Vol 3:4 (kesäkuu 2011)

Natasha Acimovic, M.A., PGCE

Tiivistelmä

Kun ihmisten ja avaruusolentojen välinen vuorovaikutus saa uusia muotoja, tulisi käyttää uudenlaisia havaintoviitekehyksiä oman ymmärryksemme laajentamiseen niistä, sekä niiden vaikutuksesta ihmisyyteen. Uusien muotojen lisäksi olemassaolevaa tutkimusta voitaisiin läpikäydä uudelleen uusien oivallusten löytämiseksi, menetelmänä muokata tiettyihin teemoihin jakautuvia olemassaolevia oletuksia, jotka mahdollisesti voisivat synnyttää uusia. Tämän tutkielman tarkoitus on kahdenlainen: tarjota rationaaliset syyt sille miksi sellaisia viitekehyksiä tulisi ottaa käyttöön ja suunnata huomiomme joihinkin eksopolitiikan mahdollisiin implikaatioihin, sekä sitten luonnostella joitain teoreettisia malleja, joita voitaisiin ottaa hyödylliseen käyttöön. Se tulee käyttämään diskurssien samanaikaisuutta, Kolmatta Tilaa ja kokijoiden narratiivin irroittamista, ja sitten käsittelemään joitain mahdollisia tästä seuraavia implikaatioita. Päätarkoituksena on luonnostella keskeiset mallit, jotka ovat osana käynnissä olevaa dynaamista prosessia avaruusolentojen ja ihmisten välillä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.

Whitley Strieberin kirjan Communion (1987) kannessa oleva piirros harmaasta avaruusolennosta on muuttunut eräänlaiseksi populaarikulttuurin ikoniseksi kuvaksi, ja avaruusolentoabduktionarratiivi julkisessa keskustelussa saa näin tunnettuja piirteitä. Tyypillisesti tähän kuuluu tunnistettavissa olevia teemoja kuten pienet tummasilmäiset olennot tulevat ja vievät pakolla alukseen, ja tekevät joitain lääketieteellisiä kokeita. Varhaisten abduktiotutkijoiden pioneerityö sellaisten yhdenmukaisuuksien selvittämisen parissa on tarjonnut korvaamattoman arvokasta näkemystä monimutkaisesta ja kiehtovasta ilmiöstä. Yhtä kaikki, pyrkimys identifioida kokemuksen todellisuus on todennäköisesti johtanut siihen, että tietyt lähestymistavat ja teemat ovat saaneet etuoikeutetun aseman, kun ollaan pyritty validoimaan sitä mikä on autenttista. Tämä käy ilmi tuoreesta UFO Matrix -lehden numerosta. Kannessa lukee ‘AVARUUSOLENTOJEN ABDUKTIOT — FAKTAA VAI FIKTIOTA?’ ja Nigel Watsonin artikkeli otsikolla ‘The Reality of The Abduction Experience’.[1]  Aiheen käsittely on myös tuttua. Vaikka Watson tunnustaakin, että abduktiokokemukselle ei löydy mitään standardimallia, hän luonnostelee tyypillisinä piirteinä pidettyjä asioita: puuttuva aika, unihalvaus, lääketieteelliset kokeet, peitemuistot ja fyysiset jäljet kehossa.[2] Whitley Strieber myös näkee tämän ongelman, vaikka tunnustaakin dilemman luonteen paradoksaalisuuden. Ksäitellessään ihmisten lähettämiä kirjeitä Communion Foundationille, niistä jotka kuvasivat avaruusolentojen kohtaamiskokemuksia, hän huomauttaa:

‘Me saimme selville, että ihmiset eivät raportoineet abduktioskenaariota ja kaltoinkohtelua, johon mediassa ja UFO-julkaisuissa niin usein viitataan. Kaava jossa pienet olennot tulevat, vievät alukselle ja tekevät omituisia lääketieteellisiä kokeita tuntui olevan harvinainen. Paljon yleisempää oli, että ihmiset raportoivat paljon sekavammasta omituisuudesta. En kuitenkaan halua vähätellä niiden tekemää työtä, joiden mielestä abduktioskenaario on totta… todettakoon, että se voi olla vain yksi osa spektrillä, joka on niin laaja että sen esittäminen nykyisellään on vaikeaa luokitella täydellisesti.’ [3]

Homi K. Bhabha

Epämukava kysymys, joka meillä on vastattavanamme, on miksi tämä on sitten tapahtunut? Kaikesta huolimatta näiden teemojen asettaminen avaruusolentojen sieppauksien narratiivin alaisuuteen on epäilemättä muovannut jälkeentullutta tutkimusta. Jos Newtonin / Descartesin maailmankuva vaikuttaa länsimaisen tieteen maailmankuvissa ja niitä käytetään dominanteissa malleissa, kuten psykologiassa joka näkee unihalvauksen selittävän avaruusolentojen sieppausilmiön, silloin autenttisten teemojen ja lähestymistapojen määräävään asemaan asettaminen mahdollisesti saattaa johtaa siihen, että rakennetaan alidominantteja rakenteita, joissa matkitaan dominanttien rakenteiden käytänteitä. Homi K. Bhabha käyttää tästä termiä ‘symbolisaation rakenne’[4], ja Basil Bernstein puhuu ‘käytänteiden modaliteeteista’[5], siitä että on tarve jatkuvasti lukea asioita uusiksi ja kontekstualisoida niitä toisilla tavoilla, jotta vältettäisiin ‘fiksaatioiden’ politiikka[6]. Tämä on tärkeää mikäli aiomme sallia uusien perspektiivien tulevan pintaan.

Kantani ei ole ehdottaa, että ihmisten ja avaruusolentojen välisten vuorovaikutuksien moninaiset kertomukset eivät kävisi selväksi nykytutkimuksesta tai että pitäisin teemajakokäytäntöä problemaattisena, vaan sen sijaan, että antamalla tietyille teemoille, tai menetelmille tai analyyseille etuoikeutettu asema, sillä on potentiaali luoda se mitä Fredric Jameson kutsui “rajaamisen strategioiksi” aihepiirissä kokonaisuutena.[7] Tästä seuraa, että ehkäpä tiettyjen teemojen näkyvyys, mitä me voisimme nimittää enemmän käsitettävissä olevaksi, on osittain vastuussa Whitley Strieberin paradoksista, ja se rajaa ja varmistaa että monimutkaisemmat tai abstraktimmat teemat jäävät piiloon.

Yllä esitetyn prosessin disruptoimisen strategiana on löytää uusiaa ja (tai) moninaisempia tapoja nähdä ihmisten ja avaruusolentojen väliset vuorovaikutukset ammentamallaa useammasta tieteenalasta, joista voimme ottaa käyttöön vaihtoehtoisia näkökulmia. Aikeen ei tulisi olla nykyisten tutkimus- tai tulkintamenetelmien korvaaminen vaihtoehtoisilla malleilla, vaan sen sijaan ottaa käyttöön uusia tarkasteluviitekehyksiä, jotka antavat panoksensa eksopolitiikan aloitteelle. Eksopolitiikka on uniikissa tilassa sen integroidessa monet eri tieteenalat yhteen. Jotta varmistettaisiin sen pysyminen monitahoisena viitekehyksenä, riittävän kyvykkäänä ottamaan kantaa avaruusolentokysymykseen, sen tulisi pyrkiä ottamaan käyttöön uudenlaisia teoreettisia malleja kahdesta erittäin tärkeästä syystä: ensinnäkin, jotta saataisiin laajemman kansan huomio ja kiinnostus kun pyritään lisäämään heidän tietoisuuttaan ja mobilisoimaan heitä poliittisesti aktiivisemmiksi, ja toiseksi, syventääksemme ymmärrystämme avaruusolentohypoteesista (extra terrestrial hypothesis, ETH).

Kuten eksopolitiikka, kirjallisuus on saanut vaikutteita monimutkaisista sosiohistoriallisista olosuhteista. Jotkut kirjallisten tekstien ja/tai kulttuurin analyysissa tyypillisesti käytössä olevat teoriat voidaan ottaa käyttöön abduktio/kontaktihenkilöilmiön tutkimukseen tarpeellisena lähtökohtana ymmärtää ETH:ta. Kun pidetään mielessä, että kokijoiden narratiivit kommunikoidaan yhteiskunnassa suullisesti tai kirjallisesti, silloin kirjallisuuden teoriat sopivat laajalti (ja ovat yhtä valideja kuin mikä tahansa muukin) tarjoamaan läheisen tekstuaalisen analyysin kertomuksista. Lisäksi pyrin näyttämään, että niin tekemällä paljastuu hyödyllisiä oivalluksia. Kuitenkin on ensin tarpeen esittää tiivistelmä joistain keskeisistä teoreettisista malleista, joita tulemme käyttämään. Sitten näytän miten näitä voidaan sopeuttaa ja muokata viitekehyksiksi avaruusolentojen kohtaamisten narratiiveille, ja sitten soveltaa näitä malleja ja näyttää miten siitä syntyy kriittisiä oivalluksia.

 Diskurssin samanaikaisuus

Poststrukturalistisesta teoriasta voidaan ottaa käyttöön hyödyllinen ‘diskurssin samanaikaisuuden’ viitekehys; Mae Gwendolyn Hendersonin ehdottama malli. Ensin kuitenkin lyhyt määritelmä termille ‘Muu’.

Jonkun ‘Muun’ käsitettä käytetään kuvaamaan henkilöä tai ryhmää, joka eroaa omasta itsestä. Se miten me määrittelemme muun on tulosta siitä miten me näemme oman itsemme, sillä nämä konstruktit riippuvat toinen toisistaan. Henderson liittää termin ‘muu(t)’ käytön kuvaamaan sekä rotua että sukupuolta, ja sitä miten ne liittyvät toinen toisiinsa, pyrkimyksenään siirtyä pois reduktiivisesta “toiseuden” paradigmasta. Näin mustat naiset, sekä naisina että mustina, ovat ‘sukupuoli-identiteetin sisäisten rotuerojen ja rotuidentiteetin sisäisten sukupuolierojen’ paikoissa, mikä mahdollistaa heidän samanaikaisesti puhua ‘sekä muiden asemasta että muille; muita edustaa valkoiset miehet, mustat miehet ja valkoiset naiset’.[8]  Tässä prosessissa syntyy ‘erilaisuuden ja identifikaation suhde’.[9] Lisäksi ‘sisäinen dialogi’ ‘oman itsen moninaisten aspektien’ kanssa puhuu tästä perspektiivistä. Tämä on tärkeää, sillä sisäiset äänet paljastavat sisäistettyjä yhteiskunnallisten arvojen ja ideologioiden ‘vääristymiä’. Nämä moninaiset sisäisen ja ulkoisen kanssakäymisen äänet, jotka paljastavat erilaisuuden ja identifikaation kohtia, käyvät myös selväski kokijoiden narratiiveissa. Käytän hyväksi näitä kohtia kun sovellan Hendersonin menetelmää.

 Kolmas tila

Homi K Bhabhan artikulaatio ‘Kolmannesta tilasta’ voidaan ottaa käyttöön laajentamaan Hendersonin lähestymistapaa antamaan tietoa sekä kokijoiden narratiiveista että eksopolitiikasta kokonaisuutena. Bhabha, postkolonialistinen kriitikko, hylkää idean kokonaisista tai totalisoiduista kulttuureista. Kaikki väitteet uniikista kollektiivisesta identiteetista, johon mikään muu kulttuuri ei olisi vaikuttanut, on hylättävä. Kuten Bhabha huomauttaa, ‘Kulttuurit eivät ole koskaan unitaarisia itsessään, eivätkä yksinkertaisen dualistisia Itsen ja Muun välisessä suhteessa.’ [10]  Sen sijaan, tässä prosessissa, jossa kaksi tai useampi henkilö tai ryhmä on vuorovaikutuksessa ja sen pohjalta artikuloi erojaan toinen toiselleen, avautuu “välitila”, kolmas tila, ja ‘uusia merkkejä identiteetistä’ voi syntyä.[11] Tärkeää on huomata, että tämä kohta disruptoi polariteetin tai vastakkainasettelun käsitteen.[12] Polariteetin käsite on länsimaisten filosofisten viitekehysten lähtökohta ja John Mack sanoo, että eri aloilla on ‘dualistinen näkemys’ psyykestä tai itsestä ja muista.[13] Kaksinaisuus on konstrukti, joka ei kuitenkaan riittävästi kerro ETH:n kompleksisuuksista. Sen sijaan Bhabha esittää, että ‘se on merkityksen tuottamista’ joka kutsuu ‘Minua’ ja ‘Sinua’ (tai itseä ja muita) ‘mobilisoitumaan… Kolmanteen tilaan’. Tämä kolmas tila, hybridimuoto, edistaa sekä ympäröivän kielen olosuhteita ja sitä mitä vihjaillaan ja tulkitaan viestittäessä. Lisäksi ‘merkityksen ja referenssin struktuuri’ on tiedostamaton ja ambivalentti prosessi.[14] Kuitenkin hybridimallia ei tulisi pitää suorasukaisena ‘uusien ja vanhojen elementtien’ sekoituksena[15], jossa kaksi päällepäin erilaista muotoa sovitetaan yhteen ‘jossain suuressa kulttuurisynteesissä’.[16] Sen sijaan, meidän tulisi pitää kolmatta tilaa fluktuoivana prosessina, jossa subjektit ‘ovat jatkuvassa hybridisaation prosessissa.’[17] Tämä jatkuva prosessi ilmaistaan ‘kulttuurillisena epävarmuutena’, ja Bhabha käyttää Frantz Fanonin termiä “okkulttisen epävakauden alue” antamaan tälle prosessille metaforan.[18] Hybridiyden käsite, siten kuin Bhabha sitä käyttää, on tärkeä mitä tulee kokijoiden narratiiveihin. Näytän tässä miten se voi olla hyödyksi sovittamalla sen hänen kolmannen tilan käsitteeseen.

 Diskurssiin samanaikaisuuden ja Kolmannen tilan kuvaaminen kokijoiden narratiiveille

Jos aiomme kuvata Hendersonin diskurssin samanaikaisuuden ja Bhahban Kolmannen tilan konseptit kokijoiden narratiiveille, ja sitten taas käyttää sitä linssinä jonka läpi tarkastella ongelmaa, silloin, kokijoiden sanoin, osia ‘näkymättömästä voidaan tehdä näkyväksi’.[19]  Omassa Hendersonin ja Bhabhan lähestymistapojen tarkastelussani olen nimennyt tämän viitekehyksen uudelleen Triadiseksi tilaksi.

Avaruusolento- ja ihmis-itsemme konstruoiminen ja vuorovaikutus planeetan ulkopuolella olevien ja/tai interdimensionaalisten älyjen kanssa samanaikaisesti kertoo, ulkoisten ja sisäisten toimintojen kautta, kokijoiden maailmankuvista. Tämä paradigma ei ole kiinteä konstrukti, vaan sen sijaan se on jatkuvassa liikkeessä, ja se paljastaa miten identifikaation ja erilaisuuden kohdat (tai samanmielisyys ja konflikti) ovat jatkuvasti neuvottelun kohteena ja niitä tarkastellaan uudelleen ja uudelleen kontaktissa avaruusolentoihin. Kuten Hendersonin mallissa, kokijoiden narratiivit kuvaavat avaruusolentojen eroja ihmisidentiteettiin ja ihmister eroja suhteessa avaruusolentojen identiteeteistä tehtyihin havaintoihin. Merkittävää kyllä, tämän tarkastelulinssin läpi ihmisten ja avaruusolentojen identiteettejä tarkasteltua me voimme, omalta osaltamme, kuvata kokijoiden tietoisuuden evoluution ymmärtämällä sitä miten se transformoituu. Itse asiassa asiat joista ollaan samaa ja eri mieltä voivat johtaa yhteensulautuneiden tietoisuuksien hetkiin. Tämä hybridimuoto, joka edustaa triadista tilaa, ei ole inhimillinen eikä Maan ulkopuolinen vaan samanaikaisesti molemmat. Sekä kirjallisesti että suullisesti voimme identifioida ihmisen ja avaruusolennon yhteensulautuneen tietoisuuden hetkiä kielenkäytöstämme. Hybriditilan identifiointia voi sitten lähestyä tarkastelemalla mitä kielellä ja muilla visuaalisilla muodoilla ilmaistaan. Triadinen tila voidaan ymmärtää tarkastelemalla sitä miten polariteetteja on päällekkäin tai kun ne katoavat, ja identifioimalla sen miten eri muodot voivat disruptoida kieltä. Tätä jälkimmäistä pointtia voi lähestyä monin eri tavoin, mutta hyödyllinen tapa ajatella tätä tilaa on välitiloina, jotka rikkovat tunnetut lingvistiset muodot, kuten telepatia, viestinnän symboliset muodot, ‘heteroglossia’, joka tunnetaan ‘kielillä puhumisena’ sekä avaruusolentojen kielten vaikutus.[20]  Tästä seuraa, että kun tietoisuuden hybridisoituja hetkiä esiintyy, sekä niitä muotoja jotka disruptoivat kielenkäytön prosessia, se kertoo triadisesta tilasta. Se miten itse käytän ihmis-avaruusoleentoidentiteetin käsitettä on yläkäsitteenä, eikä sen tarkoitus ole olla reduktiivinen paradigma, joka sekoittaa muita kokijoiden välisiä eroja, kuten sukupuoli tai etnisyys, ja itse asiassa sellaisten aspektien mukaan ottaminen voi tarjota lisää rakentavia oivalluksia.

John Mackin työ kokijoiden parissa on se mihin tässä tutkielmassa pääosin viitataan, sillä hänen työnsä on tuottanut perusteellisia ja kattavia kertomuksia, ja hänen menetelmänsä ovat mahdollistaneet ‘vähemmän konkreettisen’ tulla pintaan[21]. Nämä narratiivit sitten voidaan ottaa lähtökohdaksi, kun vertaillaan muita abduktiotapauksia, mutta muitakin kertomuksia tarkastellaan kattavamman läpileikkauksen esittämiseksi.

 Jakotilassa olo ja pirstaloitunut minäkuva

Tässä osiossa suuntaan huomion siihen miten monitietoisuus liittyy kokijoiden havaintoihin omasta ihmis-avaruusolentominästään ja miten tämä usein johtaa tunteeseen identiteetin pirstaloitumisesta. Teen sen esittämällä miksi postkolonialistiset mallit ovat relevantteja, ja sitten otan käyttöön paikan ja siirtymän käsitteet näyttääkseni miten näitä voidaan soveltaa kokijoiden narratiiveihin, ja näin alleviivaan sitä mitä prosessissa paljastuu, ja sitten lopuksi esitän mitä tästä seuraa eksopolitiikallee.

Kontakti- ja kokijakokemusilmiön eräs puoli, jota mielestäni ei ole tarpeeksi tutkittu, on se miten avaruusolentojen läsnäolon ilmentyminen vaikuttaa ihmisidentiteetin rakentumiseen. Eräs tärkeä aspekti tässä on se miten kokijoiden esittämät lausunnot heijastelevat ‘duaalitietoisuutta’.  Mary Rodwell määrittelee tämän termin kokijoiden tunnustuksena siitä, että ‘yhdellä osalla, tai yhdellä heidän aspektillaan, on tämä ET-luonto, kun taas muut tuntuvat ihmismäisiltä’.[22] Sellaisen termin käyttäminen tarjoaa meille arvokkaan kohdan tunnustaa tilanne, jolloin kokija eksplisiittisesti artikuloi tämän olosuhteen ja (tai) esittää lausuntoja, jotka kertovat tällaisesta tilasta. Kuitenkin Hendersonin mallista puhuttaessa sopivampi termi olisi esimerkiksi monitietoisuus, jolla kuvattaisiin niitä monia sisäisiä ja ulkoisia samankaltaisuuksia ja erilaisuuksia avaruusolentoja kohdattaessa, ja se mahdollistaisi syvällisemmän ja monikerroksisemman ymmärryksen identiteetistä.   Tämä on erityisen relevanttia meidän tarkastellessamme kokijoita, jotka ovat yhteydessä useampaan kuin yhteen Maan ulkopuoleiseen rotuun, joten on täysin uskottavaa, että eri lajit vaikuttaisivat ihmisen identiteettiin eri tavoin.  Täten tämän monikerroksisen linssin käyttöönotto identiteetin tarkasteluun mahdollistaa läpikotaisemman ymmärryksen avaruusolentojen luonteesta.

Toinen elintärkeä syy monitietoisuuden ilmentymien identifioinnille kokijoiden kertomuksista on se, että se usein paljastaa tunteen sirpaloituneesta identiteetistä, joka on seurausta ihmis-avaruusolentoitsen kanssa neuvottelusta. Tämä on kriittistä, koska tämä tila, monien muiden Maan ulkopuolisten olentojen kohtaamiskokemusten lisäksi, läheisesti muistuttaa postkolonialistisen teorian tutkijoiden käsityksiä. Vaikka postkolonialismin määritelmä ja käyttö kriittisenä viitekehyksenä on edelleen debatin kohteena alalla, sen päätutkimuskohde on tarkastella kolonialisaation kulttuurisen perinnön vaikutuksia kahden kulttuurin ensikontaktista aina itsenäistymisen jälkeiseen aikaan. Postkolonialismin laajuus tieteenalana ottaa kantaa sellaisiin aiheisiin kuten muuttoliikkeet, orjuus, pakkotyö, kieli, rotu ja sukupuoli, joista muutamat eivät ole luonteeltaan perustavanlaatuisesti postkolonialistisia, mutta niitä käytetään analyysin laajentamisessa. [23]  Tämän seurauksena postkolonialistiset mallit ovat relevantteja kokijoiden narratiiveille, sillä molemmissa näkyy se miten psykososiaalinen dynamiikka vaikuttaa subjekteihin, kun kaksi tai useampi kulttuuri leikkaavat toisiaan eri tavoin ja juuri tässä merkityksessä voidaan havaita samankaltaisuuksia ja yhtäläisyyksiä. Vaikka se onkin tämän tutkielman rajauksen ulkopuolella käsitellä aihetta syvällisemmin, eksopolitiikan viitekehykselle erityisen käyttökelpoista on laajentaa ymmärrystä kokijailmiöstä käsitteillä kuten ambivalenssi, rajamaat, dislokaatio (tai paikka ja siirtymä), tuplatietoisuus ja maanpako. Erityisen käyttökelpoinen tässä on se miten paikan ja siirtymän malli liittyy kokijan sirpaleiseen identiteettikuvaan. Siispä määrittelen tämän mallin ja näytän miten se liittyy kokijan narratiiviin.

Paikan ja siirtymän malli näyttää sen miten ‘identiteettikriisi’ tulee mukaan kuvioon, kun pyritään kehittämään tai saamaan takaisin ‘oman itsen ja paikan välinen toimiva identiteettisuhde’. [24]  Tähän käsitteeseen on sisäänrakennettu tunne siitä, että dislokaatio on tapahtunut. Jos me sovellamme tätä premissiä kokijoiden kertomuksiin, narratiiveissa esiintyy usein tuntemattoman Maan ulkopuolisen ympäristön esiintulo, joka disruptoi tunnetta maallisesta paikasta, ja tämän seurauksena myös tunnetta omasta itsestä. Lisäksi ajallisen itsen maallinen parametri usein rikkoontuu jollain tavalla, ja puuttuvan ajan käsite, jota usein abduktionarratiivissa korostetaan, esittää ainoastaan yhtä aspektia ajallisuuden koko spektristä. Sirpaloitunut identiteetti, joka voidaan liittää ihmis-avaruusolentoitsemme tutkimiseen, hämmentyy vieläkin enemmän, sillä oman itsen ja paikan välisen suhteen selvittäminen on ongelmallista. Tämä johtuu siitä, että avaruusolentojen paikka ei ole itselle tuttu, eikä sitä voida täydellisesti identifioida suhteessa avaruusolentojen identiteetin Maan ulkopuoliseen aspektiin. Paikka usein kertoo identiteetin monitahoisesta kuvasta, mutta missä on kokijoiden koti, kun he huomaavat jääneensä ‘ilmaisun välitilaan’, maallisen ja toismaailmallisen väliin? Avaruusolentojen paikka ei ole suurimmaksi osaksi tiedossa, ja dislokaation tunne Maan alueelta muualle kärjistyy lisäksi joka puolella läsnäolevasta konsensusnäkökulmasta ihmisyhteiskunnassa, että avaruusolentoja kohdanneiden kokemukset ovat perusteettomia. Tästä syntyvä siirtymä vaikuttaa identiteetin sirpaloituneisuuden tunteeseen, ja se saa aikaan ‘vision alienaation’ ja ‘minäkuvan kriisin’. Kysymys täten kuuluu, saavatko kokijat takaisin menetettyä yhteydentunnetta paikan ja sijainnin välillä, ja jos kyllä, miten sellainen saadaan aikaan? Seuraavassa kappaleessa tuon esiin joitain esimerkkejä kokijoiden narratiiveissa esiintyy tätä identiteetin rikkoontumista.

Peter Faustin narratiivi esimerkillistää sen miten tunne omasta itsestä sirpaloituu, kun hän yrittää sovitella kokemustaan “kahdessa rinnakkaismaailmassa” elämisestä. Identiteettikriisi syntyy sen tajuamisesta, että hän on jollain tavalla “osittain avaruusolento”. Tämä johtaa hänen “identiteetin” “menetykseen” ja siitä seuraa huoli, että hänet eristettäisiin hänen “maallisesta perheestään” [25]. Tämä paljastaa sen miten sirpaloitunut identiteetti syntyy, osittain, oman itsen ja paikan välisestä dislokaatiosta. Joen lausunto myös läheisesti muistuttaa Peterin omaa kun hän kuvaa tunnetta ‘avaruusolentojen ja oman maailmamme välisten uskollisuuksien repeytymistä’. Sen seurauksena hänestä tuntuu siltä, kuin hän “pettäisi kumppaninsa Maapallolla”, ja hän vakuuttaa että “en enää tiedä minne kuulun”. Tämä konfliktin tunne, joka esiintyy oireena joko tai -kahtiajaosta, ajaa Joen julistamaan, että hänestä tuntuu kuin hänen “salainen elämänsä” olisi “jakautunut kahtia” [26]. Toisaalta, Paul identifioi kodikseen avaruusaluksen. Kun hän käsittelee ihmis-avaruusolentoitsen vaikutusta kokijan identiteettiin, Paul tarkkanäköisesti havainnoi, että ‘meille on vaikeampaa olla tällä tavoin sirpaleisia”. Tämä kamppailu kuvastaa sitä, että ollaan jääty “keskelle” tai “välitilaan”. [27] Samalla tavoin, kun Scott saa selville hänen avaruusolentoidentiteettinsä, hän ilmaisee halun olla “yksi heistä” ja samanaikaisesti olla ihminen. Konfliktin piste syntyy kun hän mainitsee, että hän “ei voi olla molempia”. Kun häneltä kysytään miksi, hän vastaa “silloin en ole kotonani kummassakaan”. [28]  Jälleen kerran oman itsen ja paikan välinen repeymä, johon vaikuttaa joko tai -kahtiajako, mikä johtaa sirpaloituneen identiteetin tunteeseen.

Mitkä sitten ovat tämän implikaatiot eksopolitiikalle? Varmastikin on joitain ilmiselviä eroja postkolonialismin ja avaruusolentoja kokeneiden maailmoissa, mutta vaikka ensimmäisen vaikutukset voidaan paremmin selittää, jälkimmäinen esittää meille paradoksin, sillä me käsittelemme tuntematonta, Maan ulkopuolista paradigmaa. Lisäksi tilannetta monimutkaistaa avaruusolentokokemuksen kieltäminen osana konsensustodellisuutta. Tästä ovat samalla tavalla olleet huolissaan professorit Alexander Wendt & Raymond Duvall. He tutkivat sitä miten UFO-ilmiötä tuotetaan aktiivisesti ‘auktoriteettitabuna’ suvereenin hallinnan mekanismeissa. Tätä poliittista väistämättömyyttä pitkitetään tieteen ja valtion liitolla, jopa silloinkin vaikka tämä liitto olisi jossain määrin nihkeä, mutta tabu varmistaa liiton vakauden. He esittävät, että koska UFO-ongelma sisältää mahdollisuuden avaruusolennoille uskottavana hypoteesina, silloin moderni suvereniteetti joutuu kohtaamaan ‘fyysisen ja ontologisen uhan’ sen valta-asemalle. Ehdottaisin, että mikäli tämä pätee UFO-aiheeseen, silloin asia on vieläkin enemmän niin kun puhutaan ulottuvuuksien välisistä ja (tai) planeetan ulkopuolisista älyistä, jotka ovat tekemisissä Maapallon ihmiskansalaisten kanssa. UFO-ongelma on eräänlainen tupla-ansa, sillä ensimmäisen paljastaminen johtaisi jälkimmäisen kyseenalaistamiseen, ja juuri tämä jälkimmäinen erityisesti on ‘ontologinen uhka identiteetille tai yhteiskunnalliselle olemiselle’. [29] Niinpä, jos kokijoiden narratiivien psykososiaalinen dynamiikka on yhtään samankaltainen kuin postkolonialismin teoreetikoiden identifioimat, silloin eksopolitiikan poliittinen imperatiivi on tutkia tätä lisää useista merkittävistä syistä. Ensinnäkin, poislukien John Mackin ja muiden käyttämä psykologinen viitekehys jolla arvioida kontakti- ja abduktioilmiön validiteettia, meillä on vertaileva psykologinen viitekehys, joka antaa lisäpainoarvoa ongelmalle näyttämällä, että avaruusolentojen läsnäolon kokeminen rakentaa olemisen tiloja, jotka eedustavat sitä miten monenlaiset ihmiskulttuurit leikkaavat toisensa. Toisena, on eettisesti tärkeää, että eksopolitiikka tekee niin. Kun tällaisen aihepiirin tarkastelu jätetään pelkästään skeptikoille ja tiedeauktoriteeteille, ja tässä tapauksessa erityisesti nyt viittaan siihen miten Wendt ja Duvall asettavat skeptikot ja tieteen auktoriteettiasemaan, silloin meille esitellään sentyyppistä analyysia josta esimerkkinä toimii tri. Mark Newbrookin kokijakäsittely eräänlaisena planeettainvälisenä huijarina tai toisinajattelijana, joka tavoittelee sekaannusta asiantuntevan, tieteellisen kielenkäytön soveltamiseen omalla avaruusolentojen kielten käytllään. [30]  Sanomattakin on selvää, jos eksopolitiikka ei tieteenalana mene pidemmälle akatemian alueelle ja ota haltuun tiloja, jotka ovat ETH:n ymmärtämisen kannalta kriittisiä, silloin ne jotka puhuvat suvereenilla auktoriteetilla kykenevät ylläpitämään ‘[UFOista] tietämättömyyden epistemologiaa’. [31]  Tässä prosessissa moderni valtio kykenee ylläpitämään julkista keskustelua, Mark Newbrookin sanoja käyttäen ‘todennäköisyyden tasapainoa’ ETH:a koskien, joka ei ‘ansaitse enempää huomiota’. [32]  Kolmanneksi, eettinen imperatiivi on, että kokijat itse ovat niitä joiden harteille on jätetty suvereniteettikoneesta psykologisesti ulos heitettyjen käsittely, ja mitäpä eksopolitiikka olisikaan muuta kuin vastarinnan ja vastakulttuurin diskurssin tila?

Identifikaatiopisteet, erotekijät ja kehon representaatio

Tässä osiossa esitän joitain esimerkkejä siitä, kun kokijat samanaikaisesti kohtaavat identifikaatiota ja eroja (tai konflikteja) ihmis-avaruusolentoitsensä navigoinnin prosessissa. Tämä käy usein ilmi kokijoiden narratiiveista ja sirpaleisesta identiteetistä, jota aiemmin tutkailtiin, myös tässä tilassa. Kuitenkin se mikä on vähemmän ilmiselvää, mahdollisesti, on että kokijat saattavat heilua ihmis- ja avaruusolentoidentiteettiensä välillä, ‘eri intensiteettien tasoilla’. [33] Tästä seuraa, tiettyjen tietoisuuden hetkien aikana, että havaitseminen tapahtuu erityisen paljon joko ihmis- tai avaruusolentolinssin läpi.

Ehkäpä enemmän kuin yhdenkään muun tyyppinen kirjallinen tai suullineen kertomus, kokijoiden narratiivi kertoo toistuvista fluktuaatiotiloista konfliktin ja identifikaation välillä. Yhden kohtaamiskokemuksen aikana Peter tunsi pelkoa ja vihaa, mutta samanaikaisesti kertoo että “täällä on ymmärrystä” hänen uskoessa siihen, että “tällä kaikella on merkitys” [34]. Shelia, erään kohtaamisen aikaan, kokee kamppailun tunnetta, hän olisi halunnut katsoa avaruusolentoja silmiin mutta myös samanaikaisesti halusi heidän “menevän pois”. Kun yhteys oltiin saatu aikaan, yhtäkkiä hän tuntee olonsa paljon rentoutuneemmaksi, mutta samanaikaisesti hänellä on tunne siitä kuin hän voisi “olla hullu”. [35] Joe kokee myös samanlaisen tapahtuman, jossa hän kuvaa haluaan katsoa Tanoun silmiin, joka on hänen avaruusolento-oppaansa, vaikka samaan aikaan hän haluaa välttää tämän katsetta vähentääkseen yhteyden voimakkuutta. [36] Fluktuoivat tilat avaruusolentojen läsnäolon vastustamisen ja identifikaation kertovat siitä, että ihmis-avaruusolentoidentiteettien molemmat aspektit vaikuttavat, ja että ihmis-avaruusolentoperspektiivit ovat läsnä eri asteisina. Kuitenkin tietoisuuden hetki, joka tuolloin pääosin on ihmishavaintolinssin vaikutuksen kohteena, käy ilmi Scottin kertomuksesta. Kuten Shelia ja Joe, hän vastustaa avaruusolentojen silmiin katsomista, sillä “minun ihmisyyteni ei halua nähdä tätä” koska  se “ei kestä toista puolta”.  Syy tälle käy ilmi kun hän vastaa sanomalla “koska katsoisin silloin itseäni”. [37]  Tässä tapauksessa avaruusolentoidentiteetti näyttää olevan konfliktin lähde. Mitä tapahtuu kun kokijat saavat yhteyden omaan avaruusolentoitseensä?

Ajatuksia herättävä kontaktinarratiivin aspekti esiintyy, kun kokijat havaitsevat fyysisesti elävänsä avaruusolentoitsen tilalla. Erään kohtaamiskokemuksen aikaan Joe havaitsee, että hän on avaruusolennon kehossa, joka on arviolta kaksi ja puolimetrinen, muodossa joka muuttuu jatkuvasti kuin “kameleontti”. Lisäksi, niinkuin ‘Orion’, hän aistii kykenevänsä muuttamaan kehoaan pidemmäksi tai lyhyemmäksi. Tässä tilassa ollessaan hän havaitsee, että hän tuntee olonsa “paljon mukavammaksi”, “eteeriseksi”, “nestemäiseksi”, ja hänellä on tunne “laajuudesta”. Sitten hän yhtäkkiä kokee kamppailua oman “ihmisyytensä” kanssa. Tässä hetkessä hänen inhimillinen identiteetintuntonsa toimii konfliktin lähteenä. Lisäksi Joe, niinkuin Orion, kykenee selittämään avaruusolentojen risteytysohjelman tarkoituksen avaruusolentojen tarkastelulinssin läpi. [38] Carlos kuvaa myös samanlaisen tilan hänen useiden kohtaamistensa aikana, jolloin hän on nähnyt itsensä avaruusolentojen “kypärän” sisäpuolelta, joka mahdollistaa hänen tarkastella ympäristöä  ‘avaruusolento-ominaisuuksien’ varalta. Kun näin tapahtuu, hänestä tulee enemmänkin “tarkkailija” joka tutkii ihmisiä. Jälleen kerran annetaan esimerkki siitä kun kokijat tarkastelevat avaruusolentolinssin läpi. [39]

On kiinnostavaa havaita, että Joen keho ei välttämättä ole kiinteässä fyysisessä tilassa, kun hänellä on kyky muuttaa sitä. Tämä herättää ontologisen kysymyksen hänen kehostaan avaruusolentokohtaamisessa ja vaatii tarkastelua, joka menee puhtaasti fyysisistä kokeista puhuvan paradigman ulkopuollelle kokijoiden kokemuksissa.

Vuoret nousivat ja niiden väliin syntyi railoja: Hybriditeetin Uusi Alue & Avaruusolentojen Kommunikaatio

Tämän otsikon alkuosa, ‘vuoret nousivat ja niiden väliin syntyi railoja’, toimii metaforana niille välitiloille, joita Bhabhan kolmannen tilan kuvaus implikoi. ‘Railot’ vuorten välissä, joista kokijat puhuvat, sijoittuvat kolmitilaan. [40]  Tässä osiossa tarkastelen tätä tilaa ja kuvaan sitä miten samanaikaisen ihmis-avaruusolentoitsen tietoisuuksien yhteensulautumishetket esitetään eri tavoilla. Vaikkaa nämä muodot liittyvät toisiinsa, tai ovat läsnä yhtä paljon, ne voidaan konseptualisoida hybriditeetin hetkinä, jotka liittyvät sijaintiin, visuaaleihin, fyysisiin tiloihin ja kieleen.

Joen narratiivi antaa meille monia esimerkkejä fyysisistä ja visuaalisista hybriditilan esityksistä. Hän kuvaa varhaisen tapauksen, jossa hän katselee heijastustaan peilistä. Hän yhtäkkiä kokee uppoamisen tunteen, ja tajuaa että hän katsookin ikkunasta eikä peilistä, ja häntä vastaan tuijottaa “kasvotusten” avaruusolennon kuva. [41] Ikkunasta ulos katseleminen voidaan lukea sisäisen itsen tarkasteluksi ulkomaailman suuntaan.                 Tätä konseptia disruptoi käsitys siitä, että ikkuna on ehkäpä samanaikaisesti peili, joka heijastaa kuvan itsestä ja näin vahvistaa ajatusta avaruusolentoitsestä. Tässä hetkessä samanaikaiset avaruusolentoitsen ilmestymiset voidaan käsittää kolmitilana: hybridiolennon visuaalisena vahvistumisena. Tämä tapaus oli erityisen kiinnostava kun me pohdimme sitä, että myöhemmin tässä narratiivissa Joe elääkin fyysisesti tämän avaruusolentoitsen kehossa.

Toisessa kohtaamisessa Joe altistetaan proseduurille, jossa ryhmä harmaita avaruusolentoja integroi aspekteja hänen ihmis-avaruusolentoitsestään. Sitten hän kokee pakottavan kuvan, jossa hän näkee kehonsa kuin “peilisalissa”. Hän näkee itsensä “monilta eri tasoilta” ja hän näyttää kävelevän “eri kalvopintojen” läpi, kun hänen eri ihmis-avaruusolentoitsensä identiteetit alkavat integroitua “harmonisesti”. Tämä tapahtuma vaikuttaa tapahtuneen samaan aikaan kuin evoluution muutos, ja hän kokee “ykseyden”. Tämä yhteenliittymä voidaan nähdä fyysisenä ja/tai henkisenä hybridisaationa, joka johtaa olemuksen triadihetkeen.

Kokijoiden narratiivissa kieli ja kommunikaatiomuodot esitetään eri tavoin, joista jotkut eroavat merkittävästi muista. Vaikka laajamittainen analyysi ei olekaan tässä mahdollista antaa, esitän silti tiivistelmän siitä miten eri modaliteetit, jotka eivät ole ihmismäisiä, eivät avaruusolentoja, vaan samanaikaisesti molempia, voidaan nähdä hybridisaationa, joka hajoittaa olemasssaolevat kielen ja/tai kommunikaation muodot. Ne heijastelevat hybridisaatiota, sillä ne ovat seurausta ihmisten ja avaruusolentojen välisistä interaktioista.

Tri. John Mack

Maan ulkopuolisten olentojen kanavoimisen ilmiö kohdataan usein myös kokijoiden narratiiveissa, ja Peter, Eva ja Scott mainitsevat myös tämän. Eräässä sellaisessa tapahtumassa Evan kanssa, John Mack havaitsee että Evan perspektiivi vaikuttaa muuttuvan avaruusolentojen perspektiiviksi kun hän ottaa käyttöön pronominin “me”.  Kuitenkin regression lopussa hän viittaa ideaan siitä, että hänen tietoisuutensa oli läsnä jollain tavalla, joten vaikka hän sanookin että “Se on kuin minä en puhuisi”, Eva sanoo myös että “Se olin minä. Minä tiedän että se olin minä… Mutta se oli toinen minä”. Tämän valossa Evan “me”-perspektiivi voidaan tulkita kuvaavan sekä ihmis- että avaruusolentomodaliteetteja, ja täten se kertoo hybridiolotilasta ja -kommunikaatiomuodosta. Ydinolemukseltaan Evan kanavointi ei ole seurausta ihmisten mutta ei myöskään avaruusolentojen tietoisuudesta, vaan samanaikaisesti molemmista. Kriittistä kyllä, niinkuin monet muutkin kokijat, Eva vaikuttaa saaneen pääsyn informaatioon muuttuneen tietoisuudentilan aikana, joka olisi mahdollisesti ollut muutoin mahdotonta. Lisäksi näitä tiloja voidaan saada aikaan tietoisuuden evoluutiolla. Hypnoosin alaisena, kun Eva puhuu siitä miten matkaaminen yhdestä ulottuvuudesta toiseen tapahtuu “laajentumalla ja supistumalla samaan aikaan” (prosessi jota voidaan samalla tavoin tarkastella hybriditilana), tapahtuu siirtymä “me”-perspektiiviin. Kiinnostavaa kyllä, tässä kohtaa hänen kertomustaan avaruusolennot ovat yhtäkkiä poissa, ja Eva löytää itsensä tuijottamasta valkoista kolmiota. Hän pääsee käsiksi tietoon, että avaruusolennot haluavat “jonkun joka on lähempänä ihmisolentoja”. Tämä on tarpeen, jotta voitaisiin “hidastaa informaation lähettämistä” johtuen sen “suuresta intensiteetistä”.

Tämä ajatus on symbolisesti kolmion ideaan upotettu, sillä sen voidaan nähdä edustavan ihmis- ja avaruusolentomuotojen hybridikommunikaatiokeinoa.               Tämä konsepti jälleen kerran vahvistuu Evan “me”-perspektiivissä, kun hän puhuu siitä että avaruusolentojen pitää “säätää kommunikaatiota korkeammalta värähtelytasolta maalliselle (verbaaliselle) värähtelylle.” [42]

Jim Sparkin aliensymboleita/kieltä

Jim Sparkin havainto saamistaan avaruusolentojen kielen oppitunneista korostaa samanlaista konseptia. Hän kommentoi, ‘Aloin nähdä sen eräänlaisena viestinnän puolivälimallina.’[43]

Keho, hybriditeetin neuvotteluissa, vaikuttaa olevan keskeisessä roolissa. Evan kolmion kohtaaminen kuvattiin “intensiiviseksi” ja fyysiselle keholle “vahinkoa aiheuttavaksi”.[44]  Koska kolmio voidaan nähdä hybridiviestinnän symbolisena esityksenä, silloin Evan kokemus fyysisestä kivusta voi olla merkki ihmiskunnan nykyisistä fyysisistä ja mentaalisista rajoitteista sellaisten keinojen käytössä. Lisäksi tämä voi auttaa monien eri avaruusolentojen kielten olemassaolon valottamisessa, ja jotkut kokijat kykenevät käyttämään useampaa kuin yhtä kommunikaatiotapaa, sillä tämä ei välttämättä ole avaruusolentojen kielille mitenkään ominaista. Keskeistä tälle idealle on idea kehon roolista  ihmisten ja avaruusolentojen välisissä interaktioissa, sillä jotkut ‘alienkielet’ eivät välttämättä toimi ollenkaan kielen tavoin, vaan sen sijaan ne palvelevatkin aivan toisenlaista tarkoitusta. Jos jotkut avaruusolennot joutuvat “säätämään” viestintäänsä, mikä on hybriditoimi, mihin sitä silloin säädetään ja mitä tästä säädöstä seuraa?

Paul, Scott ja Carlos ja kaikki kuvaavat vastaanottaneensa visuaalisia kuvia heidän kohdatessaan avaruusolentoja. Scott sanoo, että prosessi on tuntematon, sillä “päässäni on massiivinen määrä informaatiota jota en edes ymmärrä”, ja Paul vastaanotti kuvia niin nopeasti, että hän ei kyennyt tajuamaan niitä.[45]   Samoin kuin Paul, nopeus jolla Carlos otti vastaan kuvia paljastaa ihmistietoisuuden ja -kielen rajoitteet, kun hän kovalla vaivalla viittaa näkemiinsä kuviin joillain kuvailevilla sanoilla, kun hän samanaikaisesti pyrkii vastaanottamaan seuraavaa kuvavirtaa. [46]  Ihmisten kognitiiviset rajat silloin ehkäpä selittävät tietyt avaruusolentojen käyttämienn viestintätapojen tarkoitukset kohtaamiskokemuksissa. Jim Sparkin narratiivi voidaan lukea vastauksena näihin rajoitteisiin. Esimerkiksi, hänen avaruusolentoviestintänsä puoliväli- tai hybridimalli liittyy holografisten symbolien käytön koulutukseen: telepaattinen kommunikaatiomuoto, jossa suuri määrä informaatiota tiivistetään ‘erittäin pieniksi symboleiksi’. [47]  Symboleita katselemalla voi sitten käynnistää välittömän informaation lataamisen.  Samoin kuin Jim, Becky Andreasson myös saa koulutusta avaruusolentojen symboleista käyttämällä ‘avaruusolentojen avaimia joissa on liikkuvia symboleita’. Tämä symbolikieli opetetaan ‘mielen, kosketusaistin, värin ja äänen’ avulla. Lisäksi Becky myös on ilmaissut koskettaneensa ‘valon sivua’ kirjassa, mikä sai aikaan pakkomielteen välittömästi alkaa piirtää symboleita. Tämä vaikuttaa olevan tarpeellinen askel jonkinlaisessa koulutuksessa, ja myöhemmin Becky meni ‘mittauttamaan’ kätensä määrittääkseen ‘miten paljon symbolista tietoa’ hän oli onnistunut ‘absorboimaan’. [48] Beckyn kontakti kirjan kanssa, joka on asianmukainen metafora, ilmaisee  että fyysinen informaation absorptio on tapahtunut, mikä laukaisee hänen fyysisen reaktionsa alkaa piirtää symboleita. Sparkin avaruusolentojen kirjainten piirtely jälleen asettaa kehon keskeiseen asemaan tässä prosessissa.

Tracy Taylorin piirros

Mary Rodwellin työ kokijoiden kanssa on myös tuonut esiin joitain vakuuttavia tuloksia. Kun kokijoiden narratiivi kehittyy, niin tekee myös avaruusolentokielten ja -viestinnän hybridimuodot, ja vaikka hänen tapauksensa monimutkaisuudet ja syvyydet joutuvatkin tässä tutkielmassa jäämään käsittelemättä, Tracey Taylorin narratiivi voidaan nähdä tämän siirtymän esityksenä. Kuten Becky Andreasson, Tracey myös kertoo symbolikuvista. Kuitenkin monet kuvat, jotka hän on luonut, ovat varsin yksityiskohtaisia ja monitahoisia, ja hänen kykynsä kanavoida niitä on syntynyt rikkaan symbolisen kohtaamisepisodin tuloksena, johon kuului varsin yllättävästi kolmiokuvio, jossa sen sisällä oli kaksi samankeskistä ympyrää. Sitten häneen iski ‘intensiivinen energian aalto’ ja tämä tapahtuma laukaisee hänen kykynsä ‘kanavoida geometristen symboleiden ja viestien avulla’. Geometristen kuvioiden tarkoitus on ‘laukaista jonkinlainen uusi tietoisuus syvällä omassa psyykessä’. Lisäksi Tracey on piirtänyt avaruusolentojen kirjoitusta ja hänellä on kyky spontaanisti puhua useita avaruusolentojen kieliä. Tämä on äärimmäisen kiinnostavaa, sillä Tracey kommunikoi myös monille ulottuvuuksienvälisille ja/tai Maan ulkopuolisille olennoille, ja hänen geometrisistä muodoista saamansa ‘informaatio’ ‘tulee läpi’ näiltä eri olennoilta. [49]  Tämä voidaan taaskin tulkita hybriditoiminnaksi.

Psyyken kehitysmuodot ja niiden eräät implikaatiot Hybriditeetille

Hybriditoiminta tulisi nähdä ‘integroituna, avoimena, laajentuvana koodina’, eikä muuttumattomana paikkana, joka yhdistää ihmis-avaruusolentotietoisuuden uuden, totalisoidun muodon luomiseksi. [50]  Sen sijaan Kolmas tila tulisi nähdä paikkana, joka ‘mahdollistaa muiden kantojen sulautumisen’. [51]  Avaruusolentojen kommunikaatioiden eri muodot kokijoiden narratiivissa, lähtien avaruusolentojen kielten moninaisuudesta aina visuaalisten muotojen eroihin ovat tästä todistus. Kaikki nämä tilat ovat hybriditeetin ilmentymiä, ja kokijat liikkuvat niistä sisään ja ulos, mistä myös Hendersonin erilaisuuden ja identifikaation paikat puhuvat. Lisäksi heidän liikkeet sirpaloituneesta identiteetistä integraatioon, kuten Joen peilisalin läpikäynti, eivät välttämättä tarkoita, että tämä integraation tila olisi saatu valmiiksi. Varmastikin kokijoiden narratiivit paljastavat muuta, joten hybridin tulisi tehdä tilaa uusille kysymyksille meidän syventäessä ymmärrystämme avaruusolentohypoteesista. Peter Faust määrittelee ihmis-avaruusolentointeraktion prosessin ‘avomieliseksi’ ja ‘erittäin epämukavaksi’, mutta juuri tämä epävarmuus on se joka usein laukaisee evoluutiokehityksen kokijan tietoisuudessa.[52] Lisäksi tässä tutkielmassa esitellyt hybridimuodot kertovat jatkuvasti kehittyvästä prosessista, erityisesti kun puhutaan avaruusolentojen kielenkäytön tarkoituksesta. Tämän kolmannen tilan identifiointi mahdollistaa monimuotoisempien kohtaamisnarratiivien tulkintojen esiintulon.

Viimekädessä kokijat itse ovat uhka suvereenin hallinnan vakaudelle. Bhabha määrittelee ‘epäsuvereenin minän’ käsitteen, jolla erot voidaan artikuloida mutta samalla myös elää todeksi.[53] Kokijat heidän neuvotellessaan ihmis-avaruusolentoidentiteeteistään, ovat jo tässä paikassa ja kuitenkin tämä tila luo potentiaalin suvereniteetin disruptiolle, sillä heidän kokemuksensa ‘liittyvät polariteetin politiikkaan’ eikä valtio voi sellaista säännellä.[54]  Tuntemattomien hybridimuotojen mahdollisuus itsessään on se, mitä valtio ei voi tunnustaa. Tätä voi vastustaa luomalla mahdollisuuksia kokijanarratiivien syntymiselle, ja tässä prosessissa eksopolitiikalla voi olla merkittävä rooli.

Kirjoittajasta

Natasha Acimovic on opettajankoulutuksen luennoitsija ja tällä hetkellä opettaa aikuiskoulutusta British collegessa. Hän on kiinnostunut teorioista, kielestä ja identiteetin rakentumisesta, mikä sai hänet kouluttautumaan useammalla akateemisella tutkinnolla. Häntä on aina kiinnostanut UFO-ilmiöt, ja hän on tutkinut alan vähemmän tunnettuja elementtejä, mm. ihmis-avaruusolentoidentiteettiä, kontakti- ja sieppauskirjallisuuden vertailua, avaruusolentoidentiteetin vaikutusta kieleen ja symbolisiin kommunikaatiomuotoihin. Hän on mukana UK Exopolitics Initiativessa, ja hänet saa kiinni osoitteesta Natasha@exopoliticsunitedkingdom.org

VIITTEET

[1] Kts. UFO Matrix: Volume 1 Issue 2, 2010.

[2] Nigel Watson, “The Reality of the Abduction Experience,” UFO Matrix: Volume 1 Issue 2, 2010, 14-17.

[3] Whitley Strieber, Breakthrough: The Next Step (Great Britain: Pocket books, 1997), 97.

[4] Katso Homi K. Bhabhan esKts. Cultural Diversity and Cultural Differences, saatavilla : Bill Ashcroft, Gareth Griffiths, and Helen Tiffin, eds., The Post Colonial Studies Reader (USA, Canada: Routledge, 1995), 207.

[5] Basil Bernstein, Pedagogy, Symbolic Control, and Identity: Theory Research and Critique (London: Rowman and Littlefield, 2000), 3.

[6] Carole Boyce Davies, Black Women, Writing and Identity: Migrations of the Subject (USA, Canada: Routledge, 2002), 154

[7] Kts. Mae Gwendolyn Hendersonin essee diskurssin samanaikaisuudesta, Speaking in Tongues: Dialogics, Dialectics, and the Black Woman Writer’s Literary Tradition, saatavilla: Cherly A. Walls, eds., Changing Our Own Words: Essay’s on Criticism, Theory, and Writing by Black Women (Great Britain: Routledge, 1990), 17.

[8] Henderson, 18- 19.

[9] Henderson, 19-21. Idea subjektista joka on “sukupuolitettu rodun kokemuksessa” ja “rodullistettu sukupuolen kokemuksessa” tulee parhaiten esiin, kun Henderson kuvaa ‘mustien naisten ryhtyvän todistamaan mustille miehille olevansa mustia, valkoisille naisille olevansa naisia, mustillee naisille olevansa mustia naisia. Samaan aikaan he [kuitenkin] ryhtyvät kilpailemaan mustien miesten kanssa naisina, valkoisten naisten kanssa mustina, ja valkoisten miesten kanssa mustina naisina… tämä erilaisuuden dialogi ja identiteetin vastakkainasettelu määrittää sekä mustien naisten subjektiivisuutta että mustien naisten diskurssia’.

[10] Bhabha, 207.

[11] http://rowenasworld.org/essays/newphil/bhabha.htm

[12] Kts. Fredrick Fahlander’n kappale, Third Space Encounters: Hybridity, Mimicry and Interstitial Practice, saatavilla: Per Cornell and Fredrick Fahlander, eds., Encounters, Materialities, Confrontations: Archaeologies of Social Space and Interaction (UK: Cambridge Scholars Press, 2007), 23.

[13] http://www.johnemackinstitute.org/ejournal/article.asp?id=25

[14] Bhabha, 208.

[15] Fahlander, 22.

[16] http://rowenasworld.org/essays/newphil/bhabha.htm

[17] Fahlandar, 19.

[18] Bhabha, 207.

[19] John Mack, Passport to the Cosmos: Human Transfromation and Alien Encounters (London, USA: Thorsons), 160.

[20] Henderson, 22-23.

[21] Mary Rodwell, Awakening: How Extraterrestrial Contact Can Transform Your Life (UK: New Mind Publishers), 276.

[22] Mary Rodwell, Awakening, 228.

[23] Bill Ashcroft, Gareth Griffiths, and Helen Tiffin, eds., The Post Colonial Studies Reader (USA, Canada: Routledge, 1995), 2.

[24] Bill Ashcroft, Gareth Griffiths, and Helen Tiffin, eds., The Empire Writes Back: Theory and Practice in Post-Colonial Literatures (USA, Canada: Routledge, 2002, 8-9.

[25] Mack, Abduction, 320-328.

[26] Mack, Abduction, 181-184.

[27] Mack, Abduction, 225-229.

[28] Mack, Abduction, 102-103.

[29] http://ovnis-usa.com/DIVERS/Wendt_Duvall_PoliticalTheory.pdf

[30] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[31] http://ovnis-usa.com/DIVERS/Wendt_Duvall_PoliticalTheory.pdf

[32] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[33] Henderson, p37.

[34] Mack, Abduction, 310.

[35] Mack, Abduction, 86.

[36] Mack, Abduction, 181.

[37] Mack, Abduction, 104-106.

[38] Mack, Abduction, 185-186.

[39] Mack, Abduction, 360-361.

[40] Mack, Abduction, 266.

[41] Mack, Abduction, 180.

[42] Mack, Abduction, 250-256.

[43] http://www.seancasteel.com/JimSparksSidebarArticleAlienAlphabet.htm

[44] Mack, Abduction, 250.

[45] Mack, Abduction, 96.

[46] Mack, Abduction, 358.

[47] http://www.seancasteel.com/JimSparksSidebarArticleAlienAlphabet.htm

[48] http://ufoexperiences.blogspot.com/2005/07/becky-andreasson-daughter-of-betty.html

[49] http://members.iinet.net.au/~starline/

[50] Bhabha, 208.

[51] http://ojs.ed.uiuc.edu/index.php/pes/article/viewFile/1806/516

[52] Peter Faust, Touched, DVD. Directed by Laurel Chiten (San Francisco: Bind Dog Films, 2003)

[53] http://ojs.ed.uiuc.edu/index.php/pes/article/viewFile/1806/516

[54] Bhabha, 209.

Artikkelin julkaissut Exopolitics Journal