa ja tuoda Corlissin (Parker Stevenson) paikalle ja katsoa josko avaruusolento olisi hänen kanssaan juttutuulella, sillä avaruusolennot ovat olleet kiinnostuneet hänestä useammin kuin kerran.

Tämä kohtaus Spauldingin ja Corlissin kanssa tapahtui Majestic-12:n päämajassa. Avaruusolennon ruumiinavaushahmo on vanhanaikainen ja parhaimmilaankin marginaalinen erikoistehoste, joten keskitytään kuuntelemaan vuorosanoja:

Filmi on viihdyttävä monin tavoin, ei vähintään loppujuonen takia, jossa paljastuu että kyse ei ole siitä mistä nämä olennot tulevat, vaan milloin. Ne ovat meitä itsejämme tulevaisuudesta.

Filmi antaa Spauldingille armeijan näkökulman, esittää ideaa siitä että vaikka totuuden puhuminen voi kuulostaa hyvältä, kansa ei suhtautuisi siihen hyvin. Corliss ottaa sellaisen miehen näkökulman, jonka mielestä totuus tekee vapaaksi ja huolimatta siitä miten kamalia uutiset ovat, sen tietäminen on parempaa kuin salailun syövyttävän hinnan maksaminen. Tärkeä ero tässä on, että molemmat miehet käyttäytyvät omalla tavallaan hyvästä syystä. Spauldin on patriootti, joka uskoo tekevänsä parhaansa oman maansa puolesta. Corliss on tavan mies, joka tietää että sellaisen kohtelun saaminen viranomaisilta tai avaruusolennoilta on väärin.

Dark Skies

Useita vuosia Official Denialin lähetyksen jälkeen myin NBC:lle televisiosarjan yhdessä Brent Friedmanin kanssa. Dark Skies kertoo tarinan John Loengardista, naivista juuri yliopistosta valmistuneesta, joka tulee Washington, D.C.:een työskentelemään John Kennedyn “New Frontierin” parissa.

Hänen kongressiedustajapomonsa panee hänet etsimään budjettileikkauskohteita ja ehdottaa, että lentävät lautaset ja Project Blue Book voisivat olla hyvä paikka aloittaa. Loengard tekee hommansa hyvin, puskee eri salailun kerrosten läpi, ja löytää perukoilta Majestic-12:n.

MJ-12 -pomona toimii kapteeni Frank Bach, suoraan laivaston tiedustelupalvelusta. Bach sanoo Loengardille, että hän on nyt päässyt salaiseen organisaatioon, ja että hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin työskennellä salaisuuden säilyttämisen puolesta. Loengardista tulee Man-in-Black vuonna 1961.

Tämä kohtaus tapahtuu Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962. Loengard yksinkertaisesti ei voi uskoa, että Amerikan JFK ja Neuvostoliiton Nikita Hruštšov aikovat räjäyttää koko maailman ilmaan, kun otetaan huomioon se uhka minkä valloittaja-avaruusolennot heihin kohdistavat. Hän tekee pahimman synnin, menee Bachin kotiin ja vaatii vastauksia. Silloin hän saa kuulla, että salaisuuden sisällä on toinen salaisuus:

Tämä kohtaus on puolivälissä kaksituntista pilottijaksoa (käsikirjoitus oli Writers Guild of American palkintoehdokkaana). Pilotissa Loengard saa käsiinsä UFOn palasen Roswellin maahansyöksystä, vie sen Bobby Kennedylle joka sanoo hänelle, että JFK aikoo kertoa Amerikan kansalle mitä tapahtuu heti kun hän voittaa vuoden 1964 vaalit. Pätkän lopussa Kennedy murhataan Dallasissa, ja samalla menevät myös UFO-paljastushaaveet.

Tämän jälkeisissä 18 tunnissa jaksoja Bach ja Loengard ovat eri mieltä ja tappelevat paljastusasiasta niin monin eri tavoin kuin vain on kuviteltavissa. Bach on täysin sinut salailun kanssa, kun taas Loengard aktiivisesti taistelee salailun lopettamiseksi ja totuuden tuomiseksi Amerikan kansalle ja maailmalle.

Meillä käsillämme oleva kysymys tänä päivänä on, kuitenkin, kykenemmekö me Yhdysvaltain (ja myös koko maailman) kansalaiset kestämään totuuden.

On sanottu, että yhteiskunta romahtaisi kun me kamppailemme tilasta kutistuvassa universumissa, samaan tapaan kuin alkuperäiskansat tuhoutuivat siirtomaavaltojen ja konkistadorien jaloissa. Silti me tiedämme kuitenkin niin vähän siitä mitä nämä Muut edustavat ja mitä he haluavat ja se on täysin mahdotonta selvittää. Tämä varmastikin voi olla ongelma. Mutta onko ratkaisuna epätoivoisesti pitää yllä valhetta, joka on hajoamassa käsiin? Vai tuoko se meidät yhteen niin, että me voimme avoimesti keskustella vaihtoehdoistamme?

Vaikka ymmärrän molempien osapuolten kantoja riittävästi kirjoittaakseni hahmon kuten kenraali Spaulding tai kapteeni Bach, on reilua sanoa että jopa he eivät todennäköisesti myöntäisi sitä, että vuonna 2021 maailma on muuttunut riittävästi ja että on aika päästää irti vanhoista kannoista.

Pointti on, että me emme tiedä miten ihmiskunta reagoisi saadessaan kuulla, että me emme ole yksin. Eikä ole oikein, että joku eliittiryhmä saa päättää koko Maapallon puolesta. Sympatiani ovat Paul Corlissin ja John Loengardin puolella.

Porukka, joka uskoo että me emme kestä totuutta, on aikansa elänyt. Ne, jotka uskovat että Me Kansa olemme oikeutettuja saamaan tiedon, tulisi päästää hoitamaan asiaa nyt.

Artikkelin julkaissut medium.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.