Aurinko saattaa vetää Maapalloa perässään suuren kosmisen tunnelin läpi avaruudessa. Tri. JEnnifer West havaitsi, että Maapallo saattaa olla magneettitunnelin ympäröimä, joka näkyy radioaalloista.
Tri. Jennifer West, tutkija Dunlap Institute for Astronomy and Astrophysicsissa, esittää tieteellisen tapauksen kahdesta kirkkasta rakenteesta, jotka nähdään vastakkaisilla puolilla taivasta — joita aiemmin pidettiin toisiinsa liittymättöminä — jotka ovatkin toisiinsa kytkeytyneitä ja tehty eräänlaisesta köyden kaltaisista säikeistä. Tämä yhteys muodostaa tunnelilta näyttävän muodon aurinkokuntaamme.
“Jos katsoisin ylös taivaalle, näkisin tunnelinkaltaisen rakenteen arviolta joka suunnassa minne katsonkin — eli, jos minulla olisi mahdollisuus nähdä radiotaajuisia säteitä.”
Nimillä “North Polar Spur” (Pohjoisnavan kannus) ja “Fan Region” (Puhallinalue) olemme saaneet kuulla näistä kahdesta rakenteesta jo pidemmän aikaa. “Aina 60-luvulta lähtien”, West sanoo. Mutta useimmat tieteelliset selitykset ovat keskittyneet niihin yksittäin. West ja hänen kollegansa uskovat, että he ovat ensimmäisiä astronomeja, jotka yhdistävät ne toisiinsa yhdeksi kokonaisuudeksi.
Australialaiset tutkijat ovat havainneet omituisen pyörivän kappaleen Linnunradalla. He sanovat, etteivät he ole koskaan nähneet vastaavaa.
Kappaleen ensimmäisenä havaitsi yliopisto-opiskelija, joka työsti graduaan. Se emittoi radioenergiaa kolme kertaa tunnissa joka tunti.
phys.orgin mukaan pulssi esiintyy ”aina 18 minuutin 18 sekunnin välein, kuin kellonlyömällä”, sanoo astrofyysikko Natasha Hurley-Walker, joka johti tutkimuksia opiskelijan löydön jälkeen. He käyttivät Murchison Widefield Array -teleskooppia, joka sijaitsee Länsi-Australian erämaassa.
Vaikka universumissa on muitakin päälle ja pois meneviä taivaankappaleita, kuten pulsareita, Hurley-Walker sanoi 18.18 minuutin olevan taajuus, jota ei ole aiemmin havaittu.
Astrofyysikoiden mukaan kappaleella ei pitäisi olla voimaa tuottaa tuollaista pulssia kokoajan niin usein.
Kappale voi olla jotain minkä olemassaoloa teoreetikot ovat pohtineet, mutta eivät koskaan havainneet: ”ultra-pitkän ajan magnetar”. Se voi olla valkoinen kääpiö, jäämiä tuhoutuneesta tähdestä, mutta sellaisenaan se olisi myöskin epätavallinen.
Kysymykseen siitä, voisiko voimakas, toistuva radiosignaali olla avaruusolentojen lähettämä, Hurley-Walker vastasi että tämä ei ole keinotekoinen signaali.
Mutta on huikeaa, että pulssi esiintyy aina 18 minuutin 18 sekunnin välein kellonlyömällä!
Vaikuttaa siltä, että kappale on relaatiossa aikaan ja avaruuteen, relaatiossa numeroon 9, joka on salainen korkeimpien totuuksien paljastava koodi.
Mysteeripulssi esiintyy aina 18 minuutin 18 sekunnin välein:
Pulssi 18.18 minuuttia: 1+8-1+8 = 9+9=18=1+8=9
Pulssi 36.36 minuuttia: 3+6-3+6 = 9+9=18=1+8=9
Pulssi 54.54 minuuttia: 5+4-5+4 = 9+9=18=1+8=9
Lisäksi seuraavat yhteensattumat
Kuun säde on 2160 mailia: 2+1+6+0=9
Maapallon säde on 7920 mailia: 7+9+2+0=18 =1+8=9
Valon nopeus on 186,624 mailia per sekunti:1+8+6+6+2+4=27 =2+7=9
ja ajanlaskussa
1440 minuuttia päivässä: 1+4+4+0=9
86400 sekuntia päivässä: 8+6+4+0+0=18=1+8+0+0=9
10080 minuuttia viikossa: 1+0+0+8+0=9
525600 minuuttia vuodessa: 5+2+6+0+0=18=1+8=9
Jos numero 9 on suhteessa aikaan ja avauuteen, silloin ei pitäisi olla sattumaa, että mystinen kappale emittoi radiosignaalin kerran 18.18 minuutissa. Se tuntuu hyvin laskelmoidulta, älykkäältä suunnittelulta,
Haastattelun päivämäärä: joulukuun 11, 2021
Haastattelupaikka: Harvardin yliopisto, USA
Professori Avi Loebia haastatellaan älykkään elämän olemassaolosta universumissa. Vastaukset ovat valaisevia. Hän sanoo, että ihmiskunta yrittää ymmärtää itsensä ulkopuolisia asioita ymmärtääkseen paremmin älykkään elämän mahdollisuutta, mutta sitä estää se seikka, että ihmiset harvoin näkevät muuta kuin oman itsensä, pääosin keskittyvät omaan itseensä. Iso kuva sivuutetaan, mutta hän on optimistinen siitä, että ihmiskunta jatkaa kehittymistään ja tiede joku päivä saa selville, että älykästä elämää on tuolla jossain.
Harvardin professorina voi olla vaikeaa tulla ulos kaapista ja sanoa, kyllä, avaruusolentoja on olemassa, mutta tässä hyvin selitetyssä haastattelussa hän jo sanoi sen kertaalleen. Hän ei halua vaarantaa asemaansa hyvämaineisessa yliopistossa. Joten kyllä, hän uskoo että ihmiselämää älykkäämpää elämää on tuolla jossain, mutta se on niin älykästä ja niin kaukana siitä mitä me voimme edes ymmärtää että sellaista on olemassa. Erittäin innostavaa itse asiassa. Olen 100-prosenttisesti samaa mieltä.
Kirjoittanut: William Brown, Resonance Science Foundationin biofyysikko
Se oli valmiiksi sensaatiomainen tarina, tähtienvälinen kappale kurvasi aurinkokunnan läpi, se oli historiallisesti ensimmäinen ja se oli mahdollisuus oppia enemmän tähtienvälisestä tilasta ympärillämme. ‘Oumuamuan vuoden 2017 ensihavainnon jälkeen sensaatiomaisuus sen ympärillä on kasvanut, kun astrofyysikot ovat analysoineet sen anomaalista kulkureittiä ja kiihtyvyyttä, ja he alkoivat epäillä että sille ei voitaisi antaa luonnollista selitystä. Tämä tarkoittaa, että ‘Oumuamuan anomaalinen käyttäytyminen puhuu siitä, että se olisi keinotekoinen kappale, eikä luonnollisesti esiintyvä.
Huolimatta siitä, että elämää on varmasti ympäriinsä eri puolilla universumia ja että se väistämättä johtaa useiden älykkäiden sivilisaatioiden syntyyn, konservatiiviset tieteentekijät — erityisesti akatemian rajoittuneen ajattelun piirissä — ovat vihamielisiä sellaisen Maan ulkopuolisen elämän havaitsemiselle. Joten kun Harvardin huippuastronomi Avi Loeb julkaisi tulokset laskelmistaan, joista käy ilmi kappaleen mahdollisesti olevan avaruusolentojen alus, hän sai sapiskaa konservatiivisilta tiedekommentaattoreilta.
“Keinotekoista alkuperää pohdittaessa, eräs mahdollisuus on, että ‘Oumuamua purjealus, joka seilaa tähtienvälisissä avaruuksissa kehittyneen teknologian romuna”, Loeb kirjoitti kollegansa Shmuel Bialyn kanssa Astrophysical Journal Lettersissa julkaistussa tutkielmassa otsikolla “voisiko aurinkosäteilyn paine selittää ‘Oumuamuan omalaatuisen kiihtyvyyden?”
Joten huolimatta siitä, että ei ole mitään syytä miksi me emme jossain kohtaa havaitsisi toisen älykkään sivilisaation teknologista jälkeä, ja että sellaisen ehdottamisessa ei ole mitään epäloogista, kun havainnot ja laskelmat sitä tukevat, Avi Loeb sai alansa edustajilta kommentteja kuten:
”’Oumuamua ei ole älykäs avaruusalus, ja paperin kirjoittajat loukkaavat rehellistä tieteellistä tutkimusta näin edes ehdottaessaan”, kirjoittaa Paul Sutter, Ohio State Universityn astrofyysikko.
Huolimatta kriitikoiden möykkäämisestä avaruusolennot mainittaessa, vaihtoehtoiset selitykset ovat yhtä ontuvia. Esimerkiksi, jos ‘Oumuamua on jäisen komeetan kivinen pala, silloin se olisi muodostanut kaasukehän ympärilleen, joka oltaisiin havaittu sen ohittaessa Aurinko, mutta kumpaakaan ei ole havaittu.
‘Oumuamua kiihdytti sen poistuessa aurinkokunnastamme, anomaalinen nopeuden muutos jota yritettiin jälkikäteen selittää komeetasta purkautuneiksi kaasuiksi sen ohittaessaan Auringon. Kuitenkin, kuten jo mainittua, mitään kaasupurkausta ei havaittu. Joten kiihtyvyyttä ei ole selitetty. Ja jos se on metallisen asteroidin kaltainen, Loeb sanoo että se kulkee liian nopeasti ollakseen yksinkertainen kivi — laskelmat näyttävät että jokin voima työntää sitä takaapäin.
Selitys tälle voimalle voisi olla, että kappale on itse asiassa aurinkopurje — avaruusaluksen design, joka käyttää auringonsäteiden painetta luomaan etenpäin vievän voiman. On erittäin epätodennäköistä, että kappale olisi “luonnollinen” valopurje, koska valopurjeen pitää olla äärimmäisen kevyt, jotain mikä ei ole jäisten komeettojen ja metallisten asteroidien ominaisuuus. Siksi kappale on mahdollisesti Maan ulkopuolisen elämän älykkään insinööritaidon tuotos.
‘Oumuamuan kuvilla ei ollut tarpeeksi resoluutiota, jotta kappaleen muoto olisi suoraan havaittavissa. Sen muoto on päätelty anomaalisesta tummenemisesta ja kirkastumisesta, joka on omituista käytöstä jota selitettiin sanomalla, että ‘Oumuamua on pitkulainen, sikarin muotoinen kappale joka “kierii” avaruudessa. Jos se on kuin onkin keinotekoinen purje, silloin se voi olla useita kilometreja leveä ja kuitenkin vain muutaman millimetrin paksu. Epätavallinen tummeneminen ja kirkastuminen voitaisiin sitten selittää auringon valon heijastumisella purjeesta, mikä näyttää oskilloivan tumman ja kirkkaan väliä meidän perspektiivistämme.
Lisäksi tämä selittäisi sen anomaalisen kulkuradan ja kiihtyvyyden. Onko se liian fantastista sanoa, että ensimmäinen tähtien välinen vierailija aurinkokunnassamme on avaruusalus, jonka on lähettänyt älykäs sivilisaatio tarkkailemaan tähteämme ja muita? Ymmärryksemme on vajavainen sen suhteen mitä me pidämme mahdollisena, mutta jos tämän perusteella on jokin selvää ympäristöään tarkkaileville, se on että me elämme huikeassa universumissa, joten konservatiivinen mieli sulkee pois paljon sellaista mikä on oikeasti mahdollisuuksien rajoissa.
Kun klikkaat ylläolevaa linkkiä, klikkaa kartan vasemmassa yläreunassa olevaa nappia nähdäksesi infrapunakuva. IR antaa nähdä sellaisen valospektrin joka on ihmissilmälle näkymätön. Kyllä, sanon näkymätön, sillä tämä kraateri Marsissa ei näkyisi jos katsottaisiin normaalilla teleskoopilla, mutta jos tarkastellaan infrapunakuvaa, se näkyy.
Kyllähän minulla otti hetken löytää tämä rakenne. Olen siinä kuitenkin hyvä, harjoitus tekee mestarin. Tiedän myös, että tämä info ei muuta kenenkään ajattelua älykkäästä elämästä universumissa. Ihmiset ovat jääräpäisiä ja haluavat uskoa universumin pyörivän heidän ympärillään. Se ei niin kuitenkaan tee. Me ihmiset olemme merkityksettömiä suuressa mittakaavassa. Mutta jatkan raportointia, yritän antaa toivoa niille jotka jo uskovat… niille jotka ovat kokeneet UFO-havainnon ja joille muut nauravat.
UFO- ja avaruusolentotutkimus on muuttumassa vähäpätöisemmäksi julkisuudessa kahdesta syystä. Yksi on COVID… joka saa ihmiset ajattelemaan omaa kuolemaansa ja sen pelkoa, mikä tekee merkityksettömämmistä asioista kuten älykkäästä elämästä avaruudessa sellaisen mitä ei jaksa miettiä. Toiseksi, älypuhelimet ovat tekemässä ihmisistä sosiaalisten zombien rotua, joka on liiaksi nenä kiinni ruudussa ja joka ei keskity omaan perheeseensä.
Maaliskuun 9. päivä 2021 LASCO C2 -satelliitti kuvasi jättiläismäisen räjähdyksen Auringossa. Sekunteja ennen räjähdystä tunnistamaton, punertava, kolmionmuotoinen kappale ilmaantuu tumman ympyrän takaa lähellä aluetta, jossa räjähdys tapahtui.
Sitä seurasi jättiläismäinen räjähdys, joka melkein hajotti satelliitin.
Muutama sekunti räjähdyksen jälkeen kolmiokappale oli muuttunut punavalkeaksi, ja vaikka kyseessä voi olla pelkkä laitehäiriö, ilmiö on silti omituinen eikä se selitä Auringossa tapahtunutta räjähdystä.
Jos ilmiötä verrataan auringonpurkaukseen, näkee ettei kyseessä ollut normaali auringonpurkaus. Mikä aiheutti ilmiön, osuiko Aurinkoon jotain?
Uusi dokumentti seuraa avaruusmies John Shepherdin 30-vuotista kosmista taivalta. Mikä ajoi hänet ampumaan säteellä viestejä ja musiikkia avaruuteen?
1960-luvun puolivälissä, kun hän oli poika Michiganin maaseudulla, John Shepherd alkoi pohtia tapoja saada yhteyttä avaruusolentoihin. “Se oli noihin aikoihin kun tuli sarja nimeltä The Outer Limits telkkarista”, hän muistelee. “Muistan aiheen kiehtoneen minua, idea siitä että rakentaisin omat tiedeinstrumenttini, joilla tutkia Maan ulkopuolisen elämän mystistä ilmiötä.”
https://www.youtube.com/watch?v=OBkV2pAwy-U
Vuonna 1972 hänen omien isovanhempiensa olohuoneesta hän alkoi seurata unelmaansa lähettää avaruuteen sähköisiä pulsseja “kohti tähtiä”. Niin sai alkunsa ainutlaatuinen 30-vuotinen matka, jota hän kutsuu nimellä Project STRAT (Special Telemetry Research and Tracking). Pian se ottaisi otteen hänen elämästään, ja hänen isovanhempiensa elämästä, jotka löysivät itsensä omituisia, “kauniita ja epätavallisia instrumentteja”, muunmuassa kaksikanavaoskillaattori, katodisädeputki, jättiläisruudut joilla monitoroida saapuvia signaaleja ja matalataajuuslähetin, joka lähetti signaaleja miljoonien mailien päähän avaruuteen.
Vaikkei hänellä ollut paljoa rahaa, hän troolasi armeijan ylijäämämyyntejä ja sähköliikkeitä läheisessä Traverse Cityssa, keräsi materiaaleja joita hän tarvitsi. Puutarhaan hän pystytti “kaksikerroksisen 150,000 voltin ulostulon”, joka oli pystytetty kahden pitkän metallitornin varan, jotka oli tehty hylätyn hiihtohissin palasista. Olohuoneessa tiedelaitteet olivat pinottu lattiasta kattoon yhdelle seinälle.
“Usein ihmiset, jotka ajoivat ohi yöllä autollaan, näkivät vilkkuvia valoja olohuoneessa ja he pysähtyivät tuijottamaan niitä”, hän sanoo. “Ehkä he ovat myös katselleet The Outer Limitsia, ja he miettivät mitä oikein oli käynnissä. Muistan joidenkin jopa luulleen meidän rakentaneen venäläisen vakoilulaitteen.”
Shepherd rakensi lähettimiä ja vastaanottimia kierrätysmateriaaleista. Kuva: Matt Killip
Viime torstaina Netflix näytti mielenkiintoisen lyhytelokuvan nimeltä John Was Trying to Contact Aliens, joka aiemmin tänä vuonna voitti parhaan dokumentin palkinnon Sundance-festivaaleilla. Dokumentaristi Chris Killipin poika Matthew Killipin kuvaama, editoima ja ohjaama dokumentti käy läpi Shepherdin 30-vuotista taivalta vain 16 minuutin pituisella pätkällä.
“Halusin kertoa tarinan tiiviisti ja säästellen, mutta pitää samalla jotain mystisyyttä”, Killip sanoo. “John on ihana kohde, mutta hänessä on jotain mystistä ja salailevaa, joka voi olla peräisin hänen elämänsä alkuvaiheilta. Yritin tasapainottaa narratiivia hänen innollaan, joka on jossain tieteen ja ulkopuolisen taiteen välimaastossa. Mitä enemmän ajattelen sitä mitä hän teki, sitä enemmän se tuntui 30-vuotiselta taide-esitykseltä.”
1970-luvulla Shepherdin obsessio välillä toi paikalliset toimittajat hänen ovensa eteen. Vuonna 1989 hänelle annettiin hänen 15 minuuttiansa julkisuudessa hänen esiinnyttyään The Joan Rivers Show’ssa. YouTubessa hänet voi nähdä puristuneena kahden ufologin väliin, intensiivinen pitkätukkainen ja -partainen nuorimies, joka selittää tehtäväänsä jonkin verran skeptiselle juontajalle, joka huomauttaa että 16 vuoden jälkeenkään avaruusolennot eivät edelleenkään ole vastanneet hänen kutsuunsa.
Siihen mennessä hänen isoäiti Irenen säästöillä Shepherd oli rakentanut tilavan kaksikerroksisen laboratorion hänen isovanhempiensa talon viereen. “Vaikka kehoni oli paikalla pikkukylässä”, hän sanoo Killipille, “mieleni oli avaruudessa ja muissa maailmoissa, matkaten kosmoksessa.” Vilkkuvat kotivideokuvat paljastavat futuristisen sisustuksen täynnä ruutuja, konsoleita ja vilkkuvien valojen matriiseja: Tähtialus Enterprise ahdettuna michiganilaiseen pikkukaupunkiin.
Shepherdin isoäiti Irene avitti hänen intohimoaan löytää elämää Maan ulkopuolelta. Kuva: Vimeo
Käyttäen jättiläismäistä lähetintä puutarhassa hän alkoi lähettää musiikkia avaruuteen usean tunnin verran päivässä, artisteilta kuten Sun Ra, Ornette Coleman ja John Coltrane sekä saksalaisilta kokeilevilta artisteilta kuten Can, Cluster ja Harmonia. Yhdessä vaiheessa me näemme nuoren Shepherdin nojaavan tiukasti mikrofoniin ja tekevän ilmoituksen kosmokselle: “Nyt me aiomme soittaa teille afro-poppia iltanne ratoksi.”
Killip sai ensi kerran kuulla Shepherdista kun hän tutkaili kirjaa UFO-kulteista ja näki valokuvan “pitkätukkaisesta nuoresta miehestä, jota ympäröi koneiden kasat hänen isoäitinsä istuessaan hänen vieressään neulomassa”. Päivätyösään filmileikkaajana taiteilijoiden kuten Jeremy Deller kanssa Killip teki lyhytelokuvan nimeltä Master of Reality toisesta teini-ikäisestä ulkopuolisesta, Ronny Longista, jonka pakkomielteisiin kuuluu wrestling ja kauhuelokuvat. “Jotain samankaltaisuuksia heillä oli siinä äärimmäisessä yksimielisyydessä”, hän sanoo.
Killipin hellässä muotokuvassa Shepherd tulee esiin herkkänä sieluna, tietoisena muiden toiseudesta, ja kuitenkin yhtenä sen kanssa. Narratiivi lyhyesti käsittelee hänen vaikeuksiaan lapsuudessa — isää joka pian jätti hänet hänen synnyttyään ja emotionaalisesti etäistä äitiään johon hänellä oli vain vähän yhteyttä. “Asiat olivat vaikeita alkuvuosina”, hän sanoo Killipille. “Isoäitini tunsi sääliä minusta ja otti minut hoteisiinsa.” 12-vuotiaana Shepherd tajusi olevansa homo, minkä hän sanoo jäljittelemättömän vähättelemättömään sävyyn, mikä osoittautui “varsin vaikeaksi” Michiganin maaseudulla 1960-luvun alkuvuosina.
“Mielestäni jos varhaiset vuodet ovat vaikeita, se tekee elämästä tutkailevampaa”, hän sanoo faktatyyliin. “Se ainakin teki minusta tavallaan riippumattoman ja rohkaisi minua laajentamaan ajatteluani.”
“Suurimman osa siitä mitä minä tein olin oppinut itse, mutta isoisäni, joka oli työskennellyt työkaluntekijänä Detroitissa, auttoi minua usein käytännön asioissa. Isoäitini oli kuitenkin se, jolla oli yhteinen kiinnostus, sanoisinko, eksoottisempia asioita kohtaan. Hän toi paljon inspiraatiota elämääni.” (Irene kuoli vuonna 1988 ja filmi on omistettu hänelle.)
Filmin pistelevän itsereflektion hetkenä Shepherd vertaa elämän matkaansa vaellukseen “yksinäistä vuoristoreittiä”. Se muuttui kun hän tapasi elämänkumppaninsa John Litrentan vuonna 1993. He elävät, hän sanoo, “hiljaiseloa järven rannalla kahden pikkukaupungin välissä”.
Vuonna 1998, johtuen rahanpuutteesta, Shepherd vastahakoisesti purki laboratorionsa ja pani kaiken varastoon, jossa tavarat ovat edelleen. Hän ohjaa Killipin sekasotkun keskelle taskulampulla, osoitellen hänen rakkaisiin laitteisiinsa — satelliittikommunikaatiolaitteisiin, korkeatehoisiin mikroaaltoputkiin, korkeajännitelähetinkiihdyttimeen. “Nämä ovat vain jäänteitä,” hän sanoo, “ylimääräisiä ajatuksia.”
“Kaipaan sitä”, hän kertoo minulle, “todellakin kaipaan, mutta säästin sen kaiken. Se on kuin kokoelma kauniita esineitä. Odottamassa siellä.”
Filmissä hän kuvaa pitkää, omituista, luovaa ponnisteluaan “eräänlaiseksi unitilaksi” joka antoi elämälle merkitystä. Ja Riversin show’n pätkässä, kun Rivers mainitsee menestyksen puutteen, hän vastaa: “Kuin artisti joka voi jatkaa maalaamistaan vaikkei hän myykään taulujaan, minä voin jatkaa laitteiden rakentamista ja ideoiden parissa työskentelyä.” Meinaako hän, nyt näin jälkikäteen, että hän oli konseptuaalinen taiteilija yhtä paljon kuin tiedemies? “Kaipa olin”, hän sanoo hiljaa. “Valo- ja ääni- ja sähkötaiteilija. Ja oman tien kulkija. Varmasti oman tien kulkija. Ja se olisi aika hyvä kuvaus.”
Miehittämätön testikapseli räjähtää sen tullessa alas maahan 12 kilometrin korkeudesta.
Raketti sai liikaa vauhtia laskeutuakseen onnistuneesti, ja se räjähti liekkimeressä.
Noin kaksi minuuttia laukaisun jälkeen yksi aluksen kolmesta Raptor-moottorista meni pimeäksi. Minuuttia myöhemmin toinen moottori meni pimeäksi, mutta prototyyppiraketti jatkoi kulkuaan ylöspäin.
Alus menetti kolmannenkin moottorinsa neljän ja puolen minuutin päästä laukaisusta, ja raketti kääntyi vaakatasoon ja siitä nokka kohti Maata.
Moottorit käynnistyivät jälleen aluksen tultua lähemmäksi maanpintaa, ja alus pääsi kääntymään pystyyn, mikä hidasti laskua. Prototyyppi laskeutui nopeampaa kuin ideaalivaihti, minkä johdosta se räjähti.
The Sunin mukaan SpaceX kirjoitti, että sen lento oli ”suunniteltu usean asian testaamiseen lähtien siitä miten aluksen kolme Raptor-moottoria vaikuttaisivat yleisesti aerodynaamisiin kykyihin ja siihen miten alus toimii tankkaustilanteessa.”
Auringollamme oli toinen kumppani, ja aurinkokunnan ulkopuolella voi olla monta löytämätöntä kääpiöplaneettaa. Näin sanoo tuore Harvardin tutkimus.
The Astrophysical Journal Lettersissa julkaistun tutkimuksen kirjoittaja on tri. Avi Loeb sekä opiskelija Amir Siraj. Tutkimus esittää uuden mielipiteen perinteiselle “yksinäinen tähti”-ajattelulle koskien Auringon alkuperää.
Heidän radikaalilta kuulostava teoriansa sanoo, että aurinkokunnassa on joskus voinut olla kaksi aurinkoa — jotka ovat mahdollisesti kiertäneet yhteistä keskipistettä.
Havaittavissa oleva universumi on iso paikka, joka on ollut olemassa yli 13 miljardia vuotta. Yli 2 biljoonaa (trillion) galaksia on syntynyt, joissa kiertää yhteensä 20 tuhatta miljardia miljardia tähteä omaa galaksiamme.
Yksistään Linnunradalla oletetaan olevan noin 40 miljardia Maapallon kaltaista planeettaa elämää elinkelpoisella etäisyydellä tähdestään. Kun numerot ovat näin suuria, on vaikeaa kuvitella että olisimme yksin.
Kardashevin asteikko on menetelmä mitata sivilisaation teknologisen kehityksen tasoa perustuen niiden kykyyn kuluttaa energiaa. Mittaa oli ehdottanut venäläinen astronomi Nikolai Kardashev vuonna 1964. Asteikolla on kolme kategoriaa:
Tyypin 1 sivilisaatio — myös nimeltään planetaarinen sivilisaatio — voi kuluttaa ja säästää kaiken planeetalla saatavilla olevan energian. Tällä hetkellä tyypin 1 sivilisaatiot määritellään yleisesti sellaisiksi, jotka kykenevät ottamaan käyttöön kaiken planeetalle keskustähdestä saapuvan energian (Maan ja Auringon väliselle systeemille (systeemi olisi noin neljä kertaluokkaa suurempi energiamäärissä kuin mitä nyt Maapallolla on käytössä).
Tyypin 2 sivilisaatio — myös nimeltään tähtisivilisaatio — voi käyttää ja kontrolloida energiaa planeetan skaalalla. Sivilisaatio kykenee ottamaan sen omasta tähdestä säteiltyä energiaa käyttöön, esimerkiksi Dysonin kehän avulla.
Tyypin 3 sivilisaatio — myös nimeltään galaktinen sivilisaatio — voi kontrolloida energiaa koko isäntägalaksin tasolla. Tällä tasolla sivilisaation käytössä on voimanlähde, jota voidaan verrata koko Linnunradan luminositeettiin.
Kardashev uskoi, että tyypin 4 sivilisaatio oli mahdoton, joten hän ei kehitellyt sitä enempää. Uusia tyyppejä (0, 4, 5, 6) on kuitenkin ehdotettu. Jotkut tieteentekijät ehdottavat, että voisi olla olemassa tyypin 4 ja tyypin 5 sivilisaatioita, joiden vaikutukset ulottuvat yli galaksiklustereiden tai superklustereiden, struktuureissa jotka koostuvat tuhansista galakseista tai biljoonista tähdistä.
Lopulta voisi olla Omega-tyypin sivilisaatiom joka kykenee manipuloimaan koko universumia ja mahdollisesti muita universumeja. Omega-tyypin sivilisaatio voi itse asiassa olla oman universumimme luoja, syistä jotka ovat ymmärryksemme tuolla puolen!
Entäpä sitten nykyinen ihmissivilisaation taso?
Nykyaikana ihmiskunta ei ole saavuttanut edes tyypin 1 sivilisaation statusta. Jos ihmiset kasvattavat energiankulutustaan arviolta 3 prosenttia vuodessa, saatamme saavuttaa tyypin 1 statuksen 100-200 vuodessa. Tyypin 2 status saavutetaan muutamassa tuhannessa vuodessa, ja tyypin 3 status 100 tuhannesta miljoonaan vuodessa.
