Eräs kaikkein innostavimmista ja todellakin jonkin verran kuumottavista teknologian muodoista on nanoteknologia. Se on teknologiaa, jossa käytetään materiaa atomi-, molekyyli- ja supramolekyylitasoilla ja manipuloidaan materiaa nanometrikokoluokassa. Sellaiselle teknologialle on monenlaisia käyttökohteita, kuten teollisuuskäyttö, lääketiede, ilmailu, insinööritiede, arkkitehtuuri, elektroniikka, biomateriaalit, ekologiset käyttökohteet kuten öljyvuodot tai muovijäte, sekä monet muut kohteet, ja se on monessakin mielessä luvannut parempaa tulevaisuutta. Jopa tätä lukiessasi markkinoille tulee lukemattomia nanoteknologiaa hyödyntäviä tuotteita, esim. kankaita, materiaaleja, antibakteerisia aineita, maatalouden kemikaaleja ja jopa lastenruokaa. Kuten aina on asian laita uusissa teknologioissa, ne tulevat huolettamaan niiden ympäristölle ja yhteiskuntaan aiheuttamien vaikutustensa vuoksi, ja nanoteknologian tapauksessa on keskusteltu paljon siitä miten turvallista se on. Myös erilaisia tuomiopäivän skenaarioita on esitetty, kuten karmeimmassa tieteiselokuvassa ikään. Eräs kaikkein kuumottavimmista ja painajaismaisimmista mahdollisuuksista on tilanne, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä “Harmaa Mönjä” (Grey Goo).

Harmaa mönjä on nanoteknologian painajaisskenaario, jonka ensimmäisenä keksi matemaatikko ja molekyylisen nanoteknologian pioneeri Eric Drexler, joka ensimmäisenä otti termin käyttöön vuoden 1986 kirjassa Engines of Creation. Perusidea on oletuksessa, että nykyinen kehitysvauhtimme tulee jossain kohtaa saavuttamaan tason, jolloin me kykenemme luomaan itseään monistavia (engl. self-replicate, replikoituvia) nanoteknologisia koneita, joko tarkoituksella tai vahingossa. Nämä nanokoneet olisivat äärimmäisen pieniä versioita itseään kopioivista roboteista, joilla matemaatikko John von Neumann spekuloi ensimmäisenä. Tässä versiossa kuitenkin robotit olisivat liian pieniä, jotta niitä voitaisiin nähdä paljain silmin. Nämä nanokoneet kykenisivät teoreettisesti luomaan kopioita itsestään, ja niillä ei olisi tarvetta voimanlähteelle, sillä ne kykenisivät hajottamaan ympärillään olevia materiaaleja ja käyttämään niitä sähkön tuotantoon ja monistamaan itseään lisää.

Eric Drexler

Aluksi kuulostaa siltä kuin tämä olisi hieno teknologia, ja sellaisilla molekyylin kokoisilla kojeilla me voisimme periaatteessa ohjelmoida ne rakentamaan tai tekemään mitä me haluamme. Niitä voisi ottaa ja niistä voisi muotoilla mitä tahansa materiaalia, kuin pikkuiset leegopalikat tai termiitit pesässään, ja ne olisivat korvaamattomia, mutta Drexlerin hypoteettinen Harmaan Mönjän skenaario ennustaa, että nämä koneet potentiaalisesti replikoituisivat täysin lapasesta lähteneellä tavalla, eksponentiaalisesti ja täysin rajatta, kuluttaen kaiken ympärillään olevan sähköksi ja monistaen itseään yhä enemmän ja enemmän, ja pahimmassa tapauksessa ne ottaisivat planeetan haltuunsa ja kuluttaisivat kaiken elämän maan päältä.

Drexler kirjoittaa:

Kuvittele sellainen replikaattori haahuilemassa kemikaalipullossa, tekemässä kopioita itsestään… ensimmäinen replikaattori kasaa kopion tuhannessa sekunnissa, kaksi replikaattoria kasaa kaksi muuta tuhannessa sekunnissa ja seuraavat neljä rakentavat neljä uutta, ja sitten kahdeksan rakentaa toiset kahdeksan. Kymmenen tunnin päästä ei ole 36 uutta replikaattoria, vaan 68 miljardia. Vähän alle päivässä ne painaisivat tonnin; alle kahdessa päivässä ne painaisivat enemmän kuin Maan massa; siihen vielä neljä tuntia lisää ja niiden massa ylittäisi Auringon ja kaikkien planeettojen yhteenlasketun massan — jos kemikaalipullo ei olisi loppunut kesken sitä ennen.

Varhaiset replikaattorit voisivat voittaa kaikkein kehittyneimmätkin organismit. ’Kasvit’ joilla on nykypäivän aurinkokennojen tehoiset ’lehdet’ , voittaisivat oikean elämän kasvit, ne täyttäisivät biosfäärin lehvistöllä jota ei voi syödä. Kestävät, kaikkiruokaiset ’bakteerit’ voittaisivat oikean elämän bakteerit: ne leviäisivät kuin siitepöly, ne replikoituisivat nopeasti ja muuttaisivat biosfäärin tomuksi päivissä. Vaaralliset replikaattorit voivat olla liian kova, pieni ja nopea vastus pysäytettäväksi — ainakin jos me emme valmistaudu niihin mitenkään. Meillä on vaikeuksia kontrolloida banaanikärpäsiä ja viruksia.

Mikä pitäisi tässä skenaariossa nanobotteja kurissa ja pysymässä ohjelmoinnissaan esim. syödä muovipulloja kaatopaikoilta tai öljyä öljyvuodosta? Mikä estää niitä menemästä rikki ja syömästä kaikkea muuta? Ilman käytännön ideaa miten pysäyttää niitä, robotit täyttäisivät planeetan ja mahdollisesti kaiken muunkin uskomattomalla nopeudella, ja näkyy. Maapallo, mahdollisesti muutkin planeetat aurinkokunnassa muuttuisivat pieniksi nälkäisiksi nanokoneiden joukoiksi, jotka vain jatkaisivat replikaatiota kunnes kaikki resurssit on kokonaan kulutettu loppuun. Jos tämän tapahtumiselle on pienintäkään mahdollisuutta, Drexler varoittaa, silloin meidän tulisi lopettaa tykkänään itseään kopioivien nanobottien kehittelyä. Hän toteaa, “Me emme voi sallia tietynlaisia onnettomuuksia itseään kopioivien kokoojien kanssa.” Se on helpottava ajatus, ja kaikki tuollainen on vähintäänkin kuumottavaa, jopa niin kovasti että se herätti valtionjohtoa keskustelemaan tarvittavista säännöistä ja valvonnasta sellaisen teknologian kehittämisessä, mutta miten todennäköistä on että tämä koskaan tapahtuisi hypoteettisen spekulaation ulkopuolella?

Pessimistisemmällä puolella asteikkoa meillä on niitä, jotka valitsevat uskoa että tämä on vain ajan kysymys, kyse ei ole siitä ”jos” vain ”milloin”, ja että ainoa tapa pysäyttää tämä on ottaa välittömästi käyttöön sellaista tutkimusta rajoittavat protokollat ja rajoitteet. Loppujen lopuksi, sellaiset itseään replikoivat robotit ovat jo tutkimuksen kohteita, joten mitä nopeammin me otamme käyttöön valvontaa tai lopetamme sen tykkänään, sitä parempi. Vakavamielisemmässä tilanteessa kun tämä teknologia väistämättä menee huonoksi tai sattuu jonkun vääriin käsiin, eräs tietojenkäsittelytieteilijä Bill Joy on varoittanut, “on paljon helpompaa luoda tuhoisia nanoteknologian käyttökohteita kuin rakentavia”. Ja kuitenkin, on esitetty toisella puolella, että sellaisilla roboteilla väistämättä olisi monenlaisia sisäänrakennettuja rajoitteita, jotka estäisivät niitä replikoitumasta täysin rajatta. On myös huomautettu että me emme välttämättä koskaan voi saavuttaa sellaisten robottien rakennuskykyä alunperinkään, sillä niiden olisi oltava tekoälyllisesti niin kehittyneitä, että sellaisen toteuttaminen pienessä mittakaavassa voi olla mahdotonta, ja sellaiset robotit lisäksi on nähty enemmän epäkäytännöllisinä eikä tavoittelemisen arvoisina. Niiden ohjelmointi olisi myös rajoittunutta, ja ajatellaan että vaikka ne eivät alkaisi replikoitumaan itsekseen, me todennäköisesti tunnistaisimme uhan ja kykenisimme neutraloimaan sen ennen sen ajautumista Harmaan Mönjän skenaarioon. Tämän leirin idea on, että on vakavampiakin huolia joita murehtia kuin Harmaan Mönjän scifi-kauhu. Eräs raportti Center for Responsible Nanotechnologylta sanoi tästä kaikesta:

Harmaa mönjä lopulta voi muuttua huolenaiheeksi joka vaatii erityistä politiikkaa. Kuitenkin mönjä olisi äärimmäisen vaikeaa suunnitella ja rakentaa, ja sen replikoituminen olisi tehotonta. Pahempia ja välittömämpiäkin vaaroja voi aiheutua ei-replikoituvista nanoaseista. Koska molekulaarisesta tuotannosta aiheutuu monenlaisia riskejä, jotka voivat toteutua melkein heti teknologian kehittämisen jälkeen, harmaa mönjä ei pitäisi olla huolenaihe. Harmaaseen mönjään keskittyminen mahdollistaa kiireellisempien teknologisten ja turvallisuusongelmien jäädä paitsioon.

Jopa Drexler itse otti etäisyyttä sellaisen skenaarion vakavuudesta ja mahdollisuudesta, ja myöhempinä vuosina esitti, että Harmaa Mönjä olisi vähemmän ja vähemmän uskottava skenaario, erityisesti tällä hetkellä käytössä olevilla tuotantomenetelmillä. Hän on astunut esiin sanomaan, että sen tyyppiset robotit, joita tässä skenaariossa pelättiin, ovat tarpeettoman monimutkaisia, eivätkä ne ole edes käytännöllisiä tai tarpeellisia nanoteknologian hyödyistä nauttimiselle. Hän on nyt sitä mieltä, että huomiomme olisi parempi kohdistaa muihin nanoteknologian potentiaalisiin ongelmiin. Nanotechnology-julkaisussa elokuussa 2004 julkaistussa artikkelissa, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Chris Phoenixin kanssa, hän sanoi:

Nanoteknologiaan perustuvat valmistusmenetelmät voivat olla täysin ei-biologisia ja turvallisia: sellaisilla järjestelmillä ei ole kykyä liikkua, käyttää luonnonvaroja tai mutatoitua inkrementaalisesti. Lisäksi itsereplikaatio on tarpeetonta: erittäin tuottavien nanokoneiden kehittämistä ja käyttöä (nanotehtaat) ei ole pakko toteuttaa käyttämällä autonomisia itsereplikoituvia nanokoneita. Vastaavasti, sellaisen koneen rakentaminen, joka muistuttaa vaarallista itsereplikoituvaa nanokonetta, voi ja tulee olla kiellettyä. Vaikka kehittyneet nanoteknologiat saattavat (suurella vaivalla ja vähillä insentiiveillä) olla käytössä sellaisten laitteiden tuotannossa, muut huolet ovat tällä hetkellä suurempi ongelma. Koska asejärjestelmät tulevat olemaan sekä helpompaa rakentaa että todennäköisempi sijoituskohde, vaarallisten järjestelmien potentiaalia tarkasteltaessa tulisi pitää mielessä sotilaallisen kilpailun ja aseiden kontrollin konteksti.

Joten onko nanoteknologia turvallista? Onko se vastaus rukouksiimme ja uraauurtava teknologia, joka tulee pelastamaan maailman ja tekemään elämästämme helpompaa? Vai osoittautuuko se meidän tuhoksemme? Koska kaikki on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän lapsenkengissään, ei ole tällä hetkellä keinoa tietää varmasti, ja me olemme tuntemattomilla vesillä. Saammeko sen toimimaan, vai tuhoaako Harmaa Mönjä meidät kaikki? Vain aika voi näyttää.

  Artikkelin julkaissut Mysterious Universe