Avainsana-arkisto: CIA

Miksi yli 40v vanha Churchin komitean raportti pitäisi edelleen kiinnostaa

Artikkeli on julkaistu vuonna 2016

Nykyään jos menet Twitteriin, voit löytää NSA:n twiittailemasta sen sitoutumisesta kierrättämiseen, tai CIA:n vitsailemasta siitä ettei se edelleenkään tiedä missä Tupac on. Miksi nämä ennen niin karmaisevat vakoilulafkat ovat niin innokkaita luomaan meille ystävällisen kuvan? Vastaus voidaan jäljittää vuosien 1975-76 Churchin komiteaan, joka muutti ikuisesti sen tavan miten amerikkalaiset näkevät tiedustelupalvelut, joiden piti palvella heitä.

Viime viikolla tuli täyteen 40 vuotta siitä kun Churchin komitean loppuraportti julkaistiin. Voit lukea raportin täältä. Watergaten jälkimainingeissa tammikuussa 1975 perustettu komitea perustettiin hieman sen jälkeen kun tutkiva journalisti Seymour Hersh oli paljastanut CIA:n roolin sekä ulkovaltojen hallitusten jallittamisessa että Yhdysvaltain kansalaisten vakoilussa. Komitea vietti 16 kuukautta käyden läpi salaisia ja julkisia dokumentteja ja grillaten satoja vastatiedustelu-upseereja, CIA-johtajia, FBI:n johtoa ja muita viranomaisia valaistakseen sitä laajuutta, jolla tiedusteluyhteisö on sikaillut aiempina vuosikymmeninä.

Tuloksena oli ennennäkemätön silmäys hämäräperäiseen amerikkalaisen tiedustelun maailmaan, mikä ikuisesti muutti kansan käsitystä Yhdysvaltain eri tiedustelupalveluista. Tämä piti erityisen paljon paikkansa NSA:n tapauksessa, jonka rooli ja jopa olemassaolo oli vähän tunnettu kansan keskuudessa ennen komitean paljastuksia.

Tärkeintä oli se mitä komitea oikeasti paljasti. Sen loppuraportti, joka julkaistiin huhtikuun 26. päivä 1976, luetteli huikean laajasti tiedusteluyhteisön laittomuutta ja väärinkäytöksiä, jotka olivat toistaan seuranneiden presidenttien alaisuudessa kääntäneet valtansa yhä enemmän itse kansalaisia vastaan. Virastot kuten CIA ja FBI näyttivät toimivan hallituksena omin nokkineen, luikerrellen lakirajoitteiden ohi niiden pyörittäessä ohjelmia, joista äänillä valitut edustajat, jopa presidentti, pidettiin pimennossa.

Suurin osa Churchin komitean paljastuksista tuntuu keskittyvän muutamaan nyt tunnettuun ohjelmaan, jotka ovat muuttuneet ikonisiksi virastojen rikkomuksiksi. Oli FBI:N COINTELPRO, 1960- ja 70-lukujen yhteiskunnallisia liikkeitä vastaan perustettu salainen toimintaohjelma, jonka kohteena olivat kotimaan yhteiskunnallista ja poliittista järjestystä uhkaavat ryhmät. Ohjelma urheasti yritti disruptoida ja tuhota yhteiskunnallisia liikkeitä kuten Mustat Pantterit ja Students for a Democratic Society. Se myös vehkeili omituisia juonia kuten FBI:n ehdottama suunnitelma iskeä painotaloihin aineella, joka “jäljitteli kuvottavimman tuoksuista paskan katkua”. Raportin mukaan ainakin 18 prosenttia ohjelman kohteista oli puhujia, opettajia, kirjoittajia ja tapaamisia tai rauhanomaisia mielenosoituksia, eikä niinkään rikollinen toiminta.

Sitten oli FBI:n oikeudeton salakuunteluhojelma, NSA:n oikeudeton sähkeiden ja muiden kansainvälisten viestien keruuohjelma sekä CIA:n ja FBI:n postin avaamisohjelmat, jotka avasivat, valokuvasivat ja tallensivat erään kerran yli 215 000 postilähetystä. Monet näistä ohjelmista olivat sisäsiittoisia ja jakoivat informaatiota eri tiedusteluvirastoille ja valtion laitoksille.

Vähemmän tunnettuja nykyään ovat ohjelmat kuten armeijan kotimaan mielenosoitusryhmien valvonta, tietojen pito ainakin 100 tuhannesta amerikkalaisesta lähtien Jesse Jacksonista Joan Baeziin ja Arlo Guthrieen, tai FBI:n “pidätyslista”, FBI:n pitämä lista ulkomaalaisista ja oman maan kansalaisista, jotka pidätettäisiin välittömästi mikäli sota syttyisi. Ehkäpä kaikkein shokeeraavin oli Huston Plan, jossa raportti peräänkuulutti “kansakunnan korkeimman poliittisen hahmon sallivan laittomuudet tiedusteluyhteissä” — lähinnä joustaen amerikkalaisten valvontaa sääntelevistä laeista ja sallia virastojen murtautua kohteiden koteihin, muun muassa. Nixon lyhyesti salli nämä toimet, kunnes J. Edgar Hoover vakuutti presidentin muuttamaan mieltään siinä pelossa, että toimet paljastuisivat ja hän joutuisi henkilökohtaisesti bussin alle.

Komitean laajamittaiset paljastukset saivat aikaan tiedustelupalvelujen toimintatapojen muutoksen. Vuonna 1978 kongressi hyväksyi Foreign Intelligence Surveillance Actin (FISA), joka loi salaisen tuomioistuimen jolla antaa lupia kotimaan vakoiluun. FISA-oikeusistuinta pidetään komitean suurena perintönä, joka on luonut paljon kaivattua valvontaa maan tiedusteluvirastoja kohtaan, jotka ovat härskisti leikkineet amerikkalaisten kansalaisoikeuksilla.

Todellisuudessa konkreettinen komitean perintö on paljon epäselvempi. FISA-oikeutta ei nykyään pidetä kauhean paljoa kumileimasinta ihmeellisempänä, ja se on evännyt vain 0.3 prosenttia sille tehdyistä valvontapyynnöistä viimeisen 33 vuoden aikana. Jopa silloinkin, aina kun piti käydä ristiriitaisimpaan Snowdenia edeltäneeseen valvontaan — Bushin hallinnon 9/11-salakuuntelu — valtio yksinkertaisesti vain sivuutti oikeusistuimen. Ei ainoastaan tuo, vaan jos yhtään mitään niin kotimaan valvonta on lisääntynyt komitean saadessa työnsä päätökseen. NSA nykyään kerää ja tallentaa lukemattomien amerikkalaisten viestintätiedot, jotka ovat paljon intiimimpiä ja paljastavampia kuin mistä komitea puhui 4 vuosikymmentä sitten. Hetki sitten korkein oikeus antoi FBI:lle luvan hakkeroida mahdollisesti miljoonia tietokoneita yksittäisellä luvalla. Ja nämä ovat ainoastaan asioita joista me olemme kuulleet.

Miten komitean perintöä tulisi sitten tarkastella? Mitkä ovat sen saavutukset valtiotason valvonnan lisäksi?

Churchin komitean todellinen arvo on niissä läksyissä, joita me voimme opiskella sen löydöksistä. Enemmän kuin minkään valtion politiikan käytännön vaikutukset tai se miten amerikkalaisten mielikuva tiedustelusta on muuttunut, kyse on sen kaukonäköisistä varoituksista koskien deep staten valtaa, joka on sen kaikkein pitkäikäisin perintö.

Kansallisen turvallisuuden valta melkein aina kääntyy omia kansalaisia vastaan

Monet Churchin komitean raportissa kuvatut ohjelmat alkoivat yrityksinä selättää ulkomaista aiheutuvat uhat. Kuitenkaan ei kestänyt kauaakaan kun romahtavien yhteiskunnallisten olosuhteiden ja projektin käsiinleviämisen yhteisvaikutus — lähinnä protestiliikkeiden ja terroristitekojen kasvu — sai tiedusteluvirastot kääntämään kaiken näkevän silmänsä sisäänpäin.

“Epäselviin termeihin kuten ‘vallankumouksellinen toiminta’, ‘kansalliset intressit’, ‘kotimaan turvallisuus’ ja ‘kansallinen turvalisuus’ luotettiin sähköisesti valvottaessa monia henkilöitä, jotka eivät olleet tehneet mitään rikollista ja jotka kaikkien objektiivisten mittareiden mukaan eivät olleet mikään uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle”, raportti esittää FBI:n oikeudettomasta salakuunteluohjelmasta.

Komitea tunnusti näiden ohjelmien suuren potentiaalin väärinkäytöksille, varoittaen että “NSA:n teknologiset kyvyt… voisivat kääntyä amerikkalaisia itseään vastaan suuresti vaikuttaen kansalaisvapauteen.” Tämän näkökannan epätodennäköinen kannattaja oli Tom Huston, entinen Valkoisen talon avustaja, joka vuonna 1970 oli painostanut Nixonia hyväksymään Huston Planin, mikä olisi antanut lisää valvontaoikeuksia eri tiedusteluvirastoille (hän ei tiennyt, että jotkut näistä virastoista olivat salaa käyttäneet sellaisia oikeuksia jo vuosia). Viisi vuotta myöhemmin, tämä oli hänen kantansa:

Riski oli, että ihmiset saataisiin herkistettyä poliittisille mietinnöille kansallisen turvallisuuden mietintöjen sijaan…. siirtyä lapsesta pommin kanssa lapseen kyltin kanssa, ja lapsesta kyltin kanssa lapseen autonpuskuritarran kanssa. Ja tätä vain jatkettiin ja jatkettiin.

Komiteaa on tässä patistettu tätä seuranneiden tapausten myötä, lähtien NYPD:n rauhallisten muslimiyhteisön vakoilusta suuriin määriin korkean teknologian sodankäyntiin tarkoitettua laitteistoa, jota on annettu paikallisille poliisiasemille.

Millään tavalla systeeminvastaiset ovat todennäköisiä kohteita

Standardipuolustus valtion valvonnalle on, että “jos sinulla ei ole mitään salattavaa, sinulla ei ole mitään pelättävää.” Useimmille tämä on helppo kanta, ottaen huomioon että kokonaisuutena suurin osa ihmisistä ei ole valtion valvonnan kohteita. Churchin komitean loppuraportissa valtarakenteita kyseenalaistavat, tai edes yksinkertaisella tavalla valtanormeista poikkeavat ovat niitä, jotka nähdään todennäköisesti vihollisina.

Olipa kyseessä sitten FBI, CIA, NSA tai armeija, eri komitean tietoonsa saamat kotimaan vastatiedusteluohjelmat pyrkivät yleensä käytännössä valvomaan samoja kohteita. He olivat “Uuden Vasemmiston” jäseniä — jota FBI ei kyennyt määrittelemään, paitsi “enemmän tai vähemmän asenteena” — eri kommunististen ja sosialististen puolueiden jäseniä, kotimaan niskoittelijoita ja sodan vastaisia mielenosoittajia. Vaikka ohjelmat kohdistettiin myös valkoisen ylivallan ryhmiin kuten KKK, he olivat paljon enemmän kiinnostuneita yhä vain militantimman vasemmiston jäsenistä, joiden he epäilivät toimivan ulkovallan vaikutuksen alaisina.

Näiden laajojen leimojen takia valtion vastatiedusteluohjelmien kohteet päätyivät kattamaan tieteentekijät, Neuvostoliittoa tutkivat akateemikot kuten John Steinbeck ja kaksi sananvapauden kannattakaa, jotka puolustivat “klassisen nelikirjaimisen sanan käyttöä”, koska se “näytti ilmiselvää keskisormea hyveellisyydelle ja yleiselle moraalisuudelle.” Siihen kuului jopa jotain niinkin pikkumaista kuin opiskelijalehtien painostaminen muuttamaan niiden sisältöä.

Kuitenkin siviilioikeuksien ja yksityisyyden jatkuvasti ollessa vain valkoisten, keskiluokkaisten ongelmana, nämä ohjelmat keskittyivät kansalaisoikeusryhmiin ja “mustien nationalistisiin vihapuheryhmiin” (joihin FBI:n mielestä kuului Martin Luther Kingin Southern Christian Leadership Conference ja “suurin osa mustien ryhmistä”).

Useimmat nykypäivänä tietävät FBI:n Martin Luther Kingin niskaan hönkäilevästä ahdistelusta, jonka komitea sai selville. Siihen kuului kaikki mahdollinen Kingin vakoilusta myllykirjeiden lähettämiseen hänelle ja hänen nimensä mustamaalaamiseen hänen tukijoiden silmissä. Mutta tämä oli vain jäävuoren huippu. FBI laittomasti salakuunteli Malcolm X:ää, Huey Newtonia ja muita “mustia ekstremistijohtajia” sekä puertoricolaista nationalistiryhmää ja Palestiinaa kannattavia organisaatiota. Sen tavoitteena oli “neutralisoida” rauhanomaiset kansalaisoikeusryhmät kuten Student Nonviolent Coordinating Committee ja CORE, samalla kun armeija vakoili ja piti tiedostoja aktivisteista kuten Julian Bond ja Walter Fauntroy.

Black Lives Matter -liikkeen edistyessä ja organisaatioiden kuten BYP 100 ja maahanmuuttajaoikeuksia ajavien ryhmien jatkaessa valtaapitävien haastamista, on hyödyksi muistaa, että tiedustelupalvelut ovat perinteisesti nähneet ei-valkoiset kapinalliset erityisen uhkaavina ja heidän huomionsa arvoisina. (Journalistit ovat paljastaneet että nämä liikkeet ovat joutuneet viime vuosina valtion viranomaisten tarkan valvonnan kohteiksi.)

Valvonta on uhka vapaalle lehdistölle

Huolimatta tuoreesta vapaan lehdistön suitsutuksesta, presidentti Obama on ollut suurelta osin vihamielinen journalismin roolia kohtaan nykypäivän Yhdysvalloissa. Hän on käynyt tietovuotajien ja sisäpiiriläisten kimppuun pahemmin kuin kukaan muu Nixonin jälkeen, ja hän on jopa käyttänyt USA:n turvallisuusviranomaista lehdistön edustajia vastaan. Ja nyt Trumpin nousun myötä ihmiset ovat alkaneet miettiä mitä lehdistön vapaus tarkoittaisi paranoidin, lehdistöä vihaavan öykkärin alaisuudessa, jolla on kaikki modernin valvontavaltion voimat käytössään.

Churchin komitean löydökset antavat meille jotain viitteitä. Komitean loppuraportin mukaan lähes 30 amerikkalaista joutui FBI:n salakuunteluun vuosina 1960-1972 osana salaisen informaation tietovuotajien etsintää. Näistä seitsemän oli journalisteja. Nixon oli vastuussa 17:sta salakuuntelusta, sen jälkeen kun New York Times julkaisi raportin hallinnon Kamputsean salapommituksesta. Nixon jopa salakuunteli omaa puheidensa kirjoittajaa sen jälkeen, kun hän suostui kertomaan toimittajalle taustoja sosiaalitukireformia käsitelleestä puheesta.

Olisi virhe pitää tätä käytöstä vain Nixonille tyypillisenä. Kennedy seurasi Newsweekin toimittajaa sen jälkeen, kun tämä kirjoitti artikkelin, joka hallinnon mukaan perustui salaiseen tiedustelutietoon, kun taas Johnsonin valtakunnansyyttäjä salakuunteli kommunismin vastaisen uutiskirjeen päätoimittajaa samasta rikkeestä.

Läksy on selvä: kun annetaan kyky tutkia vuotoja väijymällä lehdistöä, valassaolijat käyttävät sitä.

Sota ja taistelufiilis kasvattavat väärinkäytösten todennäköisyyttä

Churchin komitean löydökset tekivät selväksi, että Yhdysvaltain pystyttävä valvontasysteemi ja sen väärinkäytön taustalla oleva mentaliteetti ei olisi voinut olla olemassa ilman Yhdysvaltain ikuisen sodan politiikkaa.

William C. Sullivan, FBI:n johtajan entinen assistentti, kertoi komitealle FBI:n kotimaan ryhmien vastaisiin ohjelmiin liittyen: “Me olemme käyttäneet (näitä tekniikoita) neuvostoagentteja vastaan… (Samat menetelmät) tuotiin kotiin mitään organisaatiota vastaan, joita me vastustimme.” Kuten raportti sen sano, “mikä toimii yhtä vihollista vastaan, toimii toista vihollista vastaan.”

Sullivan selitti, että viraston välinpitämättömyys lakia kohtaan oli perintöä “sotapsykologiasta” 1940-luvulta, jolloin “laillisuus ei ollut mikään kysymys.” Hän täsmentää:

Sitten tuli kylmä sota. Me ajoimme samaa asiaa Korean sodassa, ja kylmä sota jatkui, sitten Vietnamin sota. Me emme koskaan vapauttanet itseämme siitä psykologiasta, jolla meidät oltiin indoktrinoitu, juuri Pearl Harborin jälkeen.

Kun vanha valta näytti romahtavan kotona, tämä loi räjähdysherkän sekoituksen. Vaikka amerikkalaiset näkevät terrorismin eräänä pahimmista uhista heidän elämäntyylilleen nykyään, terrori-iskujen määrä USA:ssa nykyään kalpenee verrattaessa sitä 1970-lukuun, kun sodanvastaiset, uskonnolliset ja kansallismieliset organisaatiot toteuttivat kymmenittäin pommi-iskuja ja hyökkäyksiä poliisia vastaan.

Kun tämä yhdistetään protestiliikkeiden kasvuun ja niiden lisääntyneeseen radikalismiin sekä sarjaan mellakoita 1970-luvulla, on selvää että valtion viranomaiset alkoivat nähdä siviilipopulaation vihollisena. “Varmasti sadat, mahdollisesti tuhannet amerikkalaiset — jotka suurin osa olivat alle 3-kymppisiä — olivat päättäneet tuhota yhteiskuntamme”, lukee paperissa, joka on tuotettu presidentille vuonna 1970. FBI-johtaja Clarence M. Kelley sanoi komitealle, että “sarja tilanteita on tapahtunut menneisyydessä ja tulee tapahtuman tulevaisuudessa kun valtio on erkaantunut sen perinteisestä roolista…. ja kun se ottaa askelia joita tarvitaan välittömään uhkaan vastaamiseen ihmiselämälle tai omaisuudelle.”

Sellaiset asenteet tuottavat yhtälailla radikaaleja toimia. Armeija on oikeuttanut laittoman kotimaan valvontaohjelmansa sillä perusteella, että se “tarvitsi sellaista informaatiota 1960-luvun lopulla, joka mahdollistaisi sen valmistautua tilanteisiin joissa se kutsuttaisiin tukahduttamaan kansan väkivaltaisuudet.” Hänen keskustellessaan Nixonin kanssa mahdollisuudesta antaa lupa “salamyhkäiselle sisääntulolle”, Tom Huston myönsi, että se oli “selvästi laitonta: sitä voidaan verrata asuntomurtoon” mutta että “se on myös mitä hedelmällisin työkalu.”

Vaikka yhteiskunnan romahtamisen todennäköisyys ei olekaan 1970-luvun vertainen, se mikä on tärkeämpää on mielikuva. Yhdysvaltain hallitus on jo rakentanut vuosittain yli $1 biljoonan arvoisen kansallisen turvallisuuden valtion yhden terroristi-iskun jälkeen, kun islamofobia on kasvussa kiitos jatkuvan varoittelun terroristien soluttautumisesta ja nukkuvista soluista, mikä saattaa tavalliset muslimit “vihollisena” näkemisen vaaraan. Niin kauan kuin “terrorismin vastainen sota” jatkuu, niin kauan jatkuu myös väärinkäytösten potentiaali.

Kun puhutaan Churchin komitean havaitsemista laittomuuksista tiedusteluyhteisössä, on houkutus nähdä sellaiset asiat tapahtuneen vain kerran ja pitää niitä nyt mahdottomina. Kuitenkin väärinkäytökset, joista me tiedämme jo — oli kyse sitten FBI:n nuorten muslimimiesten vangitsemisesta, Obaman hallinnon erääseen Fox Newsin toimittajaan kohdistamasta valvonnasta tai NSA:n työntekijöiden nakukuvien levittämisestä ja rakkauselämän kiinnostusten vakoilusta — osoittavat että Churchin komitean pelot neljä vuosikymmentä sitten ovat yhtä relevantteja tänä päivänä. Jokaista pelottaa Donald Trumpin muuttuminen seuraavaksi Hitleriksi. Miksi emme ole huolissamme siitä, että tiedusteluyhteisö palaa vanhojen jekkujensa pariin?

Artikkelin julkaissut In These Times

CIA ja media

Jätettyään Washington Postin vuonna 1977, Carl Bernstein vietti kuusi kuukautta tarkastellen suhdettaan CIA:han ja lehdistöön kylmän sodan vuosina. Hänen 25000 sanan tarina, joka julkaistiin Rolling Stonessa lokakuun 20. päivä 1977, on alla.

Miten American voimakkain uutismedia työskenteli käsi kädessä keskustiedustelun kanssa ja miksi Churchin komitea salasi sen

Kirjoittanut Carl Bernstein

Vuonna 1953 Joseph Alsop, silloinen eräs Amerikan johtavista kolumnisteista, meni Filippiineille käsittelemään vaaleja. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon syndikaatilta. Hän ei mennyt sinne koska hän sai toimeksiannon lehdeltä, joka painoi hänen kolumninsa. Hän meni sinne CIA:n pyynnöstä.

Alsop on yksi yli 400:sta amerikkalaisjournalistista, jotka ovat viimeisen 25 vuoden ajan salaa tehneet toimeksiantoja keskustiedustelupalvelulle, käy ilmi CIA:n päämajan dokumenteista. Jotkut näistä toimittajista olivat viraston kanssa tilanteen sanelemassa suhteessa, toiset taas olivat eksplisiittisessä suhteessa. Oli yhteistyötä, sopeutumista ja näitä molempia. Toimittajat tarjosivat salaisia palveluita koko skaalalta — yksinkertaisesta tiedustelutiedon keräämisestä täytenä vakoojana toimimiseen kommunistimaissa. Toimittajilla oli muistikirjansa CIA:lla. Päätoimittajat antoivat omaa työvoimaansa käyttöön toisille päätoimittajille. Jotkut journalistit olivat voittaneet Pulitzerin palkinnon, nimekkäitä toimittajia jotka pitivät itseään suurlähettiläänä ilman oman maansa portfoliota. Suurin osa oli vähemmän korkealla: ulkomaankirjeenvaihtajia, jotka saivat selville, että heidän yhteistyönsä Viraston kanssa auttoi heidän työtään; freelancereita jotka olivat kiinnostuneita vakoilun käytännön puolesta; ja pienin kategoria, täysipäiväiset CIA-työntekijät, jotka esiintyivät toimittajina ulkomailla. Monissa tapauksissa CIA:n dokumentit näyttävät, että journalisteille annettiin tehtäväksi erilaisia hommia CIA:n puolesta Amerikan johtavien uutislafkojen suostumuksella.

CIA:n mukanaolon historia Amerikan lehdistössä on edelleen virallisen obfuskaation ja petkuttamisen politiikan piilossa seuraavista syistä:

■ Journalistien käyttö on ollut CIA:n kaikkein tuottavin tapa kerätä tiedustelutietoa. Vaikka Virasto on vähentänyt rajusti toimittajien käyttöä vuodesta 1973 pääosin median painostuksesta, jotkut journalistioperatiivit ovat edelleen ulkomailla.

■ CIA-viranomaiset sanovat, että lisätutkimukset aiheesta väistämättä paljastaisivat sarjan noloja suhteita 1950- ja 60-luvuilla eräiden Amerikan journalismin kaikkein voimakkaimpiin organisaatioihin ja henkilöihin.

Niiden johtajien joukossa, jotka antoivat työvoimaa Virastolle, on Williarn Paley Columbia Broadcasting Systemista, Henry Luce Tirne Inc.:sta, Arthur Hays Sulzberger New York Timesista, Barry Bingham Sr.  LouisviIle Courier‑Journalista ja James Copley Copley News Servicesta. Muita organisaatioita, jotka tekivät yhteistyötä CIA:n kanssa, olivat mm. American Broadcasting Company, National Broadcasting Company, Associated Press, United Press International, Reuters, Hearst Newspapers, Scripps‑Howard, Newsweek-lehti, Mutual Broadcasting System, Miami Herald ja vanhat Saturday Evening Post sekä New York Herald‑Tribune.

Näistä kaikkein arvokkaimpia yhteistyöprojekteja olivat CIA-viranomaisten mukaan New York Times, CBS ja Time Inc.

CIA:n amerikkalaismedian käyttö on ollut paljon laajempaa kuin mitä Virasto haluaa tunnustaa julkisesti tai suljettujen ovien takana kongressin edustajille. Yleiset luonnehdinnat siitä mitä tapahtui ovat kiistämättömiä; yksityiskohdat ovat vaikeampia saada selville. CIA-lähteet vihjailevat, että eräs journalisti salakuljetti kaikenlaista koko Itä-Euroopan alueella; journalisti sanoo ei, hänellä oli vain lounas pomon kanssa. CIA-lähteet sanovat suoraan, että tunnettu ABC:n kirjeenvaihtaja työskenteli Virastolle vuoden 1973; he kieltäytyvät sanomasta hänen nimeään. Korkean tason CIA-viranomainen kertoo, että New York Times tarjosi peitetarinan noin kymmenelle CIA-operatiiville vuodesta 1950 vuoteen 1966; hän ei tiedä keitä he olivat, tai kuka sanomalehden johdossa oli hoitanut järjestelyt.

Viraston erikoissuhteet niinkutsuttuihin julkaisu- ja televisiolähetysalan “suuriin pelureihin” mahdollistivat CIA:n asettaa eräitä sen kaikkein arvokkaimpia operatiiveja ulkomaille ilman kiinnijääntiä yli kahden vuosikymmenen ajan. Useimmissa tapauksissa Viraston tiedostot kertoivat siitä, että CIA:n kaikkein korkeimpien tasojen virkamiehet, yleensä johtaja tai varajohtaja, asioivat henkilökohtaisesti yhteistyötä tekevän uutisorganisaation johdon kanssa. Annettu apu tuli yleensä kahdessa muodossa: työpaikkoina ja ”toimittajapeitteen” kredensseinä (Viraston kielellä) CIA-operatiiveille, jotka aiottiin lähettää ulkomaiden pääkaupunkeihin; ja Viraston jo palkkalistoilla olevien salatoimittajien lainaamisena, joihin kuuluu eräitä parhaiten tunnettuja kirjeenvaihtajia koko alalla.

Alalla toimittajia käytettiin usein auttamaan ulkomaisten agenttien rekrytoinnissa ja käsittelyssä; hankkimaan ja arvioimaan informaatiota ja ujuttamaan väärää informaatiota ulkomaiden hallitusten viranomaisille. Monet allekirjoittivat salassapitosopimuksia, vannoen etteivät koskaan paljastaisi mitään Viraston kanssa tekemisistään; jotkut allekirjoittivat työsopimuksen, joillekin annettiin tapausviranomainen. Toisilla oli vähemmän strukturoidut suhteet Virastoon, vaikka he tekivät samanlaisia hommia: CIA:n henkilökunta briiffasi heitä ennen matkoja ulkomaille, debriiffasi jälkikäteen ja heitä käytettiin välimiehinä oltaessa yhteydessä ulkomaiden agentteihin. Sopivasti CIA käytti termiä ”raportointi” kuvaamaan sitä mitä yhteistyötä tekevät journalistit tekivät Virastolle. ”Me kysyimme heiltä, ’Tekisittekö meille palveluksen?'”, CIA:n korkea viranomainen sanoi. ”Me ymmärrämme, että olet matkalla Jugoslaviaan. Ovatko he kivenneet kaikki kadut? Missä näit lentokoneita? Oliko siellä merkkejä armeijan toiminnasta? Kuinka monta neuvostoliittolaista näit? Jos tapaat neuvostoliittolaisen, ota hänen nimi ylös ja kirjoita se oikein…. Voitko saada solmittua tapaamisen tätä varten? Tai välittää viestin?” Monet CIA-viranomaiset pitivät näitä avuliaita toimittajia operatiiveina; toimittajat pyrkivät näkemään itsensä Viraston luotettavina ystävinä, jotka tekivät ajoittain palveluksia — yleensä ilman palkkaa — kansakunnan edun nimissä.

”Olen ylpeä siitä, että he pyysivät minua ja ylpeä että olen niin tehnyt”, sanoi Joseph Alsop, joka, kuten hänen veljensä Stewart Alsop, teki myös salaisia juttuja Virastolle. ”Ajatus siitä, että lehtimiehellä ei olisi velvoitteita maataan kohtaan on täyttä huttua.”

Viraston näkökulmasta sellaisissa suhteissa ei ole mitään ihmeellistä, ja kaikki eettiset kysymykset jäävät toimittajan ammattikunnan ratkaistaviksi, ei tiedusteluyhteisön. Kuten Stuart Loory, entinen Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja on kirjoittanut Columbia Journalism Review’iin: ”Jos edes yksi amerikkalainen, jolla on pressipassi matkassaan merten taakse, olisi CIA:n maksettu tietovuotaja, silloin kaikki amerikkalaiset tuollaisilla kredensseillä ovat epäilyksen alaisia… Jos uutisia — ja valtiota — vastassa oleva luottamuskriisi aiotaan selättää, toimittajien täytyy olla halukkaita keskittymään itse samaan valokeilaan jonne he niin vimmatusti kouluttavat muita!” Mutta Loory huomautti myös, ”Kun siitä raportoitiin… että lehtimiehet itse olivat CIA:n palkkalistoilla, tarina sai aikaan hieman hässäkkää, ja sitten se unohtui.”

Senaatin tiedustelukomitean, jota veti senaattori Frank Church, tutkiessa CIA:ta vuonna 1976, Viraston mukanaolosta lehdistössä sai kuulla useat paneelin jäsenet, sekä kaksi tai kolme henkilökunnan tutkijaa. Mutta CIA:n korkeimmat viranomaiset, mukaanlukien entiset johtajat William Colby ja George Bush, taivuttelivat komitean rajaamaan sen tutkimukset ja tahallaan väärin esittämään toiminnan laajuus loppuraportissa. Moniosainen raportti sisältää yhdeksän sivua, joissa toimittajien käyttöä käsitellään tahallaan epätarkasti ja joskus harhaanjohtavin termein. Se ei mainitse mitään siitä toimittajien määrästä, jotka tekivät keikkaa CIA:lle. Eikä se riittävästi kuvaa sitä roolia, mikä sanomalehtien ja television johtajilla oli heidän tehdessään yhteistyötä Viraston kanssa.

VIRASTON TOIMINTA LEHDISTÖN KANSSA ALKOI kylmän sodan alkuvuosina. Allen Dulles, josta tuli CIA:n johtaja vuonna 1953, pyrki kehittämään rekryä-ja-salaa -kyvyn Amerikan kaikkein nimekkäimpiin journalistisiin instituutioihin. Akkreditoitujen uutiskirjeenvaihtajien nimissä operoimalla, Dulles uskoi, CIA:n operatiivit ulkomailla saisivat pääsyn asioihin ja liikkumisvapauden, jollaista olisi melkein mahdotonta saavuttaa millään muulla peitteellä.

Kennedy ja Dulles
Kennedy ja Dulles

Amerikkalaiset sanomalehdet, kuten niin monet muut korporaatio- ja instituutiojohtajat tuohon aikaan, olivat halukkaita antamaan yritystensä resursseja ”globaalin kommunismin” vastaiseen taisteluun. Tämän myötä perinteinen raja, joka erotti amerikkalaiset lehdistötyöläiset valtion työntekijöistä hämärtyi: harvoin uutistoimistoa käytettiin tarjoamaan peite CIA-operatiiveille ulkomailla ilman jonkun pääomistajan, julkaisijan tai päätoimittajan tietoa asiasta. Vastoin sitä, että CIA pahamaineisesti soluttautui lehdistöön, oli paljon viitteitä siitä, että Amerikan johtavat lehtitalot ja uutispomot sallivat itsensä ja organisaatioidensa muuttua tiedustelupalvelujen käsikassaroiksi. ”Ei nyt pilkata joitain pahaisia toimittajia, Herra Jumala”, William Colby ärähti yhdessä kohtaa Churchin komitean tutkimuksia. ”Mennään johdon luo. He olivat mukana.” Yhteensä 25 uutistoimistoa, mm. ne jotka on artikkelin alussa mainittu, toimivat peitteinä Virastolle.

Peitekyvyn lisäksi Dulles aloitti kuulusteluproseduurin (”debriiffaus”), jonka alaisuudessa amerikkalaiskirjeenvaihtajat, jotka palasivat ulkomailta, rutiininomaisesti tyhjensivät vihkonsa ja tarjosivat huomioitaan Viraston henkilökunnan käytettäväksi. Sellaiset järjestelyt, joita Dullesin seuraajat jatkoivat tähän päivään asti, ovat olleet kymmenien uutisorganisaatioiden käytössä. 1950-luvulla ei ollut ihmeellistä takaisin tulevien toimittajien tavata CIA-virkamiehiä. ”Nämä CIA-tyypit väläyttelivät henkilökorttejaan ja näyttivät siltä kuin he olisivat kuuluneet Yalen clubiin”, sanoi Hugh Morrow, entinen Saturday Evening Postin kirjeenvaihtaja, joka nykyään on lehdistövastaava entiselle varapresidentti Nelson Rockefellerille. ”Se oli niin rutiininomaista, että tuntui hieman hassulta jos sinulta ei kysytty.”

CIA-viranomaiset lähes aina kieltäytyivät paljastamasta toimittajien nimiä, jotka olivat tehneet yhteistyötä Viraston kanssa. He sanovat, että se olisi epäreilua tuomita näitä henkilöitä eri kontekstissa, kuin missä suhde on alunperin luotu. ”Oli aika, jolloin oman valtion palvelua ei pidetty rikoksena”, sanoi eräs korkea-arvoinen CIA-virkamies, joka ei salaa katkeruuttaan. ”Tämä on kaikki nähtävä nykyajan moraalin kontekstissa, ei menneiden aikojen — ja sen tekopyhyyden.

Monet journalistit, jotka kirjoittivat juttuja toisesta maailmansodasta, olivat lähellä Office of Strategic Servicesin henkilöstöä, CIA:n sota-ajan edeltäjää. Vielä tärkeämpänä, he olivat kaikki samalla puolella. Kun sota loppui ja monet OSS:n viranomaiset menivät CIA:han, oli vain luonnollista, että nämä suhteet jatkuivat. Sillä aikaa ensimmäinen sodanjälkeinen toimittajasukupolvi pääsi mukaan työvoimaan; heille oli yhteistä samat poliittiset ja ammatilliset arvot kuin heidän mentoreillaan. ”Oli jengi joka työskenteli yhdessä toisen maailmansodan aikaan, eikä koskaan päässyt siitä yli”, sanoo eräs Viraston virkamies. ”He olivat aidosti motivoituneita ja erittäin kiinnostuneita sisäpiirissä olosta. Sitten 50- ja 60-luvuilla oli kansallinen konsensus kansallisesta uhasta. Vietnamin sota repi tämän kaiken kappaleiksi — se repi konsensuksen ja heitti sen menemään.” Toinen Viraston viranomainen havainnoi: ”Monet toimittajat eivät epäröineet olla Viraston kanssa tekemisissä. Mutta oli hetki jolloin eettiset ongelmat, jotka suurin osa ihmisistä oli sivuuttanut, nousivat lopulta pintaan. Nykyään suurin osa näistä tyypeistä vakaasti kieltää, että heillä on ollut Viraston kanssa mitään tekemistä.”

Heti kättelyssä toimittajien käyttö oli yksi CIA:n kaikkein arkaluonteisimmista toimista, josta täysi tieto oli vain keskustiedustelun johtajalla ja muutamalla hänen valitsemallaan alamaisella. Dulles ja hänen jälkeentulleet pelkäsivät mitä tapahtuisi, jos toimittajaoperatiivin peitetarina paljastuu, tai jos Viraston touhujen yksityiskohdat lehdistön kanssa julkistettaisiin. Tämän seurauksena kontaktit uutisorganisaatioihin normaalisti tehtiin Dullesin ja häntä seuranneiden johtajien kautta; sekä varajohtajien ja divisioonien johtajien kautta, jotka olivat salaoperaatioista vastuussa — Frank Wisner, Cord Meyer Jr., Richard Bissell, Desmond FitzGerald, Tracy Barnes, Thomas Karamessines ja Richard Helms itse entinen UPIn kirjeenvaihtaja); sekä, joskus, muiden CIA-hierarkiassa toimineiden kautta, joiden tiedettiin olevan epätavallisen läheisissä väleissä tiettyyn lehdistön tai television johtajaan.

James Angleton, joka jokin aika sitten poistettiin Viraston vastatiedustelun johdosta, pyöritti täysin riippumatonta joukkoa toimittajaoperatiiveja, jotka tekivät arkaluonteisia ja usein vaarallisia tehtäviä; tästä ryhmästä on tiedossa vain vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että Angleton tahallaan piti epätarkkoja tietoja tallessa itse.

CIA pyöritti jopa muodollista koulutusohjelmaa 1950-luvulla opettaakseen agenteille sitä miten olla toimittajia. Tiedusteluviranomaisia ”opetettiin möykkäämään kuten reporttereja”, selitti korkea CIA-virkamies, ja sitten heidät sijoitettiin suuriin uutisorganisaatioihin johdon avulla. ”Nämä kaverit lähtivät ruohonjuuritasolta ja heille sanottiin ’Teistä tulee nyt toimittajia'”, CIA-viranomainen sanoi. Suhteellisen harva niistä noin 400:sta suhteesta, joita Viraston tiedoissa kuvataan olleen, noudatti tuota kuviota. Kuitenkin, suurin osa mukana olleista henkilöistä oli jo bona fide toimittajia kun he alkoivat tehdä keikkaa Virastolle.

Viraston suhteet journalisteihin, kuten CIA-tiedoissa kuvataan, menivät seuraaviin yleiskategorioihin:

■ Legitiimi, akkreditoitu uutisorganisaatioiden henkilöstö — yleensä toimittajia. Joillekin maksettiin; jotkut työskentelivät Virastolle puhtaasti vapaaehtoisina. Tähän ryhmään kuului monia parhaiten tunnettuja toimittajia, jotka suorittivat CIA:n antamia tehtäviä. Tiedoista käy ilmi, että lehti- ja TV-lafkat maksoivoat toimittajien palkkiot, joihin joskus lisättiin CIA-palkkioita, joko matkakulujen tai muiden kulukorvausten muodossa suoritetuista palveluksista. Lähes kaikki palkkioiden maksut suoritettiin käteisellä. Akkreditoituun kategoriaan kuuluu myös valokuvaajat, ulkomaisten uutistoimitusten akkreditoidut henkilöt sekä TV-kuvausryhmien tekninen henkilöstö.

Viraston kaksi arvokkainta henkilökohtaista suhdetta 1960-luvulla, CIA-viranomaisten mukaan, olivat toimittajat jotka käsittelivät latinalaista Amerikkaa — Jerry O’Leary Washington Starista ja Hal Hendrix Miami Newsista, Pulitzer-palkinnon voittaja josta tuli International Telephone and Telegraph Corporationin korkea pamppu. Hendrix oli kovasti avuksi Virastolle tarjotessaan informaatiota Miamin kuubalaisten maanpakolaisten yhteisöstä. O’Learya pidettiin arvokkaana Haitiin ja Dominikaaniseen Tasavaltaan liittyen. Viraston tiedoissa on pitkiä raportteja molemmilta miehiltä heidän CIA:n leipiin tekemistä hommista.

O’Leary on sitä mieltä, että hänen tekemisensä rajoittuivat normaaliin vastavuoroisuuteen, jota toimittajat tekevät ulkomailla tietolähteiden parissa. CIA-viranomaiset kiistävät tämän: “Ei ole epäilystäkään, Jerry raportoi meille”, sanoi eräs. “Jerry arvioi ja etsi [mahdollisia agentteja] mutta hän oli elementissään toimittajana meille.” O’Learyn kiistämiseen viitaten virkamies lisää: “En tiedä mistä ihmeestä hän on huolissaan ellei hänellä ole päällään sitä suoraselkäisyyden manttelia, jonka senaatti on journalisteille antanut.”

O’Leary liittää mielipide-eron semantiikkaan. ”Saatan soittaa heille ja sanoa tyyliin, ’Papa Docilla on taputus, tiesittekö?’ ja he laittaisivat sen tietoihin. En pidä sitä heille raportointina… se on hyödyllistä olla ystävällinen heille ja, yleisesti, olin ystävällinen heille. Mutta mielestäni he olivat avuliaampia minulle kuin minä heille.” O’Leary tekee pesäeroa siinä ettei häntä kuvattu samassa kontekstissa kuin Hendrixiä. ”Hal teki todella työtä heille”, O’Leary sanoo. “Olen edelleen Starissa. Hän päätyi ITT:hen.” Hendrixiä ei saatu tavoitettua kommenttia varten. Viraston viranomaisten mukaan ei Hendrix eikä O’Leary saaneet kumpikaan palkkaa CIA:lta.

■ Roikkujat [2] ja freelancerit. Useimmat olivat Viraston palkkalistoilla normaalein sopimusehdoin. Heidän journalistista CV:tään täydennettiin merkinnöillä yhteistyöstä uutisorganisaatioiden kanssa. Jotkut tekivät juttuja; toiset raportoivat ainoastaan CIA:lle. Joskus CIA ei kertonut uutisorganisaatioille, että heidän roikkujansa työskentelivät myös Virastolle.

■ CIA:n “omat” työntekijät. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana Virasto on salaa pyörittänyt useita ulkomaan uutispalveluita, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä — sekä englanniksi että muilla kielillä — jotka tarjosivat loistavan peitteen CIA-operatiiveille. Eräs sellainen julkaisu oli Rome Daily American, josta CIA omisti 40% 1970-luvulle asti. Daily American meni konkurssiin.

■ Päätoimittajat, sanomalehtien ja TV-asemien johtajat. CIA:n suhde useimpiin uutisjohtajiin erosi perustavanlaatuisella tavalla toimittajista ja roikkujista, joita Virasto komensi suoremmin. Muutama johtaja — Arthur Hays Sulzberger New York Timesista muiden muassa — allekirjoitti salassapitosopimuksen. Mutta sellaiset muodolliset yhteisymmärrykset olivat harvinaisia: Viraston viranomaisten suhteet mediajohtajiin olivat yleensä sosiaalisia — ”P ja Q Streetin liittouma Georgetownissa”, sanoi eräs lähde. “Älä käske Wilharn Paley’ta allekirjoittaa paperia, mikä kieltäisi häntä ajattelemasta.”

■ Kolumnistit ja kommentaattorit. Tusinan verran tunnettuja kolumnisteja ja uutiskommentaattoreita oli suhteessa CIA:n kanssa, joka oli paljon normaalia toimittajan ja lähteen välistä suhdetta syvempi. Heihin viitataan Virastossa ”tunnettuina kätyreinä”, ja heitä pystyttiin käyttämään ainoastaan erilaisten salatehtävien suorittamiseen; heitä pidettiin vastaanottavaisena Viraston näkökulmalle eri aiheisiin. Kolme kaikkein tunnetuinta kolumnistia, joilla tällaiset suhteet oli, olivat C.L. Sulzberger New York Timesista, Joseph Alsop, sekä edesmennyt Stewart Alsop, jonka kolumni ilmestyi New York Herald‑Tribunessa, Saturday Evening Postissa ja Newsweekissa. CIA-tiedoissa oli raportteja tietyistä tehtävistä, joita kaikki kolme olivat tehneet. Sulzberger edelleen oli aktiivinen kätyri Virastolle. Erään ylemmän CIA-viranomaisen mukaan, “Nuori Cy Sulzberger oli käyttökelpoinen…. Hän allekirjoitti salassapitosopimuksen koska me annoimme hänelle salaista informaatiota… Oli vaihdantaa, annettiin ja otettiin. Me sanoimme ‘Haluaisimme tietää tämän; jos me kerromme sinulle tämän, pääsisitkö käsiksi sellaiseen ja tällaiseen?’ Johtuen hänen pääsystään Eurooppaan, hän oli avoin kirja. Me pyysimme häntä ainoastaan raportoimaan: ‘Mitä se-ja-se sanoi, miltä hän näytti, oliko hän terve?’ Hän oli erittäin innokas, hän rakasti yhteistyötä.” Eräässä tapauksessa usean CIA-viranomaisen mukaan Sulzbergerille annettiin Viraston briiffauspaperi, jonka kolumnisti kirjoitti melkein sanasta sanaan Timesiin. “Cy tuli ja sanoi, ‘Meinasin tehdä jutun, onko teillä antaa taustoja?’”, CIA-viranomainen sanoi. “Me annoimme sen Cy:lle taustatietoina ja Cy antoi sen painettavaksi ja oli laittanut oman nimensä siihen.” Sulzberger kieltää tällaisen tapahtuneen. “Potaskaa”, hän sanoi.

Sulzberger väittää, ettei hänelle koskaan oltu annettu muodollisesti “tehtävää” Virastolta ja että hän “ei koskaan jäisi kiinni kuumotusbisneksestä. Suhteeni olivat täysin epämuodolliset — minulla oli monia hyviä ystäviä”, hän sanoo. “Olen varma että he pitävät minua kätyrinä. He voivat kysyä kysymyksiä minulta. He saavat selville menetkö Sloboviaan ja he sanovat, ‘Voimmeko puhua kanssasi kun palaat?’ … Tai he haluavat tietää onko Ruritanian hallituksessa psoriaasista. Mutta en koskaan ottanut toimeksiantoja heiltä…. Olen tuntenut Wisnerin hyvin, ja Helmsin ja jopa McConen (entinen CIA-johtaja John McCone) jonka kanssa pelasin ennen golfia. Mutta he olisivat joutuneet olemaan todella hienovaraisia jos olisivat halunneet käyttää minua.”

Sulzberger sanoo, että häntä pyydettiin kirjoittamaan salassapitosopimus 1950-luvulla. “Joku kaveri tuli ja sanoi, ‘Olet vastuullinen toimittaja ja me haluamme sinun kirjoittavan tämän jos haluat että näytämme sinulle yhtään mitään salaista.’ Sanoin etten halua sitoutua ja sanoin heille, ‘Menkää setäni luokse (Arthur Hays Sulzberger, silloinen New York Timesin julkaisija) ja jos hän sanoo että kirjoittaa, niin silloin kirjoitan.’” Hänen setänsä kirjoitti sellaisen sopimuksen, Sulzberger sanoo, ja hänestä hän kirjoitti myös, vaikka hän ei ole varma. “En tiedä, kakskyt-jotain vuotta on pitkä aika.” Hän kuvasi koko kysymystä “kuplana ammeessa.”

Stewart Alsopin suhde Virastoon oli paljon laajempi kuin Sulzbergerin. Eräs viranomainen, joka palveli korkeimmilla CIA:n tasoilla, sanoi suoraan: “Stew Alsop oli CIA-agentti.” Yhtä korkea-arvoinen viranomainen kieltäytyi määrittelemästä Alsopin suhdetta Virastoon muuten kuin sanomalla, että se oli muodollinen. Toiset lähteet sanovat, että Alsop oli erityisen paljon avuksi Virastolle puhuttaessa ulkomaisista hallituksista — kysymällä kysymyksiä, joihin CIA halusi vastauksia, kylvämällä väärää informaatiota, joka oli eduksi Amerikan politiikalle, arvioimalla mahdollisuuksia CIA-rektytoinnille hyväasemaisten ulkomaalaisten keskuudessa.

“Absoluuttista höpöhöpöä”, sanoi Joseph Alsop siitä, että hänen veljensä olisi CIA-agentti. “Minä olin läheisempi Virastolle kuin Stew oli, vaikka Stew oli erittäin läheinen. Voin sanoa, että hän teki joitain keikkoja — hän teki oikein amerikkalaisena… (CIA:n) perustajajäsenet olivat läheisiä ystäviämme.  Dick Bissell (entinen CIA-varajohtaja) oli vanhin ystäväni lapsuudesta. Se oli sosiaalinen juttu. En koskaan saanut dollariakaan, en koskaan kirjoittanut salassapitosopimusta. Minun ei tarvinnut… Olen tehnyt nuo asiat heille, kun pidin sitä oikeana asiana tehdä. Nimitän sitä kansalaisvelvollisuudekseni.”

Alsop suostui puhumaan myös virallisesti kahdesta tekemästään keikasta: vierailu Laosiin vuonna 1952 Frank Wisnerin pyynnöstä, jonka mielestä toiset amerikkalaistoimittajat käyttivät antiamerikkalaisia lähteitä siellä tapahtuvista kansannousuista; ja vierailu Filippiineillä vuonna 1953 kun CIA:n mielestä hänen läsnäolonsa siellä vaikuttaisi vaalitulokseen. “Des FitzGerald halusi minun lähtevän”, Alsop muistelee. “Olisi vähemmän todennäköistä, että [Ramon Magsaysayn vastustajat] kaappaisivat vaalit jos koko maailman silmät katsoisivat sinne. Pysyin suurlähettilään seurassa ja kirjoitin siitä mitä tapahtui.”

Alsopin mielestä Virasto ei koskaan manipuloinut häntä. “Ei voinut sitoutua niin että heillä olisi jotain otetta”, hän sanoi. “Mutta se mitä kirjoitin oli totta. Halusin faktat. Jos joku Virastossa oli väärässä, lakkasin puhumasta hänelle — he olivat antaneet vääriä infoja.” Erään kerran Alsopin mukaan Richard Helms oli antanut luvan Viraston analyyttisen siiven johtajalle antaa Alsopille informaatiota Neuvostoliiton armeijan läsnäolosta Kiinan rajalla. “Viraston analyyttinen puoli oli täysin väärässä Vietnamin sodasta — he luulivat ettei sitä voitaisi voittaa”, Alsop sanoo. “Ja he olivat väärässä neuvostojoukkojen kerääntymisestä. Lopetin puhumasta heille.” Nykyään, hän sanoo, “Ihmiset alalla olisivat suunniltaan sellaisista vihjailuista joita minulle tehtiin. Heidän ei tulisi olla. CIA ei avannut itseään kaikille ihmisille, joihin he eivät luottaneet. Stewiin ja minuun luotettiin, ja olen ylpeä siitä.”

PIMEÄT YKSITYISKOHDAT CIA:N HENKILÖSUHTEISTA ja uutistoimistoista alkoivat vuotaa vuonna 1973 kun ensi kerran paljastettiin, että CIA oli, ajoittain, käyttänyt toimittajia. Nuo raportit, yhdistettynä uuteen informaatioon, toimivat caseina Viraston journalistien käytöstä tiedustelutarkoituksiin. Niihin kuului:

New York Times. Viraston suhde Timesiin oli eittämättä sen kaikkein arvokkain, CIA-viranomaisten mukaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1966 arviolta kymmenen CIA-työntekijää sai Timesilta peitteen sanomalehden julkaisijalta Arthur Hays Sulzbergerilta. Peitejärjestelyt olivat osa yleistä Timesin politiikkaa — jonka Sulzberger oli vehkeillyt — auttamaan CIA:ta aina kuin vain mahdollista.

Sulzberger oli erityisen läheinen Allen Dullesin kanssa. “Tuon tason kontaktissa herra puhui toiselle”, sanoi korkean tason CIA-viranomainen, joka oli läsnä joissain keskusteluissa. “Oli puitesopimus, että me auttaisimme toisiamme. Kysymys peitteestä tuli esiin useissa tapauksissa. Sovittiin, että alaiset hoitaisivat varsinaiset järjestelyt… Herrat eivät halunneet tietää yksityiskohtia; he halusivat uskottavan kiistettävyyden.”

Vanhempi CIA-viranomainen, joka kävi läpi osaa Viraston tiedoista koskien toimittajia kahden tunnin ajan syyskuun 15. päivä 1977 sanoi löytäneensä dokumentaatiota viidestä tapauksesta, joissa Times oli tarjonnut peitteen CIA-työntekijöille vuosina 1954-1962. Jokaisessa tapauksessa hän sanoi, että järjestelyt oli hoitanut Timesin johto; dokumentit sisälsivät standardia Viraston kieltä ”näyttäen että tämän oli tarkastanut New York Timesin korkein johto”, sanoi viranomainen. Dokumentit eivät maininneet kuitenkaan Sulzbergerin nimeä — ainoastaan ne alaiset, joiden identifioinnista viranomaiset kieltäytyivät.

CIA-työntekijät, jotka saivat Timesin CV-merkinnän, esiintyivät roikkujina lehdelle ulkomailla ja työskentelivät Timesin henkilöstön jäseninä sen ulkomaan toimistoilla. Suurin osa oli amerikkalaisia; kaksi tai kolme oli ulkomaalaisia.

CIA-viranomaiset mainitsivat kaksi syytä sille, miksi Viraston työsuhde Timesin kanssa oli läheisempi ja laajempi kuin minkään muun sanomalehden: se, että Times piti suurinta ulkomaantoimistoa amerikkalaisessa lehdistössä; ja läheiset suhteet niiden kanssa jotka pyörittivät molempia instituutioita.

Sulzberger informoi useita toimittajia ja päätoimittajia hänen yleisestä yhteistyöpolitiikastaan Viraston kanssa. “Me olimme yhteydessä heihin — he puhuivat meille ja jotkut tekivät yhteistyötä”, CIA-viranomainen kertoo. Yhteistyöhön kuului yleensä informaation vaihtoa ja agenttiehdokkaiden ”spottaamista” ulkomaalaisten joukosta.

Arthur Hays Sulzberger allekirjoitti salassapitosopimuksen CIA:n kanssa 1950-luvulla CIA-viranomaisten mukaan — fakta, jonka hänen veljenpoikansa C.L. Sulzberger on vahvistanut. Kuitenkin sopimuksen tarkoituksesta esiintyy vaihelevia tulkintoja: C.L. Sulzberger sanoo ettei se ollut enempää kuin lupaus olla paljastamatta salaista tietoa, joka julkaisijalle on annettu. Jotkut Viraston henkilöt tukevat tuota kantaa. Toiset Viraston henkilöt ovat sitä mieltä, että sopimus edusti lupausta olla koskaan paljastamatta Timesin yhteistyötä CIA:n kanssa, erityisesti niitä jotka olivat peitetoiminnassa mukana. Ja sitten on niitä, jotka huomauttavat, että johtuen kaikkien peitejärjestelyjen salaisuudesta, salassapitosopimus pätisi heihin automaattisesti.

Yritykset selvittää ketkä henkilöt Timesin organisaatiossa oikeasti käytännössä järjestelivät CV-merkintöjä CIA-henkilöstölle ovat epäonnistuneet. Kirjeessä toimittaja Stuart Loorylle vuonna 1974 Turner Cadedge, Timesin päätoimittaja vuosina 1951-1964, kirjoitti että CIA:n lähestymisille oltiin viitattu kintaalla lehdessä. ”En tiennyt mitään CIA:n mukanaolosta… mistään ulkomaankirjeenvaihtajista New York Timesissa. Monta kertaa kuulin CIA:n lähestymisistä työntekijöitämme kohtaan, pyrkien käyttämään etuoikeuksiaan, kontaktejaan, koskemattomuuttaan ja, sanoisinko, parempaa tietoa surullisesta vakoilu- ja tiedustelubisneksestä. Jos kukaan heistä lankesi tarjouksiin lahjoista tai käteisestä, en ole siitä tietoinen. Toistuvasti CIA ja muut hyshys-lafkat pyrkivät järjestämään ‘yhteistyötä’ jopa Timesin johdon kanssa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta me aina vastustimme. Motiivimme oli uskottavuutemme suojeleminen.”

Wayne Phillipsin, Timesin entinen toimittaja, mukaan CIA mainitsi Arthur Hays Sulzbergerin nimen kun se yritti rekrytoida hänestä peiteoperatiivia vuonna 1952, kun hän opiskeli Columbia Universityn Venäjän instituutissa. Phillips sanoo, että virasto sanoi hänelle että CIA:lla oli “työjärjestely” julkaisijan kanssa, jossa toisia toimittajia ulkomailla oli sijoitettu Viraston palkkalistoille. Phillips, joka pysy Timesilla vuoteen 1961 asti, myöhemmin sai CIA-dokumentit itselleen FOIA-tietopyyntönä, mistä käy ilmi, että Virasto aikoi tehdä hänestä salaisen “lähteen” jota käyttää ulkomailla.

Tammikuun 31. päivänä 1976 Times julkaisi lyhyen jutun, jossa kuvataan CIA:n aikomusta rekrytoida Phillips. Siinä lainattiin Arthur Ochs Sulzbergeria, nykyistä julkaisijaa, seuraavasti: “En koskaan ollut kuullut, että Timesiä oltaisiin lähestytty, en julkaisijana eikä edesmenneen Sulzbergerin poikana.” Timesin juttu, jonka oli kirjoittanut John M. Crewdson, myös raportoi että Arthur Hays Sulzberger sanoi nimettömälle entiselle kirjeenvaihtajalle, että CIA saattaisi lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli saapunut uuteen kohteeseen ulkomailla. Sulzberger sanoi hänelle, että hänen ei ollut “mikään pakko suostua”, juttu kertoo, ja ett julkaisija itse olisi “onnellisempi” jos hän kieltäytyisi. “Mutta hän jätti valinnan minulle”, Times lainasi entisen toimittajan sanomisia. “Viesti oli, että jos oikeasti haluaisin tehdä niin, ookoo, mutta hän ei pitänyt sitä asianmukaisena Timesin kirjeenvaihtajalle.”

C.L. Sulzberger sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ollut tietoa kenestäkään CIA:n työntekijästä, joka olisi käyttänyt Timesia peitteenä, tai lehden toimittajista jotka olisivat aktiivisesti työskennelleet Virastolle. Hän oli lehden ulkomaantoimituksen johtaja vuosina 1944-1954 ja ilmaisi epäilyksensä siitä että hänen setänsä olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt. Tyypillisempää edesmenneelle julkaisijalle oli Sulzbergerin lupaus, jonka hän oli tehnyt Allen Dullesin veljelle John Fosterille, silloiselle ulkoministerille, että yksikään Timesin työntekijä ei saisi lupaa hyväksyä kutsua vierailla Kiinan kansantasavallassa ilman John Foster Dullesin hyväksyntää. Sellainen kutsu tehtiin julkaisijan veljenpojalle 1950-luvulla; Arthur Sulzberger kielsi häntä hyväksymästä sitä. “Se oli 17 vuotta ennen kuin toinen Timesin kirjeenvaihtaja sai kutsun,” C.L. Sulzberger muistelee.

■ Columbia Broadcasting System. CBS oli kiistämättä CIA:n arvokkain televisiokätyri. CBS:n johtaja William Paley ja Allen Dulles olivat mukavassa työ- ja sosiaalisessa suhteessa. Vuosien mittaan kanava tarjosi peitteen CIA-työntekijöille, mm. ainakin yhdelle hyvin tunnetulle ulkomaankirjeenvaihtajalle sekä useille roikkujille; se tarjosi uutiskuvaa CIA:lle [3]; perusti muodollisen kommunikaatiokanavan Washingtonin toimiston johtajan ja Viraston välille; antoi Virastolle pääsyn CBS:n uutisfilmikirjastoon; ja salli CIA:n monitoroida CBS:n kirjeenvaihtajien Washingtonin ja New Yorkin toimituksille tekemiä juttuja. Kerran vuodessa 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa CBS:n kirjeenvaihtajat liittyivät CIA-hierarkian joukkoon yksityisille illallisille ja briiffauksiin.

CBS-CIA -järjestelyjen yksityiskohdat hoiteli Dullesin ja Paleyn alaiset. “Yrityksen johto ei halua saada tietää yksityiskohtia, eikä myöskään CIA:n johtaja”, sanoi CIA-viranomainen. “Molemmat nimittävät apulaisia, jotka hoitavat homman. Se pitää heidät taistelun yläpuolella.” Tri. Frank Stanton, kanavan johtaja 25 vuoden ajan, oli tietoinen Paleyn tekemistä yleisistä järjestelyistä Dullesin kanssa — mm. peitetoiminnasta, CIA-viranomaisten mukaan. Stanton sanoi haastattelussa viime vuonna, että hän ei muistanut yhtään peitejärjestelyä. Mutta Paleyn Virastolle nimittämä kontakti oli Sig Mickelson, CBS Newsin johtaja vuosina 1954-1961. Erään kerran Mickelsonin mukaan hän valitti Stantonille siitä, että hän joutui käyttämään kolikkopuhelinta soittaakseen CIA:lle, ja Stanton ehdotti, että he asentaisivat yksityislinjan, joka ohitaisi CBS:n vaihteen. Mickelsonin mukaan he tekivät niin. Mickelson on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn johtaja, jotka molemmat kytkettiin CIA:han vuosien ajan.

Vuonna 1976 CBS Newsin johtaja Richard Salant komensi talon sisäisen tutkinnan TV-kanavan toiminnasta CIA:n kanssa. Robert Scheer paljasti eräitä sen löydöksistä Los Angeles Timesissa. Mutta Salantin raportti ei mainitse joitain hänen omista tekemisistään Viraston kanssa, mikä jatkui 1970-luvulle.

Salantin kaksi tutkijaa löysivät monia yksityiskohtia CBS-CIA -suhteesta Mickelsonin tiedoista. Dokumentteihin kuuluu mm. syyskuun 13. päivän 1957 muistio Mickelsonille Ted Koopilta,CBS Newsin Washingtonin toimituksen johtajalta vuosina 1948-1961. Se kuvaa Koopin saamaa puhelinsoittoa eversti Stanley Groganilta CIA:lta, ”Grogan soitti ja sanoi, että Reeves (J.B. Love Reeves, toinen CIA-viranomainen) menee New Yorkiin vastaamaan CIA-toimistosta siellä ja soittaa sinulle ja joillekin suojateillesi. Grogan sanoo, että normaali toiminta jatkuu CBS Newsin Washingtonin toimiston kautta.” Salantin raportissa lukee myös: ”Lisätutkimukset Mickelsonin tiedoista paljastavat joitain yksityiskohtia CIA:n ja CBS Newsin välillä… Kaksi tämän suhteen keskeistä henkilöä olivat Mickelson ja Koop… Pääaktiviteetti oli ilmeisesti CBS-uutisfilmien tarjoaminen CIA:lle… Lisäksi oli viitteitä siitä, että vuosina 1964-1971 CBS:n uutisfilmikirjasto tarjosi filmimateriaalia CIA:lle Koopin johdolla… [4] Mickelsonin tietojen muistiinpanoista käy ilmi, että CIA käytti CBS:n filmejä koulutukseen… Kaikki yllämainitut Mickelsonin aktiviteetit hoidettiin luottamuksellisesti ilman, että Central Intelligence Agencya mainittiin sanallakaan. Filmin lähetettiin henkilöille postilaatikkonumeroihin, ja niistä maksettiin henkilökohtaisin shekein, ei valtion shekein.” Mickelson myös monesti lähetti CIA:lle CBS:n sisäisen uutiskirjeen, raportti kertoo.

Salantin tutkimukset johtivat hänet toteamaan, että Frank Kearns, CBS-TV:n toimittaja vuosina 1958-1971, ”oli CIA-kaveri, joka pääsi palkkalistoille jotenkin jonkun CBS:llä toimineen CIA-kontaktin kautta.” Kearns ja Auston Goodrich, CBS:n roikkuja, olivat peitetyöntekijöitä CIA:lta, jotka oltiin palkattu Paleyn hyväksymin järjestelyin.

Paleyn edustaja kiisti raportin, jonka entinen CBS-kirjeenvaihtaja Daniel Schorr oli esittänyt, että Mickelson ja hän olisivat keskustelleen Goodrichin CIA-statuksesta tapaamisessa kahden Viraston edustajan välillä vuonna 1954. Paleyn edustaja väitti, että Paley ei tiennyt siitä, että Goodrich oli työskennellyt CIA:lle. ”Kun minä aloitin hommat, Paley sanoi minulle, että käynnissä oli jatkuva suhde CIA:han”, Mickelson sanoi eräässä haastattelussa. ”Hän esitteli minut kahdelle agentille, joiden hän sanoi pitävän yhteyttä. Me kaikki keskustelimme Goodrichin tilanteesta ja filmijärjestelyistä. Oletin, että tämä oli normaalia tuohon aikaan. Tämä oli pahimman kylmän sodan aikaan, ja oletin että viestintämedian piti tehdä yhteistyötä — vaikka Goodrichin asia oli uhkaava.

CBS:n päämajassa New Yorkissa Paleyn yhteistyö CIA:n kanssa oli itsestäänselvyys monille uutistoimittajille ja johtajille, huolimatta asian kiistämisestä. 76-vuotiasta Paley’a ei Salantin tutkijat haastatelleet. ”Se ei auttaisi mitään”, sanoi eräs CBS-johtaja. ”Se on ainoa asia jossa hänen muistinsa ei toimi.”

Salant keskusteli omista kontakteistaan CIA:lla, ja sitä että hän jatkoi monien edeltäjiensä käytäntöjä, eräässä haastattlussa toimittajan kanssa. Hänen mukaansa kontaktit alkoivat helmikuussa 1961, ”kun sain puhelinsoiton CIA-mieheltä, joka sanoi että hänellä on työsuhde Sig Mickelsoniin. Mies sanoi, että ’Pomosi tietää kaiken siitä’.” Salantin mukaan CIA-edustaja pyysi, että CBS jatkaisi editoimattomien uutisfilmien antamista Virastolle ja antaisi Viraston edustajien edelleen kysellä heidän toimittajiltaan asioita. Salant sanoi, ”Sanoin ei toimittajille puhumiseen, ja annoin heidän nähdä uutisfilmit. Tätä kesti vuosia — 70-luvun alkuun.”

Vuosina 1964 ja 1965 Salant palveli supersalaisessa CIA-iskuryhmässä, joka tutki menetelmiä lähettää amerikkalaisia propagandaohjelmia Kiinan kansantasavaltaan. Toiset neljän miehen tutkimusryhmän jäsenet olivat Zbigniew Brzezinski, silloinen Columbia Universityn professori; William Griffith, silloinen valtiotieteen professori Massachusetts Institute of Technologyssa, ja John Haves, silloinen Washington Post Companyn radio-TV:n varajohtaja [5]. Valtion pääedustajat projektissa olivat  Cord Meyer CIA:sta; McGeorge Bundy, silloinen presidentin kansallisen turvallisuuden erikoisavustaja; Leonard Marks, USIAn silloinen johtaja; ja Bill Moyers, silloinen presidentti Lyndon Johnsonin avustaja ja nykyinen CBS:n kirjeenvaihtaja.

Salantin mukanaolo projektissa alkoi puhelinsoitolla Leonard Marksilta, ”joka sanoi minulle, että Valkoinen talo halusi muodostaa neljän ihmisen komitean tutkimaan Yhdysvaltain ulkomaanlähetyksiä Rautaesiripun taakse.” Kun Salant saapui Washingtonin ensimmäiseen tapaamiseen, hänelle sanottiin, että projekti oli CIA:n sponsoroima. ”Sen tarkoitus”, hän sanoi, ”oli määrittää miten parhaalla tavalla järjestää lyhytaaltolähetykset Punaiseen Kiinaan.” Mukana oli CIA-virkamies Paul Henzie, ja neljän komitea matkasi ympäri maailman tutkimassa Voice of American, Armed Forces Radion, Radio Free Europen ja Radio Libertyn pyörittämiä laitoksia, jotka olivat CIA:n pyörittämiä operaatioita tuohon aikaan. Yli vuoden tutkimusten jälkeen he jättivät raportin Moyersille, jossa suositeltiin, että valtio perustaisi TV-lähettämön, jota Voice of America pyörittäisi, ja se lähettäisi lähetyksiä Kiinan kansantasavaltaan. Salan oli vetänyt kaksi kierrosta CBS Newsin johtajana, vuosina 1961-64 ja vuodesta 1966 eteenpäin. Kiina-projektin aikaan hän oli CBS-johtaja.

■ Time ja Newsweek –lehdet. CIA:n ja senaatin lähteiden mukaan Viraston tiedoissa on kirjoitettuja sopimuksia entisten ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien kanssa molempiin viikoittain ilmestyviin uutisjulkaisuihin. Samat lähteet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA lopettanut kaikki toimintansa henkilöiden kanssa, jotka työskentelivät näille lehdille. Allen Dulles usein hengaili hyvän ystävänsä, edesmenneen Henry Lucen kanssa, joka on perustanut Time ja Life -lehdet, joka salli tiettyjen työntekijöidensä työskennellä Virastolle ja salli työn ja CV-merkintöjen tarjoamisen toisille CIA-operatiiveille, joilta puuttui toimittajakokemusta.

Usean vuoden ajan Lucen henkilökohtainen CIA-lähettiläs oli C.D. Jackson, Time Inc.:n varajohtaja, joka oli Lifen julkaisija vuodesta 1960 hänen kuolemaansa asti vuonna 1964. Kun Timen johtaja Jackson kirjoitti yhdessä CIA:n kanssa tutkimuksen, joka ehdotti amerikkalaisen tiedustelun uudelleenorganisointia 1950-luvun alussa, Jackson, jonka Time-Life -duunit keskeytyivät yhden vuoden ajaksi Valkoisen talon keikalla hänen avustaessaan presidentti Eisenhoweria, hyväksyi tietyt järjestelyt tarjota CIA-työntekijöille peite Time-Lifessa. Jotkut näistä järjestelyistä tehtiin Lucen vaimon, Clare Boothen, tietäessä asiasta. Toiset järjestelyt Timen peitteelle Lucen kanssa töitä tehneiden CIA-viranomaisten mukaan tehtiin Hedley Donovanin, nykyisen Time Inc.:n päätoimittajan, tietäessä asiasta. Donovan, joka otti päätoimituksen haltiin kaikissa Timen julkaisuissa vuonna 1959, kiisti puhelinhaastattelussa sen, että hän olisi tiennyt mitään sellaisista järjestelyistä. ”Minua ei koskaan lähestynyt kukaan ja olisin yllättynyt jos Luce olisi hyväksynyt sellaiset järjestelyt”, Donovan sanoi. ”Lucella oli erittäin tiukka mielipide journalismin ja valtion toiminnan välisestä erosta.”

1950-luvulta 1960-luvun alkuun Timen ulkomaankirjeenvaihtajat osallistuivat CIA:n ”briiffausillallisiin”, jotka olivat samanlaisia kuin mitä CIA piti CBS:lle. Ja Luce, CIA-viranomaisten mukaan, toistuvasti briiffasi Dullesia tai jotain muuta Viraston korkeaa virkamiestä hänen palatessaan hänen useilta ulkomaanmatkoiltaan. Luce ja miehet, jotka pyörittivät hänen lehtiään 1950- ja 60-luvuilla, rohkaisivat ulkomaankirjeenvaihtajia antamaan apua CIA:lle, erityisesti informaatiota joka voisi olla hyödyllistä Virastolle tiedustelutarkoituksissa tai ulkomaalaisten rekrytoinnissa.

Newsweekissa Viraston lähteiden mukaan CIA käytti useiden ulkomaankirjeenvaihtajien ja roikkujien palveluita järjestelyiden kautta, jotka vanhempi päätoimittaja lehdessä oli hyväksynyt. Newsweekin roikkuja Roomassa 50-luvun puolivälissä ei paljoa salaillut sitä, että hän oli töissä CIA:lle. Malcolm Muir, Newsweekin päätoimittaja sen perustamisesta 1937 sen myyntiin Washington Post Companylle vuonna 1961 asti sanoi haastattelussa, että hänen toimintansa CIA:n kanssa rajoittui yksityisiin briiffauksiin, joita hän piti Allen Dullesille hänen ulkomaanmatkojensa jälkeen, sekä hänen hyväksymiinsä järjestelyihin, joissa Virasto kuulusteli Newsweekin kirjeenvaihtajia. Hän sanoi, että hän ei koskaan tarjonnut peitettä CIA-operatiiveille, mutta että toiset korkeilla paikoilla Newsweekin organisaatiossa ovat saattaneet tehdä niin ilman hänen tietoaan.

”Olisin luullut, että olisi ollut roikkujia, jotka olivat agentteja, mutta en tiennyt keitä he olivat”, sanoi Muir. ”Mielestäni niihin aikoihin CIA piti varsin läheistä yhteyttä vastuullisiin toimittajiin. Aina kun kuulin jotain, joka olisi mielestäni voinut kiinnostaa Allen Dullesia, soitin hänelle… Kerran hän nimitti erään CIA-miehen olemaan yhteyksissä toimittajiimme, henkilö jonka tunsin mutta jonka nimeä en muista. Minulla oli useita ystäviä Allen Dullein organisaatiossa.” Muir sanoi, että Harry Kern, Newsweekin ulkomaanpäätoimittaja vuosina 1945-1956 ja lehden samanaikainen Washingtonin toimituksen johtaja Ernest K. Lindley ”tasaisesti juttelivat eri CIA-henkilöille”.

”Parhaan tietoni mukaan”, sanoi Kern, ”kukaan Newsweekissa ei työskennellyt CIA:lle… Epämuodollisia suhteita oli kyllä. Miksi kukaan olisi allekirjoittanut mitään? Se minkä me tiesimme, me kerroimme CIA:lle ja ulkoministeriölle… Kun minä menin Washingtoniin, puhuin Fosterille tai Allen Dullesille siitä mitä tapahtui. … Meistä se oli ihailtavaa siihen aikaan. Me olimme kaikki samalla puolella.” CIA-viranomaiset sanovat, että Kernin tekemiset Viraston kanssa olivat laajat. Vuonna 1956 hän lähti Newsweekista pyörittämään Foreign Reportsia, Washingtonissa sijatsevaa uutiskirjettä, jonka tilaajista Kern ei suostu puhumaan.

Ernest Lindley, joka pysyi Newsweekissa vuoteen 1961 asti, sanoi eräässä haastattelussa, että hän usein konsultoi Dullesia ja muita korkeita CIA-viranomaisia ennen ulkomaille lähtöä, ja briiffasi heitä palatessaan. ”Allen oli erittäin paljon avuksi minulle ja yritin antaa vastalahjan kun kykenin”, hän sanoi. ”Annoin hänelle mielipiteeni ihmisistä, joita olin tavannut ulkomailla. Kerran tai kaksi hän pyysi minua briiffaamaan suurta joukkoa tiedusteluihmisiä; kun palasin Aasian-Afrikan konferenssista vuonna 1955, esimerkiksi; he pääosin halusivat tietää eri ihmisistä.”

Washingtonin toimiston johtaja Lindley sanoi saaneensa tietää Malcolm Muirilta, että lehden roikkujat Kaakois-Euroopassa olivat CIA-sopimustyöntekijöitä — heille annettiin CV-merkintä johdon kanssa hoidetuin järjestelyin. ”Muistan kun se tuli esiin — oliko se hyvä vai huono idea pitää tätä henkilöä Virastosta; lopulta päätettiin, että yhteydenpitoa ei jatkettaisi”, Lindley sanoi.

Kun Washington Post Company osti Newsweekin, julkaisja Philip L. Graham sai tietoa Viraston henkilöiltä, että CIA joskus käytti lehteä peitetarkoituksiin, CIA-lähteet sanovat. ”Se oli laajalti tiedossa, että Phil Graham oli sellainen jolta saisi apua”, entinen Viraston varajohtaja sanoo. ”Frank Wisner oli hänen kanssaan tekemisissä”. Wisner, CIA:n varajohtaja vuodesta 1950 hänen vuoden 1965 itsemurhaansa asti oli Viraston ”pimeiden” operaatioiden järjestelijä, joihin kuului myös monia toimittajia. Wisner tykkäsi paukutella henkseleitään ”mahtavasta Wurlitzerista”, ihmeellisestä propagandainstrumenteista jonka hän oli rakentanut lehdistön avulla. Phil Graham oli mahdollisesti Wisnerin läheisin ystävä. Mutta Graham, joka teki itsemurhan vuonna 1963, ilmeisesti ei tiennyt mitään peitejärjestelyistä Newsweekin kanssa, CIA-lähteet sanovat.

Vuosina 1965-66 akkreditoitu Newsweekin roikkuja Kaukoidässä oli itse asiassa CIA:n sopimustyöntekijä, joka tienasi vuosittain $10,000 palkkaa Virastolta, kertoo Robert T. Wood, silloinen CIA-viranomainen Hong Kongin toimistolla. Jotkut Newsweekin kirjeenvaihtajat ja roikkujat jatkoivat salaisten yhteyksien pitoa Viraston kanssa 1970-luvulle asti, CIA-lähteet sanovat.

TietoViraston tekemisistä Washington Postin kanssa oli äärimmäisen hämärää. CIA-viranomaisten mukaan jotkut Postin roikkujat ovat olleet CIA-työntekijöitä, mutta nämä kaikki viranomaiset sanovat, etteivät he tunnet ketään Postin johdossa, joka olisi ollut tietoinen järjestelyistä.

Kaikki päätoimittajat ja vastaavat päätoimittajat Postissa vuodesta 1950 lähtien sanovat, että he eivät tienneet yhdestäkään Viraston muodollisesta suhteesta roikkujiin tai Postin työntekijöihin. ”Jos jotain tehtiin, Phil teki sen meidän tietämättämme”, sanoi eräs. Viraston virkamiehet, eivät kuitenkaan väittäneet että Postin työntekijät olisivat salaa olleet Viraston kanssa tekemisissä heidän työskennellessään lehdelle. [6]

Katharine Graham, Philip Grahamin leski ja Postin nykyinen julkaisija, sanoo että hänelle ei ole kerrottu CIA:n suhteista Postiin tai Newsweekiin. Marraskuussa 1973 rva Graham soitti William Colbylle ja kysyi oliko Postin roikkujat tai työntekijät kytköksissä CIA:han. Colby vakuutti, että yksikään työntekijä ei ollut Viraston palkkalistoilla, mutta Virasto kieltäytyi keskustelemasta roikkujien kysymyksestä.

Louisville Courier‑Journal. Joulukuusta 1964 maaliskuuhun 1965 CIA:n peiteoperatiivi nimeltään Robert H. Campbell työskenteli Courier‑Journalissa. Korkeiden CIA-lähteiden mukaan Campbell palkattiin lehteen Norman E. Isaacsin tekemin järjestelyin, joka oli silloinen Courier‑Journalin vastaava päätoimittaja. Barry Bingham Sr., silloinen lehden julkaisija, tiesi myös järjestelyistä, lähteet sanovat. Sekä Isaacs että Bingham kiistävät tietävänsä siitä, että Campbell oli tiedusteluagentti kun hänet palkattiin.

Campbellin palkkaamisen monimutkainen saaga paljastui Courier‑Journalin tarinassa, jonka on kirjoittanut James R Herzog maaliskuun 27. 1976 senaatin komitean tutkimusten aikaan. Herzogin kertomus alkaa: ”Kun 28-vuotias Robert H. Campbell palkattiin Courier‑Journalin toimittajaksi joulukuussa 1964, hän ei osannut kirjoittaa kirjoituskoneella eikä hän tiennyt paljoakaan uutisten kirjoittamisesta.” Kertomus lainaa lehden entistä vastaavaa päätoimittajaa, joka sanoo että Isaacs sanoi hänelle että Campbell palkattiin CIA:n pyynnöstä: ”Norman sanoi, että kun hän oli Washingtonissa (vuonna 1964), häntä oltiin pyydetty lounaalle joidenkin hänen ystäviensä luokse, jotka olivat töissä CIA:lle (ja että) hän halusi lähettää tämän nuoren kaverin saamaan vähän tietoa uutistoimittamisesta.” Kaikki Campbellin palkkaamisen aspektit olivat erittäin epätavallisia. Hänen taustojaan ei tarkistettu, ja hänen CV:ssään luki seuraavat asiat: ”Isaacsilla on kirjeenvaihtoa ja tutkimusta tästä miehestä” sekä ”Palkattu tilapäistyöhön — taustoja ei tarvitse tarkastaa eikä niitä ole tarkistettu.”

Campbellin journalististen kykyjen taso pysyi yhdenmukaisena koko hänen aikansa lehdessä, ”Campbellin tuottama matsku oli melkein lukemiskelvotonta”, sanoi entinen kaupunkiuutisten apulaispäätoimittaja. Eräs Campbellin suurista reportaasiprojekteista koski puisia intiaaneja. Sitä ei koskaan julkaistu. Hänen aikanaan lehdessä Campbell kävi baarissa muutaman askeleen päässä toimistosta, jossa hän ajoittain muutaman drinkin jälkeen paljasti kanssaryyppääjille olevansa CIA-työntekijä.

CIA-lähteiden mukaan Campbellin aika Courier‑Journalissa järjesteltiin tarjoamaan hänelle CV-merkintä journalistikokemuksesta, joka lisäisi uskottavuutta tulevaisuuden toimittajapeitehommissa ja opettaisi hänelle jotain sanomalehtibisneksestä.  Courier‑Journalin tutkimukset paljastivat myös, että ennen Louisvilleen tuloaan hän oli työskennellyt lyhyen aikaa Hornellille, New Yorkissa, Evening Tribunelle, jota julkaisi Freedom News, Inc. CIA-lähteet sanoivat, että Virasto oli järjestellyt tämän lehden johdon kanssa, että Campbell sai töitä. [7]

Courier‑Journalissa Campbell palkattiin Isaacsin tekemin ja Binghamin hyväksymin järjestelyin, sanovat CIA:n ja senaatin lähteet. “Me maksoimme Courier‑Journalille niin että he voisivat maksaa hänen palkkansa”, sanoi Viraston virkamies, joka oli mukana transaktiossa. Näihin väitteisiin Isaacs vastasi kirjeellä. Hän oli lähtenyt Louisvillestä Wilmingtoniin, Delawareen, johtaakseen News & Journalia. Hän sanoi: “Kaikki mitä voin sanoa, on toistaa yksinkertaista totuutta — että koskaan, ei missään olosuhteissa, tai minään aikana, en ole tietoisesti palkannut valtion agenttia. Olen myös yrittänyt kaivella muistiani, mutta Campbellin palkkaaminen oli minulle niin merkityksetön, että mitään ei muistu mieleen… Mikään tästä ei tarkoita sitä, etteikö minua oltaisi joitu ‘jäynätä.’”. Barry Bingham Sr. sanoi puhelinhaastattelussa, että hänellä ei ole muistikuvaa Campbellin palkkaamisesta ja kiisti, että hän olisi tiennyt mistään järjestelyistä lehden johdon ja CIA:n välillä. CIA-viranomaiset sanoivat, että Binghamin kontaktien avulla Courier‑Journal antoi apua Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. Courier-Journalin yksityiskohtaiset etusivun jutut Campbellin palkkaamisesta toteutti Barry Bingham Jr., joka seurasi isäänsä päätoimittajana ja lehden julkaisijana vuonna 1971. Artikkeli on ainoa suuri lehden julkaisema tutkimus omasta toiminnasta, joka tästä aiheesta on ilmestynyt. [8]

■ American Broadcasting Company ja National Broadcasting Company. CIA-viranomaisten mukaan ABC jatkoi peitteen tarjoamista 1960-luvun ajan. Yksi oli Sam Jaffe, jonka CIA-viranomaiset sanovat tehneen salaisia keikkoja Virastolle. Jaffen on tunnustettu ainoastaan tarjonneen informaatiota. Lisäksi toinen tunnettu kanavan kirjeenvaihtaja teki salaisia keikkoja Virastolle CIA-lähteiden mukaan. Senaatin kuulemisten aikaan Viraston virkamiehet korkeimmilla tasoilla toimineet virkamiehet kieltäytyivät sanomasta oliko CIA:lla edelleen aktiivinen suhde ABC-kanavaan. Kaikki peitejärjestelyt tehtiin lähteiden mukaan ABC-johtajien tiedossa.

Nämä samat lähteet väittivät tietävänsä vain vähän Viraston suhteista NBC:hen, paitsi että useat kanavan ulkomaankirjeenvaihtajat tekivät keikkoja Virastolle 1950- ja 1960-luvuilla. ”Se oli sellainen juttu mitä ihmiset tekivät silloin”, sanoi Richard Wald, NBC Newsin johtaja vuodesta 1973 lähtien. ”En yllättyisi jos ihmiset täällä — mukaanlukien tuon ajan kirjeenvaihtajat — olisivat olleet yhteyksissä Virastoon.”

■ Copley Press, ja sen sivuliike Copley News Service. Tämän suhteen, jonka toimittajat Joe Trento ja Dave Roman paljastivat Penthouse-lehdelle, on CIA-viranomaisten mukaan sanottu olevan Viraston eräs tuottavimmista mitä tulee ”ulkopuolisen” peitteen saamiseen sen työntekijöille. Copley omistaa yhdeksän sanomalehteä Kaliforniassa ja Illinoisissa — mm.  San Diego Union ja Evening Tribune. Trento/Romanin kertomus, jota rahoitettiin tutkivan journalismin rahastosta, esittää, että ainakin 23 Copley News Servicen työntekijää teki työtä CIA:lle. ”Viraston mukanaolo Copleyn organisaatiossa on niin laajaa, että on lähes mahdotonta selvittää sitä”, sanoi CIA-viranomainen, joka kysyi suhteesta vuonna 1976. Toiset Viraston viranomaiset sanoivat, että  James S. Copley, ketjun omistaja vuoden 1973 kuolemaansa asti, henkilökohtaisesti teki suurimman osan peitejärjestelyistä CIA:lle.

Trenton ja Romanin mukaan Copley henkilökohtaisesti antoi uutispalvelunsa vapaaehtoiseksi senaikaiselle presidentti Eisenhowerille toimimaan ”silminä ja korvina” ”kommunistiuhkaa vastaan latinalaisessa ja Keski-Amerikassa” ”tiedustelupalveluillemme”. James Copley oli myös ohjaavana kätenä Inter‑American Press Associationissa, CIA:n rahoittamassa organisaatiossa, jonka jäsenistö koostui vahvasti oikeistolaisista latinalaisen Amerikan uutisten päätoimittajista.

■ Muut suuret uutisorganisaatiot. Viraston viranomaisten mukaan CIA-tiedoissa kuvataan muita peitejärjestelyitä seuraaville uutisorganisaatioille: New York Herald‑Tribune, Saturday‑Evening Post, Scripps‑Howard sanomalehdet; Hearst sanomalehdet; Seymour K. Freidin, Hearstin nykyisen Lontoon toimituksen johtaja ja entinen Herald‑Tribunen päätoimittaja ja kirjeenvaihtaja, joka on tunnistettu CIA-operatiiviksi Viraston lähteissä; Associated Press; [9] United Press International; Mutual Broadcasting System; Reuters ja Miami Herald. Heraldin peitejärjestelyt, CIA-viranomaisten mukaan, olivat epätavallisia, sillä ne tehtiin “CIA:n toimistolla Miamissa, ei CIA:n päämajassa”.

“Ja tuo on vain lyhyt pätkä listaa”, CIA-hierarkiassa palvelleen sanoin. Kuten monet lähteet, tämä viranomainen sanoi, että ainoa tapa lopettaa epävarmuudet koskien toimittajien antamaa apua CIA:lle on paljastaa CIA-tiedostojen sisältö — jotain mitä melkein kaikki 35% nykyisistä ja entisistä vuoden aikana haastatelluista CIA-viranomaisista vastustaa.

Colby nuolee haavojaan

CIAN: TOIMITTAJIEN KÄYTTÖ JATKUI KÄYTÄNNÖSSÄ muuttumattomana vuoteen 1973 asti, jolloin vastauksena julkiseen paljastukseen siitä, että Virasto oli salaa käyttänyt amerikkalaistoimittajia, William Colby alkoi leikata ohjelmaa. Hänen julkisessa lausunnossaan Colby esitti kuvan siitä, että toimittajien käyttöä oltiin vähennetty ja sillä oli vähemmän painoarvoa Virastolle.

Sitten hän käynnisti sarjan toimia, joiden tarkoitus oli vakuuttaa lehdistö, kongressi ja kansa siitä, että CIA oli päässyt eroon uutisbisneksestä. Mutta Viraston virkamiesten mukaan Colby oli itse asiassa heittänyt suojaverkon hänen arvokkaan tiedustelu- ja toimittajayhteisön päälle. Hän käski alamaisiaan pitämään yllä Viraston suhteita parhaisiin toimittajakontakteihin samalla kun hän pani poikki viralliset suhteet moniin epäaktiivisiin, suhteellisen tuottamattomiin tai ainoastaan marginaalisen tärkeisiin tahoihin. Colbyn käskystä viraston tietoja läpikäydessään viranomaiset saivat selville, että monet toimittajat eivät tehneet mitään hyödyllistä CIA:lle vuosiin. Sellaiset suhteet, joita mahdollisesti oli satoja, lopetettiin vuosien 1973-1976 välillä.

Sillä aikaa tärkeät CIA-operatiivit, jotka oli sijoitettu joidenkin suurten sanomalehtien ja TV-kanavien toimituksiin saivat potkut ja muuttuivat roikkujiksi tai freelancereiksi, mikä näin mahdollisti Colbyn vakuuttaa huolestuneille päätoimittajille, että heidän toimituksissaan ei ollut CIA-työntekijöitä. Colby myös pelkäsi, että jotkut arvokkaat roikkujaoperatiivit saattaisivat paljastua jos Viraston suhteiden syynäämistä journalisteihin jatkettaisiin.

Jotkut näistä henkilöistä saivat uudet tehtävät niinkutsutuissa omissa julkaisuissa — ulkomaan julkaisuissa ja TV-yhtiöissä, jotka salaa olivat CIA:n rahoittamia ja työllistämiä. Toiset journalistit, jotka olivat allekirjoittaneet muodollisen sopimuksen CIA:n kanssa — mikä teki heistä viraston työntekijän — vapautettiin palveluksesta, ja heitä pyydettiin jatkamaan työntekoa vähemmän muodollisten järjestelyjen alaisuudessa.

Marraskuussa 1973 monien tällaisten muutosten jälkeen Colby kertoi New York Timesin ja Washington Starin toimittajille ja päätoimittajille, että Virastolla oli ”noin kolme tusinaa” amerikkalaisia uutistoimittajia ”CIA:n palkkalistoilla”, mm. viisi jotka työskentelivät ”yleisissä uutisorganisaatioissa”. Kuitenkin vaikka senaatin tiedustelukomitea piti kuulemisensa vuonna 1976, erään korkean tahon CIA-lähteen mukaan CIA jatkoi sen yhteydenpitoa 75-90:n kaikensorttisiin journalisteihin — johtajiin, toimittajiin, roikkujiin, valokuvaajiin, kolumnisteihin, toimiston tiskinpitäjiin ja TV-kuvausryhmien jäseniin. Yli puolet näistä oli siirretty pois CIA:n palkkalistoilta, mutta he olivat silti salassapitosopimuksen velvoittamia. Edustajainhuoneen tiedustelukomitean, jota veti edustaja Otis Pike, julkaisemattoman raportin mukaan ainakin 15 uutisorganisaatiota edelleen tarjosi peitteitä CIA-operatiiveille vuonna 1976.

Colby, joka oli rakentanut maineensa eräänä kaikkein kyvykkäimmistä peitetoiminnan taktikoijista CIA:n historiassa, oli itse pyörittänyt journalisteja salaisissa operaatioissa ennen johtajaksi ryhtymistään vuonna 1973. Mutta jopa hänestä sanoivat hänen lähimmät tuttavansa, että hän oli järkyttynyt siitä miten laajamittaisesti ja hänen mielestään harkitsemattomasti Virasto oli jatkuvasti käyttänyt toimittajia silloin kun hän astui johtajan pestiin. “Liian hyvämaineista”, johtaja usein sanoi eräille henkilöille ja uutisorganisaatioille, jotka silloin työskentelivät CIA:lle. Toiset Virastossa viittaavat heidän parhaiten tunnettuihin journalistikätyreihinsä “brändiniminä.”

“Colbyn huoli oli, että hän saattaisi menettää resurssin kokonaan ellemme olisi hieman enemmän varovaisia siitä keitä me käytimme ja miten hankimme heidät”, selitti eräs entinen varajohtaja. Colbyn senjälkeisten toimien tarkoitus oli siirtää Viraston kytkökset pois niinkutsutuista “suurista” ja keskittyä sen sijaan pieniin sanomalehtitoimitusketjuihin, TV-ryhmiin ja sellaisiin erikoisjulkaisuihin kuten kauppalehtiin ja uutiskirjeisiin.

William Colby
William Colby

Colbyn lähdettyä Virastosta tammikuun 28. päivä 1976 hänen jälkeensä ohjat otti George Bush, ja CIA julisti uuden politiikan: “Voimassa välittömästi, CIA ei aio solmia sopimuksia tai maksaa yhdellekään täysipäiväiselle tai osa-aikaiselle uutistoimittajalle, joka on akkreditoitu yhteenkään Yhdysvaltain uutistoimistoon, sanomalehteen, viikkolehteen, radio- tai televisiokanavaan tai -verkostoon”. Tämän julistuksen aikaan Virasto tunnusti, että politiikka johtaisi sopimuksen irtisanomiseen vajaa puolessa 50:stä journalistista, jotka edelleen olivat Viraston kanssa tekemisissä. Ilmoituksen teksti huomautti, että CIA haluaisi ”toivottaa tervetulleeksi” vapaaehtoisen, palkattoman yhteistyön journalistien kanssa. Näin monet suhteet pysyivät sellaisinaan.

Viraston haluttomuus lopettaa journalistien käyttöä ja sen jatkuvat suhteet eräiden uutispomojen kanssa olivat suurelta osin kahden tiedustelupelin kahden perusfaktan tulosta: journalistipeite on ideaali johtuen toimittajan työn tutkivasta luonteeta; ja monet toisista institutionaalisten peitteiden lähteistä CIA oli evännyt viime vuosina firmoilta, säätiöiltä ja koulutusinstituutioilta, jotka kerran tekivät Viraston kanssa yhteistyötä.

“On vaikeaa pyörittää salaista virastoa tässä maassa”, selitti korkean tason CIA-viranomainen. “Me olemme ambivalentteja tiedustelun suhteen. Ulkomaille tarvitsemme peitteitä. Mutta me olemme taistelleet suojan löytämisen ja sen antamisen puolesta. Rauhanturvajoukot ovat pois kysymyksestä, kuten on myös USIA, säätiöt ja vapaaehtoisjärjestöt ovat olleet poissa kysymyksestä vuodesta ’67 lähtien, ja Fulbrightien (Fulbright-tutkijat) suhteen olemme itse asettaneet kiellon. Jos haluaa ottaa amerikkalaisen yhteiskunnan ja laittaa vierekkäin ne jotka voisivat tehdä CIA:lle töitä ja jotka eivät, siinä on tosi vähän potentiaalia. Edes ulkoasiainministeriö ei halua meitä. Joten mihin hittoon sitä menee? Bisnes on kivaa, mutta lehdistö on luonnollinen. Yksi journalisti on 20 agentin arvoinen. Hänellä on pääsy, kyky kysyä kysymyksiä ilman, että hän herättää epäilyä.”

Churchin komitean rooli

HUOLIMATTA NÄYTÖSTÄ KOSKIEN CIA:N LAAJALLE LEVINNYTTÄ journalistien käyttöä, senaatin tiedustelukomitea ja sen työntekijät päättivät olla kyselemättä yhdeltäkään toimittajalta, päätoimittajalta, julkaisijalta tai TV-pomolta joiden suhteet Virastoon on kirjattu CIA-tietoihin.

Senaatin ja Viraston lähteiden mukaan journalistien käyttö oli yksi kahdesta tutkimusalueesta, joilla CIA meni uskomattoman pitkälle. Toinen oli Viraston jatkuva ja laajamittainen akateemikkojen käyttö rekrytointi- ja tiedonkeräystarkoituksiin.

Molemmissa tapauksissa lähteiden mukaan entiset johtajat Colby ja Bush ja CIA:n erikoisneuvonantaja Mitchell Rogovin kykenivät vakuuttamaan keskeiset komitean jäsenet siitä, että täysi tutkinta tai edes rajattu julkinen paljastus aktiviteettien laajuudesta tekisi korvaamatonta vahinkoa kansakunnan tiedustelutoiminnalle, sekä satojen henkilöiden maineelle. Colbyn raportoitiin olleen erityisen vakuuttava esittäessään, että paljastus saisi aikaan nykypäivän “noitavainot”, joissa uhrit olisivat toimittajia, julkaisijoita ja päätoimittajia.

Walter Elder, entisen CIA-johtaja McConen varajohtaja ja Viraston yhteyshenkilö Churchin komitealle, esitti että komitealta puuttui toimintavaltuus koska CIA ei ollut käyttänyt journalisteja väärin; suhteet olivat vapaaehtoisia. Elder käyttää esimerkkinä Louisville Courier‑Journalia. “Church ja muut komiteassa olivat niskakarvat pystyssä Courier‑Journalista”, eräs Viraston viranomainen sanoi, “kunnes me huomautimme, että me olimme menneet päätoimittajalta pyytämään peitettä, ja päätoimittaja oli sanonut, ‘Selvä.’”

Jotkut Churchin komitean jäsenistä ja työntekijöistä pelkäsivät, että Viraston viranomaiset olivat saaneet tutkimuksen omaan ohjaukseensa ja että heitä höynäytettäisiin. “Virasto oli äärimmäisen fiksu sen suhteen ja komitea pelasi suoraan sen pussiin”, sanoi eräs kongressilähde, joka oli tietoinen kaikista tutkinnan aspekteista. ”Church ja jotkut muut jäsenet olivat enemmän kiinnostuneita otsikoihin pääsystä kuin vakavan tutkimuksen tekemisestä. Virasto esitti, että se paljasti paljon aina kun siltä kysyttiin agenttitouhuista — salamurhista ja salaisista aseista ja James Bond -operaatioista. Sitten kun piti puhua asioista, joista he eivät halunneet puhua, jotka olivat virastolle paljon tärkeämpiä, Colby erityisesti vedätti. Ja komitea nieli sen purematta.”

Senaatin tutkimuskomiteaa journalistien käytöstä veti William B. Bader, entinen CIA-tiedusteluviranomainen, joka palasi hetkeksi Virastoon tänä vuonna varajohtajaksi CIA-johtaja Stansfield Turnerille, joka on nyt korkean tason tiedusteluvirkamies puolustusministeriössä. Baderia avitti David Aaron, joka nyt palvelee Zbigniew Brzezinskin alaisuudessa, joka on presidentti Carterin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja.

Senaatin tukimustyöntekijöiden mukaan sekä Bader että Aaron olivat järkyttyneitä siitä informaatiosta, mitä CIA-tiedoissa luki toimittajista; he halusivat senaatin uuden jatkuvan CIA-valvontakomission tekevän lisätutkimuksia. Tuo komitea kuitenkin oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa kirjoittaessaan uutta säännöstöä CIA:lle, ja sen jäsenet sanoivat ettei heillä ollut kiinnostusta syventyä CIA:n lehdistön käyttöön enempää.

Baderin tutkimukset tehtiin erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän ensimmäinen pyyntönsä erityisinformaatiosta koskien toimittajien käyttöä evättiin CIA:n päästä sillä perusteella, että valta-asemaa ei oltu käyttetty väärin aj että nykyiset tiedusteluoperaatiot vaarantuisivat. Senaattorit Walter Huddleston, Howard Baker, Gary Hart, Walter Mondale ja Charles Mathias — jotka olivat olleet kiinnostuneita CIA:n ja lehdistön aiheesta — olivat samalla tavalla huolissaan kuin Bader CIA:n reaktiosta. Usean puhelun ja tapaamisen jälkeen yhdessä CIA-johtaja George Bushin ja muiden Viraston viranomaisten kanssa senaattorit vaativat, että komitean henkilöstölle annettaisiin informaatiota CIA:n lehdistötoiminnan laajuudesta. Lopulta Bush suostui komentamaan tiedostojen läpikäynnin ja antaa ne tiedostot, jotka käsittelivat operaatioita joissa journalisteja oltiin käytetty. Mutta Bader tai komitea ei saisi raakamateriaalia, Bush intti. Sen sijaan johtaja päätti, että hänen alaisensa tiivistäisivät materiaalin yhden kappaleen tiivistelmiksi, jotka kuvaisivat yleisluontoisesti jokaisen toimittajan aktiviteetteja. Tärkeimpänä Bush määräsi, että journalistien ja uutisorganisaatioiden nimiä, joihin nämä liittyivät, ei paljastettaisi tiivistelmissä. Jotain viitteitä siitä, millä alueella toimittaja oli palvellut ja yleinen kuvaus uutisorganisaatiosta, jossa tämä oli työskennellyt, annettaisiin.

Tiivistelmien tuottaminen oli vaikeaa, sanovat hommaa valvoneet CIA-viranomaiset. Ei ollut olemassa mitään ”toimittajatiedostoja” itsessään ja informaatio piti kerätä eri lähteistä, mikä heijasteli CIA:n erittäin siiloutunutta luonnetta. Tapausviranomaiset, jotka käsittelivät toimittajia, antoivat joitain nimiä. Tiedostoja kaivettiin eri salaoperaatioista, joissa tuntui loogiselta että journalisteja olisi käytetty. Merkittävää kyllä, kaikki toimittajien tekemä työ Virastolle oli salaoperaatioiden kategoriassa, ei ulkomaantiedustelun. Vanhat tiedot ulkomaan toimistoista oli pyyhitty. ”Meidän oli todella sekoitettava”, sanoi eräs viranomainen.

Useiden viikkojen jälkeen Bader alkoi saada tiivistelmiä, joita oli yli 400 siihen mennessä kun Virasto oli saanut tietojen kaivelun loppuun.

Virasto pelasi luvuilla komitean kanssa kiinnostavaa peliä. Ne, jotka valmistelivat materiaalia, sanovat että oli fyysisesti mahdotonta tuottaa kaikkia Viraston tietoja nähtäville toimittajien käytöstä. ”Me annoimme heille laajan, edustavan kuvan”, sanoi eräs viranomainen. ”Me emme koskaan esittäneet, että se oli kokonaiskuva kaikista aktiviteeteista 25 vuoden ajalta, tai kaikkia niitä toimittajia jotka meille oli keikkaa tehneet,” Suhteellisen pieni määrä noista tiivistelmistä kuvasi ulkomaantoimittajien aktiviteetteja — mm. ne jotka työskentelivät roikkujina amerikkalaisille julkaisuille. Ne viranomaiset, jotka olivat eniten perillä aiheesta, sanoivat että 400:n amerikkalaistoimittajan luku on oikean luvun alakantissa siitä keillä oli salaisia suhteita ja ketkä tekivät salaisia keikkoja.

Bader ja muut, joille hän kuvasi tiivistelmien sisältöä, välittömästi tulivat joihinkin yleisluontoisiin johtopäätelmiin: pelkkä salaisten toimittajasuhteiden lukumäärä oli paljon suurempi kuin mitä CIA oli koskaan antanut ymmärtää; ja että Viraston toimittajien sekä uutispamppujen käyttö oli ensimmäisen kertaluokan tiedustelukätyröintiä. Toimittajat olivat olleet mukana melkein kaikenlaisissa kuviteltavissa olevissa operaatioissa. Yli 400:sta henkilöstä, joiden aktiviteetteja oli tiivistetty, noin 200-250 oli ”työtä tekeviä toimittajia” termin yleisessä merkityksessä — toimittajia, päätoimittajia, kirjeenvaihtajia, valokuvaajia — loput olivat töissä nimellisesti, kustantamoissa, toimialajulkaisuissa ja uutiskirjeissä.

Silti tiivistelmät olivat nimenomaan sitä: tiivistettyjä, epätarkkoja, hämäriä, epätäydellisiä. Niitä voitaisiin tulkita löyhästi monella eri tavalla. Ja ne eivät mitenkään kertoneet siitä, että CIA oli käyttänyt auktoriteettiaan väärin manipuloimalla amerikkalaislehtien pääkirjoituksien ja TV-reportaasien sisältöä.

Baderin kuumotus siitä mitä hän oli löytänyt sai hänet kysymään neuvoa useilta kokeneilta ulkomaansuhteiden ja tiedustelun tahoilta. He ehdottivat, että hän painaisi päälle ja vaatisi lisäinformaatiota ja antaisi niille komitean jäsenille, joihin hän luottaisi eniten, yleisen idean siitä mitä tiivistelmät paljastivat. Bader jälleen meni senaattorien Huddleston, Baker, Hart, Mondale ja Mathias luokse. Sillä aikaa hän sanoi CIA:lle, että hän halusi nähdä lisää — kokonaisia tiedostoja mahdollisesti sadasta henkilöstä, joiden aktiviteetit oli tiivistelmissä. Pyyntö evättiin suorilta käsin. Virasto ei antaisi enempää tietoja aiheesta. Piste.

CIA:n jyrkkyys johti uskomattomaan illallistapaamiseen viraston päämajassa maaliskuussa 1976. Läsnäolijoihin kuului senaattorit Frank Church, joka oli nyt saanut Baderilta briiffausta; John Tower, komitean varapuheenjohtaja; Bader; William Miller, komitean henkilöstöjohtaja; CIA-johtaja Bush; Viraston neuvonantaja Rogovin; ja Seymour Bolten, korkea-arvoinen CIA-operatiivi, joka vuosien ajan oli ollut Saksan toimiston päällikkö sekä Willy Brandtin tapausviranomainen. Bush oli ottanut Boltin avustajakseen käsittelemään komitean tietopyyntöjä journalisteista ja akateemikoista. Illallisella Virasto piti kiinni kieltäytymisestään tarjota enempää tietoja. Eikä se antaisi komitealle nimiä kenestäkään yksittäisestä journalistista, joita 400:ssa tiivistelmässä oli käsitelty, tai uutisorganisaatioista joihin he kytkeytyivät. Keskustelu kuumeni, sanoivat osallistujat. Komitean edustajat sanoivat, etteivät he voineet toteuttaa mandaattiaan — määrittää oliko CIA käyttänyt väärin sen valta-asemaa — ilman lisätietoja. CIA sanoi, että se ei voinut suojella legitiimejä tiedusteluoperaatioitaan tai sen työntekijöitä jos lisäpaljastuksia tehtäisiin komitealle. Monet toimittajat olivat sopimustyöntekijöitä Virastolle, Bush sanoi yhdessä kohtaa, ja että CIA ei ollut enempää velvoitettu heille kuin kenelle muullekaan agentille.

Lopulta erittäin epätavallinen sopimus saatiin paukutetuksi läpi: Bader ja Miller saisivat luvan tarkastella ”siivottuja” versioita täysistä tiedostoista 25:sta valitusta journalistista tiivistelmissä; mutta journalistien nimet ja heidät työllistäneet uutisorganisaatiot siivottaisiin pois, kuten myös siivottaisiin CIA-työntekijöiden nimet, joita tiedostoissa mainittiin. Church ja Tower saisivat luvan tarkastella 25:n tiedoston siivoamattomia versioita — määrittääkseen että CIA ei piilotellut mitään muita tietoja kuin pelkät nimet. Koko diili perustui sopimukselle, ettei kukaan, Bader, Miner, Tower tai Church paljastaisi tiedostojen sisältöjä toisille komitean jäsenille tai henkilökunnalle.

Bader alkoi kästellä 400+ tiivistelmää jälleen kerran. Hänen tavoitteensa oli valita 25, jotka perustuen hätäiseen informaatioon tiivistelmissä olisivat läpileikkaus kaikesta. CIA:n toiminnan päivämäärät, yleiset kuvaukset uutisorganisaatioista, toimittajatyypit ja salaoperaatiot olivat kaikki mukana hänen laskelmissaan.

Niistä 25 tiedostosta, jotka hän sai vastauksena, CIA-viranomaisten ja senaatin lähteiden mukaan, syntyi väistämätön johtopäätelmä: että laajuudessa jota ei koskaan aiemmin oltu epäilty, CIA oli 1950-, 60- ja jopa 70-luvulla keskittänyt suhteensa journalisteihin kaikkein nimekkäimmillä Amerikan lehdistön sektoreilla, mm. maan neljässä tai viidessä suurimmassa sanomalehdessä, TV-kanavalla ja kahdessa suuressa viikoittaisessa julkaisussa. Huolimatta nimien ja kytkösten siivoamisesta 25:sta yksityiskohtaisesta tiedostosta, joista jokainen oli 3-11 tuumaa paksu, informaatio oli yleensä riittävää identifioimaan suurinpiirtein joko toimittajan, hänen kytköksensä tai molemmat — erityisesti koska niin moni heistä oli alallaan tunnettuja.

“Suhteet ovat uskomattoman laajalle levinneet”, Bader raportoi senaattoreille. ”Ei tarvitse manipuloida Time-lehteä, esimerkiksi, koska Viraston ihmiset ovat johdossa.”

Ironisesti yksi eräs suurista uutisorganisaatioista, joka asetti rajat CIA:n kanssa toimimiselle, Viraston viranomaisten mukaan, oli ehkäpä suurin pääkirjoituskontakti Viraston pitkässä listassa tavoitteita ja politiikkaa: U.S. News and World Report. Edesmennyt David Lawrence, U.S. Newsin kolumnisti ja perustajapäätoimittaja, oli Allen Dullesin läheinen ystävä. Mutta hän toistuvasti kieltäytyi CIA:n johtajan pyynnöistä käyttää lehteä peitetoimintaan, lähteet sanovat. Erään kerran Lawrence komensi hänen alaisinaan olevia päätoimittajia uhkailemalla potkia kenet tahansa U.S. Newsin työntekijän joka saataisiin kiinni muodollisesta suhteesta Viraston kanssa. Entinen lehden vastaava päätoimittaja myönsi, että sellaisia komentoja oltiin kuultu. CIA-lähteet kieltäytyivät sanomasta, kuitenkin, oliko lehti poissa käytöstä Virastolle Lawrencen kuoleman jälkeen vuonna 1973 vai oliko Lawrencen käskyjä noudatettu.

Sillä aikaa Bader pyrki saamaan lisää informaatiota CIA:lta, erityisesti Viraston nykyisistä suhteista journalisteihin. Hänelle tuli vastaan kiviseinä. “Bush ei ole tehnyt mitään tähän mennessä”, Bader sanoi. “Mikään tärkeistä operaatioista ei ole muuttunut edes marginaalisella tavalla.” CIA kieltäytyi myös henkilöstön pyynnöistä saada lisää informaatiota koskien akateemikkojen käyttöä. Bush alkoi usuttaa komitean jäseniä rajaamaan sen pyyntöjä molemmilla aloilla ja salaamaan sen löydökset loppuraportissa. “Hän intti, ’Älkää vittuilko näille jätkille lehdistössä tai kampuksilla’, vedoten siihen että he olivat ainoat tahot julkisuudessa joilla oli enää mitään uskottavuutta jäljellä”, eräs senaatin lähde raportoi. Colby, Elder ja Rogovin vonkasivat myös yksittäisiä komitean jäseniä pysymään hiljaa siitä mitä henkilöstö oli saanut tietää. “Paljon sanottin, että jos tämä pääsisi julkisuuteen, journalismin suurimmat nimet tahrautuisivat”, sanoi toinen lähde. CIA:n suhteiden akateemikkoihin ja toimittajiin paljastumista pelännyt CIA sulkisi kaksi niistä muutamasta agenttirekrykanavasta, joita edelleen oli auki.  “Paljastumisen vaara ei ole kolikon toinen puoli”, selitti eräs salaisten operaatioiden CIA-asiantuntija. “Tämä ei ole mitään mitä vastapuoli ei tiedä. Viraston huoli on, että peitteestä kieltäydyttäisiin toisella alalla.”

Senaattori, joka oli Viraston lobbauksen kohteena myöhemmin, sanoi: “CIA:n näkökulmasta tämä oli korkein, kaikkein arkaluontoisin salaohjelma kaikista…. se oli paljon suurempi osa operaatiojärjestelmää kuin alunperin oltiin annettu ymmärtää.” Hän lisäsi, “Minulla oli suuri pakkomielle painottaa pointtia, mutta liian myöhään… Jos me olisimme vaatineet, he olisivat menneet lain reittiä ja tapelleet siitä.”

Pistoolia esitellään Churchin komiteassa
Pistoolia esitellään Churchin komiteassa

Komitealta oli loppumassa aika. Monien työntekijöiden mielestä se oli kuluttanut resurssinsa etsiessään CIA-salamurha-aikeita ja myrkkykynäkirjeitä. Se oli tutkinut journalisteja melkein läpällä. Ohjelman ulottuvuudet ja CIA:n herkkyys informaation tarjoamiselle siitä olivat yllättäneet komitean ja sen työntekijät. CIA:n valvontakomissiolla, joka Churchin paneelia seurasi, olisi halu ja aikaa tutkia aihetta metodisemmin; jos, kuten tuntui todennäköiseltä, CIA kieltäytyisi tekemästä enempää yhteistyötä, jälkeentulevan komitean mandaatti asettaisi sen edullisempaan asemaan käydä taistoon… Tai niin luultiin kun Church ja muutama muu senaattori, jotka olivat vähääkään Baderin löydöksistä perillä, tulivat päätökseen olla ajamatta asiaa enää eteenpäin. Yhtäkään toimittajaa ei haastateltu sen yhteyksistä Virastoon — ei henkilöstön eikä senaattorien taholta, salassa tai avoimesti. Haamu, jonka ensin CIA-viranomaiset ottivat esiin, noitavainoista lehdistössä piinasi joitain lehdistön ja komitean jäseniä. “Me emme aikoneet tuoda kavereita komiteaan ja sitten antaa kaikkien sanoa, että he olivat pettäneet ammattinsa ideaalin”, sanoi eräs senaattori.

Bader hänen kumppaniensa mukaan oli tyytyväinen päätökseen ja uskoi, että seuraava komitea ottaisi homman haltuun siitä mihin he olivat sen jättäneet. Hän vastusti yksittäisten toimittajien nimien tekemistä julkiseksi. Hän oli ollut huolestunut siitä, että hän oli astunut “harmaalle alueelle” jolla ei ollut moraalisia absoluutteja. Oliko CIA “manipuloinut” lehdistöä sanan klassisessa merkityksessä? Mahdollisesti ei, hän toteaa; suurimmat uutisorganisaatiot ja niiden pomot olivat omasta tahdostaan lainanneet resursseja Virastolle; ulkomaankirjeenvaihtajat olivat pitäneet työtä CIA:lle kansanpalveluna ja tapana saada parempia juttuja ja päästä kiipeämään ammattikunnan huipulle. Oliko CIA käyttänyt valta-asemaansa väärin? Se oli ollut tekemisissä lehdistön kanssa melkein täysin samalla tavalla kuin se oli toiminut muiden instituutioiden kanssa, joilta se etsi suojaa — diplomaattipalvelut, akatemia, korporaatiot. CIA:n perussäännöissä ei ollut mitään, mikä olisi julistanut mitään näistä instituutioista kielletyiksi Amerikan tiedustelupalvelulle. Ja lehdistön tapauksessa Virasto oli ollut vieläkin huolellisempi sen toiminnassaan kuin monien muiden instituutioiden kanssa; se oli huomattavasti rajoittanut rooliaan informaation keräämisessä ja peitetoiminnassa. [10]

Baderin sanottiin myös olevan huolissaan siitä, että hänen tietonsa perustuivat niin vahvasti informaatioon, jonka CIA on puhdistanut; hän ei ollut saanut tietää tarinan toista puolta niiltä toimittajilta, jotka olivat olleet tekemisissä Viraston kanssa. Hän saattoi katsella vain “valoshow’ta”, hän sanoi kumppaneilleen. Silti Bader oli suhteellisen varma siitä, että hän oli nähnyt varsin laajan kattauksen siitä mitä tiedostoissa oli. Jos CIA olisi halunnut petkuttaa häntä, se ei vain olisi antanut niin paljoa tietoa, hän järkeili. “Virastolta oli fiksua tehdä yhteistyötä sen verran, että näyttää materiaali Baderille”, eräs komitealähde havainnoi. “Sillä tavoin, jos joku päivä tiedosto tulisi esiin, Viraston maine olisi hallussa. He voisivat sanoa, että he olivat jo informoineet kongressia.”

Riippuvuus CIA-tiedoista loi myös toisen ongelman. CIA:n mielipide suhteesta journalisteihin saattaa olla varsin erilainen kuin mikä heidän mielipiteensä on journalisteista: CIA-viranomainen saattoi tulkita, että hän oli käyttänyt valtaansa journalistiin; journalisti saattoi ajatella, että hän oli yksinkertaisesti ollut parilla drinkillä agentin kanssa. Oli mahdollista, että CIA:n tapausviranomaiset olivat kirjoitelleet itseään palvelevia muistioita tietoihin heidän toimittajien tapaamisistaan, että CIA oli yhtä syyllinen yleiseen byrokraattiseen “suojataan oma perse” -paperityöhön kuin mikä tahansa muu valtion virasto.

CIA:n viranomainen, joka yritti taivutella senaatin komitean jäseniä sanomalla, että Viraston journalistien käyttö oli ollut viatonta, oli sitä mieltä, että tiedot olivat täynnä tapausviranomaisten “värikynää”. “Et voi saada selville sitä mikä on väritettyä ja mikä ei”, hän väitti. Monet toimittajat, hän lisää, “rekrytoitiin tietyn tehtävän ajaksi ja he olisivat järkyttyneitä saadessaan tietää, että heidät on listattu (Viraston tietoihin) CIA-operatiiveiksi.” Tämä sama viranomainen arvioi, että tiedostoissa oli kuvauksia noin puolesta tusinasta toimittajia ja kirjeenvaihtajia, joita pidettäisiin ”kuuluisina” — eli että heidän nimensä suurin osa amerikkalaisista tunnistaisi. ”Tiedoista käy ilmi, että CIA menee lehdistön luokse yhtä usein kuin lehdistö tulee CIA:n luokse”, hän havainnoi. ”… Oli sanaton sopimus monissa näissä tapauksissa siitä, että se on quid pro quo” — eli että toimittaja saa hyviä juttuja Virastolta ja että CIA saa jotain arvokasta palvelua toimittajalta.

Mikä tahansa tulkinta olikaan, senaatin komitean tutkimusten löydökset journalistien käytöstä haudattiin tarkoituksella — täydeltä komiteajäsenistöltä, senaatilta ja kansalta. ”Oli mielipide-eroja siitä miten käsitellä aihetta”, selittää eräs lähde. ”Jotkut (senaattorit) pitivät näitä väärinkäytöksinä, jotka tulisi poistaa ja sitten oli niitä jotka sanoivat ’Me emme tiedä onko tämä pahasta vaiko ei’.”

Baderin löydöksistä ei koskaan puhuttu täydellä komitealla, edes johtotasolla. Se johtaisi vuotoihin — erityisesti faktojen räjähtävän luonteen takia. Churchin komitean tutkimuksen alusta lähtien vuodot ovat olleet paneelin suurin pelko, todellinen uhka sen tehtävälle. Pieninkin vuoto voisi johtaa siihen, että CIA leikkaa arkaluontoisen materiaalin antamista, niinkuin se tekikin useita kertoja muilla aloilla, väittäen että komiteaan ei voisi luottaa salaisuuksien kanssa. ”Se oli kuin olisimme olleet oikeudessa — ei CIA:ssa”, sanoi eräs komitean työntekijä. Komitean loppuraportissa lopullisten löydösten kuvaaminen journalistien käytöstä Virastossa aiheuttaisi mekkalan lehdistössä ja senaatisssa. Ja se johtaisi vahvaan painostukseen CIA:n päässä lopettaa sen journalistien käyttö kokonaan. ”Me vain emme olleet valmiita ottamaan sitä askelta”, sanoi eräs senaattori. Samanlainen päätös tehtiin työväen tutkimuksen tulosten salaamiseksi koskien akateemikoiden käyttöä. Bader, joka valvoi molempia tutkimuksia, oli samaa mieltä päätöksistä ja luonnosteli ne kohdat komitean loppuraportissa. Sivut 191-201 olivat otsikolla “Salaiset suhteet Yhdysvaltain mediaan.” “Se tuskin heijastelee sitä mitä me saimme tietää”, sanoi senaattori Gary Hart. “Käytiin pitkiä ja syvällisiä neuvotteluja (CIA:n kanssa) siitä mitä voisi sanoa.”

Faktojen sekoittaminen oli suhteellisen yksinkertaista. 400:sta tiivistelmästä ei sanottu mitään, tai siitä mitä ne kertoivat. Sen sijaan raportti huomioi, että komitean työntekijät olivat käyneet läpi noin 50% toimittajakontakteista — näin annettiin mielikuva siitä, että Viraston toiminta lehdistön kanssa oli rajattu näihin tapauksiin. Raportissa sanottiin, että Viraston tiedostot eivät sisältäneet paljoakaan näyttöä siitä, että amerikkalaisten uutisten sisältöön olisi vaikuttanut CIA:n yhteistyö journalistien kanssa. Colbyn harhaanjohtava julkinen lausunto journalistien käytöstä toistettiin ilman, että sitä kiistettiin tai tarkennettiin mitenkään. Uutispomojen yhteistyö mainittiin lyhyesti. Se fakta, että Virasto oli keskittänyt suhteensa kaikkein nimekkäimpiin lehdistön osiin jätettiin mainitsematta. Se, että CIA jatkuvasti näki lehdistön käytettävänä resurssina, jätettiin mainitsematta edes vihjeen tasolla.

Entinen ‘Washington Postin’ toimittaja CARL BERNSTEIN työstää nyt kirjaa kylmän sodan noitavainoista.

Viitteet

1 John McCone, Viraston johtaja vuosina 1961-1965, sanoi haastattelussa, että hän tiesi ”suuresta määrästä journalistien kuulusteluja ja avunantoa” mutta ettei tiennyt mitään CIA-peitetoiminnan järjestämisestä, jota oltaisiin mediaorganisaatioissa harjoitettu. ”En olisi välttämättä tiennyt semmoisesta”, hän sanoi. ”Helms olisi hoitanut kaiken tuollaisen. Hänelle olisi ollut epätavallista tulla luokseni ja sanoa ’Me aiomme käyttää toimittajia peitetoimintaan,’ Hänellä oli työtä tehtävänä. Ei ollut mitään politiikkaa minun aikanani joka olisi sanonut, ’Älä mene veden äärelle’ tai joka olisi sanonut, ’Mene sinne!'” Churchin komitean hommien aikaan McCone todisti, että hänen alaisensa eivät kertoneet hänelle kotimaan valvontatoiminnasta tai että heillä oli suunnitelmissa salamurhata Fidel Castro. Richard Helms oli Viraston varajohtaja tuohon aikaan; hänestä tuli johtaja vuonna 1966.

2 Roikkuja (stringer) on toimittaja, joka työskentelee yhdelle tai useammalle uutistoimistolle nollatyösopimuksella tai juttukohtaisesti.

3 CIA:n näkökulmasta pääsy uutisfilmeihin ja valokuva-arkistoihin oli äärimmäisen tärkeää. Viraston valokuva-arkisto on mahdollisesti Maan suurin; sen lähteisiin kuuluu satelliitteja, valokuvatiedustelua, lentokoneita, miniatyyrikameroita… ja amerikkalainen lehdistö. 1950- ja 1960-luvuilla Virasto sai vapaat kädet lainata arkiston valokuvia kymmenistä amerikkalaisista sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja televisiosta. Ilmiselvistä syistä CIA antoi korkean prioriteetin valokuvatoimittajien rekrytoinnille, erityisesti ulkomaisille TV-kameraryhmien tiimiläisille.

4 Huhtikuun 3. päivänä 1961 Koop lähti Washingtonin toimistolta CBS:n valtiosuhdeosaston johtajaksi — pesti jossa hän oli eläköitymiseensä asti maaliskuun 31. päivään 1972. Koop, joka työskenteli sensuuriviraston apulaisjohtajana toisen maailmansodan aikaan, jatkoi CIA:n kanssa työskentelyä tästä uudesta pestistään, CBS-lähteet kertovat.

5 Hayes, joka lähti Washington Postista vuonna 1965 Yhdysvaltain suurlähettilääksi Sveitsiin, on nyt Radio Free Europen ja Radio Libertyn hallituksen puheenjohtaja — jotka molemmat ovat panneet poikki suhteensa CIA:han vuonna 1971. Hayes sanoi, että hän on selvittänyt osallistumisensa Kiina-projektiin edesmenneen Frederick S. Beeben kanssa, joka silloin oli Washington Postin hallituksen puheenjohtaja. Katharine Graham, Postin julkaisija, ei tiennyt tehtävän luonteesta, hän sanoi. Projektiin osallistuneet allekirjoittivat salassapitosopimukset.

6 Philip Geyelin, Postin pääkirjoitussivun toimittaja, työskenteli Virastolle ennen Postiin liittymistään.

7 Louis Buisch, Hornell-mediatalon johtaja, sanoi Courier‑Journalille vuonna 1976, että hän ei muistanut paljoakaan Robert Campbellin palkkaamisesta. ”Hän ei ollut kauhean pitkään, eikä hän jättänyt minkäänlaista mielikuvaa”, sanoi Buisch, joka on eläköitynyt sanomalehden aktiivisesta johdosta.

8 Lehdistön ja CIA:n välisestä yhteydestä ehkä kaikkein harkituimman artikkelin on kirjoittanut Stuart H. Loory, ja se ilmestyi syyskuun-lokakuun numerossa Columbia Journalism Reviewissa vuonna 1974.

9 Wes Gallagher, Associated Pressin johtaja vuosina 1962-1976, on poikkeus sääntöön siitä, että AP olisi auttanut Virastoa. ”Me olemme aina pysyneet kaukana CIA:sta; olisin erottanu kenet tahansa joka heille työskenteli. Me emme anna meidän toimittajia edes kuulusteltavaksi.” Ensimmäisten paljastusten aikaan siitä, että toimittajia oli työskennellyt CIA:lle, Gallagher meni Colbyn pakeille. ”Me yritimme selvittää nimiä. Ainoa, mitä hän sanoi, oli että yksikään kokopäiväinen AP:n työntekijä ei ollut töissä Virastolla. Me puhuimme Bushin kanssa. Hän sanoi samaa.” Jos joku Viraston henkilö oli AP:n toimistoilla, sanoi Gallagher, se oltiin tehty ilman että johdolta mitään. Mutta Viraston viranomaiset inttivät, että he kykenivät tekemään peitejärjestelyjä erään AP:n ylemmän johdon henkilön kautta, jonka nimeä he eivät suostuneet mainitsemaan.

10 Monet journalisteista ja jotkut CIA-viranomaisista kiistävät Viraston väitteet siitä, että se oli nihkeästi kunnioittanut amerikkalaisjulkaisujen ja TV-asemien toimituksellista suoraselkäisyyttä.

Artikkelin julkaissut carlbernstein.com

Bill Cooper: MJ-12:n Alkuperä, Identiteetti ja Tarkoitus

                  SALAINEN HALLITUS
      MJ-12:n Alkuperä, Identiteetti ja Tarkoitus

           Hypotheesi, jonka on kirjoittanut
                 Milton William Cooper
                  Toukokuun 23. 1989

HUOM….Monia informaation lähteitä on käytetty tämän tutkielman taustatutkimuksissa. Suurin osa tästä tiedosta tulee suoraan tai on seurausta omista TOP SECRET/MAJIC-materiaalin tutkimuksistani, jonka henkilökohtaisesti näin ja luin vuosien 1970 ja 1973 välillä Tyynenmeren laivaston komentajan tiedustelubriiffaustiimin jäsenenä. Koska osa tästä informaatiosta on johdettu lähteistä joita en voi ilmiselvistä syistä paljastaa, sekä julkaistuista lähteistä joiden puolesta henkilökohtaisesti en voi puhua, tämä tutkielma tulee käsitellä hypoteesina. Vaikkakin vakaasti uskon, että tämä on todellinen Pedon luonne. Se on ainoa skenaario, joka on kyennyt johdonmukaisesti sitomaan kaikki eri elementit, jotka ovat saattaneet tutkijoita kyyneliin heidän etsiessään vastauksia. Se on ainoa elitys joka näyttää tapahtumien kronologisen järjestyksen ja näyttää, että eri kronologiat yhteenliitettyinä sopivat yhteen täydellisesti. Suurimman osan tästä tiedän todeksi. Lopusta en mene takuuseen, ja siksi tällä tutkielmalla tulee lukea otsikossa hypoteesi.


Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Yhdysvaltain hallitus koki sarjan tapahtumia, jotka tulisivat muuttamaan sen tulevaisuuden suunnan, ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuuden, ennustamattomaksi. Nämä tapahtumat olivat niin uskomattomia, että ne uhmasivat uskoa. Hämmästynyt presidentti Truman ja hänen huippusotilasjohtajansa tajusivat olevansa käytännössä kyvyttömiä toimimaan voitettuaan juuri kaikkein tuhoisimman ja kalleimman sodan koko historiassa. Yhdysvallat oli kehittänyt, käyttänyt ja ainoa maa maailmassa jolla oli hallussaan atomipommi, jolla yksin oli potentiaali tuhota mikä tahansa vihollinen, ja jopa Maapallo itsessään. Samaan aikaan USA:lla oli paras talous, kehittynein teknologia, korkein elintaso, sillä oli eniten vaikutusvaltaa, ja sillä oli suurin ja voimakkain sotilasvoima historiassa. Me voimme vain kuvitella hämmennyksen ja huolet kun Yhdysvaltain hallituksen asioista perillä oleva eliitti tajusi, että avaruusolentojen alus, jota ohjasti hyönteisen kaltaiset olennot täysin käsittämättömästä kulttuurista, oli törmännyt New Mexicon erämaahan-

Tammikuun 1947 ja joulukuun 1952 välillä vähintään 16 haaksirikkoutunutta tai alas ammuttua avaruusolentojen alusta, 65 avaruusolentojen ruumista ja 1 elävä avaruusolento saatiin talteen. Lisäksi avaruusolentojen alus oli räjähtänyt eikä mitään saatu tästä tapauksesta talteen. Näistä tapauksista 13 sattui USA:n rajojen sisäpuolella, joihin ei kuulu alus joka tuhoutui ilmassa. Näistä 13:sta 1 oli Arizonassa, 11 New Mexicossa ja 1 Nevadassa. Kolme oli ulkomailla. Noista 1 oli Norjassa ja 2 Meksikossa. UFO-havaintoja tehtiin niin useita, että vakavat tutkimukset ja jokaisen raportin debunkkaaminen oli mahdotonta käyttäen olemassaolevia tiedusteluresursseja.

Avaruusolentojen alus löydettiin helmikuun 13. päivä 1948 läheltä Aztecia, New Mexicossa. Toinen alus paikallistettiin maaliskuun 25. päivä 1949 Hart Canyonista lähellä Aztecia, New Mexicossa. Se oli 30 metriä läpimitaltaan. Yhteensä 17 avaruusolentojen ruumista saatiin talteen noista kahdesta aluksesta. Vieläkin merkittävämpää oli löytää suuri ihmisruumiin palasten määrä, jotka oli säilötty näihin molempiin aluksiin. Demoni nosti rumaa päätään ja paranoia nopeasti sai haltuunsa kaikki, jotka tuolloin tiesivät jostain jotain. Salaisesta korkista tuli yhtäkkiä Huippusalainen korkki, joka ruuvattiin todella tiukalle. Turvallisuuspeite oli vieläkin tiukemmalla kuin Manhattan Projectin päällä ollut. Tulevina vuosina nämä tapahtumat muuttuisivat maailman vartioiduimmaksi salaisuudeksi koko maailman historiassa.

Amerikan huipputieteilijöiden erikoisryhmä järjestäytyi Project Sign -nimen alaisuudessa joulukuussa 1947 tutkimaan ilmiötä. Koko ilkeä homma verhottiin salaisuuden huntuun. Project Sign kehittyi Project Grudgeksi joulukuussa 1948. Matalan tason disinformaatioprojekti nimeltään Blue Book muodostettiin Grudgen alaisuuteen. 16 kirjaa julkaistiin Grudgen alaisuudessa, mm. ristiriitainen ”Grudge 13” jonka minä ja Bill English näimme, luimme ja paljastimme kansalle. ”Siniset Tiimit” kasattiin noutamaan törmänneitä lautasia ja kuolleita tai eläviä avaruusolentoja. Siniset Tiimit myöhemmin kehittyivät Alfa-tiimeiksi Project Pouncen alaisuudessa.

Näinä alkuvuosina USA:n ilmavoimat ja CIA olivat täydessä kontrollissa avaruusolentojen salaisuudesta. Itse asiassa CIA muodostettiin presidentin päiväkäskyllä ensin keskustiedusteluryhmäksi ainoana tehtävänään käsitellä avaruusolentojen läsnäoloa. Myöhemmin National Security Act saatettiin voimaan ja se teki siitä CIAn. Kansallisen turvallisuuden neuvosto perustettiin valvomaan tiedusteluyhteisöä ja erityisesti avaruusolentojen toimia. Liuta neuvoston muistioita ja päiväkäskyjä otti pois CIA:lta sen ainoan tehtävän kerätä ulkomaista tiedustelutietoa ja hitaasti mutta varmasti ’laillisti’ suoran toiminnan salaisten aktiviteettien muodossa koti- ja ulkomailla.

Joulukuun 9. päivänä 1947 Truman hyväksyi National Security Councilin päätöksen NSC-4 otsikolla ”Ulkomaisten tiedustelutoimien koordinointi” usuttaen ministereitä Marshall, Forrestal, Patterson, sekä ulkoministeriön kansliapäällikköä Kennania.

Ulkomaiden ja sotilastiedustelun kirja 1, ”Komitean loppuraportti valtion toimista tiedustelutehtävissä”, Yhdysvaltain senaatti, 94. kongressi, 2. sessio, raportti no. 94-755, huhtikuun 26. päivänä 1976, s. 49 esittää: ”Tämä direktiivi valtuuttaa ulkoministeriön koordinoimaan ulkomaiden informaatiotoimintaa, jonka tehtävänä on kommunismin vastustaminen. Huippusalainen NSC-4:n lisäpöytäkirja, NSC-4A, ohjeisti keskustiedustelun johtajaa (DCI) ryhtymään salaisiin psykologisiin toimenpiteisiin NSC-4:ssä esitettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. CIA:n saama alkuvaiheen valtuutus salaisiin operaatioihin NSC-4A:n alaisuudessa ei puhunut muodollisista proseduureista näiden operaatioiden koordinoimiseksi eikä hyväksymiseksi. Se yksinkertaisesti ohjeisti DCI:a ’ryhtymään salaisiin toimiin ja varmistamaan, yhdessä valtion ja puolustusvoimien kanssa, että toteutetut operaatiot ovat yhdenmukaiset Amerikan politiikan kanssa.'”

Myöhemmin NSC-10/1 ja NSC-10/2 korvasivat NSC-4:n ja NSC-4A:n ja laajensivat salaisia kyvykkyyksiä lisää. Office of Policy Coordinationin (OPC) tehtäväksi annettiin toteuttaa laajennettu salaisten aktiviteettien ohjelma. NSC-10/1 ja NSC-10/2 vahvistivat laittomat ja lain ulkopuoliset käytänteet ja proseduurit hyväksyttäviksi kansallisen turvallisuuden johdolle. Reaktio oli nopea. Tiedusteluyhteisön silmissä ”kaikki oli sallittua”. NSC-10/1:n alaisuudessa perustettiin koordinaattoriryhmä (ECG) käsittelemään, mutta ei hyväksymään, salaisia projektiehdotuksia. ECG sai salaa tehtäväkseen koordinoida avaruusolentoihin liittyviä projekteja. NSC-10/2 ja /2 tulkittiin tarkoittavan, että kukaan huipulla ei halunnut tietää mitään ennenkuin se oli ohi ja menestyksekäs. Nämä toimet saivat aikaan puskurin presidentin ja informaation välille. Tämän puskurin tarkoitus oli toimia keinona presidentille kieltää tieto jos tieto vuotaisi julkisuuteen. Tämä puskuri oli käytössä myöhempinä vuosina tehokkaasti eristämässä seuraavilta presidenteiltä kaikki tieto avaruusolentojen läsnäolosta muuten kuin mitä Salainen Hallitus ja tiedusteluyhteisö halusivat heidän tietää. NSC-10/2 perusti tutkimuspaneelin, joka tapasi salassa ja joka koostui aikansa parhaista tieteentekijöistä. Tutkimuspaneelin nimi ei ollut MJ-12. Toinen NSC-muistio, NSC-10/5 lisäksi kuvasi tutkimuspaneelin tehtävät. Nämä NSC-muistiot ja salaiset päiväkäskyt valmistelivat näyttämön MJ-12:n luomiselle vain 4 vuotta tämän jälkeen.

Puolustusministeri James Forrestal alkoi vastustaa salailua. Hän oli erittäin idealistinen ja uskonnollinen mies, joka uskoi että kansalle tulisi kertoa. Kun hän alkoi puhua oppositiopuolueelle ja kongressin johtajille avaruusolentojen ongelmasta, Truman pyysi häntä eroamaan. Hän ilmaisi pelkonsa monille ja aivan oikeutetusti uskoi, että häntä tarkkaillaan. Ne, jotka eivät tienneet faktoja, tulkitsivat tämän paranoiaksi. Forrestalin sanottiin myöhemmin kärsineen hermoromahduksesta ja hänet otettiin hoitoon Bethesda Naval Hospitaliin. Itse asiassa pelättiin, että Forrestal alkaisi puhua jälleen, ja hänet piti eristää ja mustamaalata. Aikaisin aamulla toukokuun 22. päivänä 1949 CIA-agentit sitoivat lakanan hänen kaulansa ympärille, kiinnittivät toisen pään kiinnikkeeseen huoneessa ja heittivät James Forrestalin ikkunasta. Lakana repesi ja hän putosi alas kuolemaan. Hänestä tuli ensimmäisiä salailun uhreja.

Elävä avaruusolento, joka oltiin saatu talteen vuoden 1949 Roswellin törmäyksestä, sai nimen EBE. Nimeä oli ehdottanut tri. Vannever Bush ja se oli lyhenne sanoista Extraterrestrial Biological Entity. EBEllä oli taipumus valehdella, ja vuoden aikana vastasi vain halutulla tavalla esitettyihin kysymyksiin. Ne kysymykset, jotka eivät johtaisi haluttuun vastaukseen jäivät vastaamatta. Jossain kohtaa toisena vankeuden vuonna hän alkoi avautua, ja EBEltä saatu informaatio oli vähintäänkin huikeaa. Tämä kokoelma hänen paljastuksiaan myöhemmin loi perustan sille mikä tunnettaisiin ”Keltaisena Kirjana” (Yellow Book). EBEstä otettiin valokuvia, jotka muiden lisäksi minä ja Bill English näimme vuosia myöhemmin GRUDGE 13:ssa.

Vuoden 1951 lopulla EBE sairastui. Lääkintähenkilöstö ei kyennyt määrittämään EBEn sairauden syytä, eikä sillä ollut mitään taustaa mistä ammentaa. EBEn keho perustui klorofylliin ja hän prosessoi ruokaa energiaksi paljon samaan tapaan kuin kasvit. Jätemateriaali tuli ulos samoin kuin kasveilla. Päätettiin, että kutsuttaisiin koolle kasvitieteen asiantuntija. Kasvitieteilijä tri. Guillermo Mendoza tuotiin yrittämään auttaa häntä selviämään. Tri. Mendoza työskenteli pelastaakseen EBEn kunnes vuoden 1952 puolessa välissä EBE kuoli. Tri. Mendozasta tuli asiantuntija avaruusolentojen biologiassa.

Turhassa yrityksessä pelastaa EBE ja päästä väleihin teknologisesti ylempänä olevan avaruusolentorodun kanssa Yhdysvaltain hallitus alkoi lähettää avunpyyntöä vuonna 1952 kauas avaruuteen. Kutsuun ei vastattu, mutta projekti jatkui hyvän toivon eleenä.

Presidentti Truman loi supersalaisen National Security Agencyn (NSA) salaisella päiväkäskyllä marraskuun 4. päivänä 1952. Sen pääasiallinen tarkoitus oli tulkata avaruusolentojen kommunikaatiota ja kieltä ja saada aikaan dialogi avaruusolentojen kanssa. Tämä mitä kiireellisin tehtävä oli jatkumoa aiemmista pyrkimyksistä ja se sai koodinimen SIGMA. Toinen NSA:n tarkoitus oli monitoroida kaikkea viestintää ja lähetyksiä mistä tahansa laitteesta maailmassa tiedustelutiedon keräämiseksi, sekä ihmisten että avaruusolentojen. Project Sigma oli menestys. NSA ylläpitää yhteyksiä myös Kuutukikohtaan ja muihin Salaisiin Avaruusohjelmiin. Päiväkäskyllä NSA on kaikkien muiden lakien ulottumattomissa, paitsi niiden jotka erityisesti mainitsevat NSA:n lakitekstissä sitä koskevana. Tämä tarkoittaa, että jos viraston nimi ei ole kirjoitettu minkään kongressin säätämän lain tekstiin, laki ei kosketa NSA:ta. NSA suorittaa nyt muitakin tehtäviä ja itse asiassa se on päätiedustelupalvelu koko tiedusteluyhteisössä. Nykyään NSA saa 75% kaikista rahoista, jotka menevät tiedusteluyhteisölle. Vanha sanonta ”minne rahat menee, siellä valta lepää” pitää paikkansa. DCI nykyään on pesti pelkkää julkisuutta varten. Pääasiallinen NSA:n tehtävä on edelleen avaruusolennoille kommunikointi, mutta nyt sillä on myös muita avaruusolentoprojekteja.

Presidentti Truman on pitänyt liittolaisemme, mukaanlukien Neuvostoliiton, informoituna avaruusolentojen ongelman kehittymisestä Roswellin haltuunotosta eteenpäin. Tämä on tehty sitä varten mikäli avaruusolennot osoittautuisivat uhaksi ihmiskunnalle. Suunnitelmia luotiin puolustaa Maapalloa hyökkäyksen varalta. Kansainvälisen salaisuuden säilyttäminen osoittautui erittäin vaikeaksi. Päätettiin, että ulkoinen ryhmittymä oli tarpeen koordinoida ja kontrolloida kansainvälisiä pyrkimyksiä, jotta piilotettaisiin salaisuudet normaalilta vallan vahtikoiran valvonnalta. Lopputuloksena muodostettiin salaseura, joka sai nimen ”Bilderberg”. Päämaja on Sveitsissä, Genevessä. Bilderberg kehittyi salaiseksi maailmanhallitukseksi, joka nyt kontrolloi kaikkea. YK oli silloin, ja on edelleenkin, kansainvälinen vitsi.

Vuonna 1953 uusi presidentti istui Valkoisessa Talossa. Hän oli mies, joka oli tottunut kurinalaiseen henkilöstöorganisaatioon, jolla on komentoketju. Hänen metodinsa oli delegoida vastuuta ja hallita komitealla. Hän teki suuria päätöksiä mutta vain kun hänen neuvonantajansa eivät kyenneet pääsemään konsensukseen. Hänen normaali menetelmänsä oli lukea läpi tai kuunnella useita vaihtoehtoja ja sitten hyväksyä yksi niistä. Ne, jotka työskentelivät hänen lähellään, ovat sanoneet että hänen suosikkikommenttinsa oli, ”tee mitä tahansa se vaatiikin”. Hän käytti paljon aikaa golf-kentällä. Tämä ei ollut mitenkään omituista miehelle, jolla oli ura armeijassa ja jonka korkein asema siellä oli ollut Liittoutuneiden Komentaja sodan aikaan. Pesti, joka toi mukanaan 5 tähteä. Tämä presidentti oli armeijan kenraali Dwight David Eisenhower.

Ensimmäisenä virkavuotenaan, 1953, ainakin 10 muuta törmännyttä lautasta saatiin talteen kera 26 kuolleen ja 4 elävän avaruusolennon. Kymmenestä neljä löytyi Arizonasta, 2 Teksasista, 1 New Mexicosta, 1 Louisianasta, 1 Montanasta ja 1 Etelä-Afrikasta. Havaintoja oli satoja.

Eisenhower tiesi, että hän joutui kamppailemaan ja ratkaisemaan avaruusolento-ongelman. Hän tiesi, että hän ei voisi tehdä sitä paljastamalla salaisuutta kongressille. Alkuvuonna 1953 uusi presidentti kääntyi ystävänsä ja komiteatoverinsa Council on Foreign Relationsissa, Nelson Rockefellerin, puoleen saamaan apua avaruusolentokysymykseen. Eisenhower ja Rockefeller alkoivat suunnitella salaista struktuuria jolla valvoa avaruusolentotehtävien suorittamista, jonka oli määrä olla todellisuutta vuoden päästä. Idea MJ-12:sta sai näin syntynsä. Se oli Nelsonin setä Winthrop Aldrich joka oli ollut kriittinen vakuuttaessaan Eisenhowerin mukaan presidenttikisaan. Koko Rockefellerien perhe ja heidän mukanaan Rockefellerien imperiumi oli yksissä tuumin tukenut Ikea. Avunpyyntö Rockefellereilta avaruusolentoasiassa tuli olemaan Eisenhowerin suurin USA:n tulevaisuutta koskien tekemä virhe koskaan, sekä varmasti suurin koko ihmiskunnan tulevaisuutta koskeva virhe.

Viikon sisään Eisenhowerin valinnasta hän oli nimittänyt Nelson Rockefellerin presidentin valtiojärjestyksen neuvonantajakomitean puheenjohtajaksi. Rockefeller vastasi valtion uudelleenorganisoinnin suunnittelusta. New Deal -ohjelmia lähetettiin yhdelle yksittäiselle kabinettiviralle nimeltä Terveys-, Koulutus- ja Hyvinvointiministeriö. Kun kongressi hyväksyi uuden kabinettiroolin huhtikuussa 1953, Nelson nimettiin aliministeriksi Oveta Culp Hobbylle.

Vuonna 1953 astronomit löysivät suuria esineitä avaruudesta, jotka liikkuivat kohti Maapalloa. Aluksi uskottiin, että ne olivat asteroideja. Myöhempi todistusaineisto osoitti esineiden olevan mahdollisesti avaruusaluksia. Project Sigma sieppasi avaruusolentojen radiokommunikaatiota. Kun esineet saavuttivat Maapallon, ne siirtyivät korkealle kiertoradalle päiväntasaajalle. Siellä oli useita suuria aluksia, ja niiden oikeat aikeet eivät olleet tiedossa. Project Sigma, ja uusi projekti nimeltään Plato, radioviestinnän avulla käyttäen tietokoneen binäärikieltä, kykeni järjestämään laskeutumisen, joka johti kasvokkain kohtaamiseen avaruusolentojen kanssa toiselta planeetalta. Project Plato sai tehtäväkseen solmia diplomaattisuhteet tämän avaruusolentojen rodun kanssa.

Samaan aikaan ihmisiltä näyttävien avaruusolentojen rotu otti yhteyttä Yhdysvaltain hallitukseen. Tämä avaruusolentojen ryhmä varoitti meitä avaruusolennoista, jotka kiersivät päiväntasaajaa, ja tarjosivat apuaan henkisessä kehityksessä. He ainoana suurena ehtonaan vaativat, että riisumme ja tuhoamme ydinaseemme. He kieltäytyivät vaihtamasta teknologiaa sanoen, että me emme olleet henkisesti kyvykkäitä käsittelemään teknologiaa, joka meillä silloin oli hallussa. He uskoivat, että me käyttäisimme mitä tahansa uutta teknologiaa tuhoamaan toisemme. Tämä rotu sanoi, että me olimme matkalla itsetuhoon ja että meidän tulee lopettaa toistemme tappaminen, lopettaa Maapallon saastuttaminen, lopettaa Maapallon luonnonvarojen raiskaaminen ja oppia elämään harmoniassa. Nämä ehdot herättivät suurta epäilyä, erityisesti ydinaseiden purkamisen vaade. Uskottiin, että tapaaminen näillä ehdoilla jättäisi meidät turvattomaksi avaruusolentojen uhkaa vastaan. Meillä ei myöskään ollut historiassamme mitään aiempaa joka olisi auttanut tässä päätöksessä. Ydinaseista riisuntaa ei pidetty Yhdysvaltain parhaana etuna. Tarjouksista kieltäydyttiin.

Myöhemmin vuonna 1954 suurinenäisten Harmaiden Avaruusolentojen rotu, joka oli kiertänyt Maapalloa, laskeutui Hollomanin ilmatukikohtaan. Päästiin perussopimukseen. Tämä rotu esittäytyi olevansa kotoisin Orionin vyön punaista tähteä, jota me kutsumme nimellä Betelgeuse, kiertävältä planeetalta. He esittivät, että heidän planeettansa on kuolemassa ja että tulevana tuntemattomana aikana he eivät enää kykenisi siellä selviämään. Tämä johti toiseen laskeutumiseen Edwardsin ilmatukikohtaan. Historiallista tapahtumaa oltiin suunniteltu etukäteen ja tämän sopimuksen yksityiskohdista päästiin yksimielisyyteen. Eisenhower järjesti loman itselleen Palm Springsiin. Sovittuna päivänä presidentti suuntasi tukikohtaan ja tekosyy oli, että hänen piti vierailla hammaslääkärissä.

Presidentti Eisenhower tapasi avaruusolennot ja Yhdysvaltojen sekä avaruusolentojen kansan välillä allekirjoitettiin muodollinen sopimus. Sitten saimme ensimmäisen avaruusolentojen suurlähettilään ulkoavaruudesta. Hänen nimensä ja tittelinsä oli Hänen ”Kaikkivoipa Korkeutensa Krlll”, joka lausuttiin Krill. Amerikkalaisessa perinteessä pilkata kuninkaallisia titteleitä häntä salaa kutsuttiin nimellä ”Alkuperäinen Panttivanki Krlll”. Sinun tulisi tietää, että avaruusolentojen lippu tunnetaan nimellä ”Trilateraalinen Merkki” ja se näkyy heidän aluksissaan ja on päällä heidän univormuissaan. Molemmat nämä laskeutumiset sekä jälkimmäinen tapaaminen filmattiin. Filmit ovat olemassa tänäkin päivänä.

Sopimuksessa luki: Avaruusolennot eivät sekaantuisi elämäämme emmekä me sekaantuisi heidän. Me pitäisimme heidän läsnäolonsa Maassa salaisuutena. He antaisivat meille kehittynyttä teknologiaa, ja auttaisivat teknologisessa kehityksessämme. He eivät tekisi yhtään sopimusta minkään muun Maan valtion kanssa. He voisivat abduktoida ihmisiä rajoitetusti ja tietyin väliajoin lääketieteellisesti tutkiakseen ja tarkkaillakseen kehitystämme sillä ehdolla, että ihmisille ei aiheutuisi haittaa, ja heidät palautettaisiin abduktiopaikalle, että ihmisillä ei olisi muistikuvaa tapahtuneesta ja että avaruusolentojen kansa antaisivat listan MJ-12:lle kaikista ihmiskontakteista sekä abduktiohenkilöistä tasaisin väliajoin. Sovittiin, että sopimuksen osapuolet vastaanottaisivat vastapuolen suurlähettilään niin kauan kun sopimus on voimassa. Lisäksi sovittiin, että avaruusolentojen kansakunta ja USA vaihtaisivat 16 henkilöä keskenään tarkoituksenaan oppia toinen toisiltaan. Avaruusolentojen ”Kutsuvieraat” pysyisivät Maassa ja ihmisten ”Kutsuvieraat” matkustaisivat avaruusolentojen alkupisteeseen tietyksi ajaksi ja sitten palaisivat, jossa kohtaa henkilöt vaihdettaisiin uudelleen. Sovittiin myös, että tukikohtia rakennettaisiin maan alle avaruusolentojen kansakunnan käyttöön ja että 2 tukikohtaa rakennettaisiin yhteiskäyttöön avaruusolennoille ja USA:n valtiolle. Teknologian vaihdantaa tapahtuisi yhteisissä tukikohdissa. Nämä avaruusolentojen tukikohdat rakennettaisiin intiaanireservaattien alle Utahiin, Coloradoon, New Mexicoon, Arizonaan ja 1 rakennettaisiin Nevadaan alueelle nimeltään S-4, joka sijaitsee arviolta 7 mailia etelään Area 51:n länsirajasta, joka tunnetaan nimellä Dreamland. Kaikki avaruusolentojen alueet ovat laivaston alaisuudessa ja kaikki näissä työskentelevät henkilöt saavat palkkansa laivastolta. Näiden tukikohtien rakentaminen alkoi välittömästi, mutta edistys oli hidasta kunnes suuria määriä rahaa tuotiin saataville vuonna 1957. Työ ”Keltaisen Kirjan” parissa jatkui.

Project REDLIGHT käynnistettiin ja koelennot avaruusolentojen aluksella aloitettiin. Super-HUIPPUSALAINEN laitos rakennettiin Nevadan Groom Lakeen aseiden testausalueen keskelle. Sen koodinimi oli DREAMLAND. Laitos sijoitettiin laivaston alaisuuteen, ja kaikilta henkilöitä vaadittiin turvaluokituksena ”Q” sekä presidentin hyväksyntä. Tämä on ironista johtuen siitä seikasta, että Yhdysvaltain presidentillä itsellään ei ole turvaluokitusta vierailla alueella. Avaruusolentojen tukikohta ja teknologian vaihdanta tapahtui alueella nimeltä S-4. Alue S-4:n koodinimi oli ”The Dark Side of the Moon” (Kuun Pimeä Puoli).

Maavoimille annettiin tehtäväksi muodostaa supersalainen organisaatio, jolla ylläpitää turvallisuutta kaikissa avaruusolentojen toimeksiantamissa projekteissa. Tämä organisaatio muuttui National Reconnaissance Organizationiksi (NRO), joka sijaitsi Fort Carsonissa, Coloradossa. Erikoisjoukkoja nimeltään Delta koulutettiin turvaamaan projekteja.

Toinen projekti sai koodinimen SNOWBIRD, ja se perustettiin selittämään kaikki REDLIGHTin testialuksista tehdyt havainnot ilmavoimien kokeina. SNOWBIRDin alukset valmistettiin käyttäen perinteistä teknologiaa ja niitä lennettiin lehdistön mieliksi useaan otteeseen. Project SNOWBIRDia käytettiin myös debunkkaamaan legitiimit julkiset havainnot avaruusolentojen aluksista (UFOt). Project SNOWBIRD menestyi erittäin hyvin ja kansan tekemiä havaintoraportteja esiintyi jatkuvasti vähemmän aivan viime vuosiin saakka.

Usean miljoonan dollarin SALAINEN rahasto järjestettiin ja pidettiin Valkoisen Talon Asevoimien osastolla. Tätä rahastoa käytettiin rakentamaan 75 laitosta syvälle maan alle. Presidentit, jotka kysyivät jotain, saivat kuulla rahastoa käytettävän rakentamaan syviä maanalaisia väestönsuojia presidenteille sodan varalta. Vain muutamat rakennettiin presidenteille. Miljoonia dollareita kanavoitiin tämän osaston läpi MJ-12:lle ja siitä sitten alihankkijoille. Sitä käytettiin rakentamaan HUIPPUSALAISIA avaruusolentojen tukikohtia sekä HUIPPUSALAISIA DUMBeja (Deep Underground Military Bases), ja laitoksia joita ”Alternative 2” käytti ympäri maan. Presidentti Johnson käytti tätä rahastoa rakentamaan elokuvateatterin ja raivaamaan tien hänen ranchilleen. Hänellä ei ollut ideaa sen todellisesta tarkoituksesta.

Salainen Valkoisen Talon maanalainen rakennusrahasto perustettiin vuonna 1957 presidentti Eisenhowerin toimeksiannosta. Rahoitus tuli kongressilta tarkoitukseen ”salaisten tilojen rakentaminen ja ylläpito, jonne presidentti voidaan viedä sotilashyökkäyksen tapauksessa: Presidentin Hätätilat”. Tilat olivat kirjaimellisesti reikiä maassa, tarpeeksi syvällä kestääkseen ydinräjähdyksen ja niihin laitettiin aikansa parasta kommunikaatiolaitteistoa. Tähän päivään asti sellaisia paikkoja on 75 ympäri maata, jotka rakennettiin tämän rahaston rahoilla. Atomienergiakomissio on rakentanut ainakin 22 lisätilaa maan alle.

Kaikkien näiden salaisten paikkojen sijainti ja muu niihin liittyvä on HUIPPUSALAISTA. Rahat olivat ja ovat edelleen Valkoisen Talon Asevoimien osaston kontrollissa, ja niitä pestiin ja pestään edelleen pitkän verkoston läpi, jota edes kaikkein asiasta perillä olevin vakooja tai kirjanpitäjä ei kykenisi seuraamaan. Vuonna 1980 vain muutamat tämän verkoston alku- ja loppupäissä tiesivät mitä varten rahat olivat. Alkupäässä olivat edustaja George Mahon Teksasista, edustajainhuoneen budjetointikomitean ja sen puolustusalakomitean puheenjohtajaM sekä edustaja Robert Sikes Floridasta, edustajainhuoneen sotilasrakentamisen alakomitean puheenjohtaja. Nykyään huhutaan, että edustajainhuoneen puhemies Jim Wright kontrolloisi rahaa kongressissa, ja että kamppailu vallasta on käynnissä hänen syrjään sysäämiseksi. Toisessa päässä olivat presidentti, MJ-12, Asevoimain osaston johtaja ja Washingtonin laivaston telakan komentaja.

Rahat antoi budjetointikomitea, joka allokoi ne puolustusministeriölle HUIPPUSALAISENA merkintänä maavoimien rakennusohjelmaan. Maavoimat, kuitenkaan, ei kyennyt sitä käyttämään eikä itse asiassa tiennyt mitä tarkoitusta varten se oli. Valtuutus käyttää rahat olivat tosiasiassa annettu laivastolle. Rahat kanavoitiin laivaston insinööreille Chesapeakeen, jotka eivät myöskään tienneet mitä varten ne olivat. Vain yksi mies, laivaston komentaja, joka oli Chesapeaken divisioonassa kirjoilla, mutta todellisuudessa vastasi ainoastaan Asevoimien osastolle Valkoisessa Talossa, tiesi HUIPPUSALAISTEN rahojen todellisen tarkoituksen, suuruuden ja lopullisen kohteen. Täydellinen salaisuus rahaston ympärillä tarkoitti, että lähes kaikki jäljet siitä voitaisiin hävittää niiden muutaman kynällä jotka sitä kontrolloivat. Näitä salaisia rahoja ei ole koskaan eikä niitä tuskin tulla koskaan tilintarkastamaan.

Suuria määriä rahaa siirrettiin HUIPPUSALAISEEN rahastoon Floridan Palm Beachissa, joka kuuluu rannikkovartiostolle, paikassa nimeltä Peanut Island. Saari sijaitsee Joseph Kennedyn omistaman kiinteistön vieressä. Rahojen sanotaan käytetyn maisemanrakennukseen ja yleiseen kaunistamiseen. Jokin aika sitten TV-uutisten erikoislähetys Kennedyn salamurhasta sanoi rannikkovartioston upseerin kuljettaneen rahaa salkussa Kennedyn työntekijälle tämän kiinteistöalueen läpi. Voisiko tämä olla ollut salainen maksu Kennedyn perheelle heidän poikansa John F. Kennedyn menetyksestä? Maksut jatkuivat vuoden 1967 ajan ja sitten lakkasivat. Siirretty rahojen kokonaismäärä ei ole tiedossa, eikä rahojen käyttökohteista tiedetä myöskään.

Sillä aikaa Nelson Rockefeller muuttaisi jälleen pestiään. Tällä kertaa hän ottaisi C. D. Jacksonin vanhan duunin joka oli ollut psykologisen strategian erikoisassistentti. Nelsonin nimittäminen virkaansa muutti hänen tittelinsä kylmän sodan strategian erikoisassistentiksi. Tämä virka kehittyisi vuosien mittaan samaksi tehtäväksi joka Henry Kissingerillä oli lopulta presidentti Nixonin alaisuudessa. Virallisesti hänen oli tarkoitus antaa ”neuvoja ja apua kaikkien ihmisten välillä tapahtuvan yhteistyön ja ymmärryksen lisäämiseksi”. Virallinen kuvaus oli savuverho, sillä salaa hän oli presidentin tiedusteluyhteisön koordinaattori. Uudessa pestissään Rockefeller raportoi suoraan ja ainoastaan presidentille. Hän otti osaa kabinetin, ulkomaisen talouspolitiikan neuvoston ja kansallisen turvallisuuden neuvoston tapaamisiin, joka oli korkein politiikan suuntaviivoja vetelevä elin valtiossa.

Nelson Rockefeller sai myös toisen tärkeän tehtävän salaisen yksikön nimeltä Planning Coordination Group johtajana, joka muodostettiin NSC 5412/1:n päätöksellä maaliskuussa 1955. Ryhmä koostui eri ad hoc -jäsenistä riippuen agendalla olevasta asiasta. Perusjäsenet olviat Rockefeller, puolustusministeriön edustaja, ulkoministeriön edustaja sekä keskustiedustelun johtaja. Pian sitä nimitettiin ”5412-komiteaksi” tai ”Erikoisryhmäksi”. NSC 5412/1 saattoi voimaan säännön, että salaiset operaatiot piti hyväksyttää hallintokomitealla, kun aiemmin nämä operaatiot käynnistettiin ainoastaan keskustiedustelun auktoriteetilla.

Salaisen muistion NSC 5410:n avulla Eisenhower edelsi vuoden 1954 NSC 5412/1-muistiota, jolla perustettiin pysyvä komitea (ei ad hoc), joka tultaisiin tuntemaan nimellä Majority Twelve (MJ-12) joka valvoisi ja toteuttaisi kaikki salaiset toimet, jotka liittyivät avaruusolentokysymykseen. NSC 5412/1 luotiin selittämään näiden tapaamisten tarkoitus kun kongressi tai lehdistö kiinnostui niistä. Majority Twelve koostui henkilöistä Nelson Rockefeller, keskustiedustelun johtaja Allen Welsh Dulles, ulkoministeri John Foster Dulles, puolustusministeri Charles E. Wilson, pääesikunnan johtaja amiraali Arthur W. Radford, FBI:n johtaja J. Edgar Hoover sekä kuudesta Council on Foreign Relationsin johtokunnan miehestä, jotka tunnettiin nimellä ”Viisaat Miehet” (Wise Men). Nämä kaikki miehet olivat oppineiden salaseuran jäseniä, joka kutsui itseään nimellä ”The Jason Society”, tai ”The Jason Scholars”, jotka rekrytoivat jäsenensä muiden Harvardin ja Yalen salaseuroista ”Skull and Bones” sekä ”Scroll and Key”.

Viisaat Miehet olivat Council on Foreign Relationsin ydinjäseniä. Jäseniä oli 12, mukaanlukien ensimmäiset 6 hallituksen viroista. Tämä ryhmä koostui vuosien varrella Council on Foreign Relationsin ja myöhemmin Trilateral Commissionin huippuviranomaisista ja johtajista. Gordon Dean, George Bush ja Zbigniew Brzezinski olivat heidän joukossaan. Kaikkein tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat ”Viisaista Miehistä”, jotka MJ-12:ssa oli mukana, olivat John McCloy, Robert Lovett, Averell Harriman, Charles Bohlen, George Kennan sekä Dean Acheson. Heidän politiikkansa suuntaviivat kestäisivät pitkälle 70-luvulle. On merkittävää, että presidentti Eisenhower sekä ensimmäiset 6 MJ-12 -jäsentä hallituksesta olivat myös Council on Foreign Relationsin jäseniä.

Hommansa hyvin tekevät tutkijat tulevat pian havaitsemaan, että aivan kaikki ”Viisaat Miehet” eivät käyneet Harvardia tai Yalea, eivätkä kaikki heistä saaneet jäsenyyttä ”Skull and Bones” tai ”Scroll and Key” -salaseuroihin yliopistovuosinaan. Viisaiden Miesten mysteerin voi nopeasti selvittää kirjan ”The Wise Men” avulla, jonka ovat kirjoittaneet Walter Isaacson & Evan Thomas (Simon and Schuster, New York). Kuvan #9 alla kirjan keskiosassa löytyy kuvateksti: ”Lovett Yalen yksikön kanssa, oikealla ylhäällä, ja rannalla: Hänen initiaationsa Skull and Bonesiin tapahtui ilmatukikohdassa lähellä Dunkirkia”. Olen havainnut, että jäseniä valittiin jatkuvasti kutsumalla heitä meriittiensä mukaan yliopisto-opintojen jälkeen, eikä se rajoittunut mitenkään Harvardiin tai Yaleen.

Muutamat valitut myöhemmin initioitiin Jason Societyyn. He ovat kaikki Council on Foreign Relationsin jäseniä, ja tuohon aikaan ryhmä tunnettiin nimellä ”Eastern Establishment”. Tämän tulisi antaa vihje siitä kauaskantoisesta ja vakavasta luonteesta, joka suurimmalla osalla näitä yliopistojen opiskelijajärjestöjä on. Järjestö elää ja voi hyvin tänä päivänä, mutta siinä on nyt mukana jäseniä myös Triteral Commissionista. Trilateralistit ovat olleet olemassa salaa vuosia ENNEN vuotta 1973. Nimi Trilateral Commission otettiin avaruusolentojen lipusta, joka tunnetaan nimellä Trilateraalinen Merkki.

Majority Twelve tulisi selviämään nykypäivään asti. Eisenhowerin ja Kennedyn alaisuudessa sitä nimitettiin erheellisesti ”5412-komiteaksi” tai tarkemmin ”Erikoisryhmäksi”. Johnsonin hallinnon aikaan sen nimi muuttui ”303-komiteaksi”, koska nimi 5412 oli vaarantunut kirjassa ”The Secret Government”. Itse asiassa NSC 5412/1 vuodettiin julki sen kirjoittajalle peittämään NSC 5410:n olemassaolo. Nixonin, Fordin ja Carterin alaisuudessa sitä kutsuttiin nimellä ”40-komitea”, ja Reagainin alaisuudessa nimellä ”PI-40 komitea”. Kaikkien niiden vuosien aikana ainoastaan nimi muuttui.

Vuoteen 1955 mennessä kävi selväksi, että avaruusolennot olivat petkuttaneet Eisenhoweria ja rikkoneet sopimuksen. Silvottuja ihmisiä löytyi yhdessä silvottujen eläinten kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Epäiltiin, että avaruusolennot eivät lähettäneet täyttä listaa ihmiskontakteista ja abduktiohenkilöistä MJ-12:lle ja epäiltiin, että kaikkia abduktiohenkilöitä ei oltu palautettu. Neuvostoliittoa epäiltiin toimimisesta heidän kanssaan, ja tämä osoittautui todeksi. Saatiin selville, että avaruusolennot olivat manipuloineet suuria määriä ihmisiä salaseurojen, noituuden, magian, okkultismin ja uskonnon avulla. Usean ilmavoimien taistelutilanteen avaruusolentojen kanssa jälkeen kävi myös selväksi, että aseistamme ei ollut heille vastusta.

Marraskuussa 1955 NSC-5412/2 perusti komitean tutkimaan ”kaikkia tekijöitä, jotka liittyivät ulkopolitiikan tekoon ja toteuttamiseen ydinaseaikana”. Tämä oli pelkkä peitetarina jolla salattiin todellinen aihe, avaruusolentokysymys.

Salaisella presidentin muistiolla NSC 5411 vuonna 1954, Eisenhower oli komentanut tutkimusryhmän ”käymään läpi kaikki faktat, todisteet, valheet ja petkutuksen ja löytämään totuuden avaruusolentokysymykseen”. NSC 5412/2 oli pelkkä peite joka oli muuttunut tarpeelliseksi kun lehdistö alkoi kysellä todellsita tarkoitusta niin tärkeiden miesten kokoontumiselle. Ensimmäiset tapaamiset pidettiin vuonna 1954 ja niitä nimitettiin Quantico-tapaamisiksi, koska ne pidettiin Quanticon laivastotukikohdassa. Tutkimusryhmä koostui yksinomaan Council on Foreign Relationsin 35 jäsenestä, jotka olivat ”The Jason Societyn” jäseniä, eli ”The Jason Scholars”. Tri. Edward Teller sai pyynnön osallistua. Tri. Zbigniew Brzezinski oli tutkimusjohtaja ensimmäiset 18 kuukautta. Tri. Henry Kissinger valittiin ryhmän vetäjäksi seuraavaksi 18 kuukaudeksi alkaen marraskuusta 1955. Nelson Rockefeller oli tutkimuksien aikana usein mukana vierailemassa.

                TUTKIMUSRYHMÄN JÄSENET



              Gordon Dean, puheenjohtaja

Tri. Zbigniew Brzezinski, tutkimusjohtaja, 1. vaihe 
Tri. Henry Kissinger, tutkimusjohtaja, 2. vaihe
Tri. Edward Teller

Maj.Gen. Richard C. Lindsay

Mr. Hanson W. Baldwin

Maj.Gen. James McCormack, Jr.

Mr. Frank C. Nash

Mr. Paul H. Nitze

Mr. Charles P. Noyes

Mr. Frank Pace, Jr.

Mr. James A. Perkins

Mr. Don K. Price

Mr. David Rockefeller

Mr. Oscar M. Ruebhausen

Lt. Gen. James M. Gavin, Mr. Caryl P. Haskins

Mr. James T. Hill, Jr., Mr. Joseph E. Johnson

Mr. MeNin J. Kelly

Mr. Frank Altschul

Mr. Hamilton Fish Armstrong

Mr. Lloyd V. Berkner

Mr. Robert R. Bowie

Mr. McGeorge Bundy

Mr. William A.M.Burden

Mr. John C. Campbell

Mr. Thomas K. Finletter

Mr. George S. Franklin, Jr.

Mr. I.I. Rabi

Mr. Roswell L. Gilpatric

Mr. N.E. Halaby

Mr. Gen. Walter Bedell Smith

Mr. Henry DeWolf Smyth

Mr. Shields Warren

Mr. Carrol L. Wilson

Mr. Arnold Wolfers

 

Artikkelin julkaissut textfiles.com

Kit Greenin ilmavoimien ”UFO-mentori”

Kirjoittanut Keith Basterfield

Kit Greenin haastattelu heinäkuussa 2019

Elokuun 24. päivänä 2019 amerikkalainen tutkija Richard Dolan julkaisi laajan haastattelun jonka hän oli tehnyt toukokuussa 2019 tohtori Christopher ’Kit’ Canfield Greenista. Eräs kohta haastattelussa kiinnosti minua. Se kuuluu seuraavasti:

”Läpi 1980-luvun, kun hän oli edelleen CIA:n tiedusteluvirkamies, eräs Greenin tutuista ’oli juuri saanut potkut, äärimmäisen kokenut vanhempi lennoston upseeri’. Hän myös sattui olemaan vanhempi lääkäri. Ilmavoimissa tämän miehen työhön kuului olla yhteyshenkilönä ’salaisessa miehitetyssä avaruusohjelmassa.’ Hän jätti ilmavoimat ja meni töihin yksityiselle puolelle, ’kuten he kaikki tekevät’. Hänen salainen työnsä kosketti ’avaruusohjelman eri puolia’.

”Vuonna 1982 Green palkkasi tämän henkilön CIA:n tiedelautakuntaan. Vuoden tai kahden sisään (”vuonna 1983, 84,”) mies kertoi Greenille, että ’tarinat avaruusolentojen tunkeiluista, haltuunotoista ja informaatiosta [ovat] totta’. Lisäksi hän aikoi saada Greenille valtuutuksen relevantteihin ohjelmiin. Eräs keskeinen syy oli se, että ohjelmista puuttui luvansaanut lääkäri. Green oli innostunut tästä mahdollisuudesta.”

Kuitenkaan valtuutusta ei koskaan kuulunut. ”Jopa Greenin eläköitymisen aikaan CIA:sta, kun hän työskenteli General Motorsilla, hänen eläköitynyt ilmavoimien kollegansa jatkoi hänelle sanomista siitä, että Green saisi valtuutuksen ’ohjelmiin jotka liittyivät avaruusolentoihin ja UFOihin’. Silti valtuutusta ei koskaan saatu.”

Toisessa kohtaa samassa haastattelussa Dolan paljasti, että tämä henkilö oli kuollut vuonna 1997. Kit Green ei kertonut henkilön nimeä.

Kuka hän oli?

Ottaen huomioon sen määrän tietoja joita Green kertoi Dolanille hänen tutustaan, mietin olisiko mahdollista selvittää tämän henkilön nimi?

Ensinnäkin konsultoin Melbournen kollegaani Paul Deania, joka on tällä alalla kokenut henkilö. Paul ehdotti, että kokeilisinerästä ilmavoimien sivustoa jossa on nykyisten ja entisten ilmavoimien johtajien biografiat. Tämä osoittautui hyödylliseksi.

Käytin avainsanahakuja löytämään henkilöitä, jotka olivat kuolleet vuonna 1997. Heitä oli aika monta. Luin jokaisen kuolleen biografian, joka oli aikamoinen homma. Onneksi oli yksi, ja vain yksi, lääkäri ryhmässä. Tämä oli prikaatin kenraali Donald D Flickinger.

https://www.af.mil/About-Us/Biographies/Display/Article/107079/brigadier-general-don-d-flickinger/

 

Flickinger

Usean internet-lähteen varmistamana saatiin Flickingeristä selville seuraavaa.

* Hän oli käynyt lääkiksen Stanfordissa

* Ollessaan ilmavoimien palveluksessa, hän oli vastuussa ”ihmisfaktoreiden” hoidosta kun ensimmäistä ihmistä vietiin avaruuteen

Hän oli bioastronautiikan ja biotieteiden johtaja

Hän lähti ilmavoimista vuonna 1961

Ilmavoimien jälkeen hän oli konsulttina NASAlle ja muille virastoille, mm. CIA:lle

Hän kuoli 23. helmikuuta 1997.

Hänen biografiansa yksityiskohdat ovat linjassa Greenin Dolanille antamien tietojen kanssa.

CIA-yhteyshenkilö

Virallinen CIAn tarina ”Developing the U2” kuvaa miten silloinen eversti Donald D Flickinger toimi lääketieteellisenä neuvonantajana CIA:n Project AQUATONEssa yli vuosikymmenen. Osaaminen jonka hän sai luodessaan U2-pilottien lentovaatteet tulivat käyttöön kun USA:n astronauttien käyttämiä suojapukuja suunniteltiin.

Haku paljasti, että useat CIA:n sisäiset dokumentit, kuten tämä, sekä tämä, ja muut mainitsevat Flickingerin työn.

En ole löytänyt virallisia dokumentteja, jotka olisivat kertoneet että Flickinger olisi ollut palkattu CIA:n tiedelautakuntaan.

Flickinger ja UFOt

Onko olemassa todisteita siitä että Kit Greenin mentori olisi puhunut hänelle siitä miten ”tarinat avaruusolentojen tunkeiluista, haltuunotoista ja informaatiosta [ovat] totta”?

Internet-haku käyttäen relevantteja hakusanoja tähän mennessä ei ole kyenyt paljastamaan mitään Flickingerin kiinnostuksesta UFOihin. Ehkäpä blogin skarpit lukijat kykenevät löytämään jotain.

 

Artikkelin julkaissut UFOs Scientific Research

Entinen CIA:n agentti luennoi Tenojoella: Koko maailma on yhtä huijausta koska ihmiset eivät välitä

Tenojoen varrella Yhdysvallat.eu:n vieraana olleen Robert David Steelen ansioluettelo on vakuuttava. Ei ihme, että häntä on ehdotettu vuoden 2017 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi!

http://robertdavidsteele.com/ ja http://phibetaiota.net/

Robert Steele ei ole ”tyypillinen” ex-agentti. CIA:n palkkalistoilla pitkään olleena ja vakoojien toimintaa läheltä seuranneena hän sai tarpeekseen salailusta ja harhaanjohtamisesta ja alkoi ajaa avoimen kommunikoinnin asiaa. Robert onkin jo vuosia johtanut tiedonjakamisen avoimuuden tärkeyttä korostavaa Earth Intelligence Network:iä.

Robertin luento Tana Brussa Suomen rajalla 18.3.2017

(Käsikirjoituksen lyhennelmä alla. Suomenkielinen tekstitys videoon on pian valmis.)

https://www.youtube.com/watch?v=iWxDtjDZXNY

 

Käsikirjoituksen lyhennelmä:

(Luku suluissa tarkoittaa kohtaa videolla, minuutit : sekunnit)

Robert sanoo:

-Isäni oli mukana öljybisneksessä, joten näin sen ”oikean maailman” josta teidänkään medianne tai hallituksenne ei raportoi eikä kirjoita. Vietin 10 vuotta Aasiassa ja 10 vuotta Latinalaisessa Amerikassa. Olen nähnyt vallankumouksia, köyhyyttä, tauteja, sisällissotia ja olen vahvasti sitä mieltä, ettei kansaa informoida asianmukaisesti sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu.

Palasin takaisin Yhdysvaltoihin, opiskelin yliopistossa politiikan tutkimusta ja kirjoitin gradun monikansallisista yrityksistä.

-(1:20) Monikansalliset yritykset luovat köyhyyttä ryöstämällä luonnonvarat eri maista ja hallituksemme hyväksyvät sen, vaikka sen tiedetään johtavan miljoonien ihmisten muuttamiseen pohjoiseen. Ranskan ja Saksan kaltaiset maahanmuuttajaongelmat tulevat Norjaan videssä vuodessa ja silloin suuressa mittakaavassa.

-(1:50) Sain apurahaa kansainvälisille opinnoilleni ja tein toisen graduni, jonka aiheena vallankumousten ennustaminen. Voin vakuuttaa teille, että Yhdysvalloissa ovat jo olemassa kaikki vallankumousta edeltävät olosuhteet. Me olemme valmiita väkivaltaiseen vallankumoukseen, jos Donald Trump haastetaan oikeuteen tai jos hänet pakotetaan eroamaan.

-(2:35) Hylkäsin työtarjouksen eräästä pankista, liityin merivoimiin ja sitten aloitin CIA:ssa. Olin yksi ensimmäisistä agenteista, jonka tehtävänä oli jahdata terroristeja kokopäiväisesti. Tuo tapahtui 80-luvulla. Eli minä siis tiedän paljon terrorismista, tiedän myös sen, että Yhdysvallat tuottaa suurimman osan maailman terroristeista ja keksii niitä lisää.

-(3:20) Yhdysvallat ja Saudi-Arabia rahoittivat ja loivat ISISin. Se luotiin saudien rahoilla ja CIA:n koulutuksella ja laitteilla. ISISin tehtävä on pitää ihmiset pelon vallassa, sen tehtävä on saada hallitukset valtaamaan Lähi-itää, ja Lähi-idässähän on kyse lähinnä öljyn hinnasta. Suurin osa ihmisistä ei tätä tiedä, mutta Goldman-Sachs löi vetoa siitä, että öljyn hinta kohoaisi yli 200 dollarin per tynnyri. Ja kun sitä ei tapahtunutkaan, helpoin ja nopein keino Goldman-Sachsille ”voittaa tuo veto” oli aloittaa sota Lähi-idässä. Ihmisten täytyy ymmärtää, että pankit ovat monien geopoliittisten asioiden takana.

-CIA:ssa ollessani suoritin kolmannen tutkintoni, sen suoritin julkisessa johtamisessa, ja tein graduni strategisen tiedon väärästä käsittelystä (mismanagement). Eri maiden hallitukset tietävät alle 2% niistä asioista, joita niiden pitäisi tietää. Sain tuon luvun tutkimalla kolmen suurlähetystön tietokantoja. Olin itse töissä noissa suurlähetystöissä. Jokaisessa noista suurlähetystöistä on diplomaatteja, joilla ei ole yhtään rahaa tiedon ostamiseen. Niissä on edustajia kaikista niistä eri tiedustelupalveluista ja virastoista, jotka eivät luota siihen, että diplomaatit ostavat tietoa. Ja sitten niissä on myös vakoojia erilaisten virallisten peitetarinoiden varjolla. Noilla vakoojilla on käytettävissään valtavasti rahaa millä ostaa tietoa, mutta he ostavat tietoa vain niiltä henkilöiltä, jotka suostuvat olemaan maanpettureita.

Heillä ei ole rahaa toimittajille tai yksityisetsiville, eikä tavallisille rehellisille ja auttavaisille kansalaisille jotka ovat nähneet tai todistaneet erilaisia asioita.

Nuo suurlähetystöt keräävät vain noin 20% tarvittavasta tiedosta. Ja tuosta kerätystä tiedosta ”hukkuu” matkalla Washingtoniin melkein kaikki.

Toinen ongelma mikä meillä on Washingtonissa on se, että meidän ”kahden puolueen tyrannia” on erittäin korruptoitunut. Päätöksiä ei tehdä todistehin perustuen, vaan sen perusteella, kuka maksaa tuosta päätöksestä. Ja se mitä tuosta seuraa on se, että verorahoja ryöstävät erilaisten etujen tavoittelijat.

-(5:35) Open source Intelligence (OSI), on tiedustelua, joka perustuu avoimiin lähteisiin. Pidän itseäni OSI:n uranuurtajana.

-(7:31) Uskon, että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut ovat korruptoineet Norjan tiedustelupalvelut. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut antavat heille rahaa, että he tekisivät asiat väärällä tavalla. Haluaisin Norjan olevan täysin itsenäinen, yhdysvaltalaisista riippumaton. Haluaisin, että Norjalla olisi tiedustelupalvelu joka pääsisi käsiksi kaikkeen tietoon kaikilla kielillä ja koska tahansa. Tuo auttaisi myös kansaa tekemään sellaisia päätöksiä, jotka ovat Norjan etujen mukaisia.

-(8:45) OSI:ssa on kyse siitä, että tiedetään kuka tietää. Annan teille yhden esimerkin. Noin vuonna 1997 eräs virastomme tarvitsi tutkimuksen koskien Nicaraguan taloutta. He sanoivat ettei CIA:lla ollut heille mitään käyttökelpoista. Booze Allen (Ylläpito: Edward snowdenin entinen työnantaja) olisi laskuttanut 250.000 dollaria tuosta tutkimuksesta, ja se olisi ollut valmis vuoden kuluttua. Niinpä he kysyivät minulta. Sanoin heille, että saisin tuollaissen tutkimuksen viikossa, ja että se maksaisi 250 dollaria. He eivät ensin uskoneet minua, mutta selitin heille, että juuri eläkkeelle jäänyt Nicaraguan keskuspankin johtaja oli sillä hetkellä Minnesotassa ja että minulla oli hänen sähköpostiosoitteensa. Soitin hänelle ja pyysin häntä viikonlopun aikana kirjoittamaan nelisivuisen raportin Nicaraguan taloutta koskien. Olin tuntenut hänet pitkään ja luotin häneen. Sanoin hänelle, että ensimmäisen sivun tulisi käsitellä Nicaraguan nykyistä taloutta ja lopuilla kolmella sivulla keskityttäisiin Nicaraguan talouden tulevaisuuteen. Me teimme tuon raportin neljässä tunnissa.

-(10:40) Sanoin itseni irti, ja aloitin pitkän polun tutkimattomilla teillä kertoen ihmisille OSI:stä. Yhdysvaltojen hallitus teki paljon työtä minun viestini hiljentämiseksi, ja maksoi suuria summia ihmisille siitä, että he tekivät asiat hallituksen haluamalla tavalla.

-(11:15) Nyt 25 vuotta tuon jälkeen hallituksemme on käyttänyt 1.25 biljoonaa dollaria, ja meillä on vieläkin tyhmä ja epäeettinen tiedustelujärjestelmä, joka vakoilee ja kiristää omia poliitikkojamme eikä tee käytännössä mitään maamme etujen mukaista. Tuon minä haluan muuttaa.

-(11:25) Joskus pelästytän ihmiset, koska he ajattelevat, että se, että olen kriittinen tiedustelupalveluja kohtaan kyseenalaistaa minun uskollisuuteni. Tuo ei voisi olla kauempana totuudesta. Olen uskollinen Yhdysvaltojen perustuslaille aivan kuten kaikki tekin epäilemättä olette uskollisia oman maanne perustuslaille. Minun tehtäväni on tehdä tiedon hankkimisesta todisteisiin perustuvan hallitsemisen ja julkisen edun ydin. Ainoa maa maailmassa, joka näin jo tekee on Ecuador.

Voin vakuuttaa teille, että Norjan tiedustelupalvelu ei aja norjalaisten etua. Heille tärkeintä on saada niin paljon rahaa kuin mahdollista Yhdysvalloilta. He keskittyvät siihen mitä poliitikot tekevät ja poliitikot tekevät sitä, mitä heille suurimmat lahjukset maksava taho pyytää heitä tekemään.

He käytännössä tappavat Norjan. Norja , kuten kaikki muutkin maat Euroopassa ovat kuolemassa. Ja mielestäni Donald Trump on saanut aikaan sen, että ihmiset tietävät, että heidän täytyy olla tarkkana, ja että he eivät voi uskoa kaikkea mitä he lukevat koulukirjoista tai sanomalehdistä tai netistä.

Ihmisten täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, heidän täytyy oppia löytämään tietoa ja heidän täytyy oppia löytämään totuus.

Minun mottoni on: ”Totuus hinnalla millä hyvänsä laskee kaikkia muita kuluja”.

Kun lopulta saamme rehelliset hallitukset, ne eivät enää salli sitä, että suuryritykset kuten Monsanto myrkyttävät ruokaamme. Eivätkä sitä, että geenimuunneltu (GM) ruoka sairastuttaa meitä. Tuollainen ruoka sairastuttaa ruuansulatusjärjestelmäämme. Kaikkien tällaisten asioiden todellisia kuluja ei ole kunnolla laskettu, oli kyse sitten maanviljelystä, energiantuotannosta, asunnoista tai terveydenhuollosta.

Meillä Yhdysvalloissa meidän ”terveydenhuoltoteollisuutemme” itse asiassa tappaa ihmisiä. Lääkärimme resepteineen tappavat 10% potilaistaan.

-(14:00) Minua siis kiusattiin ja ohjattiin väärään suuntaan kauan, ja aloin tehdä työtä vaalijärjestelmän muuttamiseksi (Electoral reform )

Ymmärsin, ettei hallituksemme tulisi käsittelemään mitään aihetta rehellisesti ennen kuin muuttaisimme vaalijärjestelmämme. Tavoitteena on saada sata prosenttia ihmisistä johtamaan omaa maataan. (Ylläpito: Lyhyesti sanottuna siinä on kyse siitä että tehdään äänestyksistä avoimia ja rehellisiä kansanäänestyksiä ilman kiristettäviä ja lahjottavia poliitikkoja välissä.)

Yhdysvallat ei ole demokratia: presidentti Jimmy Carter sanoi sen , Princetonin yliopisto sanoi sen tehtyään tutkimuksen aiheesta (http://www.bbc.com/news/blogs-echochambers-27074746) ja nyt minä sanon sen.

Yhdysvaltoja johtaa kahden puolueen tyrannia ja nuo ihmiset tekevät pankeille töitä.

-(15:05) Pyrittyäni presidentiksi vuonna 2012, sain selville, että Yhdysvalloissa on kahdeksan virallista (accredited) puoluetta:

-Democrats

-Republicans

-Green Party

-Libertarian

-Constitution

-Socialist

-Natural Law

-Reform

-(17:00) Varjohallitus: Minä sain tuon termin julkisuuteen, mutta kirjan siitä kirjoitti Peter Dale Scott https://www.voltairenet.org/article169316.html

Varjohallitus on Rothschildien suku, ainoa suku maailmassa jolla on biljoonien omaisuus. He kontrolloivat kulta- ja timanttikaivoksia ympäri maailman. Se päivä vielä koittaa, että maat tulevat järkiinsä ja ottavat takaisin omat maansa ja sen luonnovarat ja muut resurssit.

Hollanti on tuossa asiassa muita edellä: Hollannin maakaasuvarannot kuuluvat Hollannille.

Se päivä ei ole kaukana, kun kaikki nuo yritykset ja pankit, jotka omistavat maata ja luonnonvaroja ja kaikki nuo suvut jotka omistavat kulta- ja timanttikaivoksia menettävät kaiken, koska ne otetaan pois niiltä. Maailmalla ei ole varaa antaa rikkauksien keskittyä tuolla tavalla.

Varjohallitus tarkoittaa siis Rothschildien sukua ja pankkeja, jotka korruptoivat lahjomalla tai kiristävät poliitikkoja.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa tiedetään, että CIA kiristää senaattori John McCainia ja senaattori Lindsey Grahamia. Wayne Madsen on kirjoittanut aiheesta. Minulla itselläni ei ole henkilökohtaista tietoa tuosta, mutta se on luettavissa. Uskon että Marco Rubiota ja Chuck Schumeria kiristetään myös.

Mitä moni ei tiedä on se, että NSA on käyttänyt viimeiset 20 vuotta meidän poliitikkojemme, sekä teidän poliitikkojenne vakoiluun. Voin vakuuttaa teille, että varjohallitus kiristää 20 prosenttia teidän poliitikoistanne jollain tavalla.

Tuohon varjohallitukseen muuten kuuluu Vatikaani, joka on maailman suurin pankki, sekä Saudi-Arabia ja Israelin sionistit.

Haluan korostaa, että Israeli ja juutalaiset eivät ole uhka, vaan uhka sionistit, jotka myös kontrolloivat Israelia ja sen tekemää kiristystä ja lahjontaa. Jeffrey Epstein, maailman kuuluisin pedofiili, on Mossadin (Israelin tiedustelupalvelun) agentti. Hän sai yhdeltä oikealta biljonääriltä miljardi dollaria jolla perustaa hotelliketju ”No Name”. Tuo hotelliketju on niin eksklusiivinen etteivät ihmiset edes tiedä tuon hotelliketjun olevan olemassa, paitsi jos satut olemaan yksi heidän eliittivieraistaan. Epstein perusti yhden No Name hotellin Lolita saarelle, jolla Hillary ja Bill Clinton kävivät monet kerrat – yksinään. Tuo kertoo siitä, että heillä molemmilla on erilainen maku.

Jeffrey Epstein on videokuvannut kaikki, ”jotka ovat jonkun arvoisia”, tekemässä tuhmia asioita lapsille. Tämä on vakava asia.

Varjohallitus kontrolloi huipulla olevia poliittisia puolueita kiristämällä ja lahjomalla.

Minut muuten kutsuttiin NRK:n (Norjan ylesradion) haastatteluun, mutta kun he saivat tietää kuka olen, tuo haastattelu peruttiin.

NRK on osa varjohallitusta. NRK ei halua sinun ymmärtävän asioita Norjan todellisesta tilanteesta.

-(20.51) Haluan kuitenkin korostaa, että varjohallituksen sisällä 90% ihmisistä ovat kunnollisia ihmisiä, he vain ovat jumissa huonossa järjestelmässä. Ongelma ovat ne 10% järjestelmän huipulla jotka jotka käyttävät hyväksdeen sitä valtaa minkä he saavat eri yritysten ja vastaavien johtamisesta.

-(21:07) Yksi esimerkki: Todellinen syy siihen, että Yhdysvalloilla on 1000 armeijan tukikohtaa ympäri maailman ei ole sotilaallisen voiman puolustaminen, vaan niiden tarkoitus on tarjota CIA:lle ”välilaskupaikkoja” ympäri maailman. Noita välilaskupaikkoja CIA sitten käyttää kullan, käteisen, aseiden, huumeiden ja pienten lasten salakuljettamiseen eliitille. Tuo on se syy, miksi Yhdysvalloilla on 1000 armeijan tukikohtaa ympäri maailman.

-(21:28) Yksi niistä teemoista, joista haluan Trumpille antaa neuvoa (Ylläpito: Robert pyrkii Trumpille töihin), on kaikkien noiden 1000 tukikohdan sulkeminen. Meidän pitäisi tuoda kaikki sotilaamme kotiin. On typerää, että Norjassa on pysyvästi yhdysvaltalaisia sotilaita. On todella typerää, että Norja ostaa F-35 hävittäjiä. Tuo laite on surkein romu mitä olen sotilashistoriassa koskaan nähnyt. Norja ostaa nuo hävittäjät, koska teidän poliitikkonne on lahjottu ostamaan ne, ja koska teidän FFI-ohjelmanne johtajilta puuttuu rehellisyyttä.

Hallitukset voivat olla rehellisiä, vaikka mukana toiminnassa olisi epärehellisiä poliitikkoja jos vain valtion virkamiehet ovat rehellisiä ja kykenevät sanomaan ”ei”.

Se että FFI ostaa nuo hävittäjät tarkoittaa sitä, että FFI:ltä puuttu rehellisyyttä. Minä rakastan heitä enkä halua heille mitään pahaa, mutta kaikki ne joilta puuttuu rehellisyyttä ovat uhka kansalle.

Eivät kansalaisaktivistit ole uhka kansalle, vaan ne jotka ovat uskollisia varjohallitukselle.

-(22:48) Minulle on kerrottu, että Norjassa kaikki muut paitsi tämän luennon yleisö, rakastavat Obamaa ja Hillary Clintonia.

-(22:54) Obama on maailman suurin sotarikollinen heti Henry Kissingerin jälkeen. Hän on saanut Yhdysvallat mukaan 11 sotaan joita yksikään Yhdysvaltojen kongressi ei ole autorisoinut. Hän on tappanut satojatuhansia ihmisiä. Hänen johdossaan CIA:n drone-ohjelma on murhannut tuhansia ihmisiä, jotka kaikki olivat syyttömiä.

Yksinkertaisesti sanottuna Obama on varjohallituksen marionettinukke.

Hillary Clinton on vähintään maanpetturi. Meillä on todisteet siitä, että hän on myynyt salaiseksi luokiteltua tietoa IP-osoitteisiin Saudi-Arabiassa ja Qatarissa. Hän on ehdottomasti rikkonut vaalilakia. Meillä on todisteet siitä, että hän ”varasti” 13 esivaalivoittoa Bernie Sandersilta. Hän on rikollinen, joka on kavaltanut hyväntekeväisyysvaroja. Clintonin säätiö käyttää korkeintaa 5 miljoonaa dollaria vuodessa hyväntekeväisyyteen niistä noin miljardista dollarista minkä he keräävät. Loppu raha varastetaan. Tuo varastaminen on samaa mitä YK tekee.

-(23:57) YK kerää miljardeja dollareita, joista vain 5-10% päätyy tarpeessa olevien avustamiseen. Loput rahasta varastetaan, siitä maksetaan palkkoja ja ensimmäisen luokan lentolippuja YK:n byrokraateille ja NGO:ille, jotka toimivat heidän kanssaan.

Koko maailma on yhtä huijausta, koska ihmiset eivät seuraa mitä tapahtuu.

-(24:25) Donald Trump kaikkine vikoineen on meidän paras toivomme taistelussa varjohallitusta vastaan. Itse olen kirjoittanut aiheesta, ja sen voitte lukea ilmaiseksi netistä.

-(24:40) Mitä maailmassa tapahtuu juuri nyt, esimerkkeinä Brexit ja Hollanin vaalit, joissa vaaleissa eliitin suunnitelmat menivät pieleen, sekä tulevat Ranskan vaalit, on se, että kansa on nousemassa. Kansa kaivaa esiin kuokkiaan ja lapioitaan ja valmistautuu taisteluun varjohallitusta vastaan. Tuo taistelu olisi paljon helpompaa, jos Trump kävisi tuon ongelman kimppuun metodisesti. Kaikki viittaa siihen, että vaikka hän tietää kuinka hänen pitäisi toimia, häntä manipuloidaan ja häntä petetään.

Yksi esimerkki on hänen päätöksensä 54 miljardin lisäbudjetista Yhdysvaltojen armeijalle, mikä oli todella typerää. Yhdysvaltojen armeija saa 60% olemassaolevasta hallituksemme budjetista ja 50% siitä menee dokumentoidusti hukkaan.

Trumpin olisi pitänyt leikata tuota budjettia 30-40 prosentilla, sulkea tukikohdat ja tuoda joukot kotiin ja käyttää seuraavat 10 vuotta armeijan ”uudelleenrakentamisessa”

-(26:55 ) Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikana Google manipuloi hakutuloksia niin, että kun joku haki ”Hillary+rikos” hän sai tulokseksi vain Hillaryn ilman rikosta.

Ne jotka hakivat Googlesta ”Trump” saivat tulokseksi Trump+Hitler. Eikä tämä ole minun keksimääni.

Saimme juuri selville, että Google, Twitter, Facebook ja Youtube ovat kauhuissaan, koska ihmiset ovat keskittymässä tutkimaan pedofiliaa. Pedofilia on suuri ongelma ympäri maailman ja se ongelma on saastuttanut suurimman osa poliittisista perheistä.

Nyt Google sensuroi niitä ihmisiä, jotka puhuvat hyvää Trumpista

-(28:58) Lavastettuja hyökkäyksiä tehdään ihmisten manipuloimiseksi ja kansan etuja vastaan. Minä tein työssäni myös lavastettuja hyökkäyksiä, mutta niissä ei kuollut kukaan. Minä uskon, että Pariisin isku oli lavastettu ja että Berliinin kuorma-auto isku oli lavastettu. Olen nähnyt videon, jossa tuota kuorma-autoa järjestettiin kuin se olisi teatterin lavalla. Myös Orlando oli lavastettu hyökkäys. Lavastettujen hyökkäysten tarkoitus on pitää kansa pelossa.

-(30:30) Tiedämme nyt, että Red Guard, italialainen terroristiliike 60-luvulla koostui itse asiassa Naton Gladio-joukoista jotka olivat olevinaan ”tavallisia” terroristeja. Heidän tarkoituksensa oli saada Italiaa lähemmäksi fasismia.

-(30.45) Tiedämme nyt, että saimme haltuumme suurimman osan japanilaisten kullasta Filippiineillä maailmansodissa. Tuota kultaa käytettiin sitten rahoittamaan fasismin nousua Italiassa, Japanissa ja Saksassa.

Tuota rahaa käytettiin myös diktaattorien tukemiseksi. Yhdysvaltalaiset ovat laiskoja, he tykkäävät asioida diktaattoreiden kanssa, koska diktaattorit vastaavat yksinkertaisesti ”kyllä” tai ”ei”. Diktaattoreita ei kiinnosta mitä kansa ajattelee.

Meillä on mahdollisuus rauhaan maailmassa jos lopetamme diktaattorien tukemisen. Maailman 42 diktaattorista 40 on Yhdysvaltojen parhaita kavereita ja he saavat rahaa Yhdysvalloilta (veronmaksajilta). Ja noihin maihin kuuluvat ehdottomasti myös Saudi-Arabia ja Qatar, jotka muuten ovat maailman suurimpia terrorismin rahoittajia.

-Yhdysvallat luo terroristeja tuhoamalla kokonaisia kyliä ja kaikenlisäksi ilman syytä. Ja Saudi-Arabia ja Qatar rahoittavat terrorismia ympäri maailman.

Ihmisten pitäisi olla raivoissaan siitä mitä he tekevät. Nuo maat pitäisi laittaa Persona Non Grata -listalle, aivan kuten Yhdysvallat teki 35 venäläiselle upseerille CIA:n valheisiin perustuen. CIA valehteli Venäjän hakkeroineen vaalit.

-(32:30) 911 -terrori-isku: 13 hallitusta varoitti meitä 911-iskusta etukäteen. Pommikoirat vietiin pois noista rakennuksista kaksi viikkoa ennen tapahtumaa, eikä niitä päästetty takaisin. Kaksoistornit tuhottiin räjäyttämällä.

Pentagonin seinään muuten osui ohjus, ei lentokone. AIG:n toimistoihin kaksoistorneissa vietiin polttoainetankkeja teatraalisia räjähdyksiä varten.

Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että 911 oli lavastettu hyökkäys. Dick Cheney lavasti tuon iskun oikeuttaakseen hyökkäyksemme lähi-itään. Dick Cheney murhasi nuo 3000 ihmistä Pearl Harbour-tyyppisellä tempulla oikeuttaakseen hyökkäyksen Irakiin.

Kenraali Colin Powell, ja presidentin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja ja CIA:n johtaja olisivat voineet sanoa ei tuolle sodalle. He eivät olleet rehellisiä ja näin Yhdysvallat joutui 5 biljoonaa dollaria maksaneeseen sotaan, joka on luonut miljoonia pakolaisia.

Tämä koko juttu humanitarianismista on täyttä soopaa. Me teimme nuo pakolaiset kun me pommitimme heidän maansa ”maan tasalle”. Yhdysvaltojen kuuluisi olla kansainvälisen oikeuden edessä, eikä Norjan missään nimessä pitäisi lähettää sotilaslentäjiä Libyaan eikä mihinkään muualle tukemaan jotain mikä oikeasti on Yhdysvaltojen väärin perustein tekemä invaasio.

-(35:45) Lähi-idän kaksi suurinta ongelmaa ovat Saudi-Arabia ja Israel. Israel vei palestiinalaisilta maata. Sen nimi on Palestiina koska se kuuluu palestiinalaisille. Israel on suorittanut siellä kansanmurhia. Saudi-Arabia on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa. Se pelkää uskonnollisia johtajia ja se tukee wahhabismin leviämistä. Wahhabismin ei ole terrorismia, mutta se tuottaa typeriä ihmisiä joiden joukosta voidaan palkata terroristeja helpommin.

-(36:40) Lähi-itä on yhtä kaaosta koska Yhdysvallat jatkaa pankkiirien suojelemista ja vääristä syistä, koska Israel haluaa ”balkanisoida” Lähi-idän ja koska Saudi-Arabia pelkää Irania. Dick Cheney tuhosi Irakin ymmärtämättä, että hän samalla ”vapauttaisi” 85 prosenttia kansasta, siiamuslimit. Siiamuslimit tukevat Irania.

-(37:50) Krim on kuulunut Venäjälle vuosisatojen ajan, eikä Yhdysvaltojen media myönnä sitä. Yhdysvaltojen operaatio Ukrainassa oli salainen operaatio kommunistirikollisten korvaamiseksi fasistirikollisilla.

-(38:29) Poliitikkojen kiristäminen. Teidän täytyy ymmärtää, että teidänkin poliitikkonne ovat täysin ilman suojaa. He ovat haavoittuvia ja helppoja kiristyksen ja lahjomisen uhreja.

Norja lahjoitti valtavia summia rahaa Clintonien säätiölle. Mksi Norja tukee rikollista järjestöä? Koska Norja halusi Hillaryn antavan Norjalle Naton pääministeriyden? Kuinka Norja sai tuon pääministeriyden juuri sen jälkeen, kun se lahjoitti valtavan summan rahaa Clintonien säätiölle?

-(39:25) Ilmastonmuutos: Ette tule näkemään kunnollisia todisteita ilmastonmuutoksesta, ennen kuin teillä on rehellinen hallitus, koska juuri nyt valheellisia todisteita on liian helppo manipuloida ja jakaa.

Meillä on ollut Tshernobyl ja Fukushima ja ne ovat paljon vakavampia asioita kuin ilmastonmuutos, koska ne myös avaavat oven ydinsodalle.

Koska Fukushima tapahtui ja se on nyt saastuttanut koko pohjoisen Tyynen valtameren, ihmiset sanovat että mailla saa olla ydinaseita. Fukushimasta ei ole keskusteltu kunnolla. Yhdysvaltojen hallitus nosti sallitun säteilyn määrien tasoja ruuassa ja muussa sen sijaan että se olisi tunnustanut, että Fukushima on modernin historian suurin luonnonkatastrofi.

-(40:30) Jos katsot mitkä kaikki ydinvoimalat ovat tulva-alueilla jotka tulviessaan aiheuttavat ydinkatastrofin, huomaat, että noita ydinvoimaloita on noin 40.

-(40:50) Kirja ”dealing with normal accidents”. Hallitukset eivät ole olleet rehellisiä ydinvoiman vaarallisuuden suhteen. Meidän pitäisi päästä eroon ydinvoimasta ja ajaa uusiutuvien energioiden asiaa.

En tiedä vastausta ilmaston lämpiämiseen, mutta sen tiedän että ilmasto on jäähtymässä, ja sen, että en usko Exxonin tai Yhdysvaltojen hallituksen sanomisiin.

-(41:42) Taloutemme Yhdysvalloissa voi romahtaa lähitulevaisuudessa. Yksi syy siihen saattaa olla tarve lavastaa Trump syylliseksi tuohon romahdukseen .

-(42:40) Käteisestä vapaa yhteiskunta: Intian tapahtumien tarkoitus oli ”kuivata” Pakistanin käteisvarat. Pakistan käytti noita varoja terrorismin rahoittamiseen.

Mikä minua huolestuttaa käteisestä vapaassa yhteiskunnassa on se, että hallitus voisi helposti pyyhkiä pois pankkitilisi, jos esimerkiksi satut olemaan kansalaisaktivisti.

-(43:38) Trump on rehellisin tietämäni miljardööri. Hän rakentaa rakennuksia, kun muut miljardöörit ovat lähinnä mukana valuuttojen ja osakkeiden ja vastaavien manipuloinnissa ja sotien aloittamisessa.

-(47:30) Olen keksinyt kuinka voimme siirtää miljoona somalia YK:n pakolaisleireistä eEiopissa Keniassa ja Ugandassa pohjoiseen Somaliaan puolella miljoonalla dollarilla. Kustannus olisi noin 500 dollaria per henkilö, sillä rahalla heille jokaiselle saataisiin asunto, aurinkoenergiaa, puhdasta vettä, ilmainen internet ja kännykkä sekä hydroponinen luomuviljelmä.

-(48:22) Holvi 7 (Vault 7): CIA ei ole vastuussa kansalaisten vakoilusta vaan NSA. CIA ottaa tiettyä tietoa NSA:lta ja käyttää tuota tietoa esimerkiksi lavastaakseen Venäjän.

Me Yhdysvalloissa valehtelemme tosi paljon. Yhdysvalloissa todellinen työttömyysaste on 23%, ei 4%.

Holvi 7 saattaa jopa olla NSA:n vastaisku CIA:ta vastaan. Uskon että Snowden oli CIA:n operaatio NSA:ta vastaan sen jälkeen kun NSA yritti kiristää Obamaa liikaa. En tunne asian faktoja. Tuen kuitenkin Snowdenin asiaa [salaisuuksien paljastamisen suhteen]. Ulkoministeriön teko perua Snowdenin passi tuntuu tosi typerältä, koska sen seurauksenä Snowden jäi jumiin Venäjälle. Ehkä se oli tarkoituskin.

Koko luento

https://www.youtube.com/watch?v=cbeuMG71nqU

 

Artikkelin julkaissut Yhdysvallat.eu

Miksi rahamiehet ja systeeminpuolustajat pakenevat vuorille?

underground structures 2 Roolissani talkshow-juontajana minua on lähestynyt henkilöt, jotka väittävät että heillä on “sisäpiirin infoa” siitä mitä tulee tapahtumaan, ja näiden henkilöiden mukaan se mitä tapahtuu on kauheata. Useimmat uskottavat lähteet vaativat täydellistä anonyymiutta. Tämän johdosta olen havainnut olevani asemassa, jossa koetan ja arvioin sitä tulisiko minun kirjoittaa ja puhua lähetyksessä erittäin ristiriitaisesta informaatiosta. Joskus sisäpiirin tietoni osoittautuvat huikean tarkoiksi, kuten Chris Stevensin murhan tapauksessa, joka osui prikulleen oikeaan. Minun informaationi Auroran Batman-ammuskeluista on myös osoittautunut oikeaksi.

Nimettömien lähteiden käytössä on aina riskinsä. Yksinkertaisesti, ne voivat olla väärässä, ne voivat olla disinformaatiota, tai ne voivat vain olla hulluja etsiessään omaa hetkeään parrasvaloissa. Vaatii tiettyä rohkeutta lähettää informaatiota joka on saatu luottamuksellisista lähteistä. Täten, haluan kiittää Doug Hagmannia hänen rohkeudestaan julkaista hänen vakavat varoituksensa jotka ovat peräisin sisäpiirin lähteiltä DHS:sta. Olen sen jälkeen päättänyt paljastaa mitä myös itse tiedän. Päätös lähettää nämä varoitukset epäilemättä rohkaisevat muita astumaan esiin. Onneksi niin monet ”sisäpiiriläiset” astuvat esiin että muuttuu mahdottomaksi piilotella sitä, mitä tulee tapahtumaan, niiltä jotka aktiivisesti etsivät vastauksia. Kansojen syville riveille ei merkitse vaikka heille kerrottaisiinkin, sillä he silti uskovat sen että hallitus huolehtii heistä, että CNN todenmukaisesti raportoi uutiset ja että Joulupukki on olemassa. Tämän johdosta nämä hölmöt eivät koskaan saa tietää sitä mikä heihin osui.

Vaikka Hagmannin varoitukset eroavatkin jonkin verran minun lähteistäni, on joitain yhtymäkohtia. Yksi Hagmannin lähteen välistä jättämä alue on se kuinka entiset valtion virkamiehet ja tunnetut Wall Streetin hahmot katoavat maan alle, ja se on tämän artikkelin aiheena.

Marrsin havainto

wall street undergroundJoulukuun 9. päivänä 2012 The Common Sense Shown haastattelussa Jim Marrs keskusteli siitä miten arviolta 400-500 huipputason pankkiiria on jättänyt työtehtävänsä ja eristäytynyt yhteiskunnasta. Marrs muistutti kuulijoille miten eliitti on kehittänyt siemenpankkeja joihin vain heillä on pääsy. Marrs selkeästi viittasi siihen, että jotain pahaa tapahtuu ja josta globaali eliitti on tietoinen ja jota vastaan he varautuvat. Sisäpiirin lähteeni ovat informoineet minua, että kyseessä on sama asia joka tapahtuu eri valtion organisaatioissa, niiden kanssa jotka ovat juuri eläköityneet organisaatioista kuten CIA, DHS, NSA ja FEMA. Tämä seikka on kiistämätön. Minulla on ensikädent tietoa kolmelta entiseltä virkamieheltä ja heidän perheiltää, jotka ovat muuttaneet turvapaikkaansa kun sellainen oli erittäin häiritsevää heidän perhe-elämälleen. Yhä enemmän ja enemmän näyttä äsiltä kuin jo(t kin suurtapahtuma(t) olisi tulossa ja henkilöt tämän sisäpiirin tiedon kanssa yrittäisivät päästä pakoon harmin tieltä.

Massiivinen eläköityminen virastoista

Kun hallituksen virkamiehet, eri virastoista, eläköityvät kerralla, sellainen ei ole huomionarvoinen tapahtuma. Kuitenkin, kun samat viranomaiset eläköityvät ja sitten muuttavat muodostamaan omia survivalistisia enklaavejaan, tämä on silloin jotain sellaista johon meidän tulee kiinnittää huomiota, erityisesti kun me näemme samaa käyttäytymistä Wall Streetin johtajilla.

Näiden virastojen sisäpiiriläisten kanssa oltuani tekemisissä olen saanut joitain todella suorasukaisia varoituksia siitä mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan Amerikassa. Ottaen huomioon yllämainitut seikat, tulisi olla ymmärrettävää miksi mielestäni Hagmannin haastattelu Rosebudin kanssa oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Olen keskustellut kahden sisäpiiriläisen kanssa sekä erään sisäpiiriläisen sukulaisen kanssa, jotka ovat kertoneet samanlaisia tarinoita tulevista apokalyptisista tapahtumista. Paljon Hagmannin tiedoista, suurelta osin, vastaa informaatiota jonka olen saanut, paitsi että monet ex-virkamiehet ovat muodostamassa omavaraisia yhteisöjä. Täten tämä kirjoitus tulee käsittelemään vain sitä miten viranomaiset tahoilta kuten NSA, CIA, DHS ja FEMA ovat eläköitymässä ja eristäytymässä entisten työkavereidensa kanssa.

 

DHS:n ja CIA:n agenttien siirrot

Jotkut nykyisistä DHS:n ja CIA:n viranomaisista ja heidän perheistään saavat turvapaikan eri strategisissa lokaatioissa Coloradossa levottomuuksien aikana. Suurin osa on tietoinen maanalaisista tiloista jotka sijaitsevat Denverin lentokentän alla, jossa maanalaiset kiskot yhdistävät Cheyenne Mountainin NORAD/Fort Carson/Petersonin ilmatukikohdan maanalaisiin tiloihin. Nämä rakenteet ovat osa hallituksen jatkuvuusohjelmaa, joka kehitettiin USA:ssa kylmän sodan alkuvuosina. Kuitenkin nämä tilat ovat yhä enemmän muuttumassa suojapaikaksi USA:ssa asuville globaalin eliitiin jäsenille kun paska osuu tuulettimeen. Syyskuussa 2011 eliitin evakuointi tähän turvaan oli DHS:n harjoituksen aiheena operaatiossa nimeltä Operation Mountain Guardian, jossa Denverin lentokenttä suljettiin kaupalliselta liikenteeltä, poislukien tietyt, nimeltämainitsemattomat koneet joiden sallittiin laskeutua kun valmistelut olivat käynnissä johonkin lavastettuun katastrofiin. Tämä yllämainittu tapaus ei ole tarpeeksi kiinnostava uutiseksi, koska se on raportoitu massamediassa. Kuitenkin, tämä muuttuu huomionarvoiseksi kansalle silloin kun ei ole sattumaa, että CIA on siirtänyt suuren osan sen datankeruutiloistaan maanalaisiin rakenteisiin Denverin lentokentän lähelle. Tämän vaikutukset Washington DC:n metropolialueen asukkaille tulisi olla ilmiselvät. Valtion pääkaupungin suunniteltu erääntyminen on muuttumassa yhä selvemmäksi. Jos olisin sinä ja asuisin alueella, etsisin uutta asuinpaikkaa jo varsin pian. Aiempi informaatio on julkisesti saatavilla. Seuraavaa infoa ei ole levitetty, mutta se on tärkeää kun puhutaan tulevaisuudesta.

Ex-CIA:n ja DHS:n siirrot

Samaan aikaan kun Coloradosta valmistellaan valtion uutta pääkaupunkia, on erittäin relevanttia huomauttaa että eläköityneet viranomaiset DHS:stä ja CIA:sta, jotka eivät ole osa etuoikeutettua eliittiä mutta jotka tietävät mitä tuleman pitää, ovat kehittäneet omat enklaavinsa Kalliovuorille Denverin ja Colorado Springsin ulkopuolelle. Minulle on kerrottu, että nämä tilat ovat köyhän miehen imitaatio Denverin lentokentän tiloista. Nämä rakenteet ovat suurelta osin luonnollisia, mutta ne ovat erittäin hyvin varusteltuja ja resursseihin kuuluu mm. omavarainen ilmalähde. Lähteeni tälle tiedolle on entinen DHS:n sisäpiiriläinen. Tämä sama sisäpiiriläinen paljasti minulle vuoden 2008 puolessavälissä Uuden Maailmanjärjestyksen vanhojen partojen ja uuden tulevan sukupolven väliset riidat. Hänen tietonsa osoittautuivat varsin uskottaviksi ja uskon että tämä on myös uskottavaa.

NSA:n agenttien siirrot

ozarks Eläköityneet NSA:n viranomaiset ovat muuttaneet Ozarkin alueelle, jossa heillä on pääsy maanalaiseen turvatilaan joka on muutettu omavaraiseksi suoja-alueeksi, jossa on mini-kyliä. Nämä kiinteistöt koostuvat tyypillisesti 5-10 eekkeristä jokaiselle perheelle, ja niissä on sirrettävä vesilähde. Asukkaat ovat hampaisiin asti aseistettuja ja heillä on vaihtoehtoiset kommunikaatiokanavat, jotka eivät riipu meidän infrastruktuuristamme, ja he ovat säästäneet itselleen ruokaa jo vuosia. Lähteeni on henkilö, joka on eläköitynyt NSA:sta pari vuotta sitten. Hänen päätöksensä osallistua muuttoon sai kipinän mahdollisesta presidentti Obaman uudelleenvalinnasta, jonka hän sanoi nopeuttavan kehityskulkua sille mikä tulee, koska Obaman hallinto haluaa tuhota Amerikan täysin.

Ex-FEMA:n agenttien siirrot

north carolinaJokin aika sitten eläköityneitä FEMA-viranomaisia on muuttanut Pohjois-Carolinan vuorialueille, arviolta yhden tunnin päähän rannikolta. Heidän enklaavillaan on samat ilma-, vesi-, ruoka- ja aseresurssit. Nämä enklaavit myös toimivat maanalaisissa struktuureissa, jotka ovat järkevästi omavaraisia ja voivat eristää asukkaansa ulkomaailmasta. Minulla on kaksi lähdettä tälle informaatiolle, joihin kuluu mm. perheenjäsen sekä eläköitynyt FEMA-viranomainen joka on päättänyt ottaa osaa muuttoon. FEMAn entinen työntekijä, joka ei osallistu, ei etsinyt näiden ryhmien suojaa koska hänen mielestään useat näistä enklaaveista joutuvat vallassaolijoiden hyökkäyksen kohteiksi koska näillä henkilöillä on osastoa “kuollut mies ei puhu.” Tämä on järkeenkäypää koska se mahdollistaisi eliitille, joka tarkkailee tulevia katastrofeja, kirjoittaa historian uudestaan omanlaisekseen ilman minkäänlaista ristiriitaa niiden perillä olevien tahojen tiedoista, jotka tietävät mitä oikeasti on tapahtumassa. Tämä sisäpiiritieto on uhka, joka voi olla esteenä uudelle totuudelle. Henkilökohtaisesti minusta tällä näkökannalla on suuresti painoarvoa.

Lopuksi

Tajuan täysin, että nimettömät lähteet eivät ole yhtä uskottavia kuin dokumentoidut lähteet. Kuitenkin, samanlaisten tarinoiden tullessa kansallisen keskustelun parrasvaloihin, saattaa olla viisaampaa katsoa tarkemmin. En pyydä, että tässä esitettyjä faktoja niellään sellaisenaan, kannustan jokaista tutkimaan itse asiaa ja jos löydät näille väitteille jotain pohjaa, olisi mielestäni viisasta tehdä jotain varotoimenpiteitä.

Artikkelin julkaissutThe Common Sense Show

Tunnettu CIA-pilotti: Kuussa 250 miljoonaa asukkia

Saatat luulla että tämä on naurettavaa edes ajatella että Kussa voisi asua niinkin monta asukasta kuin 250 miljoonaa.

Vaikka tämä ei olekaan ehkä totta, ne jotka ovat tarkastelleet asiaa, tietävät että omituiset anomaliat ovat ympäröineet Kuuta jo vuosikymmeniä. ”Pohdinta ilman tutkimusta on tietämättömyyden huippu”, Einsteinin muistetaan sanoneen.

Jos todella teet riippumatonta tutkimusta, saatat järkyttyä siitä mitä löydät, erityisesti mitä lähteiden uskottavuuteen tulee.

1970-luvulle asti mentäessä kaksi kunnianarvoisaa Neuvostoliiton tiedeakatemian jäsentä, Michael Vasin ja Alexander Shcherbakov, loivat hypoteesin siitä että Kuu on tuntemattomien olentojen luoma avaruusalus.

Palataan nykypäivään, ja meillä on entisiä korkea-arvoisia armeijan  ja tiedustelupalvelun upseereja jakamassa tietoa liittyen omituisiin asioihin jotka tapahtuvat Kuussa. Alla muutama esimerkki näistä.

Otetaan esimerkiksi Timothy Good, eräs maailman johtavista UFO-tutkijoista, joka on luennoinut yliopistoissa, kouluissa ja organisaatioissa, mm. the Institute of Medical Laboratory Sciences, the Royal Canadian Military Institute, the Royal Geographical Society, the Royal Naval Air Reserve Branch, the House of Lords All-Party UFO Study Group, ja the Oxford and Cambridge Union.

Good sanoo, että entinen MI6:n työntekijä on paljastanut hänen keskustelunsa Neil Armstrongin kanssa NASAn konferenssissa, kun hän vahvisti, että Kuussa oli ”toisia” aluksia kun hän laskeutui Apollo 11:n mukana sinne vuonna 1969. Armstrong vahvisti myös, että CIA oli salailun taustalla. Hän syventyy aiheeseen tässä vuoden 2013 luennossa.

Tri. John Brandenburg, Clementine-mission apulaisjohtaja, oli mukana yhteisessä mannertenvälisessä ohjuspuolustusohjelmassa ja NASAssa, hän on myös paljastanut joitain hämmästyttäviä asioita. He löysivät Kuun navoilta vettä vuonna 1994 (lähde: sivu 16) (lähde) (lähde).

Mutta, Brandenburgin mukaan Clementine-missiolla oli toinen agenda:

“Clementine-missio oli valokuvaustiedustelutehtävä jolla tarkkailtiin onko joku rakentamassa Kuuhun tukikohtia joista meillä ei ollut mitään tietoa. Laajensivatko he niitä? … Kaikista mahdollisia rakennuksia näyttävistä näkemistäni kuvista Kuussa, kaikkein päräyttävin on kuva maileja leveästä nelikulmaisesta rakenteesta.

“Tämä erehdyttävästi näytti keinotekoiselta, ja sen ei pitäisi olla siellä. Koska olen avaruustiedusteluyhteisön jäsen, katson sellaisia rakennuksia vakavuudella koska se ei ole meidän, ei ole mahdollista että me olisimme rakentaneet sellaista. Se tarkoittaa että joku muu on siellä.”

Ylläoleva lainaus tulee dokumentista “Aliens on the Moon.”

Tässä on mielenkiintoinen luento jonka Brandenburg piti liittyen omituisiin anomalioihin, joita on löydetty Marsista. Voit lukea niistä lisää täältä.

Planeetanlaajuisen SETI-tutkimusyhteisön jäsenet (Society For Planetary SETI Research, SPSR) ovat julkaisseet tutkimuksen Journal of Space Explorationissa liittyen tiettyihin piirteisiin Kuun pimeällä puolella, jotka ovat kraaterissa Paracelsus C. Otsikolla “Image Analysis of Unusual Structures on the Far Side of the Moon in the Crater Paracelsus C” julkaistu tutkimus väittää että nämä piirteet voivat olla keinotekoista alkuperää, mikä tarkoittaa että joku muu kuin ihminen on ne rakentanut sinne. Artikkeli viittaa siihen, että Kuussa on myös elämää.

Pidetään mielessä, että Kuun toisella puolella on jotain jota emme voi koskaan nähdä, ellemme käytä luotaimia.

Uusi tutkimus Journal of Space Explorationissa otsikolla “The Mounds of Cydonia: Elegant Geology, or Tetrahedral Geometry and Reactions of Pythagoras and Dirac?” on laajentanut jo robustia todistusaineistoa “keinotekoisiin pintainterventioihin” Marsissa.

Joten et ole hullu jos näet ylläolevankaltaisen otsikon ja mietit onko se totta vai ei.

CIA-upseeri

Hänen nimensä on John Lear, ja hän on kapteeni suuressa amerikkalaisessa lentoyhtiössä. Hän on lentänyt yli 160 erilaisella koneella yli 50 maassa. Hänellä on 17 maailmanennätystä Lear Jetin nopeudessa ja hänellä on kaikki mahdolliset lentosertifikaatit jotka Federal Aviation Administration myöntää.

Lear on lentänyt maailmanlaajuisesti CIA:n ja muiden hallitusten piikkiin. Entisenä Nevadan osavaltion senaattorikandidaattina hän on William P. Learin poika, joka on Lear Jet -lentokoneen ja kasiraiturin suunnittelija, ja Lear Siegler Corporationin perustaja.

Lear kiinnostui UFOista 13 kuukautta sen jälkeen kun hän puhui USA:n ilmavoimien henkilökunnan edustajan kanssa, joka oli nähnyt UFOn laskeutuneen Bentwatersin ilmatukikohdan lähelle, lähellä Lontoota, Englannissa, ja kolme avaruusolentoa oli liikkunut tuolloin kohti komentajaa.

Allaolevalla videolla hän näyttää useita valokuvia ja kuvaa rakenteita, teknologiaa, kaupunginkaltaisia rakenteita ja teitä. Tutkimus joka mainittiin yllä mainitsee myös jotain tähän suuntaan. Brandenburgin luennolla hän kuvaa samat asiat Marsista.

Alla voit katsoa luennon jonka John Lear on pitänyt liittyen tähän tutkimukseen.

Viimeinen video on ensimmäinen neljän sarjasta jonka Project Camelot on tehnyt.

Se mikä on kiinnostavaa, on että iso osa tästä informaatiosta oikeasti vahvistaa silminnäkijätodistajien sanoman.

 

 

 
Artikkelin julkaissut Humans Are Free

CIA:n sisäpiiriläinen paljastaa varjohallituksen uhan

Kevin Shipp oli korea CIA-viranomainen joka kieltäytyi pyörtämästä päätään hallituksen rikollisuuden ja sen peittelyn suhteen.

GeoengineerWatch.org piti tärkeän julkisen tiedotustilaisuuden Pohjois-Kaliforniassa heinäkuun 28. päivänä 2017. Tuossa tilaisuudessa Shipp piti shokeeraavan ja vakuuttavan esityksen useista törkeistä ja edelleen käynnissä olevista hallituksen rikoksista.

Hallituksen tyranniasta totuuden paljastavien ihmisten täydellinen vainoaminen käytiin myös läpi. Meidän kaikkien tuntema paradigma on rakennettu petokselle ja globaalien valtarakenteiden pimeille agendoille.

Kevin Shipp urheus, tekemällä parhaansa paljastaakseen hallituksen rikollisuuden ja tyrannian, toimii erinomaisena esimerkkinä kaikille meille.

CIA:n kaukokatseluraportti avaruusolennoista Marsissa

Vuonna 1984 CIA lähetti meedion ajassa taaksepäin keskustelemaan marsilaisten kanssa. Tämä ei ole koodikieltä. CIA lähetti meedioita ajassa taaksepäin puhumaan marsilaisille koska CIA:lla oli aikamatkaavia meedioita. Mitään muuta ei voida sanoa joka olisi enemmän järkeenkäypää siitä mitä CIA on tehnyt.

Askel taaksepäin — 1980-luvun puoliväliin, viraston kaukokatseluohjelma, ehkä hieman kyllästyneenä piirtelemään kuvia jaloista jaloista ja harakanvarpaista, päätti asettaa katseen kohti jotain hieman kiinnostavampaa, Mars-planeettaa, vuoteen 1 miljardi ennen Kristusta.

Useimmat näistä harjoituksista olivat yrityksiä parantaa meedioiden lukutaitojen tarkkuutta. On hassua että he valitsivat aiheen josta on aika lähellä mahdotonta saada toista mielipidettä. Sitä paitsi, kaukokatselijat välittömästi onnistuivat käsittämättömästi, ja kuvasivat kuuluisat Okran Pyramidit Marsissa.

Pian session alkamisen jälkeen katselija törmäsi syntyperäiseltä vaikuttavaan elämään — pitkä, laiha kansa jolla oli omituiset vaatteet. Tarkkailija, epäilemättä innostuneena meedion ensimmäisestä kontaktista, puski eteenpäin.

Tarkkailija seurasi näitä henkilöitä sarjaan pyramidirakennuksia, ja tässä kohtaa tarkkailija päätti jättää alkuperäisen tehtävänsä vanhojen kivien tunnistamisesta ja keskittyä selvittämään miltä avaruusolennon kämppä näyttää.

Lisätutkimusten jälkeen katselija oli päättänyt että pyramidit olivat jonkinlaisia staasikammioita, joita marsilaiset käyttivät suojina ulkona riehuvia myrskyjä vastaan.

Tarkkailija ohjasi katselijan selvittämään lisää horroksessa olevista avaruusolennoista, tai niinkuin he sen ilmaisivat:

Kuulostaa progealbumin nimeltä.

Katselija sitten ”puhui” OWSTTS:lle, joka oli a) sukupuuton partaalla ja b) varsin sinut asian kanssa.

OWSTTS tuntui olevan kaikinpuolin rentoja, ja he pitivät katselijaa erityisen tiedonhaluisena hallusinaationa.

OWSTTS olivat ilmeisesti kärsineet jonkinlaisen ympäristökatastrofin, ja tämä erityinen ryhmä odotti saavansa kuulla tiedustelijoilta jotka olivat lähteneet etsimään jotain turvallisempaa paikkaa.

(Mitä ympäristökatastrofin luonteeseen tulee, joka pyyhki Marsin alkuperäisen populaation planeetalta, katselija, ymmärtäen että tämä on hieman yli hänen palkkatasonsa, kuvaa sitä kaikkea ”varsin kosmiseksi”.)

Vaikka tiedustelijoiden kohtalo on tulkinnanvarainen, katselija viittaa siihen että se ei välttämättä mennyt niinkuin Strömsössä — ja OWSTTS saattaa nukkua ruususen unta pidempään.

Ehkä he edelleen nukkuvat.

Kun alkoi tuntua siltä että he olivat saaneet aikaan tarpeeksi yhdelle päiälle, tarkkailija vei katselijat takaisin vuoteen 1984. Ja vaikka ei ole viitteitä siitä miten heidän esimiehensä reagoivat siihen kun heille kerrottiin, että heidän meedionsa olivat lähteneet sooloilemaan avaruusolentojen kansa miljoonia vuosia sitten, on hyvä huomata että ensimmäinen useista budjettileikkauksista johti ohjelman asteittaiseen lakkauttamiseen joitakin vuosia tämän jälkeen..

 

Koko raportin voit lukea mm. CIA:n sivuilla.

 

Artikkelin julkaissut MuckRock

Kuusi CIA:n omituisinta UFO-tapausta

Osoittautuu, että FBI ei ole ainoa hallituksen elin jolla on historia paranormaalin toiminnan tutkimuksessa. FoIA-julkistetut dokumentit CIA:lta näyttävät kuinka Amerikan salaisella iskuryhmällä on ollut kiinnostus omituisiin ”ilmailmiöihin” ympäri maailman.

Me puhumme tottakai UFOista!

 

CIA:n versiossa The Vaultista (vähemmän seksikkäästi nimetty ”Electronic Reading Room”iksi), voit löytää yli 240 julkisesti saatavilla olevaa dokumenttia jotka liittyvät ”tunnistamattomiin lentäviin esineisiin” yli 50 vuoden ajalta. Dokumentit ovat sekoitus ensikäden kertomuksia kenttäagenteilta ja lehdistön tiivistelmiä omituisista, selittämättömistä tapahtumista.

Läpikäytävää materiaalia on paljon ja — ei niin ihmeellisesti — mitään erityistä mainintaa ei löydy kotiin soittavista avaruusolennoista, tappavista örkeistä tai törmänneistä avaruusaluksista. Kuitenkin muistiot paljastavat globaalin Roswellinjälkeisen paranoian koskien ”lentäviä lautasia” — kaikki tapahtuvat kylmän sodan asevarustelun kontekstissa. Tässä esitetään joitain huippukohtia yli viiden vuosikymmenen ajalta salaisen vakoiluviraston tutkimuksista maailmanlaajuiseen UFO-ilmiöön.

(Huom: tekstilainaukset ovat suoraan otettu usein huonolaatuisista skannauksista. )

1. ”Lentävät lautaset” (heinäkuun 1, 1952)

Viimeaikainen esiintullut informaatio kertoo että sekä USA:n että Venäjän halllitukset ovat olleet kiinnostuneita lavastetusta avaruusolentojen hyökkäyksestä tapana saada aikaan massahysteria vihollisen leirissä Orson Wellesin kaoottisen War of the Worlds -lähetyksen malliin vuodelta 1938.

Ainakin yksi virastojen välinen kommunikaatio 1950-luvun alkupuolelta tunnustaa lavastetun avaruusolentojen hyökkäyksen disruptiivisen potentiaalin sekä ”hyökkäys että puolustus” konteksteissa (pitäen mielessä että Roswellin UFO-tapaus sattui vain muutama vuosi ennen ja sitä seurasi ”lentävien lautasten” havaintojen myräkkä ympäri maailman).

Seuraavan muistion on lähettänyt tuolloinen CIA:n johtaja, Walter Bedell Smith, nimettömälle ”Psykologisen Strategian Komitean” johtajalle.

Tänään annan Kansallisen Turvallisuuden Neuvostolle ehdotuksen… jossa todetaan että tunnistamattomiin lentäviin esineisiin liittyvät ongelmat vaikuttavat psykologiseen sodankäyntiin sekä tiedusteluoperaatioihin… ehdotan että me keskustelemme aikaisessa neuvoston kokouksessa näiden ilmiöiden mahdollisesta hyökkäys- tai puolustuskäytöstä psykologisen sodankäynnin tarkoituksiin.

Pitäkää mielessä tuo lainaus kun tutkailette ufologeiksi julistautuineiden verkkosivuja.

Lue CIA:n raportti täältä: PDF

2. ”Raportti epätavallisista lentävistä esineistä” (tammikuun 6, 1956)

Roswellinjälkeinen paranoia selkeästi levisi paljon USA:ta ja Venäjää laajemmalle. Todisteita on löydety omituisista pyynnöistä jotka tulivat USA:n hallituksen tietoon nimettömältä lähteeltä Belgian Kongosta (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta). Määrittämätön taho tekee pyynnön ”lyhyestä, kompaktista 60x teleskoopista” jota käytetään uudessa UFO-havaintoryhmässä:

Koska te amerikkalaiset ette halua kertoa meille mitä niin typerästi ”lentäviksi lautasiksi” kutsutut asiat ovat, ja erityisesti, mitä ne haluavat (ja tämä voi olla erittäin tärkeää tulevaisuudessa), tarvitsen loistavaa teleskooppianne itselleni ja havaintoryhmälleni jonka olen juuri luonut. UFOt ovat [ei selvää] enemmän ja enemmän tämän maan yllä, ja … me katselemme taivaalle enemmän kuin kiireiset amerikkalaiset.”

Ei tietoa siitä saiko kyseessä oleva herrasmies koskaan teleskooppiaan.

Katso CIA:n raportti täältä: PDF

3. ”Raportti epätavallisen lentävän esineen havainnosta ja avustavasta tieteellisestä toiminnasta” (huhtikuun 17, 1956)

Toinen kansainvälinen tapaus 1950-luvulta säilytettiin kirjeessä nimettömän CIA-kontaktin sisarentyttäreltä. Kontaktin sisarentytär kirjoitti Neuvostoliiton kontrolloimasta Unkarista ja tuntui kuvaavan sitä kuinka ”lentävien lautasten” ilmiö oli myös rantautunut rautaesiripun toiselle puolellle.

Kirje on vapaa käännös joltain jolla tuntuu olevan suoraa tietoa siitä että nämä tietyt ilmailmiöt olivat itse asiassa jonkinlainen Neuvostoliiton varhainen ohjus- tai rakettikoe.

Marraskuussa 1955 sain kirjeen siskontytöltäni Budapestista. Kirje piti sisällään seuravan mielenkiintoisen pätkän: ”Niinkutsutut lentävät lautaset (raketit) ” [sic] ”pitivät ihmiset hermostuneessa tilassa useita viikkoja. Nämä erittäin nopeasti kiihdyttävät lentokoneet pitivät tieteelliset ryhmät erittäin kiireisinä. Olen varma että olet kuullut jo, 12 tuhatta kilometriä tunnissa arvioitiin niiden nopeudeksi.”

Vaikka sitä ei erityisesti mainitakaan dokumentissa, ajankohta olisi ollut oikea Neuvostoliiton mannertenvälisille R-7 -raketin testeille. Raketti oli suunniteltu hajoamaan osiin eri vaiheissa lennon aikana.

Katso CIA:n raportti täältä: PDF

4. ”Selittämättömän kirkkaan valon nähty matkaavan taivaalla” (lokakuun 27, 1958)

Kuten saattaisi kuvitella, virasto oli erityisen kiinnostunut raporteista jotka koskettivat selittämättömiä ilmailmiöitä Venäjän ilmatilassa. Löysimme yhden sellaisen, kertomuksen omituisesta tapahtumasta ”lähellä Leningradia”. Raportin on kirjoittanut nimetön englantia äidinkielenään puhuva kontaktihenkilö jolle hänen ”oppaansa” ovat kertoneet että mystinen ilmiö taivaalla oli ”mahdollisesti lentävä lautanen”.

Noin 22 aikaan illalla heinäkuun 10. päivänä -58, kun olimme matkalla Leningradista Moskovaan junalla, näimme kirkkaan valon ilmassa jota seurasi musta savuvana. Se oli liian kirkas ollakseen lenotkone. Se oli saattanut olla 15 mailia etäällä ja se oli alle 3km korkeudessa maasta. Me kysyimme oppailtamme mikä seo li, mutta saimme vain [ei selvää] vastauksen että se oli mahdollisesti lentävä lautanen. Opas oli ”Ivanov” joka oli ollut joukkion mukana jonka kanssa olin viime matkalla. Tiesikö hän mikä se oli, sitä ei saatu selville.

Ilman parempaa kontekstia on vaikeaa sanoa onko venäläisen oppaan kommenteissa sarkasmia tai vihjailua. Oliko se tapa kertoa USA:lle että ”meillä on ohjuksia” tai ”joo — se ei ole mitään. Takaisin nukkumaan. Liikaa vodkaa.” Voi olla kumpi vain.

Lue CIA:n raportti täältä: PDF

5. ”Epätavallisen esineen havainto” (joulukuun 16, 1960)

 

Meille ei kerrota kenelle tämä vuoden 1960 pahaenteisesti, kuitenkin suoraviivaisesti, otsikoitu muistio on kirjoitettu, mutta se on erään hallituksen laitoksen ”Detroitin toimiston” ”johtajalta”. Se viittaa ilmavoimien tutkimukseen aikaisemmalla vuosikymmenellä laajalti havaittuihin lentäviin lautasiin ja muihin sekalaisiin  UFO-havaintoihin, sekä myös siihen miten kiinnostus on saattanut laantua.

Se alkaa kohteliaasti:

”Jos ilmavoimat ovat edelleen kiinnostuneita tunnistamattomista lentävistä esineistä taivaalla, he saattavat olla myös kiinnostuneita seuraavasta raportista jonka meille on antanut [monta riviä raportissa mustattu].”

Se lainaa ensikäden todistusta jonka on kirjoittanut tunnistamaton henkilö jossain ”Detroit-joen” lähellä, sekä tämän mukana ollut joukko oppilaita.

Noin kello 18.54 keskiviikkoiltana 14. joulukuuta 1960… katsoin vasemmale (suurinpiirtein itään) ja näin esineen joka näytti meteorilta paitsi että se oli äärimmäisen suuri ja melkein levy, ei mikään valopiste. Se oli vihertävän värinen (melkein valkoinen), mutta vihreä ja varsin näkyvä minulle…  Se lopulta paloi loppuun ennenkuin se päätyi maahan. Asia joka hämmästytti minua oli, että meteoriittikausi ei ollut käynnissä ja se oli paljon suurempi kuin mikään minkä olin nähnyt. Se oli ehdottomasti hehkuva ja erittäin kuuma…

Huolimatta ”levyn” muodosta, katsoja selittää jonkin verran tehdäkseen eron tämän havainnon ja tyypillisen UFO-hysterian välillä.

Tämä ei ollut lentävälautas-matskua. Sanon tämän vain siinä mielessä että olen työskennellyt koko elämäni korkeiden lämpötilojen kanssa. Olen fysiikan ja dynamiikan tohtori ja tiedän korkean lämpötilan kun sellaisen näen. Siksi sanoisin että esine oli kuuma. Luulin sen liittyvän johonkin ohjuksen tai vastaavan osaan. Se liikkui erittäin nopeasti ja sen pitikin jotta se pääsisi sellaiseen lämpötilaan jossa se oli.

Lue CIA:n raportti täältä: PDF

6. ”UFO-valokuvan valokuva-analyysi” (helmikuun 17, 1967)

Jälleen kerran meille ei kerrota paljoakaan informaatiota tästä muistiosta joka on osoitettu National Photographic Interpretation Centerin johtajalle (koska se sulautui puolustusministeriöön, mutta toimii edelleen yhteydessä tiedustelupalveluihin). Muistio esittää analyysin UFO:sta joka kuvattiin sarjassa valokuvia ”jotka tarjosi Aerial Phenomena -toimisto” joka sijaitsee Wright-Patterson -ilmatukikohdassa Ohion Daytonissa.

Muistiossa on ukana korkeakontrastisia kopiolaatuisia toisinteita alkuperäisistä kuvista, jotka voit löytää tästä PDF-muodossa, mutta analyysin mukaan alkuperäiset eivät olleet kauhean vaikuttavia. Niitä kuvattiin ”vähemmän kuin optimaalisiksi ja niitä pidettiin huonona mittaamiseen ja kuva-analyysiin”.

Tiivistelmänä muistiossa lukee:

Tämä toimisto ei voi valaista yhtään tämän väitetyn UFOn aitoutta tässä kuva-analyysissa. Ei ole lopullista evidenssiä että tämä valokuva olisi väärennös. Toisaalta tämän esineen olettaminenUFOksi on yhtä vaarallista. On liian paljon vastaamattomia kysymyksiä joilla leimata tämän havainnon mahdollinen syy miksikään muuksi kuin määrittämättömäksi.

Joten olkaa hyvä: se oli jyrkästi ehkä avaruusolentojen alus.

Luo CIA:n raportti täältä: PDF


Heti kun dokumenttivuoto pääsi 1970-luvulle, (julkisesti saatavilla olevat) tiedostot yleisesti siirtyivät pois oikeasta tutkimisesta ja kohti lehdistöraporttien tiivistelmiä jotka mainitsevat omituiset ilmiöt ja niiden kanssakäynnin siviilien kanssa. Reaganin astuttua virkaan, virasto oli lopullisesti menettänyt kiinnostuksensa avaruusolentoihin.

Joten jos sinulla on hetki aikaa ja haluat verrytellä Mulder-lihaksiasi, katso kuinka UFO-tutkimusverorahasi ovat hyötykäytössä. Jos löydät mitään muuta kiinnostavaa jonka muistioiden kasaajat ovat saattaneet missata, laita viestiä!

Totuutta loppuun saakka.

Informaatio, leikkeleet ja kuvat tässä artikkelissa on CIA tehnyt julkisiksi.

 

Artikkelin julkaissut Educating Humanity