Avainsana-arkisto: militarismi

Amerikkalaisen kulttuurin militarisoituminen

Presidentti ei ole porvariston ylipäällikkö.

Vuoden 1961 jäähyväispuheessaan presidentti Dwight D. Eisenhower varoitti ”sotateollisuuskompleksin” kasvavasta vaikutusvallasta amerikkalaiseen politiikkaan ja politiikkaan.Mielenkiintoista on, että Eisenhowerin alkuperäinen muotoilu uhkasta oli vieläkin täsmällisempi ”sotateollisuus-kongressikompleksi”. (Korostus lisätty). Kun näkee, miten tämä eturyhmien verkosto on työskennellyt lonkeroillaan niin monilla Amerikan poliittisen ja taloudellisen elämän osa-alueilla kuluneiden vuosikymmenten aikana, voi päätellä, miten tarkkanäköinen Eisenhowerin varoitus oli.

Mutta amerikkalaisen kulttuurin militarisoituminen on ollut vielä hienovaraisempaa ja läpitunkevampaa. Se on ollut ilmeistä toisesta maailmansodasta lähtien, mutta se on kiihtynyt huomattavasti viime vuosina. Washingtonin toisen maailmansodan jälkeen omaksuman globaalin interventionistisen ulkopolitiikan kenties syövyttävin vaikutus kotimaassa on kohdistunut kansallisiin asenteisiin. Amerikkalaiset ovat alkaneet hyväksyä ”kansallisen turvallisuuden” nimissä tapahtuvat tunkeutumiset, joita he olisivat aiempina vuosikymmeninä vastustaneet jyrkästi. Esimerkkinä tästä ovat Patriot Act -lain eri säännökset sekä valvontajärjestelmä ja sen väärinkäytökset, joista NSA on esimerkkinä.

Suuntaus kohti tunkeilevampaa, militaristisempaa valtiota on tullut selvästi selvemmäksi syyskuun 11. päivän iskujen ja hallituksen reaktion jälkeen, mutta jo ennen tuota kauheaa päivää siitä oli selviä merkkejä. Kollegani Cato Institutessa ovat tehneet erinomaista työtä dokumentoidessaan Amerikan poliisivoimien asteittaista militarisoitumista, joka alkoi 1980-luvulla SWAT-tiimien lisääntyessä ja poliisiyksiköiden varustamisessa yhä tappavammilla sotilaallisilla laitteilla. terrorismin uhka tarjoaa vain viimeisimmän ja sopivimman perusteen jo pitkälle edenneen suuntauksen tehostamiselle. Useimmilla SWAT-iskuilla ei itse asiassa ole mitään tekemistä terrorismin kanssa; niitä käytetään etsintä- tai pidätysmääräysten toimittamiseen vähäisissä huumejutuissa.

Poliitikot oppivat jo varhain, että nopein tapa voittaa lemmikkialoitteen vastustus oli esittää se kansallisen turvallisuuden kannalta välttämättömänä. Niinpä laki, jolla liittovaltion hallitus otettiin ensimmäisen kerran mukaan perus- ja keskiasteen koulutukseen 1950-luvulla, oli nimeltään National Defense Education Act. Vastaavasti osavaltioiden välisen moottoritiejärjestelmän perustamista koskeva lainsäädäntö oli virallisesti National Defense Highway Act. Jälkikäteen ajateltuna presidentti George W. Bush luultavasti hukkasi tilaisuuden, kun hän ei nimittänyt Medicare-reseptilääke-etuutta koskevaa lainsäädäntöään National Defense Elderly Care Act -laiksi.

Ja sitten on vielä kielen yleinen militarisoituminen. Amerikan imperialistisen aikakauden nousu osuu samaan aikaan kuin ”sota”-metaforan suosittu käyttö. Viime vuosikymmeninä on käyty ”sotia” kaikkea vastaan syövästä köyhyyteen, lukutaidottomuuteen ja lihavuuteen. Ja tietysti meillä on edelleen aina läsnä oleva sota laittomia huumeita vastaan, jonka Richard Nixon julisti yli neljä vuosikymmentä sitten. Kielellä on merkitystä, ja mieltymys tällaiseen retoriikkaan on paljastava ja huolestuttava osoitus siitä, miten syvälle varuskuntamentaliteetti on juurtunut amerikkalaiseen kulttuuriin.

Toinen merkki on kasvava taipumus käyttää väärin termiä ”ylipäällikkö”.  Perustuslaissa todetaan selvästi, että presidentti on asevoimien ylipäällikkö. Tähän säännökseen oli kaksi syytä. Yksi oli varmistaa armeijan kiistaton siviilivalvonta. Toinen oli estää kongressin puuttuminen komentoketjuun.

Yksi asia on kuitenkin täysin selvä. Perustuslaki ei tehnyt presidentistä maan ylipäällikköä. Valitettavasti poliitikot, asiantuntijat ja tavalliset amerikkalaiset eivät enää ymmärrä tätä eroa. Ajatus siitä, että presidentti on kansallinen komentaja, joka voi ohjata maata ja että meidän velvollisuutemme alaisina on tervehtiä ja seurata hänen johtoaan, on vieras ja syvästi epäamerikkalainen käsite. Se myös epäsuorasti vahvistaa keisarillisen presidenttikunnan vääristyneen opin, jonka mukaan vain presidentti (ylipäällikkömme) saa päättää, milloin kansakunta lähtee sotaan. Molemmat ovat täysin perustuslain vastaisia, historiattomia ja epäterveellisiä asenteita. Silti niistä on tullut yleisiä, ellei jopa hallitsevia asenteita 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Amerikassa. Ja se on pelottavaa. Presidentin pitäminen kansakunnan ylipäällikkönä on henkisesti militarisoituneen yhteiskunnan ruumiillistuma.

Kylmän sodan kynnyksellä yhteiskuntakommentaattori Garet Garrett varoitti, että Amerikka ei voi loputtomiin pysyä tasavaltana kotimaassaan ja nauttia rajoitetun hallinnon ja vankkojen kansalaisvapauksien arvoista samalla, kun se ottaa ulkomailla yhä enemmän imperiumin piirteitä. Hän ennusti, että vähitellen jälkimmäisen vaatimukset muuttuisivat jyrkästi ja lopulta jäisivät edellisen varjoon. Kuten Eisenhowerin jäähyväispuheen tapauksessa, Garrettin varoitus vaikuttaa liiankin tarkkanäköiseltä.

Amerikkalaiset lähestyvät nopeasti kohtaa, jossa heidän on tehtävä jyrkkä valinta. Joko Yhdysvallat omaksuu varovaisemman roolin maailmassa — osittain säilyttääkseen sen, mitä sen sisäisistä vapauksista on jäljellä — tai nämä vapaudet jatkavat rapautumistaan (kenties niin paljon, ettei niitä enää voi palauttaa) kansallisen turvallisuuden nimissä. Tämä valinta ratkaisee paitsi sen, miten Yhdysvaltoja puolustetaan tulevaisuudessa, myös sen, säilyttääkö tämä maa ne arvot ja periaatteet, joiden vuoksi sitä kannattaa puolustaa.

 

Artikkelin julkaissut National Interest

Amerikan militarismi tuhoaa ihmiskunnan tulevaisuuden

“Rauhan kulttuuri on universaali. Se on yhteinen ihmisille ja kansakunnille ympäri maailman. Nykypäivän “sodan kulttuuri” on USA:n hegemoninen projekti, joka perustuu konfliktin ja vastakkainasettelun luomiseen maitten välille. Se on tämä (yksisuuntainen) globaalin sodankäynnin projekti jonka aikeena on tuhota ihmiskunta.”

— Prof. Michel Chossudovsky, “Towards a Culture of World Peace”

Sodanlietsonta on ihmiskunnan vastainen impulssi

22.5.2019 – Aggressiivisten sotien ankara raivokkuus jatkuu meidän katsellessamme epäoikeutettujen aggressiivisten tapahtumien tapahtumista Irania vastaan Persianlahdella. Tässä näkee kontrastin todellisen ongelman ja kuvitteellisen ongelman välillä. Motivoiva tekijä signaloi yhtä asiaa, mikä on amerikkalaisen eliitin mielessä: “me olemme kaikkein voimakkain kansakunta maailmassa” eikä kenenkään muun tulisi haastaa ylivaltaamme — naiivi pahantahtoinen Amerikan nykyjohdon ajattelutapa. 21. vuosisadalla kehittyneessä teknologisessa sodankäynnissä merkittävät lopputulokset eivät jätä mitään koskemattomaksi, poislukien kaikkien elävien olentojen kuolleet ruumiit. Olipa kyseessä sitten Bolton, Pompeo tai Trump, heillä ei ole loogista ymmärrystä siitä miten heidän tekonsa voisivat vaarantaa kaiken muun ihmiskunnan. Kaikkien todennäköisyyksien vallitessa sotahysteria on harhautus kotimaan ongelmista, jotka ovat Trumpin hallinnolla vastassa. Rauhaa haluava rationaalisuus vaatii objektiivista arvostelukykyä. Voisimmeko me, tietonen ihmiskunta, pitää näitä naiiveja ihmisiä poissa aikaansaamasta jälleen yhtä ydinkatastrofia Lähi-Idän arabialueilla? Ongelmien ratkaisu järkeilemällä ja dialogilla öykkäröinnin ja aggression sijaan. Ihmiselämän pyhyys perustuu moraaliseen ja intellektuaaliseen johtajuuteen ja siihen, että ollaan avoimia kuuntelemaan ja oppimaan JÄRJEN ääniä. Jos Iranin johto olisi välkky, sen olisi pitänyt reagoida nopeasti etsiessään ykseyttä lähinaapuriensa kanssa (Turkki, Pakistan, Saudi-Arabia) ja kaikkien arabien ja muslimien valtioiden kanssa voimakkaan moraaliseksi vastavoimaksi USA:n suunnitelmille. Maailmasta on nopeasti tulossa väkivaltainen paikka tienhaarassa. Kaikki ihmiselämän tavat vaativat suojaa ja turvaa suurilta pahuuksilta. Ben Tarnoff (“Weaponised AI is Coming. Are Algorithmic Forever Wars our Future?” ICH: 10/13/18)  panee merkille nopean sotaisuuden:

9/11-sodat jatkuvat, eikä loppua näy. Nyt Pentagon investoi paljon teknologioihin, jotka tehostavat niitä. Ottamalla käyttöön viimeisimmät työkalut joita teknologiateollisuudella on tarjota USA:n asevoimat on luomassa enemmän automatisoidun sodankäynnin muodon — sellaisen joka suuresti kasvattaa kykyään käydä sotaa kaikkialla ikuisesti.

Amerikka ja sen liittolaiset Lähi-Idässä eivät kohtaa muuta suurta vastustajaa kuin itsensä, joka on vastassa omien naiivien sotateollisen ylemmyyden designien kanssa. Millekkään havaittavalle ongelmalle tai Amerikkaa kohtaavalle sotilaalliselle uhalle Iranista ei ole perusteita. Joten miksi puskea armaada Persianlahdelle? Se ei ole rauhaa varten, eikä ihmiskunnan suojelemista varten miltään sitä uhkaavalta välittömältä uhalta minkään strategisen pelipöydän alueelta. Rationaalisesti ottaen, Amerikan johtajiston mielenlaatu tuntuu olevan täysin vailla järkeä ja tilivelvollisuutta. Sodat eivät tuo erilaista yhteiskuntaa rauhanneuvottelujen ääreen, vaan yksinkertaisesti tuhoavat kaikki mahdollisuudet dialogille ja rauhalliselle ongelmanratkaisulle. Epäilemättä USA:n nykyinen hallinto tarvitsee vahvaa haastamista tehdäkseen navigoinnissaan muutoksen. Kuvittele jos Venäjä tai Kiina toisivat armaadan joukkojaan Atlantin yli tai Tyynelle valtamerelle, eikö se olisi rationaalista ja rauhaa rakenta strategia globaaleille tarkkailijoille tai Amerikan johtajistolle? Nykyään noin 62 amerikkalaista organisaatiota on pyytänyt USA:n kongressia harkitsemaan ratkaisuna lopettaa Iranin uhkaileminen sodalla. Amerikka pakottaa sadistista sotastrategiaansa muun ihmiskunnan niskoille.

UNO ja sen muut suuret globaalista rauhasta ja turvallisuudesta vastuussa olevat jäsenet ovat osoittautuneet seremoniallisiksi väittelykerhoiksi ja ne toimivat vastoin niiden peruskirjassa ilmoitettua olemusta ja tarkoitusta. Globaali ihmiskunta tuntee piinaavan tuskan ja haluaa nähdä ennalta systeemin muutokset ja uuden globaalin organisaation synnyn, joka on vastuussa globaalille yhteisölle, eikä abstrakteille kansallisvaltioille. Kuten entisaikoina, jälleen kerran muutama läntinen egoistinen johtaja on manipuloinut aikaa ja mahdollisuuksia sanella ja sabotoida ihmiskunnan intressejä. Globaali ihmiskunta on nettosumma kaikista heidän pohdiskeluistaan, mutta ilman merkittävää roolia uusien globaalien sotapäälliköiden haastamisessa.

Presidentti Trumpin epätoivoisesti tarvitsee miettiä uudelleen rooliaan Amerikan johtajana. Vastuullisena johtajana ei voi tahdonvaraisesti johdattaa harkittua suunnitelmaa typerästä vihamielisyydestä ja ihmiskunnan tuhosta. Joskus aikoinaan kerran Amerikka oli rikastunut intellektuaalisilla kyvyillä nähdä miten suojella muuta maailmaa. Mutta sen nykyiset johtajat ja suurinstituutiot tuntuvat uhmaavan yhteiselon logiikkaa muun globaalin yhteisön kanssa. Todellakin, Amerikan johtajilta puuttuu edes vähäinen olemus Thomas Painen historiallisesta ”Maalaisjärjestä” muutokseen, mutta historiallinen muutos tulee korvaamaan Amerikan globaalin johdon kuvan muilla, muulle ihmiskunnalle paljon ymmärtäväisemmillä ja relevanteilla kuvilla. Amerikan poliitikot ovat tottuneet jättämään huomiotta globaalin rauhallisen yhteiselon imperatiivit.

Egoistiset poliitikot tavoittelevat sotataloutta, mutta USA:n sotilaat ovat sotakulttuuria vastaan

Amerikka tuntuu olevan väistämättömän moraalisen ja intellektuaalisen järjenkäytön siirtymän reunalla, mutta se ei toteuta tätä rationaalisen muutosprosessin tai tulevaisuuden luonnin avulla. Washingtonilainen sotakulttuuri on lamaannuttanut USA:n lainsäätäjät, eivätkä he ajattele rationaalisesti tai toimi vastuullisesti globaalien asioiden hoidossa. Niin omituista kuin se onkin, presidentti Trump ja John Bolton eivät osaa selittää miksi joka päivä 18-25 USA:n sotaveteraania tekee itsemurhan. (“Why Do Soldiers Commit Suicide and Global Warlords.” Uncommon Thought Journal, USA).

Moraalinen ja älyllinen pimeys uusiutuu nykyisen USA:n puolustusvoimain komentajan johdolla. Kiinnostaako johtajia suojella kallisarvoista ihmiselämää? Useimmat nykypäivän poliitikot eivät ole vastuullisia johtajia vaan näyttelijöitä, jotka esittävät edustavansa kansallisia intressejä. He oppivat nostamaan valitsijamiesten tunteita pintaan voittaakseen vaalit, mutta epäonnistuvat käyttäytymään kuin vastuulliset johtajat. He näkevät ihmiskunnan pelkästään numeroin, eivät kallisarvoisen elämän kohteena ja arvosta suurempaa universaalia kontekstia. Useasti nämä ovat irtaantuneet normaalista ihmisajattelusta ja heidän ongelmistaan, ovat epäileväisiä ja paranoideja ja pitävät menestystä vihan, rappion, häikäilemättömyyden ja julmuuden hinnalla saavutettavana asiana — nämä kaikki ovat osa heidän sisäistä arvojärjestystään, mikä tekee politiikasta egomaanisen mielen, petkutuksen ja strategisten prioriteettien kammottavaa peliä. Tämä vaatii älykästä omistautumista kansainvälisen rauhan ja kaikkien turvallisuuden periaatteille, ei-aggressiota globaalien järjestelmien toiminnassa, elämän suojelua ja tasapainoista ekologista yhteiselon kulttuuria koko Universumissa. Amerikka, johtava teollisuusvalta on välinpitämätön näitä asiaankuuluvia elämän tekijöitä kohtaan.

We, the People — Ihmiskunta on kykeneväinen haastamaan sodan kammottavan kurjuuden

Ihmisten onnellisuuden ja solidaarisuuden tarkoitus ei ole väkivalta, sodat ja aggressio. Kaikki sodat jatkavat väkivaltaa, pelkoa ja kostonhimoa ikuisuuksiin ihmiskuntaa vastaan, ja niiden tarkoitus on sivilisaation tuho sekä ihmisarvon riisto seuraavilta sukupolvilta.  Bruce Gambrill Foster (“The Scourge Of War: The Shameless Marketing of Violence” Information Clearing House), havainnoi: Yhteys järjestäytyneen rikollisuuden väkivaltaa vastaan taistelun, esimerkiksi, sekä sotien välillä voidaan helposti saada selville. Molemmissa valuu veri… Jos yksinkertaisimmatkin ilomme ovat kiedottuja konfliktiin, kuolemaan ja alistamiseen, mitä toivoa on silloin erottaa ja kammoksua sekä lopulta lopettaa todellinen aseellisen konfliktin pahuus, sodankäynnin vitsaus?”

Globaali ihmiskunta on nettouhri muutaman sotaloordin katastrofiselle hulluudelle. Oppiko presidentti Trump mitään menneisyydestä, jotta hän olisi voinut muuttaa jotain hänen tiedoillaan, historiallaan ja elämänfaktoillaan, tietääkseen hänen visionsa heikkoudet ja vahvuudet, ja muuttaakseen ja uudistaakseen mieltään ja käyttäytymistään, kun tosiasiat edellyttävät muutosta, olipa kyse sitten päätöksenteosta tai globaalista käyttäytymisestä? Loppujen lopuksi, kuuntelu ja oppiminen ovat kriittisiä tekijöitä kun halutaan muuttaa 21. vuosisadan poliittisen johtajuuden roolia, ja niin on myös joustavuusmekanismi, joka rakennetaan toimivaan johtajuuteen. Mutta ei ole olemassa älykkäitä ja proaktiivisia johtajia, joilla olisi tulevaisuudenvisio nähdä imperatiivi Yhdelle Ihmiskunnalle, poislukien naiivi ja itsekeskeinen egomaani, joka on täynnä vallantunnetta, joka on peräisin trivialiteeteista ja julmuudesta, jolla kiduttaa ja tappaa ihmiskunta ja tuhota ekologinen elinympäristö. Mutta vastoin entisten eurooppalaisten, nykyisten amerikkalaisten, brutaaleja mielikuvia ja toimia, kansainvälinen yhteisö on perillä asioista, kypsä ja sillä on moraalinen sekä intellektuaalinen kyky tietää ja ymmärtää elämän faktat ja haastaa poliittisesti vaarassa oleva tunteettomuus ja ihmiskunnan ykseys sotien terrorismin brutaaliutta vastaan, joka yhdistää heidät yhteisen kohtalon alle enemmän kuin jakaa heitä millään vastoinkäymisellä tai erillisillä kansallisidentiteeteillä.

Edistysmielinen kehitys on uusi informaatioajan uskottava globaali Yhden Ihmiskunnan Ajattelutavan kulttuuri ja uusi proaktiivinen vahvojen siteiden sivilisaatio ja kansojen välinen kulttuurillinenhengenheimolaisuus — globaali kansalaisten osallistuminen sosiaaliseen, taloudelliseen ja poliittiseen ajatteluun ja globalisaatioon — ihminen yhdessä kolkassa maailmaa tuntee, miettii ja ajattelee-reagoi siihen mitä tapahtuu ihmiselle toisessa kolkassa. Ihmiskunta ei ole sokea eikä kyvytön, se määrittelee oman tarkoituksensa, merkityksensä ja identiteettinsä rauhalle ja harmonialle, jonka systeemin valtainstituutiot — olivatpa ne sitten Amerikassa, Lähi-Idässä, Euroopassa tai muualla — surkeasti epäonnistuivat  tunnustamaan tai pitämään arvossa niiden tärkeyttä globaaleissa poliittisissa suhteissa.

Paul Craig Roberts (The Next War on Washington’s Agenda”) ajatteli rationaalisesti kysyessään seuraavan kysymyksen: Me, amerikkalaisina, joudumme kysymään itseltämme mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi valtiomme on niin provokatiivinen kohti islamia, Venäjää, Kiinaa, Irania? Mitä tarkoitusta, kenen tarkoitusta tässä palvellaan? Ei ainakaan meidän…….. Mihin me menemme tästä? Jos ei ydintuhoon, amerikkalaisten tulee herätä. Jalkapallopelit, porno ja ostoskeskukset ovat yksi juttu. Ihmiselämän selviäminen on toinen. Washington, eli ”kansan edustajisto” koostuu ainoastaan muutamasta vallassa olevasta omasta lehmästä ojassa. Nämä yksityiset lehmät, ei Amerikan kansa, kontrolloi USA:n valtiota. Tämän takia mikään mitä USA:n valtio tekee ei hyödytä amerikkalaisia.

 

Artikkelin julkaissut transcend.org