Eräät tahot väittävät, että Nikola Teslan vuonna 1899 poimimien radiosignaalien ja pitkään viivästyneiden kaikusignaalien välillä (jotka poimittiin 1920-luvulla Oslossa) on yhteys. Tesla uskoi, että hänen vastaanottamansa signaalit ovat ulkoavaruudesta. Ilmiön nk. ”satelliittiselitys” on peräisin vuodelta 1954, kun päivälehdet, mm. Saint Louis Dispatch ja San Francisco Examiner, julkaisivat juttuja Donald Keyhoesta, joka näiden mukaan oli sanonut USA:n ilmavoimien raportoineen löytäneensä kaksi maata kiertävää satelliittia. Tuohon vuoteen mennessä yhtään ihmisen tekemää satelliittia ei oltu vielä koskaan laukaistu avaruuteen.

Helmikuussa 1960 julkaistiin lisää raportteja, joissa todettiin USA:n laivaston havainneen tumman ja tärisevän kappaleen kiertävän maata 79°:lla leveysasteella, jonka kierrosaika oli 104,5 minuuttia. Sen kiertorata oli myös erittäin epäkesko, jonka pituussuuntainen huippukohta on 1728 kilometrin päässä ja leveys vain 216 kilometrin päässä. Tuolloin laivasto seurasi Discoverer VIII -satelliitin laukaisussa irronnutta kuorenpalasta, jolla oli samanlainen kiertorata.

Vuonna 1973 skotlantilainen kirjailija Duncan Lunan analysoi norjalaisten radiotutkijoiden dataa, ja hän tuli siihen tulokseen että ne osoittivat tähtikartalla Epsilon Boötikseen, Boöteksen tähdistön kaksoistähteen. Lunanin hypoteesi oli, että signaaleja lähetettiin 12,600 vuotta vanhasta maata ympäröivästä kohteesta, joka sijoittuu maapallon erääseen Lagrangen pisteeseen.

Duncan Lunan on sanoutunut irti Mustan Ritarin jupakasta. Hän  ei ole ammattiastronomi, ei radioamatööri eikä professori. Duncanin analysoima data 1920-luvulta oli ilmeisesti virheellistä, mutta hän on julkaissut aiheesta spekulatiivisen analyysin nimellä Children from the Sky.

1950-luvulla Clyde Tombaugh, Pluto-planeetan löytäjä, oletettavasti löysi maata kiertävän satelliitin jota ei aikaisemmin ollut tunnettu. Tombaugh tutki luonnollisia kiertolaisia 1950-luvun alkupuolella käyttäen Baker-Nunn -seurantakameroita, jotka olivat kaikkein kehittyneimpiä tuohon aikaan. Lopputulos oli, että kuu poislukien maata ei kierrä mikään pesäpalloa isompi. Jos näin olisi ollut, olisi se löytynyt lähempää L1-pistettä maan ja kuun välissä.

Viimeisin ja eniten viitattu todiste mysteerisatelliitista on vuodelta 1998. Tällöin avaruussukkula Orbiter Endeavour valokuvasi tunnistamattoman esineen matalalla kiertoradalla. Näitä kuvia käytetään vankimpana todistusaineistona satelliitin olemassaolosta. Kuitenkin kuvien tarkempi analyysi viittaa enemmänkin avaruusromuun kuin satelliittiin. Selityksenä pidetään venäläisen avaruusmoduulin lämpösuojaa. Venäläisillä oli tuolloin kiertoradalla Zarya-moduuli, joka oli tarkoitus kytkeä amerikkalaisten asemaan. Robottikäsi ei kuitenkaan saanut kunnon otetta moduulista ja useita osia siitä liukui pois.

Endeavourin miehistön havainnoista otettiin valokuvia. Näitä kuvia analysoivat ihmiset ovat väittäneet, että kyseessä voisi olla Pakal-alus, oletettu Maya-avaruusalus, josta on kirjoittanut mm. Erich von Däniken.