Simone Mendez oli nuori ilmavoimien lentäjä vuonna 1981. Hänelle myönnettiin huippusalainen turvaluokitus tietoliikenneasiantuntijana 2069. viestintälentolaivueessa Nellisin ilmatukikohdassa, joka tunnetaan Area 51:stä.
Kuten hän kertoi puhelimitse, kun tämän tekstin kirjoittaja teki tutkimusta kirjaa The Greys Have Been Framed: Exploitation in the UFO Community varten, Mendez oli kiinnostunut UFOista jo ennen kuin hän saapui Nellisiin. Hän oli nähnyt havainnon vuosia aiemmin kotimaassaan Illinoisissa. Tämän seurauksena hän solmi suhteita Mutual UFO Networkin (MUFON) jäseniin, joiden kanssa Mendez jatkoi yhteydenpitoa koko ilmavoimien palvelusaikansa ajan.
Lokakuussa 1981 miespuolinen työtoveri, salanimellä ”Airman Green”, lähestyi Mendeziä hänen tukikohdan ulkopuolisessa asunnossaan. Hänellä oli hallussaan monikirjaiminen kopio väitetystä salaisesta lähetyksestä, jonka väitettiin tulleen viestikeskukseen, jossa he työskentelivät. Asiakirjassa esitettiin, että Pohjois-Amerikan ilmatilapuolustus NORAD (North American Aerospace Defense Command) seurasi ryhmää tuntemattomia esineitä, jotka olivat peräisin syväavaruudesta. Joidenkin kohteiden väitettiin tulleen Maan ilmakehään, suuntaavan kohti Moskovaa ja leijuvan siellä yli tunnin ajan. Mendez säilytti kopion viestin sisältävästä lomakkeesta.
Seuraavien kuukausien aikana kehittyi monimutkainen tapahtumasarja, joka on nyt, yli 40 vuotta myöhemmin, yhä sekava ja hämärä. Lentosotamies Greenin entinen tyttöystävä — siviili — ilmestyi Mendezin asunnolle tammikuussa 1982 ja ilmoitti Simonelle, että salaperäinen asiakirja oli väärennös ja että Simonen oli välittömästi seurattava häntä tukikohtaan. Mendez teki vapaaehtoisesti kuten pyydettiin ja luovutti kopionsa ilmavoimille. Sen jälkeen Mendez joutui kuukausien ajan FBI:n ja ilmavoimien erityistutkimusviraston (Office of Special Investigations, OSI) emotionaalisesti uuvuttavaan kuulusteluun, johon sisältyi uhkauksia pitkäaikaisesta vankeudesta. Hänen asuntonsa tutkittiin perusteellisesti ja hänen kirjeenvaihtonsa takavarikoitiin.
Hänet vapautettiin lopulta kaikista vakoilusyytteistä, mutta vasta sitten, kun hänen turvallisuusselvityksensä peruutettiin. Hän joutui työskentelemään pesulassa Tinkerin lentotukikohdassa Oklahomassa. Mielenkiintoista on, että OSI jatkoi edelleen satunnaisesti hänen luonaan käymistä ja keskustelua hänen toiminnastaan, kuten MUFON-konferenssiin osallistumisesta.
Useimpien UFO-harrastajien ei liene vaikea ymmärtää sen odottamattoman tilanteen epävarmuutta, johon 21-vuotias Mendez äkillisesti joutui sinä lokakuun päivänä vuonna 1981. Hän on äskettäin ilmoittanut epäilevänsä, että asiakirja oli itse asiassa väärennös. Tämä oli ilmavoimien kanta, joka selvitettiin ja selitettiin terävästi FOIA-asiakirjoissa, jotka lopulta julkaistiin.
George Hansenin (The Trickster and the Paranormal) ja allekirjoittaneen kaltaiset tutkijat epäilevät, että Mendez on saattanut joutua vastatiedusteluoperaatioon, jonka tarkoituksena on mahdollisesti seurata MUFONin ja UFO-yhteisön kautta kulkevia tietolinjoja ja tarkemmin sanottuna tunnistaa huonoja toimijoita. Ajattele väriainepakkauksen heittämistä vajoamisreikään ja katsomista, mistä se tulee ulos. Hansen ehdotti erityisesti, että Mendezin kiinnostus UFOihin ja yhteydet MUFONiin eivät ehkä olleet sattumaa, vaan että niitä käytettiin hyväksi.
Lisätietoja Simone Mendezin tapauksesta on kohdassa Just Cause: Numero 28, kesäkuu 1991: Mendez vastaan byrokratia — UFO-”vakoilutapaus” ja Just Cause: Numero 29, syyskuu 1991: Mendez vastaan byrokratia — Toinen osa. Nämä kaksi julkaisua kuvastavat Mendezin ja tutkija Barry Greenwoodin onnistuneita ponnisteluja saada hänen palvelustietonsa ja valikoitua materiaalia julkaistuksi FOIA:n kautta, joka vahvisti hänen kuvauksensa tapahtumaketjusta.
Mendezin tapauksen kontekstin ymmärtämiseksi on hyödyllistä tarkastella 1980-luvun ufologian villin lännen aikakautta ja erityisesti ilmavoimien Richard Dotyyn liittyviä tapahtumia. Samoihin aikoihin, kun Mendeziä lähestyttiin paljastavien dokumenttien kanssa, Linda Moulton Howe, Bill Moore ja epäonninen Paul Bennewitz tekivät Dotyn kanssa juttuja Kirtlandin lentotukikohdassa.
Toisin kuin Mendez, Doty näytti Moulton Howelle tallenteita, joiden väitettiin edustavan paradigmaa muuttavaa virallista dokumentaatiota avaruusolentojen laajamittaisesta läsnäolosta. Merkittävää on, että Bennewitzille esiteltiin myös asiakirjoja, joiden salaliittolaiset Moore ja Doty myöhemmin myönsivät olevan vääriä, mutta vasta sitten, kun hän oli vajonnut harhaiseen pelkoon siitä, että planeetta on avaruusolentojen hyökkäyksen kohteena.
On varsin mielenkiintoista, että Doty ei saanut mitään selviä seurauksia tai valvontaa siitä, että hän levitti väärennettyjä tietoja, eikä ainakaan siinä määrin kuin Mendez, joka ei ollut edes hänelle luovutetun asiakirjan luoja. Mendez ei myöskään kierrättänyt väärennettyjä asiakirjoja, kuten Doty teki. Oliko OSI muokkaamassa UFO-yhteisöä pyrkiessään kitkemään vakoojia?
George Hansen esitti kirjassaan The Trickster and the Paranormal, että Dotyyn kaltaisia henkilöitä saatetaan värvätä OSI:n palvelukseen juuri heidän ongelmallisen UFO-taustansa vuoksi, ei siitä huolimatta. Kun Doty vehtasi Mooren ja Moulton Howen kanssa, hänen epäilyttävä osallistumisensa ufologiaan oli jo tiedossa, ja Hansen väitti, että se saatettiin nähdä eduksi: hänet voitiin helposti saattaa epäilyttävään valoon, jos hän jäi kiinni jostakin, joka nolasi viraston. Lisäksi oli mahdollista, että OSI:llä oli samanlaisia suunnitelmia Mendezin suhteen sen jälkeen, kun hänet oli vapautettu syytteistä, mikä saattaisi selittää sen jatkuvan yhteydenpidon häneen.
Muihin 1980-luvun uutisiin kuuluu Vincente ”Vinnie” DePaulan tapaus. Hän muutti Kuubasta Yhdysvaltoihin lapsena ja varttui työskentelemään puolustusteollisuudessa. Ron Regehrin ylläpitämän verkkosivuston mukaan DePaula työskenteli turvaluokiteltujen satelliittijärjestelmien parissa. Regehr työskenteli myös puolustusteollisuudessa, ja näin hän ilmeisesti tapasi ja ystävystyi Vinnien kanssa.
Urauran lisäksi miehiä yhdisti myös kiinnostus UFOihin. Regehr oli pitkään ollut MUFONin ja UFO-yhteisön tukipilari. DePaulasta näyttää tulleen niin ikään aktiivinen MUFON-piireissä.
Vinnie DePaulalla oli sittemmin syytä piirtää avaruusolennon pää. Olivatpa syyt mitkä tahansa, ne liittyivät henkilöön, jonka identiteetin DePaula halusi pitää salassa. Piirros sai jonkin verran mainetta ufologian piirissä, ja sen kerrotaan aiheuttaneen sarjan kuulusteluja, jotka suoritti puolustusvoimien tiedustelupalvelu (Defense Intelligence Service, DIS), joka myöhemmin yhdistettiin puolustusvoimien turvallisuuspalveluun. DIS halusi ilmeisesti tietää, kuka kuvasi DePaulalle piirroksessa esitetyn avaruusolion.
Regehrin verkkosivujen mukaan 18. huhtikuuta ja 31. lokakuuta 1986 välisenä aikana suoritettiin neljä kuulustelua, joiden kesto oli yhteensä 41 tuntia. Elokuun 22. päivänä aloitetun istunnon kerrotaan kestäneen noin 28 tuntia. Vinnie julisti myöhemmin, ettei hän ”kertonut heille mitään”.
Valitettavasti vuonna 2015 toimitetut FOIA-pyynnöt eivät tuottaneet tulosta. Puolustusvoimien turvallisuuspalvelu ilmoitti, ettei se säilytä mitään sellaisia asiakirjoja, jotka sen edeltäjä olisi voinut koota DePaulasta vuonna 1986.
MUFON-piireissä ja ympäröivässä yhteisössä yleisesti ottaen näytti siltä, että DePaulaa ahdisteltiin syistä, jotka liittyivät hallituksen tutkimuksiin avaruusolennoista. Tähän näytti liittyvän myös hänen tietonsa satelliittijärjestelmien toiminnasta ja niistä saatavista tiedoista, mikä oletettavasti lisäsi DePaulan tietämystä väitetyistä avaruusolennoista ja siitä, miten niiden avaruusalukset liikkuvat planeetalla.
Jos kaikki uskovat, että tapahtumien aikajana on riittävän lähellä tarkkaa, vaihtoehtoisiin teorioihin voisi kuulua se, että tiedustelupalvelut olisivat kiinnostuneita työntekijöiden toiminnasta. Näin voi olla silloin, kun henkilöt, joille on myönnetty turvaluokitus ja jotka ovat vastuussa salaisista satelliittitoiminnoista, luovat kontakteja, jotka heikentävät lojaalisuutta ja luottamusta työnantajaan. Tämä voi olla vielä huolestuttavampaa, kun nämä kontaktit näennäisesti heikentävät työnantajaa käyttämällä tarinoita ulkomaalaisista siinä määrin, että työntekijät salaavat kontaktiensa henkilöllisyyden. Voidaan katsoa, että salassa pidettävien tietojen hankkiminen on tiedustelupalveluille huomattavasti todennäköisempi huolenaihe kuin ET:n jahtaaminen.
Boyd Bushman
Tällaiset skenaariot eivät suinkaan rajoittuneet yksinomaan kaukaiseen menneisyyteen. Vuonna 2014 ainakin ufopiireissä kohua herätti tiedemies Boyd Bushmanin haastattelua sisältävä video, jossa Bushman kertoi sensaatiomaisia tarinoita väitettyjen avaruusolentojen peittelystä. Hän jopa jakoi valokuvia. Edesmenneen herra Bushmanin epäonneksi pian kävi ilmi, että kuvat avaruusolennoista muistuttivat hämmästyttävän paljon Walmartissa myytäviä figuureja. Myös muut hänen tiedostoissaan olevat kuvat osoittautuivat riittävällä tavalla asiayhteydestään irrotetuiksi ja vääristyneiksi tai yksinkertaisesti väärennöksiksi.
Edesmennyt Bushman erään kokoelmistaan löytyvän valokuvan kanssa
Tuolloin iäkäs Bushman kertoi, kuinka hän Lockheed Martinissa tekemänsä uran aikana kehitti verkoston, jossa hän vaihtoi tarinoita — ja ilmeisesti myös valokuvia — väitetystä avaruusolentojen toiminnasta Area 51:llä. Bushman esitti myös huomautuksia siitä, että kiinalaiset ja venäläiset tiedemiehet tekivät yhteistyötä amerikkalaisten kanssa ja että heidän kiinnostuksen kohteisiinsa kuului painovoiman vastainen teknologia. Bushman lisäsi, että jotkut näistä tiedemiehistä ja hän itse uskoivat, että suuri osa Area 51:llä salassa pidettävistä tiedoista pitäisi tuoda esiin, jotta ihmiset voisivat nähdä ne. Riittää, kun sanon, että se on aika kirkas punainen lippu sellaisen henkilön ilmaisemasta kannasta, jolle on myönnetty turvaluokitus.
Vuonna 2016 julkaistut FOIA-asiakirjat osoittavat, että vuonna 1999 Lockheed Martinin tutkijat huolestuivat niin paljon siitä, että Boyd Bushmanin kohteena oli hallituksen omistamien ja/tai turvaluokiteltujen tietojen hankkiminen, että he ilmoittivat asiasta FBI:lle. FBI:n asiakirjoista:
Julkaistut FBI:n lisätiedot osoittavat Bushmanin ”verkostoon” kuuluvien henkilöiden epäilyttävän toiminnan ja sen jälkeiset kyseenalaiset motiivit, sillä he oletettavasti rohkaisivat jakamaan salaista tietoa sillä edellytyksellä, että UFO-peittelyyn päästään käsiksi:
Huolimatta siitä, että joidenkin mielestä tämä saattaa tuntua melko ilmeiseltä esimerkiltä yrityksistä käyttää hyväksi ihmisten kiinnostusta UFOihin keinona manipuloida heitä, sekä skeptikot että uskovaiset eivät useinkaan ymmärrä seurauksia. Joissakin tilanteissa he eivät epäilemättä yksinkertaisesti ymmärrä tilanteita. Loppujen lopuksi näin ihmiset heräävät ja joutuvat alun perin epävarmoihin ja usein oikeudellisesti vaarallisiin olosuhteisiin: He ajattelivat UFOja eivätkä osanneet odottaa sitä.
Toisilla saattaa olla emotionaalinen vastenmielisyys — yhtä lailla kuin älylliset linssit silmien edessä — UFOja kohtaan vakoilun välineinä. Se vie yleensä kaiken hauskuuden hyvästä, kananlihaa nostattavasta tarinasta avaruusolentojen sieppauksesta tai yksinkertaisesti hylkää sen, kun mukana on väärennettyjä valokuvia ja asiakirjoja. Kuten Hansen ehdotti, olosuhteiden absurdius saattaa palvella rikoksentekijöitä.
Ei myöskään sovi tiettyjen vaikuttajien tai koko UFO-genren agendalle, että olosuhteet läpikäytäisiin kunnolla. Ilmeisesti ei ole niiden etujen mukaista, jotka käyttävät aihetta muitten hyväksikäyttöön, vaihtaa suuntaa ja ryhtyä kohottamaan yleistä tietoisuutta niistä mahdollisista sudenkuopista, joita maailman katsominen yksinomaan UFO-lasien läpi voi aiheuttaa.
Nyt on kulunut 70 vuotta siitä, kun CIA rahoitti UFO-ajatushautomoa, jonka tehtävänä oli arvioida tilannetta. Vaikka vuoden 1953 Robertson-paneelin tarkoituksista ja aikomuksista keskustellaan edelleen — kuten kaikesta aina — UFO-alakulttuurin piirissä, raportin ehkä merkittävin osa on edelleen ajankohtainen.
Vaikka todisteita UFO-havainnoista aiheutuvasta suorasta uhasta pidettiin ”täysin puutteellisina”, paneelin jäsenet ja tiedustelun ammattilaiset olivat yhtä mieltä siitä, että asiaan liittyviä vaaroja saattaa hyvinkin olla olemassa. Mikä tämä vaara on? Yleisön subjektiivisuus, joka johtaa joukkohysteriaan ja suurempaan haavoittuvuuteen mahdolliselle vihollisen psykologiselle sodankäynnille.
Kirjassa sukelletaan UFO-genren usein kyseenalaisiin tarinoihin, ja siinä käsitellään erityisesti New Mexicon Dulcessa sijaitsevan väitetyn maanalaisen avaruusolentotukikohdan olosuhteita. Adam jäljittää tarinat niiden alkulähteille ja kertoo näkemyksiään henkilökohtaisesta vuorovaikutuksestaan niiden henkilöiden kanssa, jotka elävät ja veistelevät näitä tarinoita.
Pyysin Adamia vastaamaan muutamaan kysymykseen blogikirjoitusta varten. Kysymyksiäni seuraa hänen vastauksensa alla. Hän toimitti myös oheiset kuvat.
Mikä sai sinut kirjoittamaan kirjan Saucers, Spooks and Kooks, ja mikä siinä sinulle itsellesi oli kaikkein tärkeintä?
Projekti kehittyi ajan myötä, ja se alkoi yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamastani artikkelista ”My Breakfast with Tal”, jossa kerroin yksityiskohtaisesti, miten mursin leivän itse Tal Levesquen kanssa. Hän on arvoituksellinen ja hieman hämärä hahmo, ja hän oli avainasemassa Dulcen tukikohdan tarinan/myytin edistämisessä 1980-luvun lopulla.
Asioiden edetessä aloin syventyä Dulcen tukikohtaan liittyviin moniin väitteisiin, joista monet Tal ja kourallinen muita olivat näennäisesti kylväneet, ja joissakin tapauksissa, kuten näytti, luoneet ne täysin tyhjästä. Ajan myötä projektista kehittyi pidempi artikkeli, jonka työnimi oli ”Deconstructing Dulce”. Aloitin koko Dulcen tukikohdan tarinan purkamisen, pohjimmiltaan kaikkien osatekijöiden purkamisen, yrittäen erottaa faktat fiktiosta ja purkaa Dulceen liittyvien monien näennäisesti valheellisten tarinoiden mutkia. Monet ufologian piirissä ovat valitettavasti ottaneet nuo tarinat evankeliumina seuraavien vuosien aikana. Niinpä artikkeli kasvoi niin, että siitä tuli lopulta kirjan mittainen, jotta se voisi kattaa kaikki tarinan näkökohdat ja ne monet ufologian ja tiedusteluyhteisön toimijat, jotka olivat auttaneet Dulcen tukikohdan tarinan muodostamisessa.
Yksi Dulcen tukikohdan tarinan keskeisistä väitteistä koski reptiliaanien ja Yhdysvaltain hallituksen välistä salaista sopimusta, jossa ET-teknologiaa vaihdettiin vastineeksi koehenkilöistä, joita käytettiin avaruusolentojen ja ihmisten hybridien jalostusohjelmassa. Pitkään on liikkunut huhuja, joiden mukaan myös karjan silpominen liittyi jotenkin näihin kokeisiin, joiden perimmäisenä tavoitteena oli väitetysti luoda ihmis-alienhybridejä kuolevan avaruusolentojen rodun säilyttämiseksi ja elvyttämiseksi.
Tarinan mukaan sankarillinen turvallisuusupseeri Thomas Castello johti kapinaa Dulcen tukikohdan avaruusolentopahiksia vastaan, ja lopputuloksena oli ammuskelu, jossa kuoli kuusikymmentäkuusi Dulcen tukikohdan työntekijää. Castellolla oli käytössään ”salama-ase”, jonka avulla hän pystyi tappamaan muutaman näistä ilkeistä muukalaisista ja häipymään Dulcesta, minkä jälkeen hänestä tuli pakeneva ilmiantaja. Tämä legendaarinen taistelu, joka oli kuin suoraan scifi B-elokuvan käsikirjoituksesta, tuli tunnetuksi nimellä ”Dulcen sota”.
Kirjassa Saucers, Spooks and Kooks selvittelet usean urbaanin myytin kaltaisen uskomuksen alkuperää liittyen Paul Bennewitziin ja Myrna Hanseniin ja heidän kohtalokkaisiin kohtaamisiin 80-luvulla. Miten paljon julkisesti hyväksytyistä avaruusolentoihin liittyvistä väitteistä sanoisit liittyvän suoraan Hanseniin sekä siihen vaikutukseen, joka hänellä oli Bennewitziin?
Myrna Hansen oli yksi ensimmäisistä niinsanotuista avaruusolentojen sieppaamista, paljon ennen kuin termi tuli muotiin. Hänen kohtaamisensa, tai miksi sitä haluaakin kutsua, tapahtui toukokuun alussa vuonna 1980, kun hän ja hänen poikansa Shawn, ajaessaan Eagle Nestissä, New Mexicossa, väitetysti näkivät, kuinka lehmä imettiin säteen avulla avaruusalukseen. Pian sen jälkeen heidätkin imettiin alukseen, jossa tapahtui kaikenlaista hulluutta, ensin avaruusolennot leikkelivät avutonta lehmää heidän kauhistuneiden silmiensä edessä, ja sitten Hansen joutui transsiin ja hänelle tehtiin jonkinlainen lääketieteellinen toimenpide.
Kohtaamisen jälkeen kauhuissaan oleva Hansen otti yhteyttä Cimarronin kaupungissa sijaitsevaan osavaltion poliisin toimistoon ja kertoi hullusta kohtaamisestaan veitsellä heiluvien lehmiä silpovien avaruusolentojen kanssa, ja Cimarronin toimistosta hänet ohjattiin New Mexicon osavaltion poliisille Gabe Valdezille. Hän työskenteli Dulcessa, ja hän oli jo saanut maineen, että hän oli oikea kaveri, kun oli kyse silvotuista lehmistä ja selittämättömistä valoista taivaalla. Valdez oli se, joka yhdisti Hansenin Paul Bennewitziin, ilmailutekniikkaan erikoistuneeseen yksityiseen valtion urakoitsijaan, joka oli muun muassa APRO:n jäsen. Bennewitzin APRO-yhteyksien kautta hän sai käyttöönsä Leo Sprinklen, Wyomingin yliopiston professorin, joka oli tutkinut UFO-tapauksia hypnoottisen regression avulla yli kymmenen vuoden ajan. Sprinkle suoritti useita hypnoottisia regressioita Hansenin kanssa Bennewitzin kotona ja erityisesti Bennewitzin Lincoln-auton sisällä, jonka ikkunat hän oli peittänyt alumiinifoliolla häiritäkseen avaruusolentojen säteilyä, jonka hän uskoi yrittävän häiritä Sprinklen hypnoottista regressiota Hansenin kanssa.
Kummallista kyllä, Sprinkle suoritti hypnoottisia regressioita vuonna 1973 toisen Judy Doraty -nimisen naisen kanssa, joka kertoi samanlaisen tarinan kuin Hansenin tarina avaruusolennoista ja avaruusalukseen imettävästä silvottavasta karjasta, joten se, kuinka paljon tässä oli ristipölytystä tai kontaminaatiota (eli tutkijat/regressiohoitajat johdattelivat väitettyjä todistajia tiettyyn johtopäätökseen), on edelleen avoin kysymys. On syytä huomata, että Bennewitz oli UFOihin kohdistuneen kiinnostuksensa lisäksi myös pysyvästi kiinnostunut karjansilpomisilmiöstä, joten nämä kaksi — UFOt ja karjan silpominen, voidaan olettaa — kietoutuivat yhteen hänen mielessään, ja tämä maailmankuva vuoti niihin, joiden kanssa hän oli tekemisissä.
Hansenin regressiot sisälsivät vakiomuotoisten avaruusolentojen sieppauskielikuvien kokoelman, kuten sen, että uhri imetään alukseen Star Trek -tyylisen vetosäteen avulla, minkä jälkeen hänet asetetaan transsiin ja hänelle tehdään lääketieteellisiä toimenpiteitä, jotka liittyvät lisääntymiseen ja avaruusolennon ja ihmisen hybridien luomiseen koeputkessa. Hansenille väitettiin, että häneen oli istutettu seurantalaite, niin sanottu ”avaruusolentojen implantti”, kuten ne tunnettiin tarinoissa, eikä hän muistanut ”kadonnutta aikaa”.
Kun Sprinkle/Hansenin regressiot etenivät yhä syvemmälle hänen piinattujen aivojensa syvyyksiin, paljastui, tai hän muisti tai sekoitti muistoja (valitse itse), että hänet oli kuljetettu salaiseen maanalaiseen laitokseen. Lääketieteellisen tutkimuksen aikana hänen kallonpohjaansa oli väitetysti istutettu metallinen esine, jonka avulla avaruusolennot voisivat ilmeisesti myöhemmin jäljittää hänet ja lähettää hänelle pahansuopia viestejä, minkä vuoksi Bennewitz näki vaivaa rakentaakseen foliohupun, jonka hän asetti autonsa ikkunoiden päälle hypnoottisten regressiosessioiden ajaksi.
Jossain vaiheessa maanalaisen tukikohdan seikkailua Hansen muisteli paenneensa vangitsijoidensa kynsistä ja törmänneensä useisiin nestemäisiin sammioihin, jotka sisälsivät ihmisten ja eläinten ruumiinosien jäänteitä. Bennewitz päätteli jotenkin, että tämä maanalainen laitos, jossa Hansen näki kaiken tämän, sijaitsi lähellä Dulcea. Kaikki nämä tarinan osatekijät liitettiin lopulta osaksi UFO-lorea, kuten me sen nyt tunnemme. Sikäli kuin olen saanut selville, termi ”harmaat” avaruusolennot oli toinen kielikuva, joka tuli suoraan Bennewitzin tapauksesta.
Kuten selitit kirjassa, Bennewitzin tapaukseen liittyi Richard Doty ja William Moore. Arvostin erityisesti epäluotettavien Majestic 12 -asiakirjojen läpikäyntiäsi sekä niiden suhdetta Mooreen ja hänen seuralaiseen Jaime Shanderaan. Mikä sinun mielestäsi on ihmisille tärkeintä ymmärtää tässä tapahtumaketjussa?
Yksi kriittinen tekijä, joka on tärkeää ottaa huomioon, kun yritetään selvittää MJ-12 -papereiden alkuperää, oli se, että vuonna 1981, kolme vuotta ennen MJ-12 -papereiden ilmaantumista, Bill Moore työskenteli kirjaprojektin parissa yhdessä Bob Prattin kanssa, joka oli National Enquirerin toimittaja ja joka kirjoitteli lehteen lentävistä lautasista. Tämä kirjaprojekti, jonka alkuperäinen nimi oli MAJIK-12, oli fiktiivinen kertomus, joka perustui oletettavasti todellisiin UFOihin liittyviin tietoihin, jotka heille välitti kukas muukaan kuin AFOSI:n erikoisagentti Richard Doty, jolle Moore antoi kirjan luonnosversiossa nimen ”Ronald L. Davis”. MAJIK-12 tai vaihtoehtoisesti MJ-12 oli lyhenne Majestic 12:sta, joka, kuten useimmat lukijasi luultavasti tietävät, oli oletettavasti supersalainen hallituksen ryhmä, joka tutki UFO-havaintoja ja tutki pudonneita lentäviä lautasia ja avaruusolentoja, kuolleita ja eläviä.
Vaikka Mooren/Prattin kirjaprojekti jäi lopulta sivuraiteelle, ehdotettu nimi MAJIK-12 viittasi siihen, että Bill Moore oli tietoinen jostain nimeltä MAJIK-12 tai Majestic-12 ainakin kolme vuotta ennen kuin hänen tutkimuskumppaninsa Jaime Shanderan ovelle saapui salaperäinen kirjekuori, joka lähetettiin nimettömänä ilman palautusosoitetta ja jossa oli postileima New Mexicon Albuquerquesta. Tämä postileima vaikutti joidenkin mielestä valtavalta vihjeeltä siitä, että Richard Doty oli tämän tempauksen takana, sillä tuona aikana Doty oli sijoitettuna Kirtlandin ilmatukikohtaan Albuquerquessa. Kirjekuori sisälsi 35 mm:n filmirullan, joka kehitettynä paljasti kuvia siitä, mikä tunnettiin nimellä MJ-12 -paperit.
Ennen MJ-12 -papereiden ilmestymistä Moore ja toinen tutkimuskumppani Stan Friedman spekuloivat juuri tällaisen ryhmän kuin MJ-12 olemassaololla ja olivat jopa laatineet luettelon sen todennäköisimmistä ehdokkaista. Moore jakoi myöhemmin nämä nimet Dotyn kanssa siinä toivossa, että hänellä olisi tietoa, joka vahvistaisi heidän MJ-12 -kandidaattiluettelonsa. Kun MJ-12:n paperit tulivat esiin, ne todellakin sisälsivät luettelossaan joitakin näistä samoista MJ-12:n ehdokkaista, joiden Moore ja Friedman olivat aiemmin arvelleet kuuluvan ryhmään, kuten Roscoe Hillenkoetter, CIA:n ensimmäinen johtaja (1947-1950), ja James Forrestal, joka toimi puolustusministerinä samaan aikaan, mikä näytti antavan Moorelle ja Friedmanille vahvistuksen siitä, että he olivat olleet oikeilla jäljillä. Toisten mielestä Doty keksi koko jutun ja antoi Moorelle, Shanderalle ja Friedmanille palautesilmukan kautta juuri sen, mitä he etsivät, eli tietoja, jotka näyttivät vahvistavan Roswellin UFO-onnettomuuden, josta Bill Moore ja Charles Berlitz julkaisivat vuonna 1979 kirjan The Roswell Incident. On arveltu, että Moore oli mukana väärentämässä asiakirjoja, joko Dotyn avustuksella tai ilman. Koskaan ei kuitenkaan ole voitu lopullisesti osoittaa kuka väärensi asiakirjat, vaikka FBI totesi, etteivät ne olleet aitoja.
Samalla tavalla kuin MJ-12 -dokumentit ilmestyivät salaperäisesti Shanderan ovelle, samanlainen tapaus sattui vuonna 1994, kun UFO-tutkija Don Berliner sai nimettömänä lähetetyn kirjekuoren, joka sisälsi kehittelemättömän 35 mm:n filmirullan. Kun valokuvat oli kehitetty, niistä paljastui 29-sivuinen asiakirja nimeltä SOM 1-01, Majestic-12 Group Special Operations Manual, joka on väitetty lentävien lautasten onnettomuuspaikkojen etsintään liittyvä sotilasohje.
SOM-01-1 sisälsi myös viittauksen ”Kirtlandin ilmavoimien tukikohtaan New Mexicossa”, minkä jotkut epäilivät olevan silmänisku ja nyökkäys, että kyseessä saattoi olla toinen Richard Doty -lumityö. Siitä huolimatta SOM-01-1:tä ovat edelleen kannattaneet eräät ufologian merkittävimmät äänet, kuten Linda Howe, joka Citizens Hearing on Disclosure -tilaisuudessa (teeskennelty kongressin kuulemistilaisuus, joka pidettiin National Press Clubissa vuonna 2013) väitti, että SOM-01-1 oli ”kestänyt ajan testin”, vaikka se ei tietenkään ollut tehnyt mitään sellaista, ja se oli vain lisännyt pinon muita näennäisesti valheellisia MJ-12:een liittyviä asiakirjoja, jotka ovat vuosien varrella olleet täynnä ufologian roskia.
Kirjoitit useasta tapauksesta, joissa armeija antaa UFO-tutkijoille epäilyttävää informaatiota sekä lupauksia tulevaisuuden paljastuksista. Suuri paljastus ei lopulta tapahtunutkaan ja matto vedettiin tutkijoiden jalkojen alta. Kertoisitko jostain tällaisesta tapauksesta.
1970-luvun alussa elokuvatuottaja Robert Emenegger joutui kokemaan yhden tällaisen luvatun ”suuren paljastuksen” (joka osoittautui lopulta tyhjäksi), kun Yhdysvaltain ilmavoimien virkamiehet lähestyivät häntä ja hänen tuottaja-kumppaniaan Allan Sandleria tarjoamalla yhteistyötä ja tietojen jakamista ehdotettua UFOja käsittelevää dokumenttielokuvaa varten. Heidän ilmavoimien yhteyshenkilöidensä mukaan tämä olisi kaikkien osapuolten yhteinen hanke, jossa jokainen armeijan haara tukisi Emeneggeriä ja Sandleria, jotka antaisivat heille pääsyn UFO-tiedostoihin sekä luvatun kruununjalokiven: 16 mm:n materiaalia UFOjen laskeutumisesta avaruusolentojen kanssa, joka oli väitetysti kuvattu Hollomanin ilmavoimien tukikohdassa vuonna 1971.
Käytettyään huomattavan paljon aikaa ja resursseja projektin kehittämiseen ja luvattuaan toistuvasti lautasen laskeutumista kuvaavaa materiaalia dokumenttielokuvaansa varten, matto lopulta vedettiin Emeneggerin ja Sandlerin jalkojen alta ja he jäivät tyhjin käsin, kun ilmavoimat eivät toimittaneet luvattua tavaraa, ja tämä niin sanotun ”UFO Disclosure” -projektin varhaisversio meni nurin. Emeneggerin ja Sandlerin UFO-dokumentti julkaistiin lopulta vuosia myöhemmin nimellä UFOs: It Has Begun, mutta sen vaikutus väheni selvästi huomattavasti uskottavuuden kannalta sen jälkeen, kun ilmavoimat vetäytyivät hankkeesta. Tämä tietenkin olettaen, että ilmavoimilla todella oli hallussaan elokuvaan luvattu materiaali.
Linda Moulton Howelle tapahtui samanlainen ”UFO-paljastuksen” päähämäys kymmenen vuotta myöhemmin, kun hänet vuonna 1983 palkattiin tuottamaan HBO:n erikoisohjelma, jonka otsikoksi ehdotettiin UFOja: The E.T. Factor. Tänä aikana Howe oli tutkinut Paul Bennewitzin väitteitä, jotta ne voitaisiin sisällyttää hänen dokumenttielokuvaansa, ja matkan varrella hän tuli Richard Dotyn tietoon, joka oli tuolloin komennuksella Kirtlandin ilmavoimien tukikohdassa. Doty otti Howen epäilyttävien siipiensä suojaan ja antoi hänelle vilauksen joistakin oletettavasti salaisista asiakirjoista, jotka liittyivät lentävien lautasten putoamisonnettomuuksiin ja hämmästyttävään paljastukseen, jonka mukaan jossain sotilastukikohdassa oli oikeasti vankina pieni avaruusolento. Doty ilmoitti Howelle, että jos hän pelaisi korttinsa oikein, hänellä saattaisi olla jopa mahdollisuus haastatella pikku kaveria. Lisäksi Doty kertoi Howelle, että hallituksen tiedusteluviranomaisilla oli hallussaan filmimateriaalia UFOn laskeutumisesta sotilastukikohtaan sekä muita valokuvia ja salaista materiaalia, joita Howe voisi käyttää. Kun Doty oli useita kuukausia vedättänyt Howea, Doty ilmoitti, että hänet oli poistettu tapauksesta, ja antoi Howen eteenpäin muille tiedustelukontakteille, jotka niin ikään vedättivät Howea useiden kuukausien ajan, mutta eivät koskaan tuottaneet luvattua UFO-materiaalia. Tämä viivästys sai HBO:n lopulta luopumaan hankkeesta, jolloin Howe jäi roikkumaan tuuliajolle.
Näiden tempausten pääasiallisesta motiivista voidaan spekuloida moniin eri suuntiin, joista yksi oli se, että Doty yritti mustamaalata ja harhauttaa Howen UFO-tutkimusta ja viime kädessä horjuttaa hänen HBO-dokumenttielokuvaansa sekä saada selville, mitä tietoja hänellä oli Bennewitzistä ja häntä vastaan suunnatusta vastavakoiluohjelmasta, johon Doty kuului.
Selitit myös paljon Dulcen myytistä ja sitä levitelleistä ihmisistä. Omien tutkimusten ja kokemustesi pohjalta, mikä sinusta siinä oli kaikkein mielenkiintoisinta?
Myytin kehittyminen ja se, miten se ylipäätään syntyi, on minusta kaikkein kiehtovinta. Tarinassa on erilaisia elementtejä, mukaan lukien se, mikä on tullut tunnetuksi UFO-uskomuksissa nimellä ”Dulcen sota”, jonka mainitsin aiemmin, ja jossa oletettavasti tukikohdan turvamies nimeltä Tom Castello auttoi vastarintaliikkeen muodostamisessa. Jotkut hänen työtovereistaan joutuivat sitten yhteenottoon avaruusolentojen kanssa ja hävisivät taistelun. Kun pöly oli hälvennyt, kuten legenda kertoo, kuusikymmentäkuusi Dulcen tukikohdan työntekijää kuoli, vaikka Castello pystyi pakenemaan luotettavan ”salamapistoolinsa” ansiosta.
Mistä tämä tarina on peräisin? Sikäli kuin pystyn sanomaan, se sai alkunsa 2. joulukuuta 1981 päivätystä kirjeestä, jonka Paul Bennewitz lähetti Yhdysvaltain New Mexicon senaattorille Pete Domenicille ja jossa todettiin, että ”joskus vuoden 79 lopulla tai vuoden 80 alussa syntyi riita aseista ja armeija hylkäsi [Dulcen tukikohdan]; miesten lopulliset olosuhteet ovat tuntemattomat…”. Syyskuun 11. päivän 1984 haastattelussa Bennewitz kertoi UFO-tutkija Jim McCampbellille, että: ”Vuonna 1979 tapahtui jotain ja tukikohta suljettiin. Siellä oli riita aseista ja meidän väkemme ajettiin ulos, yli 100 ihmistä oli mukana…”. Vaikka Bennewitz ei implisiittisesti väittänytkään, että Dulcessa olisi käyty varsinaista taistelua ihmisten ja avaruusolentojen välillä, hänen kommenttinsa jonkinlaisesta konfliktista tai siitä, että ihmiset hylkäsivät tukikohdan, näytti riittävän kylvämään siemenen, joka myöhemmin kasvoi ”Dulcen sodaksi”.
Lähes kymmenen vuotta myöhemmin ”Dulcen sodan” tarinaa täydennettiin Tom Castelloa ja hänen vastarintatovereitaan koskevalla yksityiskohtaisemmalla kertomuksella, joka ilmestyi kirjassa ”The Dulce Papers”. Tästä tarinasta on myös ilmestynyt muunnelmia, jotka koskevat samanlaista taistelua/konfliktia Area 51:ssä.
1990-luvun puolivälissä Dulcen sodan tarina nousi uudelleen pinnalle tai sitä käytti uudelleen henkisesti epävakaa kaveri nimeltä Phil Schneider, josta tuli jonkin aikaa patriootti- ja UFO-luentopiirin tähti, joka periaatteessa toisti Tom Castellon tarinaa siten, että hän itse oli Castellon sankarin roolissa, mukaan luettuna koko ampuminen häijyjen avaruusolentojen kanssa.
Näiden kaikkien tarinoiden, kuten Dulcen, Area 51:n, SERPOn ja Paul Bennewitzin tarinoiden välillä tuntuu olevan paljon yhteisiä teemoja. Kerrotko jotain omia ajatuksiasi tästä.
Lisäisin myös Roswellin ja MJ-12 -paperit tuohon mukaan, ja samat toistuvat hahmot, jotka kertoivat näitä tarinoita, jotka ovat esillä kirjassani, heidän joukossaan John Lear, Tal Levesque, Richard Doty, Bill Moore ja kourallinen muita, jotka muodostivat tämän ”vaikuttajien” verkoston. Bill Moore kiisti myöhemmin monet näistä väitteistä ja poisti itsensä näennäisesti tästä henkilöryhmien verkostosta, jonka hän sanoi ajavan vääriä tarinoita, jotka olivat lopulta tehneet Paul Bennewitzin hulluksi.
John Lear, jolla oli tosin yhteyksiä tiedusteluyhteisöön, oli innokas MJ-12 -papereiden puolestapuhuja, ja samaan aikaan 1980-luvun puolivälissä hän vuoti tiedotusvälineille tietoja Area 51:n salaisesta stealth-alusten testausohjelmasta. Häiveteknologian haamu väijyi ikuisesti näiden Dulcen tukikohtaan, Kirtlandiin ja Area 51:een liittyvien tarinoiden reunoilla, ja se oli osa pyrkimystä muokata yleistä kertomusta ja hämärtää tietoa siitä, mitä näissä sotilastestauspaikoissa todella tapahtui.
SERPOn osalta Richard Dotyllä oli suuri rooli tuon tarinan levittämisessä jo silloin, kun hän esiintyi ”Falconina” kansallisessa televisiossa vuonna 1988 esitetyssä erikoisohjelmassa nimeltä UFO Cover-up Live!. Dotyn (eli ”Falconin”) mukaan Yhdysvaltain hallitus oli osallistunut vaihto-ohjelmaan, jossa avaruusolennot olivat periaatteessa antaneet astronauteillemme avaimet yhteen lautasiinsa ja antaneet heidän matkustaa omalle planeetalleen, kun taas avaruusolennot jäivät vastineeksi Maahan useiksi vuosiksi jakamaan valtavaa galaksienvälistä viisauttaan Maan asukkaiden kanssa, mikä oli pohjimmiltaan sama tarina kuin SERPO.
Mitä sanoisit uusille UFO-tutkijoille, jotka yrittävät seilata näillä myrskyisillä vesillä?
Luulen, että ihmiset, jotka tarvitsevat sitä eniten, välittävät luultavasti vähiten siitä, mitä minulla on sanottavana, mutta jos he haluaisivat, ehdottaisin, että katsoisitte ufologian historiaan ja tutkisitte sen menneisyyttä. Tehkää se ennen kuin hyppäätte minkään tietyn UFO-hain kyytiin, koska mikään ei näytä olevan uutta auringon alla, kun on kyse monista näistä toistuvista teemoista, jotka toistuvat jatkuvasti UFO-tarinoissa.
Ufologialla on taipumus kerrata ja käyttää uudelleen monia samoja tarinoita tai samojen tarinoiden osia kerta toisensa jälkeen. Täydellinen esimerkki tästä on niin sanottu Silvermanin kuva, joka ilmestyi ensimmäisen kerran saksalaisessa Neue Illustrierte -sanomalehdessä 1. huhtikuuta 1950 otsikolla ”Der Mars-Mensch” ja joka näytti oudon näköisen, metrin mittarisen miehen, joka oli ilmeisesti Marsista. Muutamaa päivää myöhemmin Neue Illustrierte myönsi, että Mars-juttu oli aprillipila, mutta se ei estänyt kuvaa leviämästä UFO-alakulttuurissa tulevina vuosina.
UFO-historioitsija Isaac Koi on koonnut aikajanan Silvermanin kuvasta ja julkaisuista, joissa se on ilmestynyt. Ensimmäinen kirja, jossa kuva esiteltiin, oli majuri Donald Keyhoen Flying Saucers from Outer Space (1953), jossa ei mainittu Neue Illustrierte -huijausta, mutta väitettiin, että kuvassa oli Yhdysvaltain hallituksen agentteja saattamassa ”Alumiinimiehenä” tunnettua avaruusoliota, joka oli päällystetty alumiinisella avaruuspuvulla, joka suojasi häntä kosmisilta säteiltä. Kirjassaan Space-Craft from Beyond Three Dimensions (1959) W. Gordon Allen viittasi siihen, että Silvermanin valokuvassa esiintyvä olento oli ryöminyt ulos Mexico Cityn lähellä pudonneesta lautasesta.
Viimeksi Harold Povenmire kirjassaan UFO’s and Alien Abduction Phenomena: A Scientific Analysis (2016) julkaisi värillisen version Silvermanin valokuvasta ja mainosti sitä todellisena, vaikka on epäselvää, millaisen ”tieteellisen analyysin” hän teki. Povenmiren ansiosta tämä Silvermanin valokuvan uusi versio alkoi pian könytä sosiaalisessa mediassa, kun uusi uskovien sukupolvi klikkaili ja jakoi sitä sydämensä kyllyydestä.
Tohtori Paul Bennewitz on sähköalan asiantuntija, joka vuoden 1979 loppupuolella alkoi videokuvata, valokuvata ja elektronisesti vastaanottaa UFO/ET-toimintaa ja -viestintää, jonka hän jäljitti Achuletta Mesan läheisyyteen Jicarillan Apache-reservaattimaille lähelle Dulcen kuntaa. Kerättyihin tietoihin perustuen Bennewitz tuli johtopäätelmään, että Dulcen alueella oli maanalainen avaruusolentojen tukikohta, joka oli jonkinlaisessa roolissa alueella tapahtuneissa karjansilvonnoissa ja siviilien sieppauksissa. Vuonna 1980 ilmavoimien erikoistiedusteluvirasto (Air Force Office of Special Intelligence, AFOSI) aloitti tutkimukset Bennewitzin todisteista, ja tämä lopulta johti siihen, että Bennewitziä vastaan suoritettiin disinformaatiokampanja hänen maineensa pilaamiseksi. Bennewitzin sähköiset tallenteet ja kenttätutkimukset, joiden avulla hän väitti, että Dulcen maanalaisessa tukikohdassa tapahtui mittavia ihmisoikeusrikkomuksia, otettiin AFOSIn disinformaatiokampanjan kohteeksi. Useimmat UFO-tutkijat ovat sitä mieltä, että Bennewitz oli saanut liikaa vaikutteita disinformaatiosta, jotta hänen sanomisiaan voitaisiin ottaa vakavasti.
Tässä raportissa tutkin Bennewitzin väitteitä koskien avaruusolentojen tekemiä massiivisia ihmisoikeusrikkomuksia Dulcen maanalaisessa tukikohdassa, sekä hänen uskomuksiaan siitä, että kyseessä oli avaruusolentojen ja Yhdysvaltain yhteinen tukikohta, jossa tapahtui merkittävä väkivaltainen yhteenotto avaruusolentojen ja ihmisten välillä vuonna 1979. Aloitan analyysini ilmiantajien todistajainlausunnoista käymällä läpi ilmiantajasuojalakeja sekä sitä miten kansallisen turvallisuuden asetukset eliminoivat tämän suojan ilmiantajille, jotka paljastavat turvaluokiteltua informaatiota, kuten salaisen maanalaisen armeijan tukikohdan. Sitten käyn läpi eri ilmiantajien todistajanlausuntoja, jotka liittyvät informaation paljastamiseen avaruusolentojen käyttämästä maanalaisesta tukikohdasta Dulcessa. Sen jälkeen tutkin sitä, miten uskottavia ovat näytöt tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista ja sotilaallisesta konfliktista Dulcessa. Tarkastelen kritiikkiä, jota Dulcen maanalaisen tukikohdan hypoteesi on saanut osakseen. Ilmiantajien todistajainlausuntoja käyttämällä tarkastelen sitä miten salainen tukikohta Dulcessa ja muut valtion laitokset saavat rahoitusta ilman Yhdysvaltain kongressin ja toimeenpanoviraston valvontaa. Lopuksi suosittelen miten käsitellä väitettyjä ihmisoikeusrikkomuksia, joita tässä raportissa on esitelty, sekä Dulcen oletetun valtion ja avaruusolentojen välisen yhteistukikohdan poliittisia implikaatioita.
Tohtori Paul Bennewitz on sähköalan asiantuntija, joka vuoden 1979 loppupuolella alkoi videokuvata, valokuvata ja elektronisesti vastaanottaa UFO/ET-toimintaa ja -viestintää Manzanon vuorialueella lähellä Albuquerque’a New Mexicossa. Hän jäljitti tämän UFO/ET-aktiviteetin Achuletta Mesan läheisyyteen Jicarillan Apache-reservaattimaille lähelle Dulcen kuntaa. Bennewitz oli alueella aiemmin tutkinut karjansilpomisia ja siviilejä, jotka väittivät tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi. Hänen filmi-, valokuva- ja elektroniseen todistusaineistoonsa ja kenttätutkimuksiinsa perustuen Bennewitz totesi, että Dulcen lähellä oli maanalainen tukikohta, joka oli roolissa sekä karjansilpomisissa että siviilien sieppauksissa. Vuonna 1980 Bennewitz jätti todisteensa läheiseen Kirtlandin ilmatukikohtaan varoitukseksi upseereille mahdollisuudesta, että avaruusolentojen rodut olisivat uhka läheiselle Manzanon ydinaseiden säilytysalueelle. Ilmavoimien erikoistiedusteluvirasto (Air Force Office of Special Intelligence, AFOSI) nopeasti otti työn alle Bennewitzin todisteet, ja tämä lopulta johti uskottavien tietolähteiden mukaan siihen, että Bennewitz joutui disinformaatiokampanjan kohteeksi. Bennewitzin sähköiset todisteet ja kenttätutkimukset, joiden mukaan Dulcen maanalaisessa tukikohdassa tapahtui mittavia ihmisoikeusrikkomuksia, joutuivat AFOSIn disinformaatiokampanjan kohteeksi. Useimmat UFO-tutkijat ovat sitä mieltä, sen jälkeen kun Bennewitz koki hermoromahduksen vuonna 1987 ja kun AFOSIn disinformaatiokampanjasta tuli julkista tietoa, että Bennewitz oli saanut liiaksi vaikutteita disinformaatiosta, että häntä voitaisiin mitenkään ottaa vakavasti.
Kaikkein vahvin tuki Bennewitzin väitteille tulee useilta henkilöiltä, jotka väittävät olevansa ‘tietovuotajia’, jotka ovat toimineet korporaatioiden työntekijöinä, jotka ovat suorittaneet erilaisia toimeksiantoja alihankkijoina Dulcen tukikohdassa, tai saaneet kuulla tukikohdasta, ja tämän jälkeen paljastaneet tietonsa siitä mitä tukikohdassa tapahtui. Toistuva teema näissä ilmiantajalausunnoissa on todistus väkivaltaisesta konfliktista vuonna 1979 amerikkalaisten sotilaiden ja avaruusolentojen välillä tukikohdassa, joka johti merkittävään määrään kuolonuhreja. Tämä vaikuttaa vahvistavan Bennewitzin väitteitä tällaisesta sotilaskonfliktista, ja tuo esiin mahdollisuuden sille, että konfliktin syy liittyisi hänen väitteisiinsä ihmisoikeusrikkomuksista. Lisäksi Bennewitzin todisteet tarjoavat esimerkin siitä miten amerikkalaisesta taloudesta vietiin laittomasti rahaa ‘mustan budjetin’ ohjelmiin, jotka liittyivät avaruusolentojen läsnäoloon, summan verran, jonka arvioidaan olevan vuosittain jopa 1.1 biljoonaa dollaria. [2]
Oliko Bennewitz vain yli-innokas UFO-tutkija, joka vahingossa sai vihiä huippusalaisesta ilmavoimien tutkimus- ja kehitysprojektista, vai oliko hän aito nero, joka omin voimin selvitti valtion ja avaruusolentojen yhteisen tukikohdan ihmisoikeusrikkomukset? Selkeiden vastausten löytäminen näihin kysymyksiin on innoittanut monia kirjoja, artikkeleita ja internet-sivustoja. [3] Vastausten laatu vaihtelee suuresti, sillä kaikki jotka ovat Dulcesta kirjoittaneet, ovat sekoittaneet päälähdemateriaalia sekundäärisiin lähteisiin, jotka viittaavat toisiinsa ristiin ilman minkäänlaista alkuperäisten väitteiden todenmukaisuuden tarkistusta. Tämä on johtanut hämmennykseen ja epävarmuuteen niiden keskuudessa, jotka etsivät selkeitä vastauksia tapahtumiin Dulcen maanalaisessa tukikohdassa, sillä suurin osa Dulcea käsittelevästä materiaalista on kuulopuheiden ja spekulaation muodossa. Tarkempi akateeminen analyysi Dulcesta saatavilla olevalle päälähdemateriaalille tarvitaan, jotta voidaan vastata keskeisiin kysymyksiin Dulcen väitetystä tukikohdasta sekä raportoiduista ihmisoikeusrikkomuksista, jotka siellä tapahtuivat avaruusolentojen ja Yhdysvaltain valtion myötämielisyydellä. Tämä raportti on pyrkimys täyttää tutkimusaukko koskien päälähdemateriaaleja tapahtuneesta, sekä siitä mitä Dulcessa ja muualla edelleen saattaa tapahtua.
Tässä raportissa aloitan tutkimukset Bennewitzin väitteistä koskien massiivisia avaruusolentojen tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia Dulcen maanalaisessa tukikohdassa, sekä hänen uskomuksiaan siitä, että tämä oli Yhdysvaltain ja avaruusolentojen yhteinen tukikohta, jossa tapahtui merkittävä väkivaltainen kahakka avaruusolentojen ja armeijan joukkojen välillä vuonna 1979. Aloitan analyysini ilmiantajatodistajainlausunnoista, jotka tukevat Bennewitzin väitteitä, käymällä läpi liittovaltiollista ja osavaltiollista todistajainsuojelulainsäädäntöä sekä sitä miten kansallisen turvallisuuden asetukset eliminoivat tämän ilmiantajasuojelun paljastettaessa turvaluokiteltua informaatiota, kuten salaisia maanalaisia tukikohtia. Sitten käyn läpi eri ilmiantajien todistuksia, jotka liittyvät informaation paljastamiseen avaruusolentojen käyttämän Dulcen maanaisen tukikohdan olemassaolosta. Sen jälkeen tutkin olivatko todisteet väitetyistä Dulcessa tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista ja sotilaskonfliktista uskottavia. Sitten tarkastelen kritiikkiä, jota Dulcen maanalaisen tukikohdan hypoteesi on saanut osakseen. Käyttäen ilmiantajien todistajainlausuntoja tarkastelen lisäksi miten salainen Dulcen tukikohta ja muut valtion laitokset saavat rahaa kongressin ja valvontaelimen siitä mitään tietämättä. Lopuksi teen suosituksia siitä miten ratkaista oletetut ihmisoikeusrikkomukset, joita tässä raportissa on esitelty, ja käsittelen Dulcen oletetun valtion ja avaruusolentojen yhteisen tukikohdan poliittisia implikaatioita.
Paul Bennewitz ja todisteet avaruusolentojen ja valtion yhteisestä tukikohdasta Dulcessa
1970-luvun puolivälissä alkoi New Mexicossa karjansilpomisten aalto, ja tohtori Paul Bennewitz, paikallinen albuquerquelainen liikemies ja elektroniikka-asiantuntija, kiinnostui ilmiöstä. [4] Vuonna 1979 hän teki kenttämatkoja Gabe Valdezin kanssa, tunnetun newmexicolaisen osavaltionpoliisin, tutkiakseen joitain näistä silpomisista, ja he tulivat johtopäätökseen, että silpomiset eivät olleet minkään ”luonnollisen” ilmiön aikaansaamia. Bennewitz alkoi pian huomata epätavallisen paljon UFO-aktiviteettia pohjoisessa New Mexicossa. Käyttäen filmi- ja valokuvauskameroitaan hän alkoi kerätä todisteita UFOista. [5] Sitten hän alkoi siepata radio- ja videolähetyksiä, joiden hän uskoi olevan peräisin UFOilta ja liittyvän eri avaruusolentojen rotuihin. Hän jäljitti nämä lähetykset tukikohtaan, joka sijaitsi Achuleta Mesan alla Dulcen lähellä. Bennewitz uskoi, että hän on identifoinut avaruusolentojen ohjaamien alusten ja Dulcen tukikohdan maavalvonnan välisissä lähetyksissä käytössä olleet radio- ja televisiotaajuudet. Bennewitz oli luonut viestintäjärjestelmän, jonka hän uskoi mahdollistavan hänen itse kommunikoida elektronisesti avaruusolentopilottien kanssa, jotka lensivät tukikohdasta aluksillaan. Lisäksi Bennewitz alkoi jäljittää avaruusolentojen ihmisten kontrollointiin käyttämiä sähköisiä taajuuksia, joita he käyttivät sieppaustapauksissa ja implantoidessaan ihmisiä pienillä sähkölaitteilla. Bennewitz jäljitti joitain näistä henkilöistä, ja haastatteli heitä heidän kohtaamisistaan avaruusolentojen kanssa, sikäli kun he näitä kykenivät muistamaan. Lopulta Bennewitz julkaisi raportin nimeltä Project Beta, jossa hän tiivisti näytön hänen kuvauksistaan ja sähköisen viestinnän sieppauksistaan sekä kenttätöistään:
Kaksi vuotta jatkuvasti tallennettua sähköistä valvonta-aineistoa 24h/vrk avaruusolentojen aluksista, sekä 2 kilometriä filminauhaa samaisista aluksista.
Avaruusolentojen viestintä- ja videokanavien havainta ja purku.
Videon jatkuva vastaanottaminen avaruusolentojen aluksista ja maanalaisesta tukikohdasta; tyypillinen avaruusolento, humanoidi ja joskus myös homo sapienilta näyttävä.
Tapauskertomus uhrin kohtaamisesta New Mexicossa, joka johti viestintäyhteyteen. Samalla saatiin selville, että ilmeisesti kaikilla kohtaamisten uhreilla oli avaruusolentojen implantteja ja näistä aiheutuneita arpia. Uhrilta otettiin myös tietokonetomografiakuva. Viisi samanlaista tapausta identifioitiin.
Jatkuvan suoran viestintäyhteyden käynnistäminen avaruusolentoihin käyttäen tietokonetta ja heksadesimaalikoodiviestintää.
Avaruusolentojen viestintäluupin avulla maanalaisen tukikohdan todellisen sijainnin selvittäminen. [6]
Kaikki hänen keräämänsä näyttö puhui siitä, että Dulcessa oli maanalainen tukikohta, jota eri avaruusolentojen rodut käyttivät. Viestintä, videokuvat ja siepattujen todistukset tarjosivat tietoa, jota Bennewitz käytti selvittämään mitä tukikohdassa oli tapahtumassa ja mitkä tämän vaikutukset olivat kansalliseen turvallisuuteen.
Eräs Bennewitzin löytämistä siepatuista oli Myrna Hansen, jonka hän oli järjestänyt Wyomingin yliopiston tohtori Leo Sprinklen hypnoottiseen regressioon. [7] Hypnoosin alaisena hän väitti tulleensa siepatuksi vuonna 1980 yhdessä poikansa kanssa, ja heidät oli viety Dulcen tukikohtaan. Hän sitten kuvasi ihmisiä, jotka oli asetettu kylmäsäilytykseen, ja suuria sammioita, jotka olivat täynnä ihmisten ja karjan ruumiinosia. [8] Nämä olivat Bennewitzin toimien kaikkein kiistanalaisimmat puolet, mutta yhdistettynä hänen sieppaamiinsa sähköisiin tietoihin, videotallenteisiin ja viestintään, hän vakuuttui siitä, että ne sopivat kaikenkattavaan avaruusolentojen petkutuskuvioon, jossa olennot olivat vastuussa karjansilpomisista ja siepattujen ihmisten massiivisista ihmisoikeuksien rikkomuksista. [9]
Bennewitzin sähköiset viestisieppaukset ja haastattelut johdattelivat hänet pian saamaan tietoa Dulcen maanalaisessa tukikohdassa tapahtuvista asioista, tukikohdan laajasta avaruusolentojen läsnäolosta ja huomattavasta määrästä siviileitä, jotka oltiin siepattu ja väkivalloin viety tukikohtaan. Hänen sähköiset viestinsieppauksensa tarjosivat jotain perustietoa sotilaskonfliktista, joka Dulcen tukikohdassa oli tapahtunut ihmisten ja avaruusolentojen välillä.[10] Bennewitz tämän jälkeen raportoi löydöksistään ilmavoimien erikoistiedusteluvirastolle (AFOSI) läheiseessä Kirtlandin ilmatukikohdassa lokakuussa 1980, uskoen avaruusolentojen olevan uhka läheiselle Manzanon ydinasevarastolle. Virallisessa raportissa, jonka on allekirjoittanut majuri Thomas Cseh lokakuun 28. 1980, ja joka myöhemmin on julkaistu julkisuuslain nojalla, majuri Cseh kirjoittaa:
26. lokakuuta 1980 SA [special agent, erikoisagentti] Doty, JERRY MILLERin, GS-15, avustuksella, joka on ilmavoimien koekeskuksen tieteellinen neuvonantaja, haastatteli tohtori Bennewitzia hänen kotonaan Four Hillsissa Albuquerquessa, joka on Manzanon tukikohdan pohjoislaidan vieressä. … Tohtori Bennewitz on tehnyt riippumatonta tutkimusta ilmailmiöistä viimeisen 15 kuukauden ajan. Tri Bennewitz tarjosi myös useita nauhoja sähköisiä tallenteita, jotka väitetysti kertovat voimakkaasta sähkömagnetismista jota emittoituu Manzanon/Coyote Canyonin alueelta. Tri Bennewitz on myös tuottanut useita valokuvia lentävistä esineistä, jotka on otettu Albuquerquen alueella. Hänellä on useita sähköisen valvonnan laitteita osoitettuna Manzanoon ja hän yrittää tallentaa korkeataajuuksisia sähköpulsseja. Bennewitz väittää näiden ilmaesineiden tuottavan näitä pulsseja. … Analysoituaan tohtori Bennewitzin keräämää dataa, hra MILLER kertoi todisteiden selvästi osoittavan jonkin tyyppisen tunnistamattoman lentävän esineen olevan filmikuvassa; kuitenkaan mitään todisteita ei voida esittää, että nämä esineet olisivat uhka Manzanon/Coyote Canyonin alueille. [11]
Kun AFOSI ei tehnyt asialle mitään, Bennewitz lähestyi silloista New Mexicon senaattoria Harrison Schmittia, joka vaati saada tietää miksi Bennewitzin väitteitä ei tutkittu. Virallisten tahojen tarinoillensa osoittaman tuen puutteen turhauttamana Bennewitz julkaisi yksityiskohtaisen raportin otsikolla Project Beta ja jatkoi datankeruuta avaruusolentojen operaatioista alueella. [12]
Perustuen siepattuun sähköiseen viestintään, Bennewitz paljasti Project Beta -raportissaan tukikohdan koon ja avaruusolentopopulaation suuruuden:
Avaruusolentojen tukikohta kokonaisuudessaan sisältää useita kulttuureita (kaikki ’ykseyden’ alaisuudessa) ja se on arviolta 3km leveä ja 8km pitkä. Se sijaitsee keskellä ei mitään Jicarillan intiaanireservaatissa New Mexicon Dulcesta länteen. Perustuen aluksien lukumäärään tällä alueella, avaruusolentojen kokonaispopulaatioksi arvioidaan ainakin 2000 ja todennäköisesti enemmän. [13]
Bennewitzin työ oli saanut paljon huomiota ja pian se johti AFOSIn salaoperaatioon hänen maineensa pilaamiseksi. Vuoden 1989 MUFONin konferenssissa nimekäs UFO-spesialisti William Moore aiheutti hässäkkää kun hän avoimesti julisti, että vuonna 1982 hänet oli otettu mukaan tällaiseen projektiin, ja hän alkoi välittää informaatiota Bennewitzin toiminnasta AFOSIlle. Hän oli roolissa disinformaation levittämisessä Bennewitzille. Moore kuvasi tapahtunutta seuraavasti:
… kun aluksi törmäsin tähän disinformaatiokampanjaan… jota Bennewitziä kohtaan ajettiin… se vaikutti minusta…. olin varsin uniikissa asemassa. Siinä minä olin…. salaisen vastatiedustelupelin ovella, joka näytti kaikin tavoin jollain tavalla suoraan olevan yhteydessä valtion korkean tason UFO-projektiin, ja perustuen tuntemieni ihmisten asemiin, joiden tiesin suoraan olevan mukana, aivan varmasti sillä oli jotain tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa! Ei ollut mitenkään mahdollista, että antaisin mahdollisuuden mennä ohitseni ilman, että oppisin jotain siitä mitä tapahtui. Pelaisin disinfopeliä, likaisin käteni vain sen verran että saisin prosessia johtaneet uskomaan, että tein juuri niinkuin he halusivat minun tekevän, ja samaan aikaan jatkoin tunkeutumista matrixiin oppiakseni siitä niin paljon kuin mahdollista, kuka sitä ohjasi ja miksi. [14]
Mooren julkinen tunnustus vahvisti sen, että Bennewitz oli ainakin osittain onnistunut sähköisesti tarkkailemaan avaruusalusten aluksia alueella, kommunikoimaan Dulcen tukikohdan avaruusolennoille ja tarkkailemaan avaruusolentojen siepattujen kontrolloimista alueella. Tämä voisi selittää sen miksi AFOSI aloitti intensiivisen projektin Bennewitzin maineen pilaamiseksi. AFOSIn perusstrategia kampanjassa oli vihjailla, että Bennewitzin väitteiden törkeimmät aspektit — Dulcen tukikohta paikkana jonne ihmiset siepattiin geenikokeita varten, asetettiin kylmäsäilytykseen ja käytettiin jopa avaruusolentojen ruokana — olivat disinformaatiota eikä niinkään tarkkoja raportteja avaruusolentojen läsnäolosta pohjoisen New Mexicon alueella. Moore väitti kuin väittikin, että siihen mennessä kun hän oli Bennewitzin tavannut vuonna 1982, suurin osa Bennewitzin informaatiosta oli jo AFOSIn syöttämää disinformaatiota. [15]
Monet UFO-tutkijat tuskastelevat totuuden löytämiseksi siitä mitä tapahtui Dulcessa johtuen disinformaation savuverhosta, joka pyöri Bennewitzin ympärillä, sekä niistä eri toimista, joita AFOSI ja/tai muut tiedustelupalvelut tekivät Bennewitzia ja hänen tukijoitaan kohtaan. [16] Näkemys on, että Bennewitz oli selvästi saanut tietää jotain, mutta hän oli langennut uskomuksiin, jotka pilasivat hänen varhaisen uran sekä kaikkein uskottavimman työnsä maineen. Eräs UFO-tutkija väitti, että hänelle syötettiin disinformaatiota siepattuja viestejä pitkin: “Siitä, missä kohtaa Bennewitzin keräämien tietojen joukossa totuus alkoi ja päättyi, voidaan käydä debattia, mutta yksi asia on selvä — siepattujen viestien sisältö sai aikaan sen, että Bennewitz muuttui paranoidiksi ja harhaiseksi mieheksi, joka lopulta koki jättiläismäisen hermoromahduksen vuonna 1985.” [17] Hänen tutkimustensa intensiteetti ja viranomaisten reaktio olivat Bennewitzille niin raskasta käsitellä, että hänen mielensä murtui. Myöhemmin hän vetäytyi täysin pois kaikesta julkisuudesta koskien Dulcea ja lopetti mukanaolon UFO-asioissa.
Huolimatta hänen ristiriitaisesta vetäytymisestään UFO-maailmasta, Bennewitzin uskottavuus elektroniikan asiantuntijana on kiistämätön, ja hänen laaja videoiden, valokuvien ja sähköisen kommunikaatioraakadatan tietokantansa UFO/ET-ilmiöstä oli voimakasta näyttöä siitä, että jotain oikeasti tapahtui Archuleta Mesassa. Poislukien Bennewitzin keräämä raaka fyysinen todistusaineisto, useat ilmiantajat ovat astuneet esiin antamaan oman todistuksensa ja esittämään jopa fyysisiä todisteita maanalaisen tukikohdan olemassaolosta Dulcessa sekä avaruusolennoista, jotka ovat rikkoneet siepattujen siviilien ihmisoikeuksia. Ennen Dulcen maanalaista tukikohtaa käsittelevien ilmiantajatodistusten analysointia huomautan ilmiantajien laillisesta asemasta paljastettaessa turvaluokiteltua informaatiota, siellä tämä auttaa meitä selittämään sen miksi verrattain harva on astunut esiin puhumaan Dulcessa ja muualla tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista.
Tietovuotajat ja kansallinen turvallisuus
‘Ilmiantajia’ on kuvattu rohkeiksi työntekijöiksi, jotka usein marttyyrin innokkuudella paljastavat epäeettisiä tai rikollisia valtioiden/korporaatioiden käytänteitä, jotka koskevat kansan yleistä etua. [18] Usein tietovuotajien toiminnan lyhytaikaisiin seuraamuksiin kuuluu työpaikan, maineen, taloudellisen turvallisuuden ja jopa hengen menettäminen. Ilmiantaja voidaan määritellä olevan kuka tahansa työntekijä mistä tahansa valtion tai yritystoiminnan haarasta, joka julkisesti paljastaa valtion tai korporaation epäeettisiä tai korruptoituneita käytänteitä, jotka rikkovat lakia ja/tai vahingoittavat julkista etua. Osavaltioilla ja liittovaltiolla on omat laajat säädökset ilmiannon tekemisestä niille, jotka haluavat tulla esiin ja paljastaa tällaisia käytänteitä ja riskeerata oman uransa, maineensa ja fyysisen turvallisuutensa. [19] Mitä tulee työsuhteeseen valtion virastoon/korporaatioon, joka liittyy kansallista turvallisuutta koskettavissa projekteissa työskentelyy, tietovuotajien suojelulaeissa on eräitä tärkeitä piirteitä, kuten liittovaltiollinen tietovuotaja-asetus koskien kansallisen turvallisuuden ilmiantajia (5 USC 2302). [20] Tämän asetuksen relevantti kohta [5 USC Sec. 2302. (8) (A)] käsittelee työntekijää vastaan tehtyjä kiellettyjä toimia, jotka ovat seurausta mikä tahansa tiedon vuotamisesta, jonka työntekijä uskoo olevan näyttöä “minkä tahansa lain, säännön tai säädöksen rikkomisesta” tai “auktoriteettiaseman väärinkäytöstä” tai “merkittävästä tai erityisestä vaarasta kansanterveydelle tai -turvallisuudelle”. Relevantissa lainkohdassa esitetään kriittinen tunnusmerkki: “jos tällainen paljastus ei ole erityisesti laissa kielletty ja jos sellainen informaatio ei ole erityisesti jossain täytäntöönpanomääräyksessä vaadittu pidettäväksi salassa maanpuolustuksen tai ulkomaansuhteiden hoidon takia.”
Kuten kriittisestä tunnusmerkistä käy ilmi, ilmiantajat eivät saa paljastaa informaatiota jos sen paljastaminen vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Tämä tarkoittaa, että jos on töissä valtion virastolla ja/tai korporaatiolla turvaluokitellussa projektissa, jolla on vaikutuksia kansalliseen turvallisuuteen, sellaiset yksilöt eivät saa suojelua liittovaltiollisen tietovuotaja-asetuksen alaisuudessa paljastaessaan turvaluokiteltua informaatiota. Lisäksi, jos valtion/korporaation työntekijä allekirjoittaa sopimuksen, joka sallii vakavat rangaistukset turvaluokitellun informaation paljastamisesta, sellaiset henkilöt olennaisesti antavat pois perustuslailliset oikeutensa, sillä heillä ei ole minkäänlaista laillista keinoa estää kaikkein drakonisempien rangaistuksen täytäntöönpano. Tämän seurauksena, jos silminnäkijät näkevät, esimerkiksi, törkeitä ihmisoikeusrikkomuksia salaisissa projekteissa, heillä ei ole lainsuojaa jos he valitsevat paljastaaa tämän kansalle. Eräs henkilö, joka ilmeisesti oli ottanut riskin paljastaa törkeitä ihmisoikeusrikkomuksia, on Thomas Castello.
Thomas Castello & Dulcen paperit
Vuonna 1987 tietovuotaja järjesteli 30 valokuvan, videon ja useiden paperien vuotamisen joukolle UFO-tutkijoita, jotka ilmeisesti olivat todisteita Yhdysvaltain ja avaruusolentojen yhteisestä tukikohdasta kaksi mailia Archuletta Mesan alapuolella lähellä Dulcen kuntaa New Mexicossa. Tämä kokoelma sai nimen ‘Dulcen paperit’, ja se tarjosi kuvallista todistusaineistoa tämän salaisen maanalaisen laitoksen toiminnasta, ja se toimi myös tukena Bennewitzin väitteille koskien maanalaisessa tukikohdassa tapahtuvaa toimintaa. [21] Dulcen paperit kuvasivat geenimanipulaatiokokeita, ihmisen ja avaruusolennon hybridien kehittämistä, mielenhallintaa kehittyneiden tietokoneiden avulla, ihmisten kylmäsäilyttämistä nestetankeissa, ja jopa ihmisten ruumiinosien käyttämistä avaruusolentojen ravinnonlähteenä. Paperit tarjosivat todisteita siitä, että ihmisiä pidettiin avaruusolentojen laboratorion koe-eläiminä, jotka työskentelivät suoraan Yhdysvaltain eri virastojen ja amerikkalaiskorporaatioiden kanssa yhteistukikohdassa armeijan ‘mustan budjetin’ alihankintaprojekteissa. Jos paperit olivat aitoja, siellä tehtiin kokeita ja projekteja, joissa rikottiin ihmisoikeuksia niin laajalti, että se ylittää jopa pahimmat rikkeet ihmiskunnan lähihistoriassa.
Dulcen paperien koostamisesta ja julkaisusta vastuussa ollut Thomas Castello väitti työskennelleensä vanhempana turvallisuusupseerina tukikohdassa ennen ‘lähtöään’ sen jälkeen, kun aseellinen konflikti sattui vuonna 1979 Yhdysvaltain armeijan eliittijoukkojen, tukikohdan turvallisuushenkilöstön ja siellä asuvien avaruusolentojen välillä. Hänen kuvaamansa aseellinen konflikti on saanut nimen ‘Dulcen sota’, ja useampi muu ‘ilmiantaja’ ja UFO-tutkija on sen jälkeen kuvannut samanlaisia tapahtumia esiintyneen Dulcessa tai alueen lähellä, jotka vahvistavat monet Castellon väitteistä. [22] Kun hän väitti jättäneensä työnantajansa Dulcessa 1979, sekä myöhemmin julkaistessa Dulcen paperit vuonna 1986, Castello antoi useita haastatteluja ja vastasi UFO-tutkijoille ennen skenestä katoamistaan. Näiden haastattelujen transkriptiot tarjoavat lisää ‘ilmiantotodistuksia’ Dulcen laitoksen väitetyistä tapahtumista.
Thomas Castello väittää palvelleensa Yhdysvaltain ilmavoimissa ja erikoistuneensa sotilasvalokuvaamiseen ja videovalvontaan. Hän lisäksi väittää palvelleensa huippusalaisessa maanalaisessa tukikohdassa lähellä Dulcen kuntaa New Mexicon pohjoisosassa. Hänen taustansa voi tiivistää seuraavasti:
Vuonna 1961 Castello oli nuori kersantti, joka palveli Nelliksen ilmatukikohdassa lähellä Las Vegasia, Nevadassa. Hän oli sotilasvalokuvaaja, jolla oli top secret -turvaluokitus. Hänet myöhemmin siirrettiin Länsi-Virginiaan, jossa hän sai koulutusta tiedusteluvalokuvaamisessa. Hän työskenteli maanalaisessa laitoksessa, ja johtuen hänen uuden pestinsä luonteesta, hänen turvaluokitustaan päivitettiin luokkaan TS-IV. Hän pysyi ilmavoimissa valokuvaajana vuoteen 1971 asti, jolloin hänelle tarjottiin työtä RAND-korporaatiolta turvallisuusteknikkona, ja hän muutti Kaliforniaan, jossa RANDilla oli isot laitokset ja hänen turvallisuusluokituksensa päivitettiin luokkaan ULTRA-3. Vuonna 1977 Thomas siirrettiin Santa Fe:n, New Mexicoon, jossa hänen palkkansa nousi merkittävästi ja hänen turvallisuusluokitustaan päivitettiin taas kerran, nyt ULTRA-7:n. Hänen uusi työnsä oli valokuvausturvallisuusasiantuntija Dulcen tukikohdassa, jossa hänen työnsä oli ylläpitää ja kalibroida maanalaisen kompleksin turvakameroita ja saattaa vierailijoita heidän kohteisiinsa. [23]
Dulcessa tapahtunut laaja videovalvonta oli se, mikä antoi Castellolle lintuperspektiivin, jolla hän sai tietää mitä tukikohdassa tapahtui, sekä siellä tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista, jotka lopulta johtivat siihen, että hän lähti tukikohdasta ja alkoi levittää turvaluokiteltua materiaalia. Castellon väitteet esitellään kahdessa lähteessä, ensimmäinen on itse Dulcen paperit, jotka oletettavasti sisältävät tukikohdasta ulos vietyä turvaluokiteltua materiaalia; ja toinen on haastattelut ja kirjeenvaihto, jota Castellolla oli usean UFO-tutkijan kanssa. Iso osa Castellon materiaalista on sittemmin kiertänyt ympäri Internetiä ja siitä on tehty kirja The Dulce Wars, jonka on kirjoittanut UFO-tutkija, joka käyttää nimeä ‘Branton’. [24]
Castellon työsuhteen, armeijan ja koulutustaustan, ja siten myös hänen statuksensa ilmiantajana, vahvistaminen virallisesti ei ole ollut mahdollista. Tämä mahdollisesti johtuu käytännöstä, jonka on väitetty olevan perustoimi siviileillä, jotka työskentelevät korporaatioilla ja/tai valtiolla/tiedustelupalveluilla salaisissa projekteissa avaruusolentoihin liittyen: julkisuudesta poistetaan kaikki viitteet työntekijään turvatoimena sen varalta, että he tarkoituksellisesti tai tahattomasti paljastaisivat julkisesti sitä mitä tällaisissa projekteissa tapahtuu. Esimerkiksi, tri. Michael Wolf väittää olleensa entinen tieteentekijä ja päätöksentekijä avaruusolentoasioissa, joka alkoi vuodesta 1979 koordinoida avaruusolentoasioiden toimintalinjaryhmää nimeltä Special Studies Group (PI-40) kansallisen turvallisuuden neuvostossa. [25] Nimekkään UFO-tutkijan tohtori Richard Boylanin tekemissä useassa haastattelussa Wolf väitti, että hänen esimiehensä ohjeistivat häntä ottamaan osaa kontrolloituun tietovuotoon UFO-yhteisölle, samalla kun valtiolle annettiin ‘uskottava kiistettävyys’. [26] Kaikki Wolfin pitkälle viedyt yliopistotutkinnot ja eri armeijan/tiedustelupalvelujen sopimushommat oli eliminoitu, mikä teki hänen taustansa ja kertomansa tiedon vahvistamisesta vaikeaa ellei mahdotonta. Hän väitti, että hänen julkisten tietojensa poistaminen oli ‘standardikäytäntö’ kaikille siviilityöntekijöille, jotka työskentelevät joko korporaatioille tai Yhdysvaltain armeijalle salaisissa avaruusolentoprojekteissa. [27] Wolfin kuvauksen sellaisen ‘standardikäytännän’ olemassaolosta vahvisti myöhemmin Bob Lazar, fyysikko, joka lähdettyään vuonna 1988 Necadan S-4 -laitoksesta (Dreamland), jossa hänen työnsä oli takaisinmallintaa avaruusolennoilta haltuun saadusta aluksesta voimansiirto- ja voimanlähdejärjestelmiä, hänen syntymätodistustaan ei enää löytynyt siitä sairaalasta, jossa hän oli syntynyt, ja hänen koulutodistuksensa ja kaikki työtodistuksensa olivat kadonneet — hän oli yksinkertaisesti lakannut olemasta! [28]
Nyt voidaan esittää, että standardikäytäntö on olemassa korporaatioiden ja/tai armeijan/tiedustelupalvelujen palkkaamille siviileille, jossa heidän työ- ja koulutushistoriansa ja muutkin julkiset tiedot poistetaan turvallisuussyistä joko mahdollisen avaruusolentoihin liittyvien tietojen paljastuksen ehkäisemiseksi, niinkuin Bob Lazarin tapauksessa, tai erittäin kontrolloidun tietovuodon tekemiseksi, niinkuin tohtori Wolfin tapauksessa. Tämä tarkoittaa, että Castellon työhistorian varmistaminen ja täten myös hänen uskottavuutensa ilmiantajana on erittäin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. On olemassa kolme mahdollisuutta Castellon todelliselle identiteetille ja uskottavuudelle tietovuotajana. Ensimmäinen on, että hän on se kuka hän väittää olevansa, tietovuotaja, joka työskenteli tukikohdassa. Toinen on, että hän käyttää nimeä ja identiteettiä ‘Thomas Castello’ peitteenä paljastaakseen tietoja Dulcesta. Tässä tapauksessa hän voi olla ‘sisäpiiriläinen’, joka vuotaa tietoa tukikohdassa tapahtuneista väärinkäytöksistä, joka toivoo jäävänsä nimettömäksi ilmiantajaksi. Kolmas mahdollisuus on, että Castello on tiedusteluagenttien tekaisema identiteetti, jolla levitetään disinformaatiota, joka ohjaa UFO-tutkijoita ja kansaa poispäin aidoista armeijan projekteista alueella. Useat UFO-tutkijat ovat ilmeisesti kyenneet pääsemään Castellon puheille ennen hänen ‘katoamistaan’ 1980-luvun lopussa, ja he onnistuivat saamaan vastauksia useisiin kysymyksiin. [29] Sekä Brantonin että William Hamiltonin mukaan UFO-tutkijat olivat tavanneet henkilökohtaisesti Castellon, ja kykenivät puhumaan hänen olemassaolon ja uskottavuutensa puolesta. [30] Vaikka Castellon kanssa pidettyjen tapaamisten ja henkilökohtaisten haastattelujen lista ei olekaan pitkä, sen perusteella kuitenkin vaikuttaa siltä, että Castello on olemassa, vaikkakin hän herättää epäilyjä kolmannesta tekaistun identiteetin mahdollisuudesta. Juuri tämä epävarmuus on johtanut useimmat UFO-tutkijat siihen, etteivät he ota todesta Castellon väitteitä, jotka tukivat suurta osaa siitä mitä Bennewitz oli aiemmin esittänyt, ja joka nyt yhdistettiin AFOSIn disinformaatiokampanjaan. Myöhemmässä osiossa lainataan toisia ilmiantajia, jotka ovat vahvistaneet sekä Castellon että Bennewitzin väitteiden aspekteja, mikä viittaisi siihen, että kolmas mahdollisuus voidaan sivuuttaa kaikkein epätodennäköisimpänä Castellon identiteetistä puhuttaessa. Tämän johdosta on tarpeen tutkia jossain määrin mitä Castello väitti kokeneensa Dulcen maanalsiessa tukikohdassa, sillä hän tarjoaa erittäin laajamittaisen todistuksen siitä mitä tukikohdassa tapahtui.
Dulcen papereissa ja hänen henkilökohtaisissa todistuksissaan Castello väittää, että seitsemänkerroksinen maanalainen laitos, jossa työskentelee sekä ihmisiä että eri avaruusolentojen rotuja, löytyy Dulcesta, New Mexicosta. Castello väittää, että tukikohdassa töissä olleet ihmiset olivat tieteentekijöitä, turvallisuushenkilöstöä ja eri korporaatioiden työntekijöitä, jotka hoitivat armeijan sopimuksia. [31] Dulcessa työskenteli neljä avaruusolentojen rotua: standardit ‘lyhyet’ Harmaat Zeta Reticulumista (arviolta metrin mittaisia); pitkät Harmaat Rigelistä, Orionista (parimetrisiä); ja reptiliaanilaji, joka on joko Maapallolle alkuperäinen tai peräisin Dracon tähtikuviosta Orionista (parimetrisiä). Castello väittää, että Maapallon reptiliaaneja, joita kuvataan ‘työläiskastiksi’, hallitsi siivekkäät Dracon reptiliaanit (avaruusolennot Orionista). [32]Hän sanoi, että lyhyet harmaat (joita kuvataan mm. elokuvassa Kolmannen asteen yhteys) palvelevat Dracon reptiliaaneja. Castello sanoo, että hän oli töissä ‘vanhempana turvallisuusteknikkona’ Dulcen laitoksessa ja että hänen päätehtävänsä oli ratkaista kaikki turvallisuusongelmat tukikohdassa avaruusolentojen ja ihmistyöntekijöiden välillä. Hän kuvasi joitain työtehtäviään ja avaruusolentojen hierarkiaa vastauksena Brantonin esittämään kysymykseen siitä miten usein hän kommunikoi eri avaruusolentojen lajien kanssa:
Koska olin vanhempi turvallisuusteknikko tukikohdassa, minun piti kommunikoida heidän kanssaan päivittäin. Jos oli mitään ongelmia, joihin liittyi turva- tai videokamerat, he soittivat minulle. Reptiliaanien ”työläiskasti” oli yleensä se, joka teki fyysisen työn Dulcen alemmissa kerroksissa. Kastia koskettavat päätökset teki yleensä valkoinen Draco. Kun ihmistyöntekijät aiheuttivat ongelmia työläiskastille, reptoidit menivät valkoisen Draco-’pomonsa’ luo, ja sitten Draco soitti minulle. Joskus se tuntui siltä, kuin ongelmat eivät koskaan loppuisi. Useat ihmistyöntekijät vihasivat ”ei pötypuheita”- tai ”menkää takaisin töihin”-asennetta, joka työläiskastilla oli. Jos tarvittiin, väliinpuuttumisesta tuli tärkeä työkalu. Suurimmat ongelmat olivat ihmistyöntekijät, jotka typerästi haahuilivat lähellä ”KIELLETTYÄ ALUETTA” tukikohdan ”Avaruusolentosiivessä”. Kaipa se oli ihmisluonnetta olla kiinnostunut ja haahuilla rajojen yli. Liian usein joku löydettiin ylittämässä rajoja ja nuuskimassa ympäriinsä. Kamerat lähellä sisäänkäynti yleensä pysäyttivät heidät ennen kuin he joutuisivat vakaviin ongelmiin. Muutaman kerran minä jouduin virallisesti pyytämään ihmistyöntekijän palauttamista. [33]
Castello väitti, että Dulcessa käynnissä olleet eri projektit takaisinmallinsivat avaruusolentojen teknologiaa, kehittivät mielenhallintamenetelmiä ja tekivät geenimanipulaatiokokeita, joissa kloonattiin ja luotiin ihmisen ja avaruusolennon hybridejä. Samanlaisia projekteja on tehty laboratorioissa Montaukissa, Long Islandilla ja Brookhavenissa [34] ja näistä on ollut monia ilmiantajatodistuksia. [35]
Nämä projekti ovat hajallaan Dulcen maanalaisen tukikohdan eri kerroksissa, joissa avaruusolennot ovat alimmilla kerroksilla viidestä seitsemään. Nämä alimmat kerrokset Castello kuvasi äärimmäisen vanhoina luonnollisina luolina, joita eri avaruusolentojen rodut ovat käyttäneet. Vastauksena kysymykseen luolastojen alkuperästä hän sanoi:
Luonto rakensi luolastot. Dracot [reptiliaanihumanoidit] ovat käyttäneet luolastoja ja tunneleita vuosisatoja. Myöhemmin RAND-korporaation suunnitelmien avulla niitä on toistuvasti laajennettu. Alkuperäiset luolastot sisälsivät jääluolia ja rikkilähteitä, joita avaruusolennot pitivät täydellisinä omiin tarpeisiinsa. [36]
Kuvatessaan tapaa, jola komento toimi yhteistukikohdassa Yhdysvaltain ja avaruusolentojen välillä, Castello sanoi:
Työläiskasti [Reptiliaanit] tekevät päivittäiset hommat, moppaavat lateksilattioita, puhdistavat häkkejä, tuovat ruokaa nälkäisille ihmisille ja muille lajeille. Heidän tehtävänsä on kehitellä sopiva suhde tyypin yksi ja tyypin kaksi olentojen välillä, jotka Draco-laji on luonut. Työläiskasti työskentelee laboratorioissa sekä tietokoneilla. Periaatteessa reptiliaanirodut ovat aktiivisia kaikissa Dulcen tukikohdan kerroksissa. Siellä on seitsemän eri avaruusolentojen ’rotua’, jotka työskentelevät kuudennen kerroksen itäosassa…. Tuo osio tunnetaan yleisesti nimellä ”avaruusolentosiipi”. Dracot ovat kerrosten 5-6-7 kiistämättömiä herroja. Ihmiset tulevat komentoketjussa toisena näissä kerroksissa. [37]
Castello sanoo, että hän näki omin silmin lajienvälisten geenikokeiden tuotteita laitoksen kuudennessa kerroksessa. Kaikkein häiritsevintä oli hänen löydöksensä, että ihmisiä käytettiin eräänlaisina laboratorioeläiminä kaikkein alimmissa kerroksissa, joissa heitä asetettiin kylmäsäiliöihin, käytettiin koe-eläiminä mielenhallintaohjelmissa ja jopa geenikokeissa. Castello kirjoittaa: “Kerros #7 on pahin, rivi toisensa jälkeen tuhansia ihmisiä ja ihmissekasikiöitä kylmäsäilytyksessä. Siellä oli myös sikiösäilytyssammioita eri kehitysvaiheissa oleville humanoideille. ‘Monesti kohtasin ihmisiä häkeissä, yleensä huumattuna tai tainnutettuna, mutta joskus ne itkivät ja kerjäsivät apua.’” [38]
Castello väittää, että hänen perehdytyksessään hänelle kerrottiin, että ihmiset kärsivät eri asteisesta hulluudesta, ja että heihin kokeillaan erilaisia suuririskisiä lääketieteellisiä proseduureja ja mielenhallintakokeita, joiden tarkoitus on hoitaa heitä. Hän väittää, että hän ja muut ihmistyöntekijät altistuivat päivittäin kylteille, joissa luki: “Tässä laitoksessa tehdään suuren riskin lääketieteellistä testausta, jolla yritetään parantaa hulluus. Ethän koskaan puhu vangeille, se saattaa tuhota vuosien työn.” [39]
Castello väittää, että hän suoritti tehtäviään ilman suurempia ongelmia kunnes hän alkoi epäillä, että sen sijaan, että vangit olisivat olleet hulluja, he olivatkin tavallisia siviilejä, jotka oli yksinkertaisesti siepattu ja käytetty harmaiden ja reptiliaanien laboratorion koe-eläiminä:
Olen järkevä, kun tohtorit sanovat että älä puhu heille, kuka minä olen sitä kiistämään ja tuhoamaan arkaluontoista tilannetta? Mutta eräs mies jotenkin sai huomioni. Hän toistuvasti sanoi, että hänen nimensä on George S—- ja että hänet on kidnapattu ja hän ei ole varma kuka häntä ajoi takaa. En tiedä miksi se jäi mieleeni, muistin vain hänen kasvonsa, ajatellen että hän ei ainakaan näyttänyt tai kuulostanut hullulta, mutta monet vangit sanoivat sellaista. Seuraavana viikonloppuna puhuin kaverini ympäri, joka on poliisi, tekemään tarkistuksen hänen nimellään, sanoen että olin törmännyt häneen ja että minua kiinnosti asia. En maininnut mitään tukikohdasta. Se oli sairas tunne kun tietokone vahvisti, että George S. oli kadonnut. [40]
Silloin kun Castello tajusi, että tavallisia ihmissiviilejä siepataan, hän päätti liittyä pieneen ryhmään muita tukikohdan työntekijöitä, jotka auttoivat vapauttamaan vangittuja ihmisiä.
Eräs toinen turvallisuusviranomainen tuli luokseni ja sanoi, että jotkut laboratoriotyöntekijät halusivat vapaa-ajalla tavata eräässä tunnelissa [epävirallisesti]. Mielenkiinto voitti ja sanoin OK. Sinä iltana arviolta yhdeksän miestä tuli paikalle. He sanoivat, että he tiesivät riskeeraavansa sen, että minä saattaisin ilmiantaa heidät, mutta he halusivat näyttää minulle joitain asioita, joita heidän mielestä minun tulisi nähdä. Yksi kerrallaan he näyttivät minulle todisteita, joiden mukaan monet vangit olivat kadonneita ihmisiä. Siellä oli sanomalehtileikkeitä, ja jopa valokuvia joita he olivat jotenkin salakuljettaneet tukikohtaan. He toivoivat, että he voisivat salakuljettaa ne takaisin ulos ilman, että minä paljastaisin heidät pomoille. Kykenin näkemään pelon heidän kasvoistaan heidän puhuessaan. Eräs mies sanoi, että hän mieluummin kuolisi yrittäessään kuin menettäisi sielunsa olemalla tekemättä mitään. Se oli kommentti, joka muutti tilanteen. Kerroin heille Georgesta ja mitä tiesin hänestä. Muutaman tunnin päästä me vannoimme yrittävämme paljastaa Dulcen tukikohdan. [41]
Castello kuvaa sitä miten pieni joukko ihmistyöntekijöitä alkoi tehdä yhteistyötä joidenkin reptiliaanien työläiskastilaisten kanssa, joilla oli myös intressi vapauttaa siepatut ihmiset pohjakerroksista. Castello lopulta kuvasi sitä miten Delta-eliittijoukot yrittivät tuhota ‘vastarintaliikkeen’:
Se päättyi lopulta siihen, kun armeijan hyökkäys tehtiin poistumistunneleista ja he teloittivat kaikki, jotka oli nimetty heidän listallaan, ihmiset ja reptiliaanit. Me taistelimme vastaan, mutta kenelläkään työläiskastista ei ollut aseita, eikä myöskään laboratoriossa työskentelevillä ihmisillä. Ainoastaan turvajoukoilla ja muutamalla tietokoneella työskentelevällä oli salamapistoolit. Se oli teurastus. Jokainen kirkui ja juoksi pakoon. Käytävät ja tunnelit täyttyivät niin täyteen kuin mahdollista. Me uskomme niiden olleen Delta Forcea [univormujen ja modus operandin perusteella], joka oli päättänyt iskeä vuoronvaihdon aikaan, ja tappaa niin monta kuin mahdollista listalta. [42]
Castello lähti laitoksesta, hän vei mukanaan valokuvat ja videotallenteet, jotka hän lopulta julkaisi Dulcen paperien nimellä.
Johtuen Castellon väitteiden tärkeydestä sekä hänen tarjoamista todisteista, jotka näyttivät tukevan hänen sanomisiaan, josta suurin osa näyttää tukevan sitä, minkä Bennewitz oli varmistanut hänen sähköisen valvontansa ja kenttätutkimuksien avulla, on tässä tarpeen analysoida lisää muita ilmiantajatodistuksia, jotka toisistaan riippumatta tukevat Dulcen maanalaisen tukikohdan hypoteesia.
Allekirjoitettiinko Yhdysvaltain ja avaruusolentojen välillä sopimus?
Ensimmäinen väite, joka kaipaa analyysia, on Bennewitzin ja Castellon riita siitä, että avaruusolennoilla ja Yhdysvalloilla olisi ollut yhteinen tukikohta. Tämä viittaisi siihen, että olisi ollut olemassa jonkinlainen sopimus Yhdysvaltain hallituksen edustajien sekä avaruusolentojen rotujen välillä. On olemassa merkittävä ilmiantotodistus siitä, että Eisenhowerin hallinto ja Zeta Reticulumin harmaat olisivat allekirjoittaneet sopimuksen jo vuonna 1954. Tohtori Wolfin mukaan Eisenhowerin hallinto solmi sopimuksen niinkutsuttujen Harmaiden avaruusolentojen kanssa Zeta Reticulumin neljänneltä planeetalta, mutta tätä sopimusta ei koskaan ratifioitu perustuslain vaatimusten mukaisesti. [43] Viitaten samaan Eisenhowerin hallinnon allekirjoittamaan sopimukseen, eversti Philip Corso, erittäin palkittu upseeri, joka palveli Eisenhowerin kansallisen turvallisuuden neuvostossa, kirjoitti: “Me jouduimme neuvottelemaan eräänlaisen antautumisen niille [avaruusolennoille], kunhan me emme taistelisi niitä vastaan. Ne sanelivat ehdot, koska ne tiesivät, että se mitä me eniten pelkäsimme oli paljastus.” [44] Salainen sopimus allekirjoitettiin vuonna 1954 Eisenhowerin hallinnon ja avaruusolentojen rodun välillä, jonka useat muut ‘tietovuotajat’ ovat paljastaneet väittäen, että heillä on ollut pääsy salaisiin asiakirjoihin, jotka paljastavat sellaisen sopimuksen olemassaolon. [45]Phil Schneider, entinen geologiainsinööri joka työskenteli maanalaisten tukikohtien rakennusprojekteissa, kirjoitti:
Vuonna 1954, Eisenhowerin hallinnon alaisuudessa, liittovaltion hallitus päätti kiertää Yhdysvaltain perustuslain ja solmia sopimuksen avaruusolentojen kanssa. Sitä kutsuttiin vuoden 1954 Grenadan sopimukseksi, joka periaatteessa solmi avaruusolentojen kanssa sopimuksen, jonka nojalla avaruusolennot voisivat viedä muutaman lehmän ja testata implanttitekniikoita muutamilla ihmisillä, mutta että niiden piti antaa tietoja kohteiksi valituista ihmisistä. Hitaasti avaruusolennot muuttivat diiliä kunnes he päättivät etteivät noudattaisi sitä enää ollenkaan. [46]
Tämän sopimuksen on esitetty johtavan avaruusolentojen ja ihmisten välillä tapahtuviin teknologiansiirtoihin vastineeksi tietyistä oikeuksista perustaa tukikohtia ja monitoroida amerikkalaisten siviilien sieppauksia. Eversti Corso uskoi, että tämä sopimus oli olennaisesti jotain mikä pakotettiin Eisenhowerin hallinnon allekirjoitettavaksi, mikä viittaisi siihen, että teknologiansiirtoa toteutettaisiin palkkioksi avaruusolentojen USA:sta keräämistä geenimateriaaleista. Tämä geneettinen moninaisuus oli jotain mikä teki USA:sta houkuttelevan paikan sopimukselle verrattuna paljon homogeenisempiin Venäjään tai Kiinaan. Todennäköisesti hallinto järkeili, että koska Harmaat olivat siepanneet amerikkalaisia jokatapauksessa, sopimus antaisi heille keinot monitoroida sieppauksia ja tarkkailla läheltä sitä mitä heidän siviileilleen tapahtuu, jotka olivat mukana Harmaiden geenikokeissa. Harmaat velvoitettiin tarjoamaan lista siepatuista siviileistä, jotain mitä ilmeisesti ei tapahtunut ja myöhemmin tästä tuli kiistakapula Harmaiden ja Yhdysvaltain välillä.
Sopimus Zeta Reticulumin Harmaiden kanssa oletettavasti johti salaisten yhteistukikohtien luomiseen, joiden tehtävät todennäköisimmin olivat: teknologianvaihdanta; mielenhallintakokeet; Harmaiden geenikokeiden tarkkailu ja yhteistoiminta siviilien sieppaamiseksi eri projekteihin yhteistukikohdissa. Sekä sopimuksen että yhteistukikohtien olemassaolo olisi saanut korkeimman mahdollisen turvaluokituksen ja olisi ollut vain muutaman harvan valitun tiedossa. Tämän johdosta ilmiantajatodistukset, jotka tukevat salaisen Eisenhowerin hallinnon allekirjoittaman teknologianvaihtosopimuksen olemassaoloa viittaavat siihen, että maanalaisia laitoksia on mahdollisesti rakennettu, jossa tämä oltaisiin voitu toteuttaa ilman kansan, kongressin tai ulkovallan tietoa. Kun ollaan laadittu mahdollinen ‘juridinen’ perusta avaruusolentojen ja amerikkalaisten yhteilaitokselle, siirryn nyt analysoimaan todisteita, jotka tukevat sellaisen tukikohdan olemassaoloa.
Tähän mennessä esitettyihin todisteisiin perustuen voidaan todeta, että kolme mahdollisuutta erottuu edukseen todennäköisenä selityksenä sille, mitä Dulcessa tapahtui. Ensimmäinen, Dulcessa on (tai oli) huippusalainen ihmisten ja avaruusolentojen yhteislaitos, jossa oli käynnissä projekteja, joihin liittyi ihmishenkilöiden sieppauksia, joiden oikeuksia loukattiin vakavasti. Toinen, Dulcen tukikohta on (tai oli) olemassa, mutta raportit karmaisevista avaruusolentojen tekemistä kaltoinkohteluista ihmisille olivat osa disinformaatiokampanjaa, joka oli suunniteltu lokaamaan Paul Bennewitzin ja kaiken legitiimin tutkimuksen maine, jota on tehty avaruusolentojen aktiviteeteista ja salaisista valtion projekteista, joita Dulcessa oli. Kolmas mahdollisuus on, että kaikki tarinat Dulcesta ovat disinformaatiota, jonka tarkoitus on tahallisesti ohjata vakavat tutkimukset pois UFOista ja aiheuttaa eripuraa UFO-yhteisöön. [47] Pitäen mielessä nämä kolme mahdollisuutta, tutkin nyt ilmiantajatodistuksia koskien sotilaskonfliktia, joka tapahtui Dulcen tukikohdassa, määrittääkseni mikä näistä kolmesta mahdollisuudesta on tarkin.
Dulcen sota
Ilmiantajatodistukset, jotka tukevat Dulcen tukikohdan olemassaoloa, vihjaavat, että sellainen salainen laitos on kuin onkin pyörittänyt erilaisia projekteja, jotka ovat keskittyneet teknologianvaihtoon, mielenhallintaan, geenikokeisiin ja siepattujen siviilien ihmisoikeusrikkomuksiin. On todennäköistä, että yksi tai useampi näistä projekteista on muuttunut kiistakapulaksi avaruusolentojen ja valtion salaisten organisaatioiden välilä. Tmä kiista johti sotilasvälikohtaukseen, joka tunnetaan nimellä ‘Dulcen sota’. Tarkka syy tälle kahakalle on epäselvä, kuitenkin se mitä eri todistuksista tulee esiin on, että se oikeasti tapahtui ja nähtiin myös merkittävä määrä kuolonuhreja: Yhdysvaltain armeijan henkilökuntaa, Dulcen turvahenkilöstöä ja avaruusolentoja.
Castellon mukaan Dulcen sotilaskonflikti alkoi vastarintaliikkeen kasvusta, jotka olivat sekä vartijoita että asialle uskollisia avaruusolentoja, jotka halusivat auttaa vangittuja ihmisiä tukikohdan avaruusolentosiivessä. Lopulta 100 Delta-eliittisotilasta lähetettiin tuhoamaan vastarintaliike, joka alkoi uhata yhteistukikohdan turvallisuusjärjestelyjä. Tämä joukko kärsi monia kuolemantapauksia ja aiheutti monia kuolonuhreja sekä avaruusolentojen joukolle että tukikohdan turvahenkilöstölle. Muutkin tietovuotajat ovat raportoineet sotilaskonfliktista Dulcessa, mm. Phil Schneider, joka työskenteli geologisena insinöörinä Dulcen tukikohtaa ja muita vastaavia rakennettaessa. Schneider antoi seuraavia tietoja hänen taustastaan ja sotilaskonfliktin tapahtumisesta vuonna 1995:
Antaakseni teille yleiskatsauksen siitä kuka olen, kävin insinöörikoulun. Puolet koulustani oli sillä alalla, ja sain mainetta geologisena insinöörinä sekä rakenneinsinöörinä, jolla oli sekä sotilaallisia että ilmailualan sovellutuksia. Olen auttanut rakentamaan kahta tukikohtaa USA:ssa, joilla on jonkin verran merkitystä niinkutsutulle Uudelle Maailmanjärjestykselle [YK:n pyörittämälle maailmalle, jota ‘pitkät Harmaat’ avaruusolennot johtavat]. Ensimmäinen tukikohta on Dulcessa, New Mexicossa. Olin mukana vuonna 1979 tulitaistelussa avaruusolentohumanoideja vastaan, ja minä olen yksi selviytyjistä. Olen todennäköisesti ainoa selviytyjä, joka puhuu asiasta, jota koskaan kuulette. Kaksi muuta selvinnyttä ovat tiukan vartioinnin alaisina. Olen ainoa jäljellä, joka tietää yksityiskohdat koko operaatiosta. 66 salaisen palvelun agenttia, FBI, Mustat Baretit ja sensellaiset, kuoli siinä tulitaistelussa. Minä olin siellä. [48]
Schneider kuvasi vuoden 1979 sotilaskonfliktia pelkäksi ‘onnettomuudeksi’, joka syntyi porauksesta, joka oli suunniteltu laajentamaan Dulcen tukikohtaa:
Olin mukana rakentamassa LISÄOSAA syvällä maan alla olevalle armeijan tukikohdalle Dulcessa, joka on todennäköisesti syvimmällä oleva tukikohta. Se ulottuu seitsemän kerrosta maan alle ja yli 2.5 mailin syvyyteen. Siihen aikaan me olimme poranneet neljä eri reikää autiomaahan, ja me aioimme kytkeä ne kaikki yhteen ja räjäyttää kerralla suuria osuuksia. Minun työni oli mennä aukkoihin ja tarkastaa kivinäytteet, ja suosittelin räjähteitä tietynlaiseen kiveen. Kun olin menossa alas, me löysimme itsemme suuren luolan keskeltä, joka oli täynnä ulkoavaruuden alieneita, jotka tunnetaan suurina Harmaina. Ammuin niistä kaksi. Silloin siellä oli 30 ihmistä. Arviolta 40 tuli lisää kun tämä oli alkanut, ja kaikki heistä kuoli. Me olimme yllättäneet koko maanalaisen tukikohdallisen avaruusolentoja. Myöhemmin saimme selville, että ne olivat eläneet planeetallamme pitkän aikaa… Tämä voisi selittää paljon muinaisten astronauttien teoriasta. [49]
Tärkeä ero Castellon ja Schneiderin versioissa on, että Schneider ei viitannut tukikohtaan yhteislaitoksena. Hän kuvasi sitä seitsenkerroksiseksi Yhdysvaltain armeijan laitokseksi, joka oltiin ‘vahingossa’ rakennettu muinaisen avaruusolentojen tukikohtan päälle. Hän uskoi, että hänen tehtävänsä oli yksinkertaisesti laajentaa olemassaolevaa tukikohtaa eikä niinkään hyökätä avaruusolentojen kimppuun salatussa tarkoituksessa. Epätodennäköisyys sille, että Dulcen laitos olisi ‘vahingossa’ rakennettu avaruusolentojen tukikohdan päälle vihjaa, että Schneider oli vain osittain tietoinen hänen tehtävästään ja siitä mitä alakerroksissa tapahtui. Todennäköisempi skenaario on, että Schneider joutui avustamaan Yhdysvaltain armeijan joukkoja pääsemään Dulcen laitoksen syvempiin kerroksiin, seitsemänteen kerrokseen, joka oli suljettu ja joka oli kiistan todellinen syy.
Joskus vuonna 1993 Schneider lopetti työt sotilaallisia sopimuksia hoitaville yritysasiakkaille sen jälkeen, kun hän oli vakuuttunut siitä, että pitkät Harmaat avaruusolennot olivat kehittelemässä Uutta Maailmanjärjestystä, jota johdetaan YK:sta. jota he itse kontrolloisivat salaa. Lisäksi hän alkoi luennoida julkisesti paljastaen maanalaisten tukikohtien aktiviteetteja, joita hän oli auttanut rakentamaan, sekä avaruusolentojen roolia soluttauduttaessa kansallisvaltioiden hallituksiin sekä heidän roolistaan Uuden Maailmanjärjestyksen todellisina arkkitehteina. Schneider piti esitelmän MUFONin konferenssissa toukokuussa 1995, ja hänet löydettiin kuolleena seitsemän kuukautta myöhemmin tammikuussa 1996. [50] Schneiderin kuoleman sekä hänen ruumiinavauksensa olosuhteet johtivat monet julistamaan, että Schneider oltiin murhattu sen vuoksi, että hän oli julkisesti mennyt puhumaan tiedoistaan koskien avaruusolentoja ja maanalaista tukikohtaa. [51] Schneiderin todistus, hänen selvät tietonsa geologisesta insinöörityöstä ja mystinen kuolema kaikki tukevat hänen keskeistä teesiään siitä, että Dulcessa on maanalainen tukikohta, ja että tämän maanalaisen laitoksen alimmassa kerroksessa tapahtui avaruusolentojen ja Yhdysvaltain armeijan välillä sotilaskohtaaminen.
Toinen ‘tietovuotaja’, joka antaa uskottavuutta sille mahdollisuudelle, että salaisessa maanalaisessa tukikohdassa olisi tapahtunut tulitaistelu avaruusolentojen ja Yhdysvaltain sotilasjoukkojen välillä, on tohtori Michael Wolf. Wolfin kirja Catcher’s of Heaven kuvasi tulitaistelua avaruusolentojen ja amerikkalaisten eliittijoukkojen välillä, joka tapahtui vuonna 1975 Groom Lakessa, Nevadassa, laitoksessa, joka on voinut liittyä siihen mitä lähellä Dulcessa tapahtui myöhemmin:
Harmaat jakoivat tiettyjä teknologisia edistysaskeliaan armeijan/tiedustelupalvelujen tieteentekijöille, usein ollessaan ”vankivieraina” turvallisissa maanalaisissa armeijan laitoksissa Nevadassa ja New Mexicossa. Avaruusolennot ovat antaneet Yhdysvaltain hallitukselle joitain antigravitaatioaluksia ja suuren määrän polttoainetta (alkuaine 115). Toukokuun 1. päivä 1975 erään tällaisen teknologianvaihdon keskellä Nevadassa esiteltiin pientä avaruusolentojen antimateriareaktoria, ja johtava Harmaa avaruusolento pyysi johtavaa Delta-joukkojen everstiä, joka avaruusolentoja vartioi, poistamaan kaikki kiväärinsä ja panoksensa huoneesta (niin, että he eivät vahingossa räjähtäisi energiapäästöistä). Vartijat kieltäytyivät, ja siitä seuranneessa mekkalassa vartija avasi tulen Harmaita kohti. Yksi avaruusolento, kaksi tieteentekijää ja 41 armeijan henkilöä sai surmansa. Yksi vartija jäi eloon todistamaan siitä, että avaruusolennot ilmeisesti käyttivät mentaalista energiaa itsepuolustukseen tappaakseen muut hyökkäävät Delta-joukot. Tohtori Wolf sanoo, että ”tämä tapaus lopetti tietynlaisen vaihdannan (Harmaiden kanssa)”. [52]
‘Dulcen sodan’ kanssa on tärkeitä yhtäläisyyksiä siinä miten Wolf kuvaa ‘Nevadan’ konfliktia verrattuna siihen miten Castello ja Schneider kuvaavat tapahtumia. Molemmissa tapauksissa merkittävä määrä amerikkalaisia sotilaita kuoli avaruusolentojen kanssa tapahtuneessa tulitaistelussa. Nämä yhtäläisyydet viittaavat siihen, että joko Wolf kertoo täysin eri konfliktista, tai samasta konfliktista mutta siihen on lisätty joitain epäselvyyksiä piilottamaan amerikkalaisten ja avaruusolentojen välisen konfliktin todellinen luonne ja sijainti. Joihinkin merkittäviin eroavaisuuksiin kuuluu Wolfin sanoma, että avaruusolennot olivat ‘vankivieraita, eikä niinkään omistaneet yhdessä tukikohtaa Yhdysvaltain kanssa. On epätodennäköistä, että ‘vankivieraina’ olleet avaruusolennot osallistuisivat sen kaltaiseen merkittävään teknologianvaihdantaan, jota Wolf kuvaa. On todennäköistä, että Wolfin viittaus avaruusolentoihin ‘vankivieraina’ oli tarkoitettu piilottamaan amerikkalaisten ja avaruusolentojen välisen yhteistyön laajuus yhteistukikohdassa, mikä voisi johtaa siihen, että kertomus yhdistettäisiin Bennewitzin esittämiin väitteisiin Dulcesta. Tämä myös asettaa epäilyksen valoon sen tapahtuiko Nevadassa mitään konfliktia vuonna 1975 niinkuin Wolf kirjoittaa, vai viittasiko hän vuoden 1979 sotilaskonfliktiin Dulcessa, New Mexicossa. Jos asian laita on jälkimmäinen, silloin Wolf sai ohjeet ylemmiltään ‘informaation kontrolloidussa vuotamisessa’ kylvää joitain epätarkkuuksia (disinformaatiota) siihen informaatioon, jota hän julkaisi tulitaistelusta, joka tapahtui valtion ja avaruusolentojen yhteislaitoksessa amerikkalaisten kärsiessä suuria miestappioita. Sellainen disinformaatiostrategia vahvstaisi kaikkia ‘uskottavan kiistettävyyden’ vastakkaisia kantoja, joita valtio voisi käyttää peittämään Wolfin julkistaman arkaluonteisen informaation. Wolf paljasti lisäksi haastattelussa, että hän oli työskennellyt Dulcen laboratoriossa, mikä näin kertoo lisää informaatiota tästä salaisesta maanalaisesta tukikohdasta, joka on Bennewitzin väitteiden ytimessä. [53]
Toinen tietovuotaja, joka on paljastanut avaruusolentojen ja valtion yhteisen tukikohdan olemassaolon ja ‘Dulcen sotilaskonfliktin’ on Bob Lazar. Lazar työskenteli muutaman kuukauden ajan vuonna 1988 Nevadan S-4 -laitoksessa takaisinmallintamassa avaruusolentojen aluksen työntövoima- ja voimanlähdejärjestelmiä. Eräässä haastattelussa hän kuvaa taustojaan seuraavasti:
Minulla on kaksi maisterintutkintoa, yksi on fysiikasta; toinen on elektroniikasta. Kirjoitin maisterintyöni MHD:sta, eli magnetohydrodynamiikasta. Työskentelin Los Alamosissa muutaman vuoden ajan teknikkona ja sitten fyysikkona protonipolarisaatio-osastolla, siellä olleen kiihdyttimen parissa. Minut palkattiin S-4:n vanhempana fyysikkona työskentelemään gravitaatiotyöntövoimajärjestelmien ja niihin aluksiin liittyneiden asioiden parissa. [54]
Lazar paljasti, että hänen ennen töiden aloittamista avaruusolentojen aluksen parissa saamassaan briiffauksessa hänen vaadittiin lukevan 200 sivua briiffausdokumentteja työhön perehtymiseksi. [55] Hän muisteli, että briiffausdokumentti mainitsi taistelun ihmisten ja avaruusolentojen välillä salaisessa tukikohdassa vuonna 1979. Hän sanoi, että konfliktin aiheutti turvamies, joka yritti ottaa asetta avaruusolentojen alueella, ja tämä johti turvahenkilöstön kuolettaviin haavoihin. Lazar muistelee vuonna 1988 lukemansa briiffausdokumentin todennäköisesti viitanneen vuoden 1979 Dulcen tulitaisteluun.
Tiivistelmänä, vahvin näyttö Bennewitzin väitteille koskien Dulcen tukikohtaa tulee: Thomas Castellon todistuksesta koskien hänen työsuhdettaan ja loikkaamista Dulcen maanalaisessa tukikohdassa sen jälkeen, kun hän oli nähnyt ihmisoikeusrikkomuksia; Phil Schneiderin todistuksesta, joka oli suoraan mukana Dulcen tulitaistelussa; yhtäläisyyksistä Michael Wolfin paljastuksiin koskien tulitaistelua, joka on saattanut tapahtua neljä vuotta aiemmin toisessa maanalaisessa tukikohdassa Nevadassa sekä hänen myönnöstään, että hän on työskennellyt Dulcessa; Bob Lazarin muistosta lukeneensa perehdytyksessään briiffausdokumentin, jossa puhuttiin vuonna 1979 tapahtuneesta tulitaistelusta ihmisturvahenkilöstön ja avaruusolentojen välillä salaisessa tukikohdassa; sekä siepattujen kertomista raporteista heidän ollessaan hypnoosiregressiossa ja joiden todistukset on kirjoitettu kirjaan The Dulce Wars. Lisäksi Bennewitzia vastaan tehty disinformaatiokampanja ja Schneiderin mystinen kuolema sen jälkeen, kun hän oli astunut maanalaisten laitosten paljastuksillaan julkisuuteen, molemmat antavat aihetodistetukea näkemykselle, että ilmiantajien väitteille oli riittävät perusteet koskien Dulcen maanalaista laitosta ja siellä tapahtuneita mahdollisia räikeitä ihmisoikeusrikkomuksia.
Nyt voin palata kolmeen mahdollisuuteen, jotka aiemmin mainittiin koskien Bennewitzin keskeisiä väitteitä Dulcen tukikohdan olemassaolosta, siellä tapahtuneesta sotilaskonfliktista ja räikeistä ihmisoikeusrikkomuksista. Ensimmäinen mahdollisuus on, että todisteet vahvistavat Bennewitzin väitteet. Toinen mahdollisuus on, että Bennewitzin väitteet koskien avaruusolentojen siepatuille siviileille tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia oli disinformaatiota, jonka tarkoitus oli ohjata tutkijat poispäin tukikohdan ja/tai siellä tapahtuneen sotilaskonfliktin olemassaolosta. Kolmas mahdollisuus on, että Bennewitzin väitteet vaarantuivat disinformaatiosta, jonka tarkoitus oli ohjata UFO-tutkijat pois aidoista UFO-havainnoista. Jotta voitaisiin määrittää mikä mahdollisuus on todennäköisin, tarkastelen nyt joitain Bennewitzin väitteiden ja muita Dulcen tukikohtaa koskevien väitteiden kritiikkejä.
Maanalaisen tukikohdan hypoteesin kritiikkiä
Aina heti sen jälkeen kun Bennewitz laittoi kiertoon väitteitään Dulcen tukikohdasta 1980-luvun alkupuolella, ja Castello ja muut fyysisiä todisteita ja henkilökohtaisia todistuksia, Dulcen tukikohdan hypoteesia tukevia todisteita vastaan on esitetty intensiivistä kritiikkiä. Nämä kritiikit menevät kolmeen kategoriaan. Ensimmäinen on kritiikki fyysisiä todisteita kohtaan, kuten Bennewitzin sieppaamat sähköiset viestit, viestien transkriptiot, valokuvat, videotallenteet ja Castellon ‘Dulce-paperit’; sekä fyysisten todisteiden puute koskien maanalaisen tukikohdan sisäänkäyntejä, tuuletusaukkoja jne. Toinen on kritiikit, jotka keskittyvät Bennewitzin, Castellon ja Schneiderin uskottavuuteen Dulcen tukikohdan hypoteesissa. Kolmantena on kritiikki, jonka mukaan koko Dulcen maanalaisen tukikohdan hypoteesi on välkky disinformaatiostrategia, jonka tiedustelupalvelut kuten Air Force Office of Special Intelligence (AFOSI) ovat ottaneet käyttöön hajottaakseen UFO-yhteisöä. Tarkastelen jokaista näistä vuorollaan.
Mitä Bennewitzin todisteisiin tulee, hänen valokuvansa ja filminsä vuodelta 1980 selvästi näyttivät joitain anomaalisia ilmiöitä, minkä on tunnustanut myös jopa ilmavoimien tiedustelu, mutta vaikeus on osoittaa vakuuttavasti mitä näistä käy ilmi. [56] Tästä huolimatta monet UFO-tutkijat uskovat, että se oli vahvinta näyttöä valokuvatusta UFOsta. [57] Bennewitzin sähköinen viestintä, joka osoittaisi jotain omituista tapahtuvan, oli kaikkein kiistanalaisinta, eikä se ollut ratkaisevaa näyttöä- Mitä tulee fyysisiin todisteisiin, joita Dulcen papereista löytyy, useimmat tutkijat yksinkertaisesti eivät ottaneet näitä vakavasti ja olettivat, että ne olivat osa Bennewitzia vastaan suunnattua disinformaatiokampanjaa. Ratkaisevien todisteiden puutteet valokuvien, videoiden ja fyysisten todisteiden muodossa muistuttavat UFO-yhteisön historiallista pyrkimystä löytää riittävää näyttöä, jolla voitaisiin muuttaa jopa kaikkein skeptisimpien ammattilaisten mielipide. [58] Tämä viittaa siihen, että Bennewitzin sähköisten UFO-aktiviteettia ja avaruusolentojen viestintää kuvaavien tallenteiden ja Dulcen papereiden fyysisten todisteiden validiteetti on edelleen debatin kohteena. Selkeä ratkaisu siitä, mitä fyysinen näyttö Dulcen tukikohdan olemassaolosta kertoo, on edelleen vaikeasti hahmotettavissa.
Yksityiset tutkijat ovat tutkineet maa-alaa, jossa maanalainen tukikohta väitetysti sijaitsee. Archuletta Mesa sijaitsee Jicarillan apachereservaatin mailla. Eräs tutkija, Glen Campbell, sai selville, että maata ei ole fyysisesti rajattu, eikä siellä ole mitään viitteitä armeijan läsnäolosta, piilotettuja sisäänkäyntejä, ilmaventtiileitä, vedenottamoita läheisellä Navahon joella jne. Tämän jälkeen hän totesi, että mitään fyysisiä todisteita maanalaisesta tukikohdasta ei ollut. [59] Toiset kenttätutkijat, kuitenkin, ovat löytäneet todisteita omituisista tapahtumista alueella, mikä tukisi väitteitä maanalaisesta tukikohdasta. [60] Esimerkiksi Norio Harakaya vieraili Dulcessa japanilaisen filmituotantoryhmän kanssa vuonna 1990 ja totesi:
Olen ollut Dulcessa Nippon Television Networkin kuvausryhmän kanssa ja haastatellut monia, monia ihmisiä siellä ja tulin takaisin vahvan vakaumuksen kanssa siitä, että siellä tapahtui jotain 10-15 vuotta sitten, mm. yöllisiä havaintoja omituisista valoista ja armeijan jeeppien ja rekkojen ilmestymisiä.[61]
Jotkut Campbellin esiinottamat kritiikit voidaan selittää eri tavoin. Castello ja Schneider, esimerkiksi, molemmat kuvasivat laajalti maanalaista infrastruktuuria, jossa käytettiin kehittynyttä teknologiaa kuten suurinopeuksista raideyhteyttä. [62] Tämä tekisi mahdolliseksi piilottaa sisäänkäynnit Dulcen tukikohtaan turvallisemmilla alueilla. Lisäksi ilman ja veden kierto voitaisiin toteuttaa toisin tavoin kehittyneen teknologian avulla. Tämä viittaa siihen, että kritiikki puuttuvia salaista tukikohtaa puoltavia todisteita kohtaan Jicarillan apachemailta ei ole ratkaisevaa, ja on jopa ristiriidassa muiden todistusten kanssa mystisistä armeijan sotilasliikkeistä ja alueella tehdyistä anomaalisista havainnoista.
Salainen disinformaatiokampanja, jonka AFOSI käynnisti Bennewitzia vastaan, viittaa siihen, että hänellä alueelta peräisin olleita fyysisiä todisteita maanalaisesta tukikohdasta, sekä hänen kansalta saamaansa tukea tulkittiin kansallisen turvallisuuden uhaksi. Tämä salainen disinformaatiokampanja, joka alkoi vuonna 1980, viittaa siihen, että kritiikki Castellon ja Bennewitzin esittämiä fyysisiä todisteita kohtaan ei ole ratkaisevaa ja voi itsessään olla osa käynnissä olevaa disinformaatiokampanjaa. Tästä johtuen kritiikki puuttuvia fyysisiä todisteita kohtaan, jotka osoittaisivat maanalaisen tukikohdan olemassaolon Dulcessa, epäonnistuu hylkäämään Dulcen tukikohdan hypoteesin.
Toisenlainen kritiikki keskittyy tietovuotajien/silminnäkijöiden uskottavuuteen, jotka ovat esittäneet todisteita tai todistuksia Dulcen tukikohdasta. Uskottavuuden rakentaminen alalla, joka on täynnä disinformaatiota, pelottelua ja virallisia projekteja joilla pilata asiantuntijasilminnäkijöiden ja ‘ilmiantajien’ maine vaatii jonkin verran joustavuutta analyysiin ilmiantajien käyttäytymis- ja/tai persoonapiirteistä. ‘Hermoromahdus’, ‘kieltäytyminen haastatteluista’ tai ‘peiteidentiteettien’ käyttö, esimerkiksi, voi olla seurausta salaisesta häirinnästä eikä niinkään merkki henkilöstä, jolta puuttuu uskottavuutta. Keskittyminen henkisiin tai terveysongelmiin, joita Dulcen tukikohdan hypoteesista puhuneet ilmiantajat/silminnäkijät kohtaavat, voi olla pelkkä verhottujen henkilökohtaisten hyökkäysten muoto hypoteesin pääkannattajien uskottavuutta vastaan. Esimerkiksi, verkkoartikkelissa joka kritisoi Dulcen tukikohdan todisteiden puuttumattomuutta, kirjoittaja Roy Lawhon sivuuttaa haasteet, joita on kohdattu rakennettaessa kolmen pääilmiantajan/tietovuotajan uskottavuutta, jotka ovat puhuneet Dulcen maanalaisen tukikohdan hypoteesin puolesta — Bennewitz, Castello ja Schneider. Lawhon lopettaa kuvauksensa heidän väitteistään viittauksilla moniin henkilökohtaisiin ongelmiin tai käyttäytymiseen, joita jokaisella oli, tavalla joka näyttää olevan pelkkä verhottu hyökkäys heidän uskottavuuttaan kohtaan. [63] Esimerkiksi, hän viittaa siihen, että Bennewitz “joutui tietyksi aikaa mielisairaalaan” ja sitten hänestä tuli “erakoitunut, ja hän kieltäytyi puhumasta UFOista”. [64] Kuten aiemmin mainittua, Bennewitzista tuli uhri intensiiviselle disinformaatiokampanjalle, julkiselle valvonnalle, hyökkäyksille hänen uskottavuuttaan vastaan, epätavallisille aktiviteeteille häntä vastaan, jotka lopulta johtivat siihen, että hän kärsi hermoromahduksen. Tämä ei vaikuta hänen esittämien tietojen tai henkilönsä uskottavuuteen, vaan kertoo ainoastaan siitä intensiivisestä ympäristöstä, jossa monet ihmiset hajoavat heitä vastaan kohdistetun psykologisen paineen alla.
Castellosta puhuttaessa Lawhon toteaa, että Castello “on ainoastaan kertonut tarinoita, ei mitään konkreettista, ja hänen pitäisi vielä astua esiin henkilökohtaisesti”, ja että “on epäilystä siitä onko hän edes olemassa.” [65] Vaikka ainoastaan suhteellisen harva tutkija voi puhua Castellon olemassaolon puolesta, olisi hyvä syy uskoa, että hän mahdollisena tietovuotajana paljastamassa salaista tietoa joutuisi pidätysten tai muiden virallisten tahojen toimien kohteeksi, joiden tarkoituksena on hänen ‘hiljentämisensä’, jos hän koskaan tulisi julkisuuteen. Tämä voi selittää hänen mystiset liikkeensä samaan aikaan, kun hän jättää mahdollisuuden avoimeksi sille, että hän on osa disinformaatiostrategiaa. Siispä, vaikka Dulcen paperien todistukselta itseltään puuttuu vakuuttavuutta, paperit muuttuvat merkittäväksi todisteeksi, jotka tukevat Bennewitzin väitteitä.
Viimeisenä, puhuttaessa Schneiderista, Lawhon viittaa mainitsemattomiin lähteisiin, että Schneiderilla “oli paha aivovamma ja hän oli myös paranoidi skitsofreenikko.” [66]Tämä olisi kaikkein epäreiluin Lawhonin esittämistä kritiikeistä. Schneider vietti lähes kaksi vuotta luentokierroksella (1993-1995) paljastaen rehellisesti aktiviteettinsa ollessaan töissä korporaatiolle, joka rakensi Dulcea ja muita maanalaisia tukikohtia. Hänen rehellisyyden ja mentaalisen kestävyyden koettelemiselle oli monia mahdollisuuksia, ja vaikuttaa siltä, että hän ei pettänyt suurta tukijajoukkoaan. [67] Hän antoi mielikuvan miehestä, joka tiesi elämänsä päättyvän pian joko luonnollisista syistä (hänellä oli loppuvaiheen syöpä) tai murhan johdosta. Hänen näennäinen ‘itsemurhansa’ sisälsi merkkejä murhasta, joita viranomaiset eivät tutkineet sen enempää. [68] Schneiderin todistus esittää kaikkein konkreettisimman tietovuodon, jota Dulcen tukikohdasta ja siellä avaruusolentojen ja ihmisten välillä tapahtuneesta tulitaistelusta 1979 löytyy. Tiivistelmänä, kritiikki Dulcen tukikohdan hypoteesia puolustaneiden uskottavuutta kohtaan epäonnistuu olemaan vakuuttavaa.
Lopuksi, on esitetty kritiikkiä, joka keskittyy William Mooren vuoden 1989 julistukseen MUFON-konferenssissa siitä, että hänet olisi käännytetty mukaan AFOSIn salaoperaatioon levittämään disinformaatiota Bennewitzille hänen maineensa pilaamiseksi. Vaikka he olivatkin raivoissaan siitä, että yksi UFO-tutkija aktiivisesti osallistui disinformaatiokampanjaan toisia tutkijoita vastaan, monet UFO-tutkijat nopeasti nielivät Mooren tarinan siitä, että Bennewitzin väitteiden kaikkein omituisimmat aspektit, ihmisoikeusrikkomukset joissa on tapahtunut avaruusolentojen sieppauksia, ihmisten kylmäsäilytyksiä ja maanalaisia sammioita täytetty karjan ja ihmisten palasilla, nämä kaikki olisivat disinformaatiota. Bennewitzin väitteet olivat saaneet laajalti tukea UFO-yhteisössä ja niitä levittivät ristiriitaiset henkilöt kuten John Lear, William Cooper ja William Hamilton. Eräät hyvämaineiset UFO-tutkijat uskoivat, että Learin ja Hamiltonin väitteet, jotka myötäilivät Bennewitzin sanomisia Dulcen maanalaisesta tukikohdasta, vahingoittaisivat legitiimiä UFO-tutkimusta. [69] Kun tuli tieto siitä, että John Lear oli kutsuttu juontamaan vuoden 1989 MUFON-konferenssia, nimekkäät MUFON-jäsenet alkoivat erota protestiksi. [70] Monet UFO-tutkijat eivät uskoneet, että Bennewitzin sähköinen kuuntelu, datan tulkinnat ja siepattujen haastattelut olisivat olleet riittävää näyttöä maanalaisesta avaruusolentojen tukikohdasta Dulcessa. Bennewitzin väitteet avaruusolentojen tekemistä ihmisoikeusrikkomuksista tukikohdassa yksinkertaisesti sivuutettiin pelkkänä disinformaationa jopa niiden keskuudessa, jotka uskoivat hänen olevan luotettava ja hänen keräämänsä todisteiden olevan laadukkaita. [71]
Mitä tulee siihen näkökulmaan, että disinformaatio oli suuressa roolissa Bennewitzin kehitellessä näkemyksiään tukikohdasta ja sen ihmisoikeusrikkomuksista, Bennewitz oli jo koostanut laajan tietokannan perustuen hänen kahden vuoden sähköiseen kuunteluun ennen AFOSIn puheille menoa vuonna 1980. Tämän johdosta Bennewitz oli jo kehitellyt monia kantojaan Dulcesta ennen kuin AFOSI alkoi syöttää hänelle disinformaatiota Bennewitzin oltua AFOSIn haastattelussa vuonna 1980 ja sen jälkeen tavattuaan Mooren vuonna 1982. On todennäköistä, että Bennewitzin havainnot UFO/ET-aktiviteetista alueella, radion ja videolähetysten sähköinen kuuntelu sekä hänen sähköinen viestintänsä aina Dulcen sotaan asti antoivat hänelle kokonaiskuvan siitä mitä tukikohdassa tapahtui. Todennäköisempi selitys on, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelut olivat damage control -moodissa Bennewitzin siepattua sähköistä viestintää avaruusolentojen alusten ja Dulcen tukikohdan välillä. Castellon ja myöhemmin Schneiderin vieläkin paljastavammat todisteet ja todistukset sotkeutuivat disinformaatioon, jota syötettiin aktiivisesti julkiseen keskusteluun Dulcen tukikohdan hypoteesia koskien. Kritiikki siitä, että Dulcen tukikohdan hypoteesin, avaruusolentojen ihmisoikeusrikkomusten yms. kaikkein hälyttävimmät aspektit olisivat yksinkertaisesti AFOSIn disinformaatiota, epäonnistuu ottamaan huomioon sen miten disinformaatio on aktiivisesti käytössä oleva työkalu tiedustelupalveluilla, jolla luodaan hämmennystä ja estetään sen selville saanti mitä juuri sillä hetkellä on tapahtumassa. [72]
Palaan nyt aiemmin esille tuomiini kolmeen mahdollisuuteen koskien Dulcen maanalaisen tukikohdan hypoteesia: 1. fyysiset todisteet, tietovuotajien väitteet ja silminnäkijätodistukset tarjoavat ratkaisevaa näyttöä Dulcen tukikohdasta ja laajoista siellä siviileillä tehdyistä ihmisoikeusrikkomuksista; 2. väitteet tukikohdasta ovat todennäköisesti paikkansapitäviä, mutta jotain disinformaatiota on päässyt mukaan kaikkein äärimmäisimmistä ihmisoikeusrikkomuksista puhuttaessa; ja 3. Dulcen tukikohdan hypoteesi on disinformaatiota. Perustuen tähän mennessä esitettyihin todisteisiin sekä ratkaisevan kritiikin puutteeseen näitä todisteita kohtaan, kolmas mahdollisuus voidaan sivuuttaa. Tämä tahtoisi sanoa, että päätelmä siitä, että avaruusolentojen ja valtion edustajien välinen yhteistukikohta oli kuin olikin olemassa Dulcessa, että siellä tapahtui sittenkin sotilaskonflikti syystä, joka on edelleen avoin keskustelulle, mutta todennäköisimmin liittyi yhden tai molempien osapuolten sopimusrikkomuksiin. Raportit räikeistä tukikohdassa käynnissä olleita eri projekteja varten siepattujen siviilien ihmisoikeusrikkomuksista, vaikka tämä tässä kohtaa ei olekaan ratkaisevasti tiedossa, ovat riittävää näyttöä sille, että vastuussa olevien valtion viranomaisten ja ihmisoikeusjärjestöjen tulisi tutkia asiaa lisää. Eräs lisäongelma, jota tulisi tutkia ymmärtääksemme tähän mennessä esitettyjen näyttöjen implikaatiot ihmisoikeuksiin ja politiikkaan, on identifioida miten Dulce ja muut samanlaiset tukikohdat saivat rahoitusta ilman viranomaisten valvontaa.
Dulcen ja muiden maanalaisten yhteistukikohtien rahoittaminen ilman Yhdysvaltain kongressin valvontaa
Phil Schneiderin mukaan rahat maanalaisten tukikohtien rakentamiseen USA:ssa ja muualla tulevat ‘pimeästä budjetista’ — rahat eivät ole osa normaalia kongressin budjettia tai lisäysprosesseja, jotka rahoittavat valtion organisaatioita USA:ssa. Hänen vuoden 1995 luoennossaan Schneider julisti:
Pimeä budjetti on salabudjetti, joka kerää 25% Yhdysvaltain bruttokansantulosta. Musta budjetti tällä hetkellä kuluttaa $1.25 biljoonaa vuodessa. Ainakin tämän verran käytetään mustiin ohjelmiin, kuten niihin jotka liittyvät maanalaisiin tukikohtiin. Tällä hetkellä USA:ssa on 129 syvällä maan sisässä olevaa sotilastukikohtaa. [73]
Nämä tukikohdat Schneiderin mukaan on “yhdistetty toisiinsa nopealla magneettilevitaatiojunayhteydellä, joka kykenee kaksi kertaa äänen nopeuteen”. [74] Thomas Castello kuvasi myös nopeaa maanalaista junaraidenjärjestelmää, joka yhdisti Dulcen muihin tukikohtiin USA:ssa ja muualla: “maailmanlaajuinen verkosto on nimeltään ”Sub-Global System.” Sillä on ”tarkastuspisteitä” jokaisen maan sisääntulokohdassa. Siellä on sukkulakäytäviä, jotka ’ampuvat’ junat uskomattomilla nopeuksilla käyttäen magneettilevitaatiota ja vakuumimenetelmää. Ne kulkevat yliäänennopeuksilla.” [75] Schneiderin ja Castellon väitteet suuresta maanalaisesta infrastruktuurista, joka on yhdistetty huippunopealla maglev-junajärjestelmällä, vahvisti tohtori Richard Sauder, joka on tutkinut ja identifioinut salaisia maanalaisia tukikohtia USA:ssa ja muualla. [76] Jos Schneiderin kuvaus ja budjettiarviot ovat oikein, silloin on olemassa massiivinen maanalainen infrastruktuuri, jota on rahoitettu tavoilla, jotka ovat menneet ohi kongressin valvonnasta huolimatta maanalaisen infrastruktuurin massiivisesta koosta ja taloudellisten resurssien käytöstä. Siksi on hyvä tutkia onko Schneiderin estimaatti tarkka, miten kongressi harjoittaa turvaluokiteltujen ohjelmien valvontaa USA:ssa ja sopiiko Dulcen kaltainen tukikohta kokonaiskuvaan kongressin rahoittamista ja valvomista salaisista armeijan ohjelmista.
Schneiderin yllättävän suuren ‘pimeän budjetin’ kokoestimaatin vahvistaminen tulee yllättävästä lähteestä. Entinen asunto- ja kaupunkikehitysministeriön apulaissihteeri Catherine Fitts väittää, että yhteensä 3.3 biljoonaa dollaria imetty ministeriöstä ja DoD:sta rahoitusvuosina 1998, 1999 ja 2000. [77] Fitts perustaa vuoden 2000 estimaattinsa David K. Steensman, puolustusministeriön tilintarkastuksesta vastaavan vt. apulaistarkastajan, raporttiin, joka kirjoitti vuoden 2002 raporttiinsa, että “DoD prosessoi $1.1 biljoonaa kirjanpitomerkintöinä, joita ei tueta, DoD:n osatekijöiden talousarvioon, jota käytettiin kirjoittamaan ministeriökohtaisia raportteja ja DoD:n tilinpäätöksiä rahoituskaudelle 2000.” [78] Raportoidessaan puuttuvista puolustusministeriön rahoitusvuoden 2000 rahoista, tutkiva journalisti Kelly O’Meara antoi tukea Fittsin havainnolle:
Pentagonin apulaisylitarkastaja luki kahdeksansivuisen tiivistelmän puolustusministeriön varainhoitoa koskevista laiminlyönneistä. Hän myönsi, että Pentagonin kirjanpitoon oli tehtävä $4.4 biljoonan edestä oikaisuja vaaditun tilinpäätöksen laatimiseksi, ja että $1.1 biljoonan summan tueksi tuosta kokonaismäärästä ei oltu saatu luotettavia tietoja. Toisin sanoen, Bill Clintonin viimeisen täyden vuoden aikana yli $1 biljoonaa oli yksinkertaisesti kadonnut ja kukaan ei voi olla varma milloin, minne tai kenelle rahat menivät. [79]
Jos ‘pimeä budjetti’ on oikeasti niin suuri kuin Fittsin ja Schneiderin estimaatit, silloin on erittäin todennäköistä, että niitä on käytetty rahoittamaan Dulcen tukikohdan kaltaisia ohjelmia, jotka näyttäisivät menevän ‘Special Access Programin’ (SAP) kategoriaan. SAP:t ovat ohjelmia, joilla on lisäturvatoimenpiteitä normaalin turvaluokittelujärjestelmän (luottamuksellinen, salainen, huippusalainen) lisäksi. [80] Vuoden 1997 senaatin komission raportin mukaan DoD:n hyväksynnällä operoi arviolta 150 SAP:ia. [81] Senaatin raportissa kuvataan miten nämä SAP:t jaetaan kahteen luokkaan, ‘tunnustetut’ ja ‘tunnustamattomat’:
Julkisesti tunnustettuja ohjelmia pidetään erillään tunnustamattomista ohjelmista, ja jälkimmäisiä kutsutaan yleiskielessä nimellä “mustat” ohjelmat johtuen niiden turvaluokitellusta olemassaolosta ja tarkoituksesta. Mustien ohjelmien joukossa tehdään lisäero “luovuttuihin” ohjelmiin, joita pidetään niin arkaluonteisina, että ne standardimuotoiset raportointivaatimukset kongressille eivät koske niitä. Näiden ohjelmien olemassaolosta ilmoitetaan vain suullisesti kongressin asianomaisten valiokuntien puheenjohtajalle, varapuheenjohtajalle ja toisinaan muille jäsenille ja henkilökunnalle.[82]
Olennaisesti luovuttu tunnustamaton SAP (syvän musta) on niin arkaluonteinen, että ainoastaan kahdeksan kongressin jäsentä (puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat neljästä puolustusasiankomitesta senaatin ja edustajainhuoneiden välillä) saavat ilmoituksen luovutusta SAP:sta ilman, että heille annetaan siitä mitään muuta informaatiota. Tämä mahdollistaisi heidän aidosti julistaa etteivät he tiedä sellaisesta ohjelmasta mitään mikäli heiltä siitä kysyttäisiin, ja näin he ylläpitäisivät tällaisen SAP:n salaisuutta. Jos tunnustamattomat SAP:t ovat ‘mustia ohjelmia’, silloin ‘luovutut’ tunnustamattomat SAP:t ovat ‘syvän mustia’. Dulcen tukikohta vaikuttaa olevan kandidaatti tällaiseksi ‘syvän mustaksi’ ohjelmaksi, joka tällä hetkellä USA:ssa operoi.
SAP:t rahoitetaan tavalla, joka täyttää liittovaltion ohjeet, ja niitä valvotaan sekä toimeenpanopuolelta että kongressin taholta. Käytännössä kuitenkin kongressin valvonta luovutun tunnustamattoman SAP:n tapauksessa on nimellistä. Presidentti Clintonin täytäntöönpanomääräys #12958 päivämäärällä 17.4.1995 muutti sen miten SAP:t tulevaisuudessa luotaisiin ja valvonta hoidettaisiin. Täytäntöönpanomääräyksen pääkomponenttien mukaan ainoastaan ulkoministeri, puolustusministeri, energiaministeri ja keskustiedustelun johtaja (tai heidän varamiehensä) voisivat luoda SAP:n; nämä pidettäisiin “absoluuttisessa minimissä”; ja niitä luotaisiin kun “tietyn informaation haavoittuvaisuus tai uhka on poikkeuksellinen”, ja niiden salaisuutta ei voida suojella normaalilla turvaluokitusjärjestelmällä. [83] Mitä valvontaan tulee, keskeinen täytäntöönpanomääräyksen lause oli Clintonin pyrkimys koordinoida valvontaa keskustahon kautta (Information Security Oversight Office, ISOO), joka vastaisi National Security Councilille (NSC) ja vuosittain raportoisi presidentille:
(3) … ISOO:n johtaja saa pääsyn näihin ohjelmiin kunkin ohjelman turvallisuusvaatimusten mukaisesti hoitaakseen ISOOn tehtäviä tämän täytäntöönpanomääräyksen alaisuudessa. Viraston johtaja voi rajata pääsyn erikoisohjelmaan koskemaan ainoastaan ISOOn johtajaa ja maksimissaan yhtä muuta ISOOn työntekijää; tai, erikoisohjelmien tapauksessa, jotka ovat erityisen arkaluonteisia ja haavoittuvaisia, ainoastaan johtajaan.[84]
Käytännössä kuitenkin tehokasta SAP-valvontaa hoitaa DoD:n komitea, Special Access Program Oversight Committee (SAPOC), ja samanlainen tiedusteluyhteisön komitea, Controlled Access Program Oversight Committee (CAPOC), eikä niinkään ISOO. [85] SAPOC on se taho, jolla on valtuutus “hyväksyä, lopettaa, uudelleenvalidoida ja uudelleenstrukturoida prosesseja DoD:n SAP:eihin.” [86] Olennaisesti Yhdysvaltain presidentillä ei ole paljoakaan auktoriteettia SAP:sta DoD:n tai tiedustelupalvelujen yli. [87] Valvontajärjestelmä sulkee presidentin toimivallan SAP:sta DoD:n ja tiedustelupalvelujen ulkopuolell, mutta jotka teoriassa ovat alisteisia presidentin vallalle hänen toimiessaan ‘armeijan ylipäällikkönä’. [88] Voitaisiin sanoa, että nämä toimeenpanovallan haarat, jotka ovat presidentin suorassa alaisuudessa, niinkuin presidentti Clinton sai tietää, eivät voi käyttää juurikaan mitään valtaa tai valvoa mitenkään ‘syvän mustia ohjelmia’. [89] Ne toimeenpanovallan haarat, jotka käsittelevät avaruusolentoasioita, ovat kansallisen turvallisuuden neuvoston piirissä, eikä presidentillä ole niihin sanottavaa. [90] Näiden erottamiseksi toisistaan, mitä toimeenpanovallan syvän mustien ohjelmien valvontaan tulee, viittaan niihin toimeenpanovirastoihin, jotka ovat presidentin alaisuudessa termillä ‘toimeenpanoviraston valvonta’, ja niihin tahoihin, jotka eivät ole presidentin vallassa, termillä ‘varjohallituksen valvonta’.
Schneiderin kuvaamat ‘syvän mustat’ ohjelmat vaativat varoja huomattavasti yli liittovaltion SAP:eille antaman virallisen määrän. Esimerkiksi, rahoitusvuonna 2001 SAP:lle budjetoitiin arviolta $10-12 miljardia dollaria DoD:n eri palveluista, joka on huomattavasti pienempi summa kuin mitä Schneider ja Fitts mainitsivat todennäköisesti ‘syvän mustiin ohjelmiin’ kulutetun, jotka eivät olleet listattu kongressille jätettyyn SAP-listaan. [91] Jopa DoD-budjetin kasvaessa 380 miljardiin dollariin vuonna 2003, SAP:hin menevä osuus kasvoi ainoastaan marginaalisesti, ja näin ‘syvän mustien ohjelmien’ todellisten kustannusten ja niille budjetoitujen varojen välinen ero pysyi suurena.
‘Syvän mustien ohjelmien’, jotka liittyvät suoraan avaruusolentojen läsnäoloon, joita kongressi tai toimeenpanoelimet eivät valvo, rahoittamiseksi valtion armeijaan ja tiedustelupalveluihin kytkeytyneet haarat ovat kehittäneet monimutkaisen rahoitusjärjestelmän, jolla kierretään normaalit liittovaltion rahojen budjettiprosessit ja valvontavaatimukset. Kelly O’Mearan mukaan, erilaisia kirjanpitomekanismeja, kuten ”ei-tuettuja merkintöjä”, ”olennaisia valvontapuutteita”, ”oikaistuja tietueita”, ”täsmäyttämättömiä maksuja”, ”epänormaaleja taseita” ja ”erittelemättömiä eroja” käyttämällä DoD jättää kirjaamatta jopa biljoona dollaria vuosittain. [92] Se on jättiläismäinen summa vuosittain, reippaasti yli DoD:n virallisen budjetin, mikä viittaisi siihen, että liittovaltion hallituksen eri ministeriöitä käytetään puhaltamaan rahaa ilman amerikkalaisen veronmaksajan, kongressin ja vastuunalaisten liittovaltion viranomaisten tietoa siitä mitä tapahtuu. [93]
Sen sijaan, että liittovaltion rahaa puhallettaisiin suoraan korruptoituneiden amerikkalaispoliitikkojen sveitsiläisille pankkitileille, käytäntö josta monissa kehittyvissä valtioissa on tehty oma taiteenlajinsa, raha menee suoraan ‘pimeään budjettiin’, joka sitten rahoittaa ‘syvän mustia ohjelmia’ virallisten SAP:ien listan lisäksi, joita voidaan pyörittää ilman kongressin ja presidentin valvontaa. Nämä ‘laittomat’ rahastot kanavoidaan salaisille organisaatioille eri aselajien haaroihin ja tiedustelupalveluille rahoittamaan suoraan heidän omia ‘mustia ohjelmiaan’, jotka liittyvät avaruusolentojen läsnäoloon. Näitä rahoja sitten käytetään antamaan toimeksi sopimuksia amerikkalaiskorporaatioille kuten EG&G, Westinghouse, McDonnell Douglas, Morrison-Knudson, Wackenhut Security Systems, Boeing Aerospace, Lorimar Aerospace, ranskalainen Aerospacial, Mitsubishi Industries, Rider Trucks, Bechtel, Raytheon, DynCorp, Lockheed Martin, Hughes, Dryden, SAC ja monille muille, jotka tarjoavat tarpeellisia palveluja avaruusolentoihin liittyviin projekteihin. [94] Eläkkeellä oleva DIA:n tiedusteluviranomainen John Maynard raportoi näiden korporaatioiden ja DoD:n välisen suhteen luonteesta:
Puolustusministeriöllä on ollut käynnissä oleva ohjelma 1950-luvun puolivälistä saakka, joka on solminut sopimuksia amerikkalaisten siviiliorganisaatioiden/korporaatioiden kanssa, jotka ovat toimineet tiedusteluyhteisössä. Nämä projektit ovat erittäin tiukkojen turvajärjestelyjen alaisia, ja ne on yleensä erittäin vahvasti siiloutettu. Se tarkoittaa, että siellä on monia samankeskisiä piirejä: mitä lähemmäs keskipistettä pääset, sitä enemmän tietoa sinulla on projektista. Mitä kauemmas sisäpiiristä menet, sitä vähemmän tietoa sinulla on. Kaikki tämä on tarjolla erittäin tiukan tiedontarveperustaisesti. Näistä piireistä voi, jos on etsinyt tarpeeksi, löytää alihankkijoita, jotka ovat työskennelleet eri osissa projektia, mutta joilla ei oikeasti ole ollut mitään tietoa siitä mikä projekti kokonaisuudessaan on ollut. Tämä on tapahtunut myös armeijan kommunikoidessa pääalihankkijalle. Tässä mielessä jokaisella aselajihaaralla on tietyt omat projektinsa, jotka siiloutettiin turvatoimina.[95]
Laittomasta ‘pimeän budjetin’ kassasta alihankintasopimuksia saaneet korporaatiot eivät joudu kongressin tai toimeenpanevan elimen valvonnan alle, eikä niiden tarvitse paljastaa kansalle niiden tekemisten todellista luonnetta, ja niiden tulee allekirjoittaa salassapitosopimus, jossa on ankarat rangaistukset salassapitorikkomuksille. Bob Lazarin mukaan hänen todellinen työnantajansa Nevadan S-4 -laitoksessa oli Yhdysvaltain laivasto, mutta hän joutui allekirjoittamaan sopimuksen EG&G-yhtiön kanssa, jossa hän antoi pois perustuslailliset oikeutensa mikäli hän kertoisi tietämästään [96] Hänen päätettyään lopettaa työnsä S-4:ssä Lazar paljasti tietonsa ja sai tappouhkauksia.
‘Pimeän budjetin’ rahoittamien ‘syvän mustien ohjelmien’ estimaatteja voidaan saada käyttämällä ‘syvän mustien ohjelmien’ virallisia budjettilukuja, ja sitten korjaamalla tätä lukua silloin kun käytetään ‘pimeän budjetin’ varoja. Täytäntöönpanomääräyksen 12958 ja vuoden 1997 senaatin komission raportin mukaan, syvän mustien ohjelmien (tunnistamattomat, luovutut Special Access Programit) lukumäärä tulee pitää absoluuttisessa minimissä. Tämä viittaa siihen, että 150:sta senaatin komission raportin identifioimasta SAP:sta voidaan estimoida suhteellinen osuus jakamalla nämä ‘tunnustettuihin’ ja ‘tunnustamattomiin’, ja sitten jakamalla ‘tunnustamattomat’ ‘luovuttuihin’ ja ‘ei-luovuttuihin’ SAP:eihin, ja sitten käyttämällä mielivaltaista 50%:n lukua ottamalla huomioon ‘absoluuttisen minimin’ vaatimus, jota sovelletaan luovuttujen SAP:ien luvanantoon, että noin 15-20 SAP:ia (arviolta 10% kaikista) on ‘syvän mustia’. Samanlaisella prosessilla voidaan tarkastella SAP:ien 10-12 miljardin dollarin kokonaisvuosibudjettia, josta arviolta 1.5 miljardia dollaria käytetään ‘syvän mustiin ohjelmiin’, joiden olemassaolosta kerrotaan verbaalisesti ainoastaan kahdeksalle kongressin komitean puheenjohtajalle ja varapuheenjohtajalle, jotka eivät saa niistä briiffausta.
‘Syvän mustien’ ohjelmien ympärillä olevat huikean tiukat turvatoimet ovat olleet historiallisesti hyväksyttäviä kongressin johtajille perustuen heidän uskomuksiinsa näiden ohjelmien rajallisesta määrästä ja niiden saaman budjettirahoituksen vaatimattomasta summasta — $1.5 miljardia olisi alle 0.5% DoD:n kokonaisbudjetista vuonna 2003 ($380 miljardia). Jos Fittsin, O’Mearan ja Schneiderin estimaatit ovat oikein, silloin näiden ‘syvän mustien ohjelmien’ budjettien todellinen koko on melkein kolme kertaa DoD:n vuosibudjetti! Vertaamalla tätä huikeaa lukua ‘syvän mustien’ ohjelmien $1.5 miljardin estimaattiin, joka kongressin johtajille on esitetty, tämä viittaisi siihen, että luovutut SAP:t yhdessä tunnustamattomien SAP:ien kera ovat todellakin vain pelkkä peitetarina kokonaan toisen tyyppisille syvän mustille ohjelmille — niille jotka liittyvät suoraan avaruusolentojen läsnäoloon.
Pitämällä Fittsin estimaattia lähempänä ‘pimeän budjetin’ ohjelmien todellista kokoa ja luovuttujen SAP:ien budjettiarviota ($1.5 miljardia), tämän eri kategorian ‘syvän mustien ohjelmien’ saaman rahoituksen määrä voidaan itse asiassa kertoa arviolta 700:lla. ‘Syvän mustien ohjelmien’ lukumäärää voitaisiin myös mahdollisesti kasvattaa tällä kertoimella, mutta ylimääräinen rahoitus saattaa olla myös käytössä jokaisen ohjelman koon kasvattamiseen eikä niinkään uusien ohjelmien lisäämiseen. Tästä seuraa, että jos kerrointa kymmenen käytetään selittämään ‘syvän mustien ohjelmien’ todellista kustannusta, silloin ‘syvän mustien ohjelmien’ todellinen lukumäärä olisi 70-kertainen. Jos ‘syvän mustien ohjelmien’ ‘virallinen’ lukumäärä on 15-20, silloin ohjelmien todellinen lukumäärä on jossain välillä 1050-1400. Voidaan täten todeta, että yli tuhatta ‘syvän mustaa ohjelmaa’ rahoitetaan ‘pimeästä budjetista’, jonka koko arvioidaan olevan vuosittain jossain 1.1 biljoonan dollarin hujakoilla. Ottaen huomioon, että senaatin komissio raportoi arviolta 150 SAP:n olemassaolosta yhteensä, voidaan todeta sen lisäksi, että kongressin johtajat ja presidentti eivät saa tietää syvän mustien ohjelmien todellista lukumäärää, eivätkä he saa tietää ‘pimeän budjetin’ todellista kokoa, joka rahoittaa yli 99% näistä ‘syvän mustista’ ohjelmista.
Jos ‘pimeä budjetti’ rahoittaa Dulcen maanalaista tukikohtaa ja muita arviolta 99%:aa syvän mustista ohjelmista, joita kongressille ei raportoida edes pintapuolisesti ‘luovuttuina tunnustamattomina SAP:eina’, silloin on selvää, että on olemassa kahdentyyppisiä syvän mustia ohjelmia. Ne, joita rahoitetaan normaalista budjetista (luovutut tunnustamattomat SAP:t), jotka ovat perustuslain mukaan laillisia, ja ne joita rahoitetaan ‘pimeästä budjetista’, jotka eivät kuulu ollenkaan SAP-valvontaprosessiin, jotka ovat normaalin perustuslaillisen prosessin ulkopuolella ja teknisesti laittomia. Voidaan todeta, että lailliset ‘syvän mustat ohjelmat’ ovat pelkkä peite laittomille ‘syvän mustille ohjelmille’, jotka on aivan erityisesti suunniteltu vastaamaan avaruusolentojen läsnäoloon. Nämä peiteohjelmat on suunniteltu suuntaamaan kongressin ja toimeenpanovallan viranomaiset pois todellisista avaruusolentoihin liittyvistä ‘syvän mustista ohjelmista’, jotka ovat olemassa ja jotka kuluttavat valtavia määriä resursseja Yhdysvaltain taloudesta. Tämän johdosta, arviolta 15-20 (2%) kaikista syvän mustista ohjelmista on laillisia ja joilla on tunnettu valvontaprosessi, kun taas arviolta 750-1000 (98%) on laittomia ja niillä on varsin erilainen valvontaprosessi. On mahdollista, että DoD ja tiedusteluyhteisön komiteat (SAPOC & CAPOC), joilla on suora valvonta laillisista ‘syvän mustista ohjelmista’ ovat tietoisua laittomista ‘syvän mustista ohjelmista’, mutta ne eivät käytännössä näitä valvo. On todennäköistä, että SAPOC:n & CAPOC:n päävastuu on varmistaa, että lailliset ‘syvän mustat ohjelmat’ ja tunnustetut ‘mustat ohjelmat’, joiden yksityiskohdat kerrotaan kongressin komiteoille ja toimeenpaneville elimille, ovat käytännössä laittomien syvän mustien ohjelmien peitteitä. Laittomien syvän mustien ohjelmien valvontaa todennäköisimmin suorittavat salaiset organisaatiot, jotka on sulautettu eri armeijan & tiedustelupalvelujen haaroihin ja kansallisen turvallisuuden neuvostoon, joka on vastuussa avaruusolentoasioiden hoidosta. [97] Salaiset organisaatiot, jotka on sulautettu toimeenpanoelimiin kuten National Security Council, Federal Emergency Management Agency ja Homeland Security, muodostavat ‘varjohallituksen’, jonka vastuulla on koordinoida armeijan, tiedustelupalveluiden ja valtion toimia avaruusolentoasioissa. [98]
Tiivistelmänä, Dulcessa ja muualla olevien maanalaisten avaruusolentojen ja valtion yhteistukikohtien rakentamisen ja pyörittämisen rahoitus tulee ‘pimeän budjetin’ rahoista, jotka eivät noudata normaaleja valvontavaatimuksia, joita tavalliset DoD:n ja tiedustelupalvelujen SAP:t noudattavat. Amerikkalaiskorporaatioita, jotka saavat toimeksiantoina alihankintasopimuksia, joiden nimissä tarjota palveluja armeijalle ja tiedustelupalveluille, ei säännellä tavanomaisella tavalla, ja ne ovat olleet erittäin ‘menestyksekkäitä’ pakottaessaan salailuaan omille työntekijöilleen — kriittinen tekijä, joka merkitsee tulevaisuuden uusia sopimuksia hankittaessa! Käytännössä tämä tarkoittaa, että salaiset organisaatiot, jotka on sulautettu armeijaan, tiedustelupalveluihin ja kansallisen turvallisuuden virastoihin, ovat löytäneet keinon kiertää kongressin ja toimeenpanoelinten laittomien ‘syvän mustien ohjelmien’ valvontaa ja todellisten kustannusten hyväksyntää:
Taulukko 1. Tiivistelmä syvän mustien ohjelmien rahoitus- ja valvontajärjestelmästä
Ohjelman luokittelu
Valvonta
Arvioitu lukumäärä
Rahoituslähde
Arvioitu vuosittainen budjetti
Liittyykö alieneihin?
‘Tunnustetut’
Special Access
Programit (SAP)
Kongressi*/SAPOC
/CAPOC/toimeenpanoelimet
75
Kongressi/DoD/tiedustelupalvelut
$5 – 6 miljardia
Ei
Tunnustamattomat
SAP:t — Mustia
Kongressi*/SAPOC
/CAPOC/toimeenpanoelimet
55-60
Kongressi/DoD/tiedustelupalvelut
$3.5 – 4.5 miljardia
Peite
Luovutut tunnustamattomat
SAP:t — Syvän mustat
SAPOC/CAPOC
15-20
Kongressi/DoD/tiedustelupalvelut
$1.5 miljardia
Peite
Laittomat – Syvän mustat
Varjohallitus
1050-1400
Pimeä budjetti
$1.1 biljoonaa
Kyllä
Akronyymit
SAPOC – Special Access Program Oversight Committee, Department of Defense
CAPOC – Controlled Access Program Oversight Committee, CAPOC
*Kongressin komiteat — House National Security Committee, Senate Armed Services Committee, ja puolustusasiain alikomiteat edustajainhuoneen ja senaatin budjettikomiteoissa.
Lopuksi: Väitettyjen Dulcessa tapahtuneiden ihmisoikeusrikkomusten poliittiset implikaatiot
Tässä raportissa tarkastellut ilmiantajatodistukset vakuuttavasti osoittavat Dulcen tukikohdan olemassaoloon, joka on entinen ja/tai nykyinen avaruusolentojen ja Yhdysvaltain hallituksen yhteislaitos, joka on rakennettu ‘pimeän budjetin’ rahoilla, joita operoidaan ilman kongressin ja toimeenpanoelinten valvontaa. Todistukset lisäksi tukevat näkemystä, että ‘Dulcen sota’ oli aseellinen konflikti amerikkalaisten sotilaiden, tukikohdan henkilöstön ja avaruusolentojen rotujen välillä. Vaikka aseellisen yhteenoton tarkkaa syytä ei olekaan tiedossa, sen perusteella voidaan sanoa, että yksi tai molemmat osapuolet olivat jättäneet oman osuutensa salaisesta sopimuksesta suorittamatta. Ottaen huomioon ilmiantajatodistuksen, että yksi näiden sopimusten sitoumuksista oli varmistaa, että geenikokeisiin siepatuista siviileista pidettäisiin täydellistä kirjaa, heitä ei vahingoitettaisi ja että heidät turvallisesti palautettaisiin takaisin siviilielämään, on syy uskoa, että räikeät ihmisoikeusrikkomukset ovat olleet roolissa konfliktin synnyssä. Samanlaisia ihmisoikeusrikkomuksia saattaa hyvinkin olla käynnissä toisissa mahdollisissa valtion ja avaruusolentojen välisissä tukikohdissa USA:ssa ja muualla.
‘Dulcen sotien’ välittömät poliittiset seuraamukset ja väitettyjen avaruusolentojen suorittamien siepattujen siviilien kaltoinkohteluiden implikaatiot tarkoittavat erittäin todennäköisesti määrättömän pitkää viivytystä avaruusolentojen läsnäolon paljastuksessa. Steven Spielbergin Close Encounters of the Third Kind -elokuvan julkaisun vuonna 1977 on pitkään spekuloitu olevan osa ‘siedätysohjelmaa’, jolla valmistellaan kansaa avaruusolentojen läsnäolon paljastukseen. [99] NASA lähetti 20-sivuisen luottamuksellisen kirjeen Spielbergille kuvaillen mitä hänen tulisi ja ei tulisi näyttää elokuvassa ennen sen julkaisua, mikä viittaisi epätavallisen suureen kiinnostukseen siitä, millaisina avaruusolennot ja valtio elokuvassa esitettiin. [100] Vuoden 1979 ‘Dulcen sota’, jossa avaruusolentojen läsnäolosta vastuussa olevat salaiset viranomaiset (varjohallitus) komensivat hyökkäyksen avaruusolentoja vastaan, jotka pitivät hallussaan avaruusolentojen ja ihmisten välisen yhteistukikohdan kerroksia, olisi varmastikin signaloinut dramaattista siirtymää asenteissa avaruusolentojen läsnäoloa kohtaan ja määrättömän pitkää pidättäytymistä täydestä UFO-paljastuksesta.
Ei ole riittävästi todisteita täysin oikeuttamaan lisätutkimuksia väitteisiin laajoja ihmisoikeusrikkeitä, jotka tapahtuivat ihmisten ja avaruusolentojen yhteistukikohdissa Dulcessa ja muualla USA:ssa. Kaikkein tehokkain keino tutkia väitettyjä ihmisoikeusrikkomuksia Dulcessa olisi hyvämaineinen kolmannen sektorin ihmisoikeusjärjestö, kuten Amnesty International tai Human Rights Watch, joka aloittaisi tutkimukset näitä kaltoinkohteluja koskien. Näillä organisaatioilla on mittava kokemus tarkkojen ja luottamuksellisten tutkimusten tekemisestä maissa, jotka ovat historiassamme tehneet räikeitä ihmisoikeusrikkomuksia ja tukahduttaneet niitä, jotka ovat astuneet esiin paljastamaan tällaisia kaltoinkohteluja. Ihmisoikeusjärjestön tutkimus voisi tarjota mahdollisuuden tietovuotajille astua esiin ja/tai välittää informaatiota Dulcessa tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Tämä olisi keino ylläpitää luottamuksellisuutta ja ehkäistä rikossyytteitä tietovuotajia vastaan heidän ‘turvaluokitellun informaation’ paljastamisestaan. Tapauksessa, jossa amerikkalaiset liittovaltion virastot nostavat syytteitä tietovuotajia vastaan, tai jossa tietovuotajat yhtäkkiä katoaisivat, sellaiset henkilöt voisivat olla ‘hätäviestien’ fokuksessa, joita ihmisoikeusorganisaatiot ovat julkaisseet vuosien varrella turvatakseen ihmisoikeusrikkomuksia paljastavien koskemattomuuden. Toinen tapa tutkia väitettyjä ihmisoikeusrikkomuksia Dulcessa olisi kongressin tukema kuuleminen sellaisten rikosten väitteisiin ja täyteen maanalaisessa laitoksessa tehtyihin aktiviteetteihin, joita tarkasteltaisiin miten paljon aktiviteetit ovat ihmisoikeusrikkeisiin vaikuttaneet. Laaja kongressin takaama koskemattomuus ja suojelu tulisi suoda kaikille valtion/armeijan viranomaisille ja korporaatioiden työntekijöille, jotka haluavat astua esiin antamaan informaatiota amerikkalaisten ja muiden maiden kansalaisten kokemista ihmisoikeusrikkomuksista tukikohdissa USA:n rajojen sisällä tai muualla maailmassa. Johtuen kansan suuresta intressistä saada tietää tällaisista väitetyistä kaltoinkohteluista, kongressin tutkimusten tulisi olla avoimia, ja median laajasti raportoimia. Kun kansallisen turvallisuuden huolenaiheet aidosti vaativat sellaisen informaation salassapitoa, tämä tulisi viedä kongressitutkinnan eteen asianmukaista harkintaa ja toimintaa varten.
Avaruusolentojen asioista vastuussa oleva ‘varjohallitus’ on ollut tekijä, joko myötävaikuttava tai lieventävä, räikeissä ihmisoikeusrikkomuksissa, jotka ovat tapahtuneet sen kontrolloimissa ja/tai avaruusolentojen yhteisissä salaisissa tukikohdissa. Varjohallituksen roolia voidaan tutkia ja se voidaan saattaa tilivelvolliseksi ihmisoikeusrikkomuksista asianmukaisilla reformeilla paljon samaan tapaan kuin monet autokraattiset valtiot ovat reformoineet hallituksensa ihmisoikeusrikkomusten kansainvälisen valvonnan johdosta. Johtuen ihmisoikeusjärjestöjen kokemuksesta suorittaa sellaisia autokraattisten regiimien tutkimuksia, tämä on erittäin suotava keino ratkaista väitetyt ihmisoikeusrikkomukset, joita kansallista turvallisuutta ylläpitäviin organisaatioihin sulautettujen salaisten ryhmien johdolla on tehty, jotka kollektiivisesti yhdessä muodostavat ‘varjohallituksen’.
Kongressin tukema rahoitusmekanismien tutkimus, joita on käytetty laittomien ‘syvän mustien projektien’ rahoitukseen, on myös tarpeen, jotta voitaisiin tilittää kaikki varat täysimääräisesti, joita USA:n taloudessa on tuotettu, ja lopettaa rahojen käyttö ‘syvän mustiin ohjelmiin’, jotka operoivat kongressin/toimeenpanovallan valvonnan ulkopuolella, ja jopa relevanttien puolustusministeriön ja tiedustelupalvelujen valvontakomiteoiden ulkopuolella. Korporaatioiden käyttö armeijan alihankintasopimuksissa, joita on rahoitettu laittomilla rahavirroilla, joita salaiset organisaatiot Yhdysvaltain armeijassa ja tiedustelupalveluilla ovat saaneet, tulee loppua.
Jotta voisimme tehdä jotain väitettyjen ihmisoikeusrikkomusten koko laajuudelle, joita avaruusolentojen ja ihmisten yhteistukikohdissa korporaatioiden ja armeijan henkilökunta on tehnyt, täytyy koota koolle ‘totuuskomissio’, joka koostuu valtion/armeijan virkamiehistä ja/tai korporaatioiden työntekijöistä, jotka ovat suoraan osallistuneet kokeisiin ja projekteihin, joissa sellaisia loukkauksia on tehty; ja/tai sellaisen informaation salaamiseen pelottelemalla silminnäkijöitä ja tietovuotajia. Tällainen totuuskomissio voitaisiin mallintaa Etelä-Afrikan esimerkin mukaan, jossa ihmisoikeusrikkomuksiin osallistuneille apartheid-ajan julkishallinnon virkamiehille luvattiin yleinen armahdus sillä ehdolla, että he paljastaisivat aktiviteettiensa luonteen täysin, ja että nämä rikkomukset olivat poliittisesti motivoituneita eikä niinkään henkilökohtaisia. [101 Armahduksen myöntäminen virkamiehille/työntekijöille on askel oikeaan suuntaan myönnettäessä osallistuminen projekteihin, jotka ovat rikkoneet amerikkalaisten ja muiden maiden kansalaisten ihmisoikeuksia, joita on pidetty vangittuina avaruusolentojen ja valtion yhteistukikohdissa, ja se tulee olemaan tärkeä keino saada selville tapahtumien koko laajuus näissä tukikohdissa.
Voidaksemme aloittaa prosessin, jossa promotaan kongressin ja/tai ihmisoikeusjärjestöjen toimintaa väitettyjen Dulcessa tehtyjen ihmisoikeusrikkomusten korjaamiseksi, on rohkaistava astumaan esiin entisiä/nykyisiä julkisia virkamiehiä tai korporaatioiden työntekijöitä, jotka ovat virantoimituksessaan tai työsuhteensa aikana saaneet ensikäden tietoa Dulcessa ja/tai muussa valtion ja avaruusolentojen yhteislaitoksessa tehdyistä ihmisoikeusrikkomuksista. Ilmiantajille on tarjolla monenlaisia lakipalveluja, jotka auttavat tällaisten aktiviteettien paljastamisesta kiinnostuneita ilman heidän juridisten/sopimuksellisten velvoitteidensa rikkomista. [102]
Dulcen maanalaisessa tukikohdassa tapahtuneiden ihmisoikeusrikkomusten poliittiset implikaatiot vaativat välitöntä huomiota uskottavilta ihmisoikeusorganisaatioilta, jotka sellaisia väitteitä tutkivat. Lisäksi kongressin sponsoroimat tutkimukset vaaditaan Dulcessa tapahtuneiden väitettyjen kaltoinkohteluiden aiheuttamista useista ongelmista: avaruusolentojen rotujen kanssa solmittuihin sopimuksiin osanotto ilman kongressin ratifiointia; laittomien syvän mustien ohjelmien rahoittaminen ‘pimeästä budjetista’, jotka operoivat kongressin tai toimeenpanoelinten valvonnan ulkopuolella; sotilaallinen yhteenotto amerikkalaisten turvajoukkojen ja avaruusolentojen rotujen välillä ilman, että kansa tai kongressi sai tietää sellaisten toimien syitä tai oikeutusta; sekä tilivelvollisuus Dulcessa ja mahdollisesti toisissa maanalaisissa tukikohdissa USA:ssa ja muualla tehdyistä ihmisoikeusrikkomuksista. Sen sijaan, että rajattaisiin Dulcessa tapahtunut pelkästään Yhdysvaltain hallitukseen, on erittäin todennäköistä, että muut maailman hallitukset ovat suostuneet samanlaisiin järjestelyihin avaruusolentojen rotujen kanssa, joissa niiden kansalaisten ihmisoikeudet annetaan pois vaihdossa kehittyneeseen avaruusolentojen teknologiaan. Dulcen tapahtumien koko laajuus voi olla vedenjakaja ihmiskunnan historiassa. Se voi hyvin olla ensimmäinen kerta, jolloin koko kirjatun historian aikana ihmiskunta on joutunut käsittelemään poliittisesti vastuullisella tavalla toisen lajin ihmisrodun jäsenille tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia, ja joihin on ollut osallisena eri armeijan, tiedustelupalvelujen ja/tai korporaatioiden henkilöstö näihin väärinkäytöksiin asianmukaisella tavalla puuttumattomuuden muodossa.
LOPPUVIITTEET
[1] Kaikkein vilpittömimmät kiitokseni H.M.:lle, joka avuliaasti suostui tarjoamaan omaa vieraanvaraisuuttaan, intellektuaalista stimulaatiota, huomaavaisia ehdotuksia ja tutkimusympäristön, jossa saattaa tämä raportti loppuun.
[2] Estimaatit vuosittaisen pimeän budjetin koosta ovat jopa 1.1 biljoonaa dollaria. Kuvaus siitä miten rahaa oikeasti imuroidaan USA:n taloudesta, katso “The $64 Question: What’s Up With the Black Budget? – The Real Deal,” Scoop: UQ Wire (23 September, 2002). Saatavilla verkossa: http://www.scoop.co.nz/mason/stories/HL0209/S00126.htm
[4] Verkosta löytyvä arvio Bennewitzin tutkimuksesta, kirjoittanut Chris Lambright, “Paul Bennewitz, electronic recordings, and films of ”aerial objects’,” (July 1, 1996), saatavilla verkossa: http://www.cufon.org/contributors/chrisl/PB/bennewit.htm
[7] Tri Sprinkle on Academy of Close Clinical Encounters Therapistsin (ACCET) johtaja, ja hänet tunnetaan laajalti abduktioilmiön asiantuntijana. ACCETin verkkosivut: http://drboylan.com/accetpg2.html
[10] Bennewitzin raportissa Project Beta oli monia viittauksia siihen, miten armeija puolustautui avaruusolentojen aluksia vastaan, mikä viittaa siihen, että hänen viestintänsä paljasti vihamielisen suhteen avaruusolentojen ja ihmisten välillä. Bennewitzin raportti Project Beta on saatavilla verkossa: http://www.paraarchives.com/documents/p/beta01.htm
[28] “Billy Goodmanin haastattelu Bob Lazarin kanssa: osittainen transkriptio, Billy Goodman Happening (December 20, 1989), saatavilla verkossa: http://www.swa-home.de/lazar3.htm Kts. myös “George Knapp Interview with Bob Lazar,’ On the Record, KLAS-TV, (December 9, 1989). Transkriptio verkossa: http://www.swa-home.de/lazar2.htm
[47] Tämän näkemyksen kannattaja oli William Cooper, Behold a Pale Horse (Light Technology Publishing, 1991) 222. Toinen Dulcen tapahtumiin kriittisesti pureutuva lähde, Loy Lawhon, “Dulce,” About.com, saatavilla verkossa: http://ufos.about.com/library/weekly/aa112597.htm?terms=Dulce
[53]Richard Boylan, “Quotations from Chairman Wolf,” http://www.drboylan.com/wolfqut2.html
[54] “Billy Goodman Interview with Bob Lazar: Partial transcript, Billy Goodman Happening (December 20, 1989), saatavilla verkossa: http://www.swa-home.de/lazar3.htm
[56] Keskustelua Bennewitzin fyysisistä todisteista, kts. Chris Lambright, “Paul Bennewitz, electronic recordings, and films of ”aerial objects’, Part 3” (June, 2003), saatavilla verkossa http://www.cufon.org/contributors/chrisl/PB/bennewi3.htm
[57]Kts. Chris Lambright, “Paul Bennewitz, electronic recordings, and films of ”aerial objects’, Part 3” (June, 2003), saatavilla verkossa http://www.cufon.org/contributors/chrisl/PB/bennewi3.htm
[70]Kts. MUFONin jäsenen Richard Hallin erokirje, Letter to Walter H. Andrus, Jr. (March 18, 1989). Lainattu verkossa: http://www.worldofthestrange.com/modules.php?name=Documents&op=ViewItems&vid=143
[71] Kts. Chris Lambright, “Paul Bennewitz, electronic recordings, and films of ”aerial objects’, Part 3” (June, 2003), http://www.cufon.org/contributors/chrisl/PB/bennewi3.htm
[83]Office of the Press Secretary, “White House Press Release: Classified National Security Information,” Executive Order #12958 (April 17, 1995) Kohta 4.4 verkossa: http://foia.state.gov/eo12958/part4.asp#rtt
[84] Executive Order #12958 (April 17, 1995). http://foia.state.gov/eo12958/part4.asp#rtt
[87] Avaruusolento/UFO-asiassa tapahtuvasta valvonnan eroosiosta, kts. Study Paper #4.
[88] Kts. Yhdysvaltain perustuslaki, osio 2, artikla 2.
[89]Kts. Michael Salla, ”Political Management of the Extraterrestrial Presence – The Challenge to Democracy and Liberty in America.” Exopolitics.Org, July 4, 2003. http://exopolitics.org/Study-Paper-5.htm Myös Michael E. Salla, Exopolitics: Political Implications of the Extraterrestrial Presence (Dandelion Books, 2004).
[90] Kts. Michael Salla, ”Political Management of the Extraterrestrial Presence – The Challenge to Democracy and Liberty in America.” Exopolitics.Org, July 4, 2003. http://exopolitics.org/Study-Paper-5.htm Myös Michael E. Salla, Exopolitics: Political Implications of the Extraterrestrial Presence (Dandelion Books, 2004).
[95] Kts. haastattelu John Maynardin kanssa, “From Disinformation to Disclosure,” Surfing the Apocalypse, http://www.surfingtheapocalypse.com/maynard.html
[97] Analyysi siitä miten hyvin avaruusolentoasioita on poliittisesti hoidettu USA:ssa, kts. Study Paper #5.
[98] Keskustelua NSC:n roolista, kts. Michael Salla, ”Political Management of the Extraterrestrial Presence – The Challenge to Democracy and Liberty in America.” Exopolitics.Org, July 4, 2003. http://exopolitics.org/Study-Paper-5.htm Myös Michael E. Salla, Exopolitics: Political Implications of the Extraterrestrial Presence (Dandelion Books, 2004).
[102] Infoa tietovuotajille tarjolla olevista juridisista palveluista löytyy osoitteesta www.whistleblower.org tai www.whistleblowers.com. Ota myös yhteyttä kirjoittajaan. Kaikki kommunikaatio on luottamuksellista: drsalla@exopolitics.org tai postilla Dr Michael Salla, 1718 M St., NW., PMB #354, Washington DC 20036
Onko valtio yrittänyt piilottaa salaista teknologiaa?
Daniel Alan Jones puhuu Richard Dotyn kanssa hänen mukanaolostaan Paul Bennewitzin tapauksessa, avaruusolentojen teknologian olemassaolon mahdollisuudesta sekä hänen palvelusajastaan vastatiedustelu-upseerina Area 51:ssä.
Kuvattu vuonna 2019 UFO Mega Conissa Laughlinissa, Nevadassa.
Vuosikymmenten ajan CIA-tiedemies tri. Ron Pandolfi on manipuloinut UFO-tutkijoita disinfokampanjalla, jonka tarkoitus on ollut vaikuttaa ja hämmentää kansaa UFOista, ja huijata sijoittajilta heidän rahansa.
Joulukuun 16. päivä 2017, maailman arvostetuin sanomalehti New York Times (NYT) julkaisi jutun otsikolla “Glowing Auras and ‘Black Money’: The Pentagon’s Mysterious U.F.O. [sic!] Program.” Kolmen journalistin kirjoittama teksti — Helene Cooper, Ralph Blumenthal ja Leslie Kean — paljasti huikean uutisen siitä, että Yhdysvaltain puolustustiedusteluvirasto DIA Pentagonin “C” renkaan sisällä Washington DC:ssä pyöritti salaista “mustan budjetin” rahoittamaa operaatiota nimeltä Advanced Aerospace Threat Identification Program (AATIP). Sen tehtävänä oli kerätä ja tutkia raportteja UFO-kohtaamisista ja niistä kerättyjä todisteita.
“Tämä on niinkutsuttua mustaa rahaa”, entinen senaatin enemmistöjohtaja, demokraattisenaattori Harry Reid myönsi NYT:lle. Reidin tulisi tietää, sillä hän oli se joka päätti haaskata miljoonia veronmaksajien rahoja tähän sähläämiseen. Reidin idea tämän UFOihin liittyvän ohjelman avaamisesta ei ollut edes hänen omansa. Sen sijaan hän leuhkii, että hänen pitkäaikainen ystävänsä ja kampanjalahjoittajansa, miljardööri Robert Bigelow oli se, joka häntä oikeasti lähestyi tämän suunnitelman kanssa. Reid sanoo, että suostuttuaan Bigelow’n ideaan hän myöhemmin tapasi salassa “Valkoisen talon turvallisessa huoneessa” kahden senaattorituttunsa kanssa, republikaani Ted Stephens Alaskasta ja palkittu toisen maailmansodan demokraattitaistelusankari Daniel Inouye Hawaiilta. “Stevens tietää siitä, Inouye tietää siitä. Mutta niin se meni, me halusimme sen niin”, Reid selitti, yrittäen jotenkin ‘oikeuttaa’ sitä miksi hän antaisi lahjoittajalleen ja pitkäaikaiselle ystävälleen Bigelowille lähes $22 miljoonaa dollaria veronmaksajien rahoja viiden vuoden ajan 2007–2012 “UFOjen tutkimukseen”.
Avaruusolennot
Kysymys on nyt: Mitä yksikään yksityinen kansalainen, edes Robert Bigelow, mahdollisesti voisi sanoa Pentagonille “alieneista” jotka oletettavasti ovat vierailleet Maapallolla, mitä Yhdysvaltain hallitus (tai ainakin yksi sen virastoista) ei jo tietäisi? Jos “alienit” todellakin pörräävät ilmakehässämme niillä mitä populaarikulttuurissa kutsutaan “lentäviksi lautasiksi”, varmastikin ilmavoimat, CIA, NRO, NASA, NSA, Pentagon, DIA jokin muu virasto tietäisi tästä kaiken, sillä pilotit ja muu henkilökunta näkisivät niitä ja raportoisivat näkemästään; kehittynyt laitteisto kuten tutkat, satelliitit ja lentokoneet seurailisivat niitä. Selvästikään yksikään yksityishenkilö, ei edes niin rikas kuin Bigelow, ei omista sellaisia resursseja kansallisesti, globaalisti tai edes avaruudessa jolla kilpailla Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Ainoa mitä Reid teki oli, että hän antoi eräälle lähimmälle ystävälleen miljoonia veronmaksajien rahaa ilman mitään loogisesti perusteltua syytä.
“En ole nolona tai häpeissäni tai pahoillani, että laitoin tämän käyntiin. Mielestäni se on yksi hyvistä aikaansaamistani asioista kongressikaudellani. Olen saanut jotain aikaan mitä kukaan muu ei ole saanut aiemmin”, Reid paukutteli henkseleitään.
Reid on ollut kiinnostunut UFOista ainakin vuodesta 1989 lähtien, sanoo lasvegasilainen toimittaja George Knapp, jonka keskustelut Reidin kanssa ovat olleet käynnissä lähes 30 vuoden ajan. “Jos Kiina, Venäjä, Japani tai jokin muu maa tekisi tätä [UFO-raporttien tutkimusta] ja me emme, silloin jokin olisi pielessä jos tuo teknologia, niinkuin ihmiset kuvaavat niiden [kappaleiden] liikkeitä nähneensä, olisi meille saatavilla, silloin se tappaisi kaikki. He eivät kykenisi kestämään G-voimia.”, Reid sanoi Knappille kameran edessä haastattelussa joulukuun 19. päivä 2017.
“Oletko iloinen että tarina on nyt tuotu julki?”, Knapp kysyi Reidiltä.
Reid: “Olen iloinen, koska nyt meillä on tieteellistä näyttöä.”
“Tieteellistä näyttöä”
NYT:n artikkelin mukaan, “Bigelow’n alaisuudessa yhtiö [Bigelow Aerospace] muokkasi Las Vegasin rakennuksia säilömään metallilejeerinkejä ja muita materiaaleja, joita [Luis] Elizondo ja ohjelman alihankkijat sanoivat, että on saatu talteen tunnistamattomista ilmailmiöistä. Tutkijat myös tutkivat ihmisiä, jotka sanoivat että he olivat kokeneet fyysisiä vaikutuksia kappaleita kohdatessaan, ja he etsivät kohtaajista merkkejä fysiologisista muutoksista. Lisäksi tutkijat puhuivat asepalveluksessa olijoiden kanssa, jotka olivat raportoineet nähneensä omituisia aluksia.”
Knapp myös kirjoittaa, että “Huippuaikoinaan tutkimusohjelmassa oli 46 tieteentekijää työskentelemässä Nevadan laitoksella, kirjoittamassa raportteja ja analysoimassa dataa, joka oli tullut armeijalta. Nopean toiminnan joukot lähetettiin UFO-havaintopaikoille. Viiden vuoden aikana projekti maksoi yhteensä $22 miljoonaa. Se ei tehnyt Bigelowille paljoakaan rahaa.
“Olen varma, että todellinen syy miksi se auttoi oli, kun hän [Bigelow] teki sen parhaalla hinnalla. Hän oli valmis rakentamaan infrastruktuurin ja rakentamaan kaiken itse koska hän piti aihepiiristä”, Reid sanoo.
Nyt alkaa toinen vuosi siitä kun Harry Reid on tehnyt ‘UFO-paljastuksensa’ kansalle. Joten missä kaikki tämä “tieteellinen näyttö” on, josta hän puhuu niin ylentävästi, jota kansa ja media voivat riippumattomasti tarkastella? Todellisuudessa, sitä tuskin on olemassa. Keitä ovat nämä väitetyt “46 tieteentekijää”, ja mitkä ovat heidän nimensä? Missä heidän raporttinsa ovat? Kaikkein tärkeimpänä, jos Reid ja hänen kaltaisensa todella “haluaisivat tietää UFOista”, mikseivät he vain pyytäneet relevanteilta valtion tahoilta vastauksia? Selvästikin Pentagon on avoimesti kerännyt UFO-raportteja piloteilta ja muulta armeijan henkilöstöltä. Ei ole näyttöä siitä, että Reid olisi vaivautunut sitä tekemään, veronmaksajien rahaa ei olisi tarvinnut tuhlata. Reidin teot vaativat lain mukaan tutkimusta ja tilivelvollisuutta.
“Lähes koko seuraavan vuosikymmenen minulla oli käynnissä arkaluonteinen ilmailutunnistusohjelma, joka keskittyi tunnistamattomaan ilmailuteknologiaan, tässä asemassa sain tietää että nuo ilmiöt [avaruusolentojen vierailu Maapallolla] on kuin onkin totta”, väittää Luis Elizondo, tiedustelu-upseeri joka johti Pentagonin UFO-ohjelmaa. Elizondo on sen jälkeen eronnut pestistään, mutta väittää että hänelle nimitettiin seuraaja. Jos tämä pitää paikkansa, se tarkoittaa että UFO-raporttien tutkimus virallisessa (veronmaksajien rahoittaman) ohjelmassa jatkuu.
Kysymys kuuluukin nyt: Miksi NYT ei vaatinut nähdä “fyysistä näyttöä” näistä oletetuista “avaruusolentojen artifakteista” joita väitetään “saadun haltuun” UFOsta, sekä niitä “erikoislaitoksia” jotka oli rakennettu niitä säilömään ja niiden tutkimuksia varten? Kuinka montaa näistä “46 tieteentekijästä” NYT vaivautui haastattelemaan? Edes vaikutusvaltainen NYT ei saa päästä kuin koira veräjästä sanoen, että avaruusolennot ovat todellisia ja vierailevat Maapallolla, että on jopa erikoislaitoksia joissa näitä artifakteja pidetään, ja että tämä kaikki on amerikkalaisten veronmaksajien “mustan budjetin” rahalla maksamaa — ei hyvää päivää! Miten NYT ja muu media voisivat suoraan sivuuttaa kaikkein ilmiselvimmän pointin, että mitä tahansa “todisteita avaruusolennoista” joko Reidin porukalla, Pentagonilla, valtion millä tahansa laitoksella tai edes Bigelowilla onkaan varastoissaan, jos se on peräisin armeijalta niinkuin Reid väittää, silloin tämä kaikki kuuluu Yhdysvaltain kansalaisille. Sama pätee virallisiin ruumiinavaustietoihin ja valokuviin J.F. Kennedyn salamurhatapauksessa. Yhdysvaltain hallitus maksoi heille, ergo Amerikan kansa. Missä kaikki tämä “UFO-evidenssi” on, joka aivan oikeutetusti kuuluu jokaiselle amerikkalaiselle, sillä heidän verorahansa maksoivat siitä?
“Aviary”
Yksi kaikkein laajimmalle levinneistä myyteistä nykypäivän populaarikulttuurissa liittyy kuvitteelliseen “salaisten toimijoiden” ryhmään, jotka liittyvät niihin eri tapoihin joilla Yhdysvaltain hallitus on toteuttanut pitkään “UFO-salailua ja/tai paljastusdisinfon levittämistä”. Alunperin Roswell Incidentin kirjoittaja William L. Moore sekä hänen partnerinsa Jamie Shanderan kirjoittivat aiheesta, Moore henkilökohtaisesti kertoi kirjoittajalleen salaisesta “Aviary”-ryhmästä helmikuussa 1982, kun hän tuli käymään luonani salaisesti informoimaan minua sen olemassaolosta ja pyytämään minua liittymään siihe! Moore selitti, että idea antaa “koodinimiä” eri “operatiiveille” tässä salaisessa ryhmässä oli perua elokuvasta Haukka ja Lumimies. En koskaan nähnyt elokuvaa, mutta ymmärsin yhteyden. Shandera väittää, “Me halusimme informaation, mutta emme halunneet paljastaa sitä mistä saimme vihjeemme. Anonyymiuden säilyttämiseksi annoin Billille lähdenimen ‘Haukka’ (Falcon), seuraavalle lähteelle annoimme nimen ‘Kondori’ (Condor) ja niin edelleen kunnes meillä oli 24 kontaktia kaikilta valtionhallinnon eri tasoilta. Minun ideani oli käyttää lintujen nimiä.”
Linnuista puhuttaessa “Haukka” tai “Varpunen” (riippuen siitä ketä uskot, kun puhutaan ilmavoimien erikoistutkimuslaitoksen eli AFOSIn Richard Dotysta) lähetti Mooren (hänen mukaansa) yrittämään saada minut luovuttamaan väitetyn filmin “UFOsta”, jonka silminnäkijä oli kuvannut, jonka nimi paljastui myöhemmin Dorothy Izaatiksi, joka väitti nähneensä (ja kuvanneensa) “UFOja” toistuvasti. Hänen kuvamateriaansa analysoituani, en koskaan pitänyt häntä uskottavana.
Kirjoittaessani paljastuskirjaani vuonna 1997, The Roswell UFO Crash: What They Don’t Want You To Know (Prometheus Books/Bantam/Dell Books 1997/2000), mikäli Moore työskenteli valtion agenttien leipiin, olivatko he saaneet valtiolta virallisen toimeksiannon vai olivatko he sitten ryhtyneet karkureiksi, en halua liittyä siihen mitenkään. En puhuisi Moorelle enää ikinä mikäli se olisi totta, en edes vaikka siitä “palkittaisiin” totuuden jyvillä.
Ja kuitenkin virastot kuten CIA ja DIA ovat käyttäneet UFO-aihetta sekä salaisten operaatioiden peitetarinana että viekkaasti manipuloimaan kansan mielipidettä. Yksi aktiivisimmista henkilöistä, joka on ‘pelannut’ UFO-tutkijoita ja kansaa kebabkioskille vuosikymmenten ajan on tri. Ron Pandolfi, (Aviaryn koodinimi “Pelikaani” tarinan mukaan) joka työskenteli CIA:n “Weird Deskillä” vuosien ajan, ja joka nyt on täysin paljastettu tutkimuksissa keskeiseksi syylliseksi monimutkaisen vehkeilyn taustalla, jolla ei vain manipuloida julkista mielipidettä, vaan myös huijataan sijoittajilta rahaa. Pandolfi on liitetty CIA:n tiede- ja teknologiajohtoon, joka valvoo metodologioita, osaamista ja koulutusta.
Selvästikin Pandolfi joko operoi virallisten käskyjen alaisena, tai omillaan, tai molempia. Nyt on aika selvittää ja paljastaa totuus. Kaikesta huolimatta Pandolfilla ei ole oikeutta rikkoa lakia.
Kiviat vs Pandolfi
Robert Kiviat on veteraani TV-tuottaja, joka on tehnyt uraa useilla huippu TV-kanavilla Amerikassa, kuten NBC ja FOX. Tämän artikkelin kirjoittaja on tuntenut Kiviatin 1990-luvulta lähtien, itse asiassa ensimmäinen TV-esiintymiseni oli FOXilla pätkässä, jonka hän oli tuottanut [e]ncounters-sarjaan, jossa debatoin Jim Dilettoson kanssa Billy Meierin UFO-kultista ja paljastin sen. Ironista kyllä, Bill Moore oli se joka välitti Kiviatin viestin minulle siitä, että hän halusi keskustella kanssani. Muutama vuosi tämän jälkeen työskentelin Kiviatin kanssa hälleen kerran hänen erittäin arvostetun tunnin mittaisen FOX TV:n erikoisohjelman, World’s Greatest Hoaxes: Secrets Finally Revealed, parissa jossa niinkutsuttuja “paranormaaleja” ilmiöitä paljastettiin huijauksiksi: Bigfoot, Loch Nessin hirviä, “avaruusolennon ruumiinavausfilmi” ja Meierin UFO-kultti. Ei koskaan aiemmin missään suurella TV-kanavalla oltu käsitelty näitä ylihypetettyjä “mysteerejä” ja paljastettu niitä.
“Kun NYT julkaisi joulukuussa 2017 jutun siitä, että valtion videoilla näkyy mahdollisesti tunnistamaton ilma-alus, joka päihittää armeijan parhaat hävittäjät, välittömästi mietin voisiko tämä olla jonkinlainen valtion operaatio tai disinformaatiota”, Kiviat selitti haastattelussa.
“Olin saanut kuulla niinkutsutusta ‘rajoitetusta hangoutista’, jossa CIA erityisesti puskisi ulos informaatiota UFOista, joka voisi olla totta, ja toista informaatiota joka oli aivan ilmiselvästi valetta. Sellaista informaatiota tuli ulos Ronald Pandolfilta, ja johtuen hänen kytköksestään CIA:n ‘Weird Deskiin’, mietin olisiko hän ollut mukana näiden videoiden ja muiden väitettyjen ‘alien’-todisteiden julkaisussa.
“Mutta lähinnä, koska olin tutkinut viimeisimpiä antigravitaatiotutkimuksen saavutuksia, hämmästyin sitä miten Pandolfi selvästikin tuki ristiriitaisen UFO-tutkija ja “kontaktihenkilö” Joe Firmagen sanomisia. Otettuani yhteyttä Firmageen hän tarjosi lopulta minulle pestiä, joka olisi sekä antanut mahdollisuuden dokumentoida Pandolfin tukemaa oletettua antigravitaatioläpimurtoa että olisin ollut myös hyvässä paikassa määrittämässä sen totuudenmukaisuutta.”
Pian Kiviatin eroamisen jälkeen Firmagen leivistä, Firmage odotti Kiviatin suunnittelevan kuuden kuukauden lanseerausta laitteelle jota Firmage oletetusti oli ollut suunnittelemassa. Lisäksi Kiviatin odotettiin myös kehittävän ja myyvän televisio-ohjelmaa, joka kertoisi Joe Firmagen antigravitaatiotarinan sekä Aviaryn UFO-historian Pandolfin näkökulmasta. Mutta tarina paranee vielä! Pandolfi, lähimmän operatiivinsa avulla, halusi Kiviatin kertovan äärimmäisen omituisen tarinan siitä miten hänen pakistanilaisen vaimonsa, jonka väitetään olevan kotoisin Kashmirista, väitetään tulleen Maapallolle “interdimensionaalisen portaalin” kautta, sekä muita sekavia juttuja joita edes Hollywood ei keksisi.
“Tein presiksiä suurten TV-kanavien johtajille, joissa oli sekä viihde- että uutispuoli, ja se johti jonkinlaiseen kiinnostukseen”, Kiviat paljasti. “Mutta väitteiden törkeä luonne oli liikaa, jotta niiden ympärille oltaisiin voitu rakentaa yhtään mitään, erityisesti koska Pandolfi ei ollut halukas puhumaan niistä julkisesti.”
Kiviat sai selville, että Pandolfi paisutteli väitettyjä “valtion intressejä” Firmagen InterNASA-antigravitaatioyhtiössä, hänellä on viralliset oikeustuomioistuimen paperit laitettu vireille Firmagea, Pandolfia ja yhtiön näkyvintä rahoittajaa vastaan, entistä kongressiedustajaa Daniel Marriottia. Marriott oli teeskennellyt, että hän sijoittaisi “seitsennumeroisen summan” [omien sanojensa mukaan] sekä kattamaan Kiviatin palkat, jotka olivat nyt rästissä, että uhkasi olla tekemättä koskaan niin mikäli Firmage aikoisi hankkia pääomaa muualta. Osana Kiviatin oikeusjuttua tuntuu olevan, että Marriott, joka maksoi Kiviatille $5,000 vuonna 2018 sovitellakseen asiaa summalla, joka oli murto-osa velan suuruudesta, kestettyään tätä lähes vuoden sopimuksen loppuun asti, Kiviat lopulta otti yhteyttä lakimieheensä joulukuussa 2017. Tapaus on menossa oikeuteen ellei sitä sovitella.
Kun tämä tapahtuu, laillinen oikeus tutustumiseen ja ristikuulusteluun. Ei ole uskottavaa tapaa, valan vannoneena tai väärän valan rangaistuksen uhalla, että Pandolfi ja mikä tahansa valtion virasto johon hän on kytkeytynyt, voisi “puolustaa” vuosikymmeniä kestänyttä temppuiluaan.
Kiviat painotti, että “Tavoittelen sekä sitä että minulle maksetaan se mitä muut ovat minulle velkaa sopimuksen ja tekemäni työn perusteella että jutussa on myös lisäarvona se, että paljastetaan se tapa millä tiedustelupalvelut ovat ilmeisesti manipuloineet UFO-yhteisöä ja kansaa kokonaisuudessaan.”
Ylitarkastajan valitus
Kiistämättä on paljon salaisuuksia, joita ei kansalle ole paljastettu. Jos Harry Reid on oikeassa, on “tieteellistä näyttöä” avaruusolentojen vierailusta luonamme. Yrittääkseen määrittää totuuden sen suhteen mitä oikeasti on tapahtunut, tämän tekstin kirjoittaja on nyt jättänyt satsin virallisia valituksia ylitarkastajille ja muille valvoville tahoille, myös CIA:lla ja Pentagonissa On tullut aika lakkauttaa “Aviary” paljastamalla se, sekä sen ympärillä oleva suuri määrä disinfoa. Vaikka “totuus” on tuolla jossain, se ei ole sitä mitä luulet.
PÄIVITYS: Tämän artikkelin alkuperäisen tammikuun 12. päivän 2018 julkaisemisen jälkeen kansa on viimein saanut tietää nimet ja tittelit näiden oletettujen “tieteellisten paperien” kirjoittajista. Tämä lista dokumenteista on annettu Yhdysvaltain hallituksen jäsenille yli vuosi sitten.
Jos et ole pyörinyt UFO-aiheesta enemmän keskustelevassa sosiaalisessa mediassa, saatat hyvinkin olla sitä mieltä, että tänä vuonna meillä on käsillämme UFO-paljastus isolla alkukirjaimella (‘Disclosure’). Lopultakin, pitkään odotettu Yhdysvaltain hallinnon paljastaminen avaruusolentojen alusten vierailuista Maapallolla. Viimeisen neljän vuoden ajan tunnetuimpien sanomalehtien ja televisiokanavien jutut ovat kertoneet armeijan pilottien UFO-havainnoista päiväuutisten seassa sotilaslähteistä ‘vuodettujen’ UFO-videoiden muodossa. Kun nyt tuleva virallinen raportti on tulossa, Pentagonin paljastaessa sen mitä se tietää UAP:sta/UFOista, uuden informaation esille tulo on saanut ihmiset odottamaan ‘jotain suurempaa’ aivan nurkan takaa.
Monet UFO-skenen vanhat parrat kuitenkin ovat epäileväisempiä. Vaikka ‘nuorisolaiset’ ovat viitanneet heitä kintaalla ja pitäneet heitä katkerina, ylikyynisinä, menneisyydessä elävinä ja/tai kyvyttöminä pysymään tuoreen informaation mukana, skeptisyydelle on syynsä: he tietävät, että monen vuosikymmenen ajan tietyt Yhdysvaltain armeijan elementit ovat työskennelleet täysin tekaistun UFO-sonnan levittämisen eteen sekä UFOista että kontaktihenkilöistä, tarkoituksenaan harhauttaa kansaa omien agendojensa mukaisesti.
Kuten Adam Gorightly huomauttaa kirjassaan Saucers, Spooks and Kooks: UFO disinformation in the Age of Aquarius, useat näistä tapauksista ovat liittyneet oletettavasti omia säätävään Yhdysvaltain armeijan ja tiedustelun työntekijöihin, jotka paljastavat salaista UFO/alientietoa elokuvantekijöille ja tutkijoille, jotka käsittelevät UFOja ja paranormaaleja aiheita. Kuulostaako tutulta?
Tässä pientä historiaa uudemmille:
1. Robert Emenegger ja Hollomanin ilmatukikohdan UFO-video
Vuonna 1975 ilmavoimien viranomainen otti yhteyttä tuottajiin Robert Emenegger ja Alan Sandler (jotka työskentelivät dokumentin UFOs: Past, Present and Future parissa). Hän oli luvannut heille 16 millistä videokuvaa UFOista ja avaruusolennoista, joka väitetysti oli kuvattu Hollomanin ilmavoimien tukikohdassa vuonna 1971.
Emenegger muistelee, että “vuonna 1973, kun olin Grey Advertisingin varatoimitusjohtaja, menin Nortonin ilmavoimien tukikohtaan tutkimaan aiheita puolustusministeriöstä tehtävää TV-ohjelmaa varten. Puhuessani useista eri aiheista, UFOt tulivat puheeksi ja [ilmavoimien Paul Shartle] kertoi meille filmistä, jossa avaruusolennot laskeutuvat Hollomanin tukikohtaan.” Shartle kuvaa filmin olevan…
…videokuvaa kolmesta lautasen muotoisesta aluksesta. Yksi aluksista laskeutui… se näytti olevan vaikeuksissa koska se heilui edestakaisin aina alas maahan asti. Kuitenkin se laskeutui kolmelle jalalle. Ovi liukui auki, ramppi laskeutui alas ja ulos tuli kolme alienia… ne olivat ihmisen kokoisia, niillä oli omituinen harmahtava iho ja korostuneen suuri nenä. Niillä oli tiukan sopivat asut ja päähineet, jotka vaikuttivat olevan kommunikaatiolaitteita ja käsissään heillä oli käännöskoje, minulle sanottiin. Hollomanin tukikohdan päällikkö ja muut upseerit menivät ulos tapaamaan heitä.
Emeneggerin mukaan filmi “kuulosta erittäin, erittäin erikoiselta ja me halusimme käyttää sitä televisio-ohjelmamme loppukuvassa… vaikka Pentagon oli ollut yhteistyöhaluinen, viime hetkellä filmi takavarikoitiin ja me menetimme koko show’n loppuhuipentuman, mutta sen mitä näin ja kuulin oli tarpeeksi vakuuttaakseni minut siitä, että UFO-ilmiö oli totta.”
2. Linda Moulton Howe ja EBE:t
Vuoden 1983 alussa Linda Howe — uunituore Emmy-palkinnon voittaja karjansilvontadokumentistaan A Strange Harvest — oli nimitetty tuottamaan HBO:n erikoisohjelmaa UFOista: The E.T. Factor. Huhtikuun 9. päivänä 1983 Howe tapasi AFOSIn vastatiedusteluagentti Richard Dotyn Kirtlandin ilmavoimien tukikohdassa, tapaus joka tuntuu olevan kuin suoraan vakoilutarinasta. Howe muistelee kirjassaan An Alien Harvest:
Istuin alas selkä ikkunoihin päin. [Doty] istui pöydän takana.
“Tiedäthän, että suututat joitain ihmisiä Washingtonissa ‘A Strange Harvestilla’. Se pääsi liian lähelle jotain mitä me emme halua päästää kansalle tietoon.
Siitä alkoi lyhyt keskustelu dokumentistani. Kysyin häneltä miksi avaruusolennot silpoivat eläimiä. Richard Doty sanoi, että aihe oli salainen, eikä hänellä ollut pääsyä tietoon. Hän sanoi minulle, että hän oli tarkkaillut minua jonkin aikaa tehdessäni filmiä…
…[Doty] tavoitteli vasemmalla kädellä pöytälaatikon nuppia vasemmalla puolella ja avasi sen. Hän otti esiin laatikosta ruskean kirjekuoren. Hän avasi sen ja otti esiin useita kirjepaperin kokoisia paperiarkkeja.
“Esimieheni ovat pyytäneet minun näyttämään näitä sinulle“, hän sanoi, antaen paperit minulle. “Voit lukea nämä ja kysyä minulta kysymyksiä, mutta et voi kirjoittaa muistiinpanoja.”
Otin paperit ja luin päällimmäisen. Otsikkona oli “Briiffaus Yhdysvaltain presidentille” tunnistamattomien lentävien alusten aiheesta…
Richard Doty sitten nousi seisomaan ja sanoi, “Haluan sinun menevän tuonne.” Hän viittoi minua kohti suurta tuolia keskellä huonetta. “Silmät näkevät ikkunoiden läpi.”
Nousin ylös ja siirryin suureen tuoliin, hämmentyneenä. En tiennyt mitä tapahtui. Kun katselin sylissäni olevia papereita toiseen kertaan, mietin miksi hän näytti niitä minulle?
Oloni oli erittäin epämukava, mutta halusin lukea ne ja muistin joka sanan…
Howelle annetut dokumentit kuvasivat neljä erillistä lentävien lautasten maahansyöksyä, jotka olivat tapahtuneet Aztecissa, Roswellissa, Kingmanissa (Arizona) ja Meksikossa. Roswellista ainoa selvinnyt oli saanut nimen “EBE” (Extraterrestrial Biological Entity). EBEä pidettiin vankina Los Alamos Laboratoriesissa kuolemaansa saakka vuonna 1952, ja sitä kuvattiin metrin mittaiseksi harmaaihoiseksi ja karvattomaksi, jolla oli suuri pää ja suuret silmät, “kuin lapsi tuhannen ihmisen kyvyillä.” Yhdessä dokumentissa luki: “kaksi tuhatta vuotta sitten avaruusolennot olivat luoneet olennon” joka tuotiin Maapallolle opettamaan rauhaa ja rakkautta, ja se tuntui ilmiselvältä että tämä oli viittaus Jeesus Kristukseen.
EBEn kuoleman jälkeen — niin tarina kertoo — pari muuta avaruusolentoa (EBE-2 ja EBE-3) vierailivat Maapallolla osana vaihto-ohjelmaa. Doty kertoi Linda Howelle, että EBE-3 oli edelleen elossa ja että hän saattaisi nähdä sen. Lisäksi Doty kertoi Howelle, että korkealta valtionhallinnosta eräillä tiedustelu-upseereilla oli hallussaan filmikuvaa UFOsta laskeutumassa armeijan tukikohtaan, sekä valokuvia ja salaista materiaalia, jota hän voisi käyttää dokumentissaan. Doty sanoi, että hän ottaisi yhteyttä myöhemmin käyttäen koodinimeä “Falcon.”
Doty piti Howea jännityksessä kuukausia, kunnes hän sanoi Howelle, että hänet oltiin otettu pois jutusta, ja että toiset tiedustelukontaktit ottaisivat häneen yhteyttä, jotka myös pitivät häntä kuukausia jännityksessä odottamassa luvattua UFO-videomateriaalia. Tämä viivästys aiheutti sen, että HBO lopetti projektin, mikä jätti Howen rannalle soittelemaan. Tähänkin päivään asti Howe pitää kiinni Dotyn hänelle esittämästä “uskomattomasta” materiaalista autenttisena todisteena avaruusolentojen olemassaolosta — vaikka hänen täytyykin olla tietoinen siitä, miten Doty oli levittänyt väärää tietoa ja dokumentteja vuosien varrella (katso Paul Bennewitzin tarina alla).
3. Majestic-12
Vuonna 1982 UFO-tutkija Bill Moore lähestyi filmituottaja Jaime Shanderaa hissipuheella hänen Roswell-tutkimuksia käsittelevästä uudesta dokumentista. Vaikka projekti ei koskaan saanutkaan tuulta purjeisiinsa, Shanderasta tuli sen sijaan Mooren tutkimuskumppani, mikä jatkui vuosia
Jouluun 11. päivä 1984 Shandera sai postitoimituksen kotiinsa Burbankiin, Kaliforniaan. Se oli lähetetty nimettömänä ilman lähettäjän palautusosoitetta, päiväyksellä joulukuun 9., Albuquerquesta. Kirjeessä oli 35-millinen filmirulla, joka kehitettäessä paljasti valokuvia, jotka tunnetaan MJ-12 papereina. Niihin kuului Eisenhowerin briiffausdokumentti eli “EBD.” Päiväyksellä marraskuun 18. 1952, tämä salainen dokumentti oli väitetysti valmisteltu Eisenhowerille briiffausta varten, joka käsitteli “Operation Majestic-12:a …huippusalaista tutkimus- ja kehitys/tiedusteluoperaatiota, joka on suoraan vastuussa ainoastaan Yhdysvaltain presidentille.”
Saatuaan MJ-12 paperit, Moore ja Shandera olivat vastahakoisia julkaisemaan materiaaleja ennen tutustumista niihin. Vuoteen 1986 mennessä MJ-12 paperien julkistamisen järjestellyt taho oli muuttunut kärsimättömäksi Mooren ja Shanderan hitaaseen työskentelyyn ja nopeuttaakseen toimintaa hän lähestyi brittiläistä ufologia Jenny Randlesia toimimaan paperien julkaisun välikätenä. Välikäsi tässä tapauksessa oli nuori mies nimeltään Robert, joka väitti että hän oli ennen palvellut Britannian armeijassa. Robert antoi Randlesille yli kuusisataa sivua materiaalia, jonka väitettiin saadun Yhdysvaltain armeijan tiedustelulähteistä, mikä kuulosti huikean samanlaiselta kuin MJ-12 paperit. Randles epäili, että jokin oli nyt vinossa ja päätti pysyä erossa sopimuksista joita hän myöhemmin katuisi.
Jälkeenpäin sama anonyymi lähde, joka lähestyi Randlesia, ilmeisesti löysi toisen brittiläisen ufologin joka tarttui syöttiin, tässä tapauksessa Timothy Good, joka suostui julkaisemaan MJ-12 paperit hänen kirjassaan Above Top Secret: The Worldwide U.F.O. Cover-Up. Tämä järjestely tehtiin sillä ehdolla, että Bill Moore joutuisi ensimmäisenä julkisesti ilmoittamaan dokumenttien julkaisusta kesäkuussa 1987. Tällä kahden askeleen tavalla Above Top Secret tarjoaisi riippumatonta todistusaineistoa Mooren tulevaan ilmoitukseen. Parhaat suunnitelmat menivät myttyyn kun Goodin julkaisija hätäisesti ilmoitti lehdistötilaisuudessa toukokuun 29. päivä 1987, että siihen kuuluisi pikainen vilkaisu MJ-12 papereihin. Kun Bill Moore sai vihiä näistä touhuista, hän päätti voittaa Goodin ja virallisesti julkaisi MJ-12 paperit toukokuun 28. päivä vuosittaisessa National UFO Conferencessa (NUFOC) Burbankissa, Kaliforniassa.
Tutkijat alkoivat käydä läpi MJ-12 papereita ja pian kiinnittivät huomionsa useisiin kommervenkkeihin. Esimerkiksi dokumenttien fontti vastasi Smith-Corona -mallia, jota oltiin kehitetty vuoden 1952 jälkeen, vuosi jolloin Eisenhowerin briiffausdokumentin piti olla julkaistu. Arkkidebunkkaaja Phil Klass huomautti, että päiväys MJ-12 dokumenteissa ei vastannut standardimuotoa, jota hän oli nähnyt käytettävän muissa valtion dokumenteissa. MJ-12 paperit käyttivät formaattia “18 November, 1952”, kun taas Klassin näkemissä dokumenteissa lukee yleensä “November 18, 1952” tai “18 Nov. 1952.” Lisäksi Klass väitti, että hän oli nähnyt käytettyä päiväysmuotoa Bill Mooren ennen vuotta 1984 tuottamissa papereissa ja kirjeenvaihdossa.
Kesäkuussa 1987 Klass otti yhteyttä William Bakeriin, silloiseen FBI:n kongressiasioiden varajohtajaan: “Liitän oletettavasti huippusalaisia dokumentteja, joita ei ole julkaistu, joita nyt William L. Moore nyt levittelee Burbankissa, Kaliforniassa…”
Klassin pyynnöstä FBI avasi tutkimuksen määrittääkseen olivatko MJ-12 paperit kusetusta vaiko salaisia dokumentteja, jotka oltiin vuodettu luvattomasti. Marraskuun 30. päivänä 1988 pidettiin kokous Washington DC:ssa FBI:n ja AFOSIn agenttien välillä. Tuohon aikaan “Office of Special Investigations, Yhdysvaltain ilmavoimat, sanoivat… että dokumentti on tekaistu. Dokumentin kopioita oli kierrellyt eri puolilla USA:aa…” Mysteerinä pysyy edelleen se miten ilmavoimat olivat määrittäneet, että MJ-12 paperit olivat väärennetty, ja kuka väärennöksen takana oli.
Vuonna 1998 UFO-tutkija Nick Redfern sai yhteydenoton entiseltä FBI-agentilta, joka oli työskennellyt MJ-12 paperien parissa. Yksi tutkimusalue — entisen agentin mukaan — oli teoria siitä, että neuvostoagentit olivat väärentäneet MJ-12 paperit käyttääkseen niitä “syöttinä” saada huijatuksi aseteollisuudessa työskenteleviä siviilejä, jotka olivat mukana UFO-tutkimuksessa. ‘Falcon’ kerran kommentoi Bill Moorelle, että AFOSIn vastatiedusteluoperaatio oli suunniteltu huuhtelemaan “muutama myyrä pois kolostaan” — myyrät tässä tapauksessa olivat neuvostovakoojia.
4. Paul Bennewitzin vastainen psyop
Vuoden 1989 MUFON Symposium, joka pidettiin heinäkuun 1. päivänä Aladdin Hotellissa Las Vegasissa, jää muistiin ufologian historiaan johtuen Bill Mooren pitämästä esityksestä.
Tuota tapausta edelsi huhuja siitä, että hän oli kääntänyt takkinsa ja oli nyt hyväpalkkainen valtion agentti, joka levitti UFO-disinfoa, väitteet joita Robert Hastings levitti kesäkuussa 1989 MUFON UFO Journalissa julkaistussa artikkelissa. Kaikkiin huhuihin vastatakseen Moore piti historiallisen esityksen otsikolla “UFO-tilanteen status vuonna 1989”, joka sytytti ufologian liekkeihin.
Mooren puhe alkoi ottamalla kantaa huhuihin siitä, että hän olisi väärentänyt MJ-12 dokumentit, tai hyötynyt siitä että hän oli valtion agentti, painottaen että hän oli “köyhä kuin kirkonrotta”. Kuitenkin, Moore avoimesti myönsi roolinsa AFOSIn informanttina, joka valtion leipiin oli tarkkaillut ufologiaa, raportoinut handlereilleen UFO-tutkimuksesta ja organisaatiosita. Aluksi tämä järjestely oli yksinkertaisesti informaationvaihdantaa, mutta ajan mittaan, Moore sanoi, disinformaation kummitus alkoi nostaa rumaa päätään, Paul Bennewitzia vastaan kohdistetun disinfokampanjan muodossa.
Paul Bennewitz oli sähköfyysikko, joka vuonna 1969 oli perustanut Thunder Scientific Corporationin, yrityksen joka keskittyi “kosteusgeneraattoreihin, mittainstrumentteihin ja kalibrointiin.” Sen päämaja oli Bennewitzin kotona, joka sijaitsi Kirtlandin ilmatukikohdan vieressä Albuquerquessa, New Mexicossa. 1970-luvulla Bennewitzista tuli Aerial Phenomenon Research Associationin (APRO) jäsen, joka on siviilien UFO-tutkimusorganisaatio.
Joulukuussa 1979 Bennewitz — kahdeksanmillisen elokuvakameran kanssa — alkoi kuvata UFOja Manzanon asevarikon yllä Kirtlandin tukikohdalla, joka samaan aikaan varastoi suurinta ydinasemäärää USA:ssa. Hän asensi valvonta-antennien arsenaalin hänen talonsa katolle tarkkaillakseen signaaleja, joita ilmeisesti nämä UFOt välittivät, joiden Bennewitz väitti olevan “D.F.” (direction-find) jopa 60 mailin etäisyyksillä. Bennewitz kuumottui, että nämä alukset saattaisivat olla turvallisuusuhka, ja hän hälytti Kirtlandin upseerit ja kertoi havainnoistaan.
Lokakuussa 1980 Air Force Office of Special Investigations (AFOSI) varoitti Bennewitzia tämän avaruusolentojen uhan aikaansaamista turvallisuustoimista — tai ainakin sellaista pajunköyttä AFOSI hänelle syötti. Viralliset dokumentit, joita myöhemmin on tullut esiin, ovat puhuneet päinvastaisesta, viitaten siihen että ilmavoimat kiistää kaiken mukanaolon UFO-tutkimuksissa tai yrityksissä keksiä minkäänlaista strategiaa tätä havaittua avaruusolentojen uhkaa vastaan. Mikä totuus sitten olikaan, AFOSI — ja erityisesti erikoisagentti Richard Doty — eivät panneet tikkuakaan ristiin saadakseen Bennewitz luopumaan käsityksestä, että hän oli nähnyt oikeita avaruusolentojen aluksia. Tähän aikaan AFOSI käynnisti vastsatiedustelututkimukset Bennewitzin toimista.
Kuten osoittautui, avaruusolennot eivät lähetelleet säteitä eikä maanalaiset tukikohdat kiinnittäneet AFOSIn huomiota Paul Bennewitziin. AFOSIn huolenaiheena oli se, että Bennewitz oli siepannut salaisen viestin Kirtlandissa sijaitsevalta laser-seurantajärjestelmältä. Greg Bishopin mukaan, joka on kirjoittanut kirjan Project Beta: The story of Paul Bennewitz, national security and the creation of a modern UFO myth: “satelliittiviestit oletettavasti lähetettiin laser-valolla. Radiopurskeet olivat todennäköisesti tapa kommunikoida ase- tai kenttäoperaatioiden kanssa.” (lisää Project Betasta: eksopolitiikka.github.io)
Bishop huomautti, että nämä kryptatut viestit kuulostivat nopeutetulta siansaksalta — kunnes ne dekoodattiin ja hidastettiin — mikä oli se prosessi jolla Bennwitz yritti niitä selvittää. Nämä toimet huolestuttivat AFOSIa, ja osana heidän tutkimuksiaan piti selvittää miten pitkälle Bennewitz oli päässyt dekoodauksessa ja identifioida oliko kukaan muu ollut näissä aktiviteeteissa mukana.
Jossain kohtaa NSA (jolla oli toimintaa Kirtlandissa) käynnisti erillisen vastatiedustelututkimuksen ja käynnisti valvontatoimet Bennewitzin kotikadun toisella puolella olevasta tyhjästä talosta. Tähän operaatioon kuului sähkömagneettisten signaalien ampumista Bennwitzin antenneihin, millä yritettiin häiritä kaikkia lähetyksiä, joita Bennewitz oli Kirtlandista siepannut. Greg Bishopin mukaan: “NSA oli muuttunut suureksi tekijäksi Bennewitzin draamassa, erityisesti koska Neuvostoliitosta siepattujen signaalien mukaan häntä oltiin pidetty informaatiolähteenä, vaikka hän itse ei ollut mitenkään tietoinen omasta roolistaan….”
Kesällä 1981 entinen Project Blue Bookin tieteellinen neuvonantaja ja ilmavoimien konsultti tri. J. Allen Hynek väitetysti oli avautunut Bill Moorelle (tuopin ääressä) siitä, että hän oli antanut lahjaksi Bennewitzille tietokoneen, joka “auttaisi” häntä UFO-tutkimuksissaan. Kuitenkin Hynek jätti kertomatta Bennewitzille, että tämä tietokone oli annettu Yhdysvaltain ilmavoimien puolesta, ja että siihen oli laitettu sisälle ohjelmisto joka tuotti “alien-kieltä”. Ilmavoimien tietokoneen avulla Bennewitz väitti, että hän “Oli saanut suoran yhteyden avaruusolentoihin käyttäen… graafisesti tulostettua heksadesimaalikoodia”. Richard Dotyn mukaan:
Bennewitzilla oli [tietokone] kytketty hänen talon katollaan oleviin antenneihin ja pieneen mikroaaltolautaseen… ja hän katseli ruutua ja siinä oli kuvia ruudulla, jotka selvästikään eivät olleet avaruusolennoilta, mutta hän oli vakuuttunut siitä että ne olivat…. sanoin hänelle oikeasti, ‘en näe mitään.’ Ja hän sanoi, ‘minä näen, ja kuulen heidät’ ja hänellä oli kuulokkeet päässä ja hän sanoi, ‘kuulen heidän puhuvan’. Ja kysyin Paulilta: ‘Mitä kieltä he puhuvat?’ Hän sanoi, ‘He puhuvat omaa kieltään’… Ja hän kirjoitti satasivuisen dokumentin avaruusolentojen kielestä… Kun hän meni Kirtlandiin pitämään esitystään, kaikille näille kenraaleille, hän kertoi heille tämän informaation.
Hän kirjoitti kysymyksen tietokoneelle erittäin monimutkaiseen tietokoneohjelmaan muotoon, joka muistutti paljon meidän nykyistä sähköpostiamme. Kaikkien yllätykseksi hän sai vastauksen kysymäänsä kysymykseen. Joskus hän sai välittömän vastauksen, ja joskus se kesti useita minuutteja. Hän sai erittäin karkeita ja alkeellisia kuvia tai grafiikkaa tietokoneelleen näiltä ‘alieneilta’. Jotkut näistä kuvista muistuttivat lintuja, joilla oli liskojen piirteitä, ja jotkut muistuttivat liskoja, joilla oli lintujen piirteitä. Kysely&vastaussessioiden aikana Gabe ohjeisti Paulia kysymään yksinkertaisen kysymyksen, ‘Mistä te olette kotoisin?’ Paul tiesi jo vastauksen kysymykseen, koska hän oli suoraan kysynyt kysymyksen ja hän vastasi ääneen kun vastaus tuli tietokoneelle. Siinä luki yksinkertaisesti Zeta Reticulin tähtijärjestelmä.
Näiden hälyyttävien tietokoneviestien ja kuvien takia Bennewitz alkoi uskoa, että Yhdysvaltain hallitus oli allekirjoittanut salaisen sopimuksen petturiavaruusolentojen kanssa, jotka olivat kääntäneet takkinsa Maapallolla olevaa sopimusosapuolta vastaan ja ottaneet haltuunsa Dulcen tukikohdan. Tämän tilanteen korjaamiseksi Bennewitz kirjoitti raportin nimeltä “Project Beta” (lue raportti: eksopolitiikka.github.io) jossa hän kertoo UFO-tutkimuksistaan ja kuvaa strategian miten taistella näitä avaruusolentosoluttautujia vastaan. Bennewitz lähetti hänen Project Beta -raporttinsa senaattoreille Pete Domenicille ja Harrison Schmitt, toiveinaan että he auttaisivat häntä. Raportissaan Bennewitz kuvasi “säadeaseen” jota hän oli kehittelemässä, ja kaiken tämän tarkoituksena oli neutraloida avaruusolennot ja lopulta pelastaa ihmisrotu.
Erikoisagentti Doty rohkaisi Bennewitzia uskossaan siitä, että avaruusolennot olivat sekä vastuussa Kirtlandin omituisista touhuista että hän oli jyvällä siitä mitä Dulcen maanalaisessa tukikohdassa tapahtuu. Bennewitzin vedättämisen tarkoitus oli (Greg Bishopin ja Christian Lambrightin mukaan) siirtää Bennewitzin huomio pois Kirtlandista etäisemmille alueille kuten Archuletan pöytävuori (lähellä Dulcea) jossa AFOSI voisi tykitellä menemään disinformaatio-operaationsa kanssa helpommin ja lavastaa “UFO-tapahtumia.”
Hänen vuoden 1989 MUFON-konferenssipuheessaan Bill Moore esitti, että hän ajautui disinfokampanjaan mukaan Bennewitzia vastaan vilpittömin mielin:
Kun ensi kertaa törmäsin Paul Bennewitzia vastaan kohdistettuun disinformaatiokampanjaan, olin aika uniikissa paikassa. Minulla oli jalka oven välissä vastatiedustelupeliin, joka kaikin puolin vaikutti olevan suoraan kytkeytynyt korkean tason valtion UFO-projektiin. Ja perustuen ihmisten arvoasemiin, joiden tiesin olevan siinä suoraan mukana, se selvästikin liittyi kansalliseen turvallisuuteen! En todellakaan antaisi mahdollisuuden livetä käsistäni ilman, että saisin tietää ainakin jotain siitä mitä oli käynnissä. Aioin leikkiä mukana disinformaatioleikkiä, liata käteni tarpeeksi usein jotta prosessia ajavat uskoisivat, että tein juuri niinkuin he minun halusivat tekevän, samalla kun jatkan tien raivaamista matrixissa oppiakseni niin paljon kuin mahdollista siitä kuka sitä pyöritti ja miksi…
Kuitenkin, ajan mittaan disinformaatiokampanjalla oli katastrofaalinen vaikutus Paul Bennewitziin, mikä alkoi käydä selväksi:
Näin Paulin muuttuvan systemaattisesti kokoajan paranoidimmaksi ja emotionaalisesti epävakaammaksi, kun hän yritti saada sisäistettyä sitä mitä hänelle oltiin tekemässä. Hänellä oli kämppä täynnä aseita ja puukkoja, hän oli asentanut ylimääräiset lukot oviinsa, ja häntä huoletti se, että “ne” — eli siis avaruusolennot — olivat tulossä hänen seiniensä läpi öisin ja injektoivat häneen kaameita kemikaaleja, jotka veivät häneltä tajun pois pitkiksi ajoiksi. Hän sanoi minulle, että hänellä ei ollut mitään ideaa siitä mitä “ne” tekivät kun hän oli tajuttomana. Hän alkoi kärsiä pahemmista unettomuuden jaksoista. Muut alkoivat hoitaa hänen liiketoimintansa päivittäisiä hommia hänen käydessään tätä kaikkea läpi. Kerran katselin kun hän jätti syömättä haukkuakaan lounaastaan, samalla kun hän poltti ketjussa 28 tupakkaa 45 minuutissa. Tiesin että hän oli hermoromahduksen partaalla. Hänen terveytensä oli romahtanut, hän oli menettänyt paljon painoa, hänen kätensä tärisivät kuin horkassa, ja hän näytti kauhealta. Yritin ohjeistaa häntä jättämään UFO-hommat kokonaan ennenkuin hänen terveytensä menisi lopullisesti. Hän sanoi, että asiat näyttivät pahalta ja että hän yritti pärjäillä. Ei kauaakaan kun hän oli joutunut sairaalaan ja psykiatriseen hoitoon.
Tiedän ensikäden kokemuksesta, että valtion disinformaatiota oli paljon, ja että iso osa siitä mitä me nyt kuulemme pahantahtoisista alieneista, maanalaisista tukikohdista ja salaisista sopimuksista Yhdysvaltojen kanssa ovat perua siitä mitä Bennewitzille oltiin kerrottu…
Paul Bennewitz sai hermoromahduksen ja vuonna 1988 hänen perheensä vei hänet psykiatriseen sairaalaan. Hän kuoli vuonna 2003.
Vaikka Mooren puhe on pidetty vuonna 1989, hänen ajatuksensa resonoivat edelleen 40 vuoden jälkeen, sillä me elämme edelleen yhteiskunnassa, jota verkossa oleva disinformaatio uhkaa, sekä uusi kiinnostus UFOihin:
Nykyinen disinformaation määrä ei ole mitään uutta; se on vain eri ihmiset jotka leivttävät sitä. Odotan, että vastuussa olleet, ei huhujen levittäjät itse, mutta ne jotka niitä syöttävät, luulevat niiden toimivan yhtä hyvin kuin ne toimivat viime kerralla…
…Disinformaatio on omituinen ja hämärä peli. Sitä pelaavat ovat täysin tietoisia siitä, että operaation menestys riippuu informaation uppoamisesta sen kohteeseen sellaisella tavalla, että henkilö hyväksyy sen totuutena ja toistaa sitä, ja jopa puolustaa sitä toisten edessä niinkuin se olisi totta… Kun tämä on saavutettu, vastatiedustelun asiantuntijan työ on tehty. He voivat yksinkertaisesti siirtyä pois varmoina siitä, että muut ovat tehneet likaisen, myrkyllisten siementen levittämisen. Niiden teistä, jotka kaipaavat näyttöä siitä miten hyvin tämä toimii, tarvitsee vain katsoa ympärilleen. Joka kerta kun toistelee jotain vahvistamatonta tai katteetonta tietoa, ilman että perustelee sitä juurikaan mitenkään, ottaa itsekin osaa siihen prosessiin; ja joka kerta kun niin tekee, joku ylätahon pamppu nauraa paskaisesti sinun kustannuksella.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että nykyinen ufologinen tilanteemme on väistämättä vain pelkkä disinformaatiokampanja muiden muassa, tai että mukanaolijoilla on pahantahtoisia aikeita. Mutta yllämainittujen historiallisten esimerkkien tulisi antaa kenelle tahansa nykyisestä UFO-hypestä kiinnostuneelle hengähdystauko ja varmistaa, että he pysyvät kriittisinä ja epäileväisinä kaikkea informaatiota kohtaan jota Yhdysvaltain armeija tai tiedusteluviranomaiset tästä aiheesta julkaisevat. Ja armeijassa tai valtiolla olevien, jotka eivät ole tämä informaation julkistamisessa mukana, tulisi tajuta että skeptisismi ja epäily ovat täysin ymmärrettäviä reaktioita heidän toimiinsa — jopa ylistettäviä — kun ottaa huomioon menneen historian, jopa silloinkin kun heidän motiivinsa ovat täysin puhtaat tällä kertaa.
Seuraavassa on Bruce Maccabeen vastine jokin aika sitten postattiin AIR #1 raporttiin, jonka on tuottanut ’Associated Investigators Group’. Lisäksi on kaksi kirjettä, yksi Richard Hallilta, nykyiseltä Fund For UFO Research (FUFOR) puhemieheltä, ja toinen Bill Moorelta, jotka ovat myös vastineita AIR-raporttiin.
Bruce Maccabeen kirje sisälsi paljon versaalia. Nämä tekstit on alunperin esitetty suluissa [..] (mutta tässä jätetty pois, suom. huom.). Otin myös vapauden korjata pieniä kirjoitusvirheitä, jotka alkuperäisessä esiintyivät. Ei mitään suurta, ja ei vaikuta sisältöön.
elokuun 9. 1993
Parahin ufologi,
Olet jokin aika sitten saanut kappaleen Associated Investigator’s Reportista (AIR) #1, jonka on ”julkaissut” Associated Investigators Group (AIG). Tämä raportti lähetettiin yli 100 ihmiselle, joiden tunnetaan olevan kiinnostuneita UFO-tutkimuksesta, vaikkakaan sitä ei lähetetty minulle tai muillekaan ”hyökätyille” joista tutkielmassa puhutaan. Vastaanottajat lähettivät kappaleita muille. Jos lähetit kappaleita ystäville, lähettäisitkö myös heille kopion tästä vastineesta.
Iso osa AIR-raporttia käsitteli minun ”salaista” kytköstäni CIA:han. Toiset osiot tutkielmasta tuntuvat tekevän yleisesti halventavia kommentteja minusta ja muista tunnetuista UFO-tutkijoista.
AIR #1 herättää esiin kysymyksen onko minun suhteeni CIA:han vaikuttanut UFO-tutkimuksiin tai Fund for UFO Researchin toimintaan. Voin vakuuttaa teille että ei ole, sillä sitä paremmin kuvataan tässä. En tunne tarvetta ’puolustella’ CIA-yhteyttäni, sikäli kun se ei perustu UFO-tutkimukseen, vaan ennemminkin ammatilliseen toimintaan liittyen työhöni laivastossa, joka on täysin erillään UFO-tutkimuksesta. Olen kirjoittanut tämän tutkielman selventämään suhdettani CIA:han sekä lisäksi muista syistä, jotka mahdollisesti ovat tärkeämpiä ufologeille, jotka saattavat olla muiden AIG-raporttien vastaanottajia.
AIR #1:ssä on tehty väite (katso viimeinen sivu) siitä, että tutkielmassa ei ole virheitä ja tätä seuraa ”lupaus” vai (onko se uhkaus?) siitä, että perästä kuuluu lisää ”hyvää” tutkimusta. Toisin sanoen AIR #1:n kirjoittaja väittää oman, sekä AIG:n, tarkkuuden olevan jumalallinen. Tämän sorttinen tarkkuus olisi, todellakin, lohduttavaa jos se olisi totta, erityisesti AIR:n lupausten valossa törmänneistä lautasista, mielenhallinnasta, CIA-projekteista, jne.
Olen kuitenkin havainnut useita virheitä tutkielmassa. Siksi koen asiakseni informoida UFO-yhteisöä siitä, että tämä tutkielma ei ole niin tarkka kuin voisi toivoa. Virheiden lisäksi on ylenpalttisesti väärää logiikkaa ja paisuttelua. Siksi minun tulee varoittaa lukijoita tästä ja tulevien tutkielmien sokeasta hyväksynnästä siitä mitä AIR-raportit sanovat. Pahoin pelkään että jos tämä tutkielma on yhtään esimerkkinä, silloin meidän tulee olla valmis paljoon meluun tyhjästä (engl. Hot AIR, tämän tutkielman nimi, suom. huom.).
Vielä yksi juttu. Tämän tutkielman ”haamukirjoittaja” on eräs Walter Todd Zechel, joka oli tärkeä hahmo UFO-tutkimuksessa noin 15 vuotta sitten. Hänen lähestymistapansa UFO-aiheeseen liittyi aina mihin tahansa, mikä edistäisi hänen agendaansa, jopa toisten ihmisten kustannuksella. Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat kärsineet taloudellista vahinkoa WTZ:n vastuuttomuuden seurauksena.
Bruce Maccabee
Hot A.I.R
taikka
Zechelin Merkki
kirjoittanut
Bruce Maccabee
(ei anonyymi)
(Erikoisviesti: Minulla on monia tapaustutkimuksia ja analyyseja joilla pitää itseni kiireisenä. En tarvitse tätä paskaa, mikä pakottaa minut käyttämään kallista aikaani arvottomien syytteiden vastaamiseen.)
”Kuten saatatte hyvin tietää, paljon on ihmisiä joilla on piru merrassa tai lempitapauksia tai teorioita joita levitellä ympäriinsä. Jotkut ihmiset eivät mitään muuta haluaisikaan kuin vetää mukanaan heidän liejuunsa. Vimmatusti toivon, että jatkatte toimintaanne samalla valistuneisuudella ja häikäisevällä logiikalla ja objektiivisuudella, jota teissä ihailen. Jatkakaa todisteiden vaatimista, ja vaatikaa niin paljon niiltä kuin vaatisitte minulta.”
(Walter Todd Zechelin kirjeestä Bruce Maccabeelle, kesäkuun 21. 1986)
UFO-yhteisöä on jokin aika sitten ”vavisuttanut” julkaisematon mutta laajalle levinnyt tutkielma Associated Investigators Report #1 (lyhennetään AIR), joka paljastaa, ”ensimmäistä kertaa missään”, minun salaisen suhteeni CIA:han. Se myös esittää syytteitä epäpätevyydestä ja/tai suorasta petoksesta useita UFO-tutkijoita kohtaan. Tämän raportin lukemisen jälkeen älykäs lukija, uskoisin, on varsin hämmentynyt. Miksi se tehtiin? Ketä teki? Olinko minä oikeasti CIA:n myyrä UFO-yhteisössä? Mikä onkaan Associated Investigators Group? Kuka kirjoitti raportin? Oliko se niin tarkka kuin väitetään? Onko tällä tutkielmalla ”salainen agenda”? Vai onko tämä raportti vain paljon melua tyhjästä?
Associated Investigators Groupin jäseniä ei nimetä, vaikka 14 pseudonyymiä annetaan tutkielman lopussa. Tutkielman kirjoittajan nimeä ei myöskään mainita. Päätekstiä seuraavassa ”liitteessä” on seuraava lausunto: ”Suurimmaksi osaksi tämä raportti perustuu haastatteluihin tai keskusteluihin raportissa mainittujen henkilöiden kanssa, ja ne on esitetty niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuin mahdollista. Jos virheitä esiintyy, mikä on epätodennäköistä, ne ovat todennäköisesti seurausta henkilöiden itsensä väärintulkinnasta.” Selvästikin kirjoittaja liittää itseensä ja AIG:hen jumalankaltaisen tarkkuuden. Tämä olisi lohduttavaa jos se olisi otta. Kirjoittaja sitten ohjeistaa lukijoita että ”ette haaskaisi aikaanne tai energiaanne yrittämällä haitata tutkimuksiamme yrittämällä arvata identiteettejämme…”
CAVEAT EMPTOR! Vaikka hyväuskoiset lukijamme todennäköisesti lankeavatkin tähän paskaan, tarkkasilmäinen lukija epäilee mitä tahansa tutkivaa tekstiä, joka väittää olevansa täydellinen! (Tarkkasilmäinen lukija myös huomaa kirjoitusvirheen välittömästi: ”pellican” ei ole kirjoitettu oikein. suom. huom. tuo typo on korjattu suomennetussa tekstissä.) Lukijan tulisi varoa myös mitä tahansa kirjoitusta ihmisiltä joilla (a) ei ole tarpeeksi sisäelimien kestävyyttä (lue: sisua) esittää väitteitä toisista ihmisistä omalla nimellään ja (b) on pokkaa ohjeistaa lukijoita olla ottamatta yhteyttä heihin. Mietityttää että mitä näillä ”piilotutkijoilla” on salattavaa. Voitaisiinko heistä kirjoittaa samanlainen tutkielma?
Lopuksi, on olemassa lupaus tulevasta ”hyvästä” tutkimuksesta (ja joka on syy tälle kirjoitukselle). Vaikka minulla ei ole tarvetta puolustaa CIA-yhteyksiäni, koska kyse on jatkuvasta ammattitoiminnasta työhöni liittyen laivaston fyysikkona, katson asiakseni kiinnittää ufologien huomion todisteisiin huonosta tutkimuksesta, päättelyn ja vihjailun käyttämisestä, faktavirheistä ja pelkästä loanheitosta tässä tutkielmassa niin, että lukijat kykenevät paremmin ymmärtämään tai määrittämään minkään tulevan AIRin raportin tarkkuuden tason. Toisaalta, lupaus tulevista tutkijaraporteista voi myös olla paljon melua tyhjästä.
Tiivistelmä minua vastaan esitetyistä syytteistä ja vastaukseni
Tarkkasilmäinen lukija tulee, tottakai, välittömästi tajuamaan sen, että jos yhteyteni CIA:han olisivat olleet täysin salaiset, tutkielmaa ei olisi kirjoitettu, koska kukaan ei olisi tiennyt niistä.
Kirjoittaja olennaisesti esittää legitiimin kysymyksen (jonka toiset ovat jo minulta kysyneet), lähinnä, mikä on minun CIA-yhteyksieni luonne ja onko se vaikuttanut UFO-tutkimukseeni tai toimiini kentällä. Valitettavasti, kuitenkin, kirjoittaja esittää, vihjailmealla ja väärällä logiikalla, että yhteyteni CIA:han ovat omalta osaltani olleet huonoa päätöksentekokykyä, parhaimmillaankin, ja että pahimmillaan se olisi negatiivisesti vaikuttanut UFO-alaan kahdella tavalla, joita alla käsitellään erikseen. Seuraavissa kappaleissa vastaan legitiimeihin kysymyksiin. Identifioin myös väärän logiikan ja vihjailut sekä vastaan niihin tavalla, jonka rationaaliset ihmiset ymmärtävät.
SYYTÖS # 1: Kirjoittaja hyökkää päälle siitä, että tukeni UFO-tapauksille, jotka, ainakin kirjoittajan mielestä, ovat ”ilmiselvästi” huonoja tapauksia tai petoksia (Uusi Seelanti, Kirtlandin laskeutuminen, Gulf Breeze, Guardian), ovat saaneet muut tutkijat haaskaamaan aikaa ja rahaa omissa tutkimuksissaan. (Miten kauheaa!) Mutta vielä keskeisempää tämän tutkielman aiheelle, CIA-yhteyteni, on kirjoittajan syytös siitä, että tukeni näille tapauksille on ollut ”CIA:n inspiroimaa”. Kirjoittajan mukaan, ”Tämä varmastikin palvelisi CIA:n intressejä pitää vakava UFO-tutkimus pois kansan piiristä.” Lisäksi kirjoittajan mukaan tukeni näille tapauksille on todistusaineistoa minun huonosta arviointikyvystäni, eikä kenenkään niin huonolla arviointikyvyllä tulisi olla johtaja UFO-alalla (loppujen lopuksi… minähän saattaisin johtaa ihmisiä harhaan!). Ehkäpä kirjoittaja ei pidä keskimääräisen ufologin kykyä erottaa faktaa fiktiosta UFO-tutkimuksessa juurikaan minään.
VASTAUS: Kirjoittaja vihjaa, ilman minkäänlaisia todisteita, että yleinen CIA:n UFO-politiikka, ”CIA:n intressit”, on pimittää estää vakavaa UFO-tutkimusta. Tämä päätelmä on vastoin minun kuvaani siitä, minkä olen saanut viimeisen yhdeksän vuoden aikana, mikä on että, ainakin sen CIA:n osan kanssa johon olen ollut yhteydessä, sillä ei ole minkäänlaista politiikkaa tai ”intressiä” koskien UFO-tutkimusta, vaikka useat työntekijät ovat ilmaisseet kiinnostuksensa ja useat työntekijät ovat ottaneet osaa useisiin UFO-luentoihin (termi ’briiffaus’ on liian muodollinen) joita siellä olen pitänyt. Kirjoittaja väittää, että tukeni näille tapauksille on ollut ”CIA:n inspiroimaa”. VÄÄRIN! Fakta on, että CIA-tuttavuuteni eivät koskaan ole sanoneet, että minun tulisi tukea yhtään mitään tiettyä havaintoa. Itse asiassa, heidän esittämänsä kommentit tuntuvat olevan skeptisiä tai pelkästään negatiivisia koskien havaintoja ja UFO-ilmiön todellisuutta yleensä. Tukeni näille tapauksille ei liity mitenkään CIA:han ja liittyy täysin omiin tutkimuksiini. Tarkkanäköinen lukija tajuaa, että näistä tapauksista esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia, ja ne ovat juuri niitä… mielipiteitä, joita ei tue mikään todistusaineisto AIR:n raportissa. Jos kirjoittaja tai kukaan AIG-ryhmästä on tarpeeksi älykäs esittämään hyviä argumentteja näistä tapauksista, silloin he voivat lähettää argumenttinsa minulle suoraan tai jopa esittää ne julkisesti jos niin haluavat.
Kirjoittaja syyttää minua huonosta arviointikyvystä näiden tapausten tukemisessa. On vaikeaa puolustaa itseään sellaista ”huonon arviointikyvyn” syytöstä vastaan. Se on kuin syytettäisi ”huonosta mausta”. Ihmisillä on eriäviä mielipiteitä samoista aiheista. Kuka on oikeassa? Kyse on enemmän konsensuksesta kuin faktasta, joka voidaan osoittaa todeksi. Tulen seisomaan menneiden UFO-tutkimusteni ja -julkaisujeni takana. Olen hylännyt monia väitettyjä UFO-havaintoja, mutta niitä tiettyjä, joista AIRin raportin kirjoittaja ei tykännyt, minä en hylännyt omista syistäni joita pidin tuolloin erittäin hyvinä, ja pidän edelleen. Jos muut haluavat olla eri mieltä julkisesti johtopäätöksieni kanssa, heidän tulisi ainakin olla valmiita esittämään argumenttinsa omalla nimellään eikä anonyymisti.
Toisaalta nämä huonon maun väitteet voidaan kääntää ympäri. Epäilen, että AIG:n jäsenet, jos he koskaan paljastavat itseään, tulevat saamaan syytteet huonosta arviointikyvystä siitä, että he ovat kierrättäneet tätä tutkielmaa laajalti huolimatta useista virheistä, ad hominen -hyökkäyksistä ja vihjailevista ja epäloogisista argumenteista (kts. alla). He saavat myös syytteen ”huonosta käytöksestä” siitä ettei heillä ole ollut pokkaa lähettää minulle kappaletta ensin, vaikka minä olen heidän hyökkäystensä pääkohde! Sain ensin kuulla tutkielman olemassaolosta myöhään heinäkuun 24. päivän iltana kun Jim Moseley soitti minulle ja kysyi kysymyksiä sen esittämistä väitteistä. Seuraavan viikon ajan olin kuullut eri ihmisiltä, jotka olivat saaneet omat kappaleensa. Sain kuulla, että se oli löytänyt tiensä Englantiin heinäkuun 24. viikolla. Mutta, kummallista kyllä, ketään niistä kenelle puhuin, kukaan ei ollut saanut kopiota suoraan AIG:lta. Viimein sain oman kappaleeni 6 päivää sen jälkeen kun tämän ”lastin” oli dumpannut mitään epäilemättömän maailman niskoille henkilö, joka oli saanut kappaleensa AIG:lta kirjekuoressa, jossa ei ollut palautusosoitetta.
Miksi tämä raportti kiersi laajalti ennen kuin sain omani? Oletan, että sitä kierrätti tämän fiaskon ajajat, jotta he voisivat levittää valheitaan ja vihjailujaan niin laajalle kuin mahdollista ennen kuin minä (ja muut tässä mainitut) voisin vastata. Lisäksi jättämällä palautusosoitteen tai kontaktihenkilön nimen pois ei ole ”virallista” henkilöä jolle voin lähettää vastaukseni. Täten minun tulee vastata yhteisölle yleisesti.
SYYTÖS #2: Kirjoittaja väittää, että toinen CIA-yhteyksieni aikaansaama negatiivinen vaikutus on ollut sen vaikutus Fund for UFO Researchin toimintaan. Erityisesti kirjoittaja vihjaa, että CIA-yhteyteni vaikutti rahaston päätökseen hylätä Walter Todd Zechelin (WTZ) anomus haastaa CIA oikeuteen toisen kerran. Kirjoittaja lisäksi syyttää minua siitä, että CIA-yhteys on saanut aikaan myös sen, että rahasto tukee MJ-12 -tutkimusta huolimatta siitä että se ”tietää” että MJ-12 -paperit ovat feikkejä.
VASTAUS: VÄÄRIN ja VIELÄ KERRAN VÄÄRIN! Eräs seikka, jota kirjoittaja ei maininnut (”älä vaivaa niillä faktoilla, tämä on se mitä haluan sanoa”), oli että en ”pyöritä” rahastoa kuin autokratiaa. Minulla oli yksi ääni viiden ihmisen johtoryhmässä ja jokainen toimi vaati ainakin kolmen ihmisen viidestä äänenenemmistön. Ehdotuksiani ammuttiin alas useita kertoja.
Jotta voisi tukea kirjoittajan argumenttia siitä, että CIA-yhteyteni vaikutti rahaston päätökseen hylätä MJ-12 -ehdotus, kirjoittaja on sortunut epätäydelliseen raportointiin ja faktojen vääristelyyn. Esitän versioni tämän tapauksen tarinasta alla. Ennen aloittamista, kuitenkin, haluaisin huomauttaa, että AIG:n käyttämästi informaatiosta suurin osa on peräisin WTZ:lta. Tiedän tämän, koska minä annoin suurimman osan raportissa käytetystä informaatiosta hänelle yksin. Raportti sisältää myös sellaista informaatiota, jonka hän, yksin, on minulle kertonut (ja mitä minä en ole kertonut muille… pidin hänen luottamuksensa, mutta selvästikään hän ei tehnyt vastapalvelusta!). Itse asiassa koko tutkielmalla on Zechelin Merkki. Tämä on saanut minut spekuloimaan sillä, että WTZ:n aikomus on käyttää tätä tutkielmaa saamaan minut ulos rahaston johtoryhmästä. Kun minä en olisi rahaston johtoryhmässä, hän voisi jälleen kerran ehdottaa CIA:n haastamista oikeuteen ilman, että tarvitsee huolehtia oletetusta väliintulosta tai CIA-viranomaisten hälyttämisestä (jota en tehnyt aiemmallakaan kerralla enkä olisi milloinkaan!). Jos tämä pitää paikkansa, silloin WTZ saattaa olla yllättynyt saadessaan kuulla, että minä olin, itse asiassa, astunut alas Richard Hallin edestä maaliskuun lopulla 1993, kuukausia ennen kuin oli mitään viitteitä AIG:n paperista. Olen nyt, 13 vuotta jatkuneen rahaston ”velvollisuuden” hoitamisen jälkeen, emeritus-puheenjohtaja kaikkine tämän tittelin mukanaan tuomine etuineen (ei mitään!). (”Kultainen sateenvarjoni” jättää paljon toivomisen varaa.)
Mennään nyt asian ytimeen, WTZ:n ehdotuksen hylkäämiseen haastaa CIA oikeuteen ja tämän jälkeiseen rahojen myöntämiseen Stan Friedmanin MJ-12 -tutkimukselle. AIR:n raportin sivulla 8, viimeisessä kappaleessa, sanotaan seuraavasti (olen numeroinut kohdat myöhempää referenssiä varten):
(1) ”Tulee huomauttaa, että rahasto hylkäsi Todd Zechelin yksityiskohtaisen ehdotuksen haastaa CIA uudelleen oikeuteen FOIAn alaisuudessa muutama vuosi sitten. Zechel oli luonnostellut suunnitelman iskeä kiinni 15 tuhanteen dokumenttiin, joista Maccabeen ystävä Kit Green oli puhunut, ja hän oli pyytänyt $500 etumaksua saadakseen homman pyörimään, käyttäen taitavaa asianajajaa joka oli suostunut vapaaehtoisena tekemään juridisen työn. Rahasto nopeasti hylkäsi Zechelin ehdotuksen, mutta myöhemmin antoi $16,000 Stan Friedmanille yrityksenään osoittaa MJ-12 -dokumentit oikeiksi.”
(2) ”Valitettavasti meidän on pakko tarkastella tri. Maccabeen motiiveja uudestaan. Meidän on kysyttävä olivatko hänen CIA-kontaktinsa olleet mitään mieltä tästä (tai mistään) päätöksistä koskien ehdotuksia. Tämä mielipide ei välttämättä ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Mieti skenaariota, jossa Maccabeen CIA-kontaktit ilmaisevat hienovaraisesti Maccabeelle, että on saattanut olla MJ-12, tämä on voinut riittää vaikuttamaan hänen päätökseensä antaa niin suuri stipendi. Toisaalta kuka tietää mitä CIA on mieltä Maccabeen Zechelin vaatimattoman ehdotuksen hylkäyksestä.”
Haluaisin vastata viimeiseen kysymykseen välittömästi: CIA:lla ei ollut yhtään mitään sanottavaa WTZ:n ehdotuksen hylkäämiseen, eikä sillä ollut mitään sanottavaa Fund For UFO Researchin päätöksiin. Piste! Tottakai kirjoittaja, ja WTZ, olisivat voineet saada tämän tietoonsa (uskoivat he sen tai eivät) pelkästään kysymällä. Mutta heidän lähestymistapansa on yhdenmukaisempi paranoidien harhaluuloisten kanssa, joilla on hauskaa spekuloida siitä miten he ”ovat pimeiden voimien jatkuvan hyökkäyksen kohteena” (tässä tapauksessa CIA:n) eivätkä he halua kysyä suoria kysymyksiä tai saada suoria vastauksia, koska he eivät usko vastauksiin. Lisäksi, kuten huomautin ylempänä, vaikka olisin yrittänyt sujauttaa ”CIA:n perspektiivin” rahaston sisäisiin päätöksiin (jota en koskaan tehnyt), toiset jäsenet olisivat yhtä hyvin voineet olla sitä mieltä heidän omasta perspektiivistään. Ja mitä tuli lopulliseen ”näytökseen”, minulla oli vain yksi ääni. Mutta, jälleen kerran, tämä logiikka on irrelevanttia kirjoittajalle, jonka asenne on ”älä vaivaa niillä faktoilla; pidän omista johtopäätöksistäni enemmän”.
Viitaten kohtaan (1), miksi rahasto hylkäsi WTZ:n ehdotuksen? Erittäin lyhyt vastaus on, että tuolloin oli väärä hetki ja väärä henkilö. Tarkemmin, siihen oli neljä syytä. Kolme niistä on WTZ:n omia syitä, ja yksi oli ”huono ajoitus”. Näiden ymmärtämiseksi lukijan pitää tietää hieman historiaa, joka ei yleisesti ole kaikille saatavilla (katso Greenwoodin ja Fawcettin CLEAR INTENT lukeaksesi lisää CIA:n oikeudenkäynnistä).
Alkuperäinen 1977-1978 CIA:n oikeudenkäynti käytiin Freedom of Information and Privacy Actin takaamien oikeuksien alaisuudessa (FOIPA…joka joskus myös lyhennetään FOI). Oikeusjuttu laitettiin menemään UFO-ryhmän puolesta, joka on nyt lakkautettu, nimeltään Ground Saucer Watch (GSW). Oikeusjutun menestys johtui suurelta osin WTZ:n omasta vaivannäöstä yhdessä newyorkilaisen asianajajan Peter Gerstenin ja huomattavan Brad Sparksin avustuksen avulla. Oikeusjuttu sai (suurimmalle osalle maailmaa) yllättävän päätöksen: joulukuussa 1978 CIA julkisti satoja sivuja UFOihin liittyvää materiaalia yli 30 vuoden ajalta sen jälkeen kun se oli väittänyt kuukausia, että se oli mukana vain lyhyen aikaa vuoden 1952 lopulla ja 1953 alussa (aikana joka johti Robertsonin paneelin fiaskoon ja sen jälkeiseen raporttiin, jossa ehdotettiin ”debunkkausta” ratkaisuksi UFO-ongelmaan). Se fakta, että CIA:lla on paljon sivuja materiaalia ei ollut yllättävää WTZ:lle eikä muille mukanaolijoille, kuitenkaan, johtuen siitä että ”CIA:n lakiosasto oli johdatellut heidät uskomaan, että dokumenttien määrä olisi kymmenen tuhannen luokkaa”. (Lainaus otettu For Your Eyes Onlyn käsikirjoituksesta, tutkielmasta jonka WTZ on kirjoittanut tammikuussa 1987). Vuosia aiemmin tammikuun 1979 Citizens Against UFO Secrecyn jäsenkirjeessä ”Just CAUS” WTZ kirjoitti, että syyskuussa 1978 ”amerikkalainen asianajaja William Briggs johdatteli CAUSin edustajat uskomaan, että CIA olisi löytänyt yli 5000 dokumenttia”. Ilmeisesti jotenkin vuosien varrella tämä luku oli tuplaantunut. Lisäksi WTZ:n mukaan hänen ehdotuksessaan rahastolle ”minun luotettava CIA-lähteeni” oli huomauttanut, että suurin osa CIA:n ”komponenteista”, joita käytiin läpi, olivat vääriä. Näin oletettavasti olisi voinut olla julkistamattomia dokumentteja viraston toisissa komponenteissa.
Vaivaisen 900 sivun julkistaminen suututti WTZ:a ja muita, ja he alkoivat suunnitella keväällä 1979 toista oikeudenkäyntiä. Tämä suunnittelu oli käynnissä kun tapasin CIA:n työntekijän, joka ehdotti että sivuja voisi olla useita lisää. Vaikka tämä tapaus onkin suuressa roolissa AIR:n tapahtumien rekonstruktiossa, se ei ollut missään roolissa rahaston päätöstä tehdessä. Minun CIA-kontaktistani puhutaan alempana. Kuitenkin eri syistä ei ollut toista CIA-oikeudenkäyntiä, ja WTZ jättäytyi pois UFO-tutkimuksesta, jättäen jälkeensä kasan maksamattomia laskuja ja ”muutaman vihaisen ihmisen jälkeeni” (lainaus hänen esityksestään).
Siirrytään eteenpäin, joulukuuhun 1986 (ei aivan ”muutama vuosi sitten”, niinkuin AIRin tutkielma sanoo). Rahasto sai ehdotuksen WTZ:lta haastaa CIA uudelleen oikeuteen oletetuista tuhansista dokumenteista, joita ei oltu julkistettu. Rahaston johtoryhmä kävi läpi hänen ehdotuksensa ja teki päätöksensä seuraavin perustein:
(a) WTZ ei esittänyt vankkaa tapausta siitä, että sivut tultaisiin julkaisemaan uuden FOI-oikeudenkäynnin perusteella. Ensin hänen ”todisteensa” siitä, että dokumentteja oli enemmänkin, oli suurelta osin spekulaatiota perustuen kuulopuheisiin tai informaatioon luotettavista lähteistä, joista hän ei sanoisi mitään. Toisin sanoen hän ei tarjonnut mitään todisteita siitä, että tuhansia sivuja olisi julkaistavaksi. (Itse asiassa, yksi oikeudenkäynnin tavoitteista oli selvittää olisiko dokumentteja lisää.) Toiseksi, aiempi oikeudenkäynti oli osoittautunut menestyksekkääksi ainoastaan saamaan käsiin dokumentteja, joiden turvaluokitus oli Salainen tai sen alle. Sekä CIA:n että myöhemmin NSA:n (National Security Agency) oikeudenkäynnit osoittivat, että valtio voisi vedota ”kansalliseen turvallisuuteen” ja vetää dokumentteja pois. Ei ollut syytä uskoa, että samoja selityksiä ei käytettäisi uudelleen suojelemaan ”tosi herkullisia juttuja” joita hän kaipasi. Toisin sanoen, he saattaisivat löytää lisää, jopa paljon lisää, dokuemtteja ja yksinkertaisesti kieltäytyä julkaisemasta niitä yhtään tai osittain kansallisen turvallisuuden syistä. Täten johtoryhmä ei nähnyt paljoakaan toivoa siinä, että uusi oikeudenkäynti tuottaisi satoja tai tuhansia tai yhtään uutta dokumenttia, kuin mitä meillä oli jo.
(b) Jos joku muu olisi lähettänyt tämän ehdotuksen, me olisimme saattaneet olla sitä kohtaan myötämielisempiä. Vaikka ehdotukset rahastolle arvioidaan ennemminkin tutkijoiden kyvykkyyden suhteen kuin henkilökohtaisen historian, tässä tapauksessa me emme voineet sivuuttaa WTZ:n aiempia tekoja. Vaikka hän oli vakiinnuttanut asemansa hyvänä, sitkeänä UFO-törmäysten ja -salailun tutkijana, hänen meteoriitinkaltainen nousunsa (1976-77) ja laskunsa (loppuvuosi 1979) oli meille kaikille tiedossa. Kuten hän ehdotuksessaan myönsi, hänen maaninen kiintymyksensä paljastaa salailu häiritsi hänen hyvää kykyään olla tekemisissä muiden tutkijoiden kanssa. Kun hän lähti alalta, jotkut voisivat sanoa ”ulosrummutettuna”, hän oli velkaa puhelintutkimuksista, joita hän oli suorittanut muiden ihmisten kustannuksella. Hän oli, käyttääkseni hänen sanamuotoaan ehdotuksessa, ”jättänyt muutaman vihaisen ihmisen jälkeeni” kun hän katosi skenestä loppuvuodesta 1979, kun hän oli ”palanut loppuun”. Johtoryhmän mielestä muut tutkijat tuomitsisivat rahaston jos se tukisi WTZ:n mitään toimia.
(c) WTZ ampui itseään jalkaan esittämällä, että isoja rahoja — puhutaan ISOISTA rahoista — olisi pian tulossa. Hän kirjoitti ehdotuksessaan, että hän oli kirjoittamassa kahta kirjaa, joista yksi olisi kovakantinen ”kuusinumeroisin ennakkopalkkioin… joista nyt neuvotellaan.” Tulisi myös olemaan elokuva, jonka budjetti olisi toinen kuusinumeroinen summa. Hän odotti antavansa osan kirjasta kustantajalle 3 kuukaudessa. Johtoryhmän jäsenet lukivat tämän ja kysyivät, ”jos suuret rahat ovat vain kuukausien päässä, miksi hän tarvitsee meitä?”
(d) Neljäs ja viimeisin ”killerisyy” oli huono ajoitus. Ehkäpä WTZ, koska hän ei ollut aktiivinen alalla, ei tiennyt sitä, että vuonna 1985 rahasto oli vapaaehtoisesti pitänyt ”Nelkytvuotissynttärit” maamme pääkaupungissa. Viittaan kesäkuun 24. päivän 1987 Arnoldin havainnon 40-vuotispäivään, ja juhlat olivat MUFONin kansainvälinen symposium. Johtoryhmä oli päättänyt tehdä tästä niin kansainvälisen kuin mahdollista ja kutsua tutkijoita ympäri maailmaa. Me tiesimme, että tähän palaisi rahaa… enemmän kuin mitä voisimme ”periä ovelta” pelkästään osallistujilta. Syksyyn 1986 mennessä me aktiivisesti keräsimme lahjoituksia (ja aloimme pureskella kynsiämme). Me odotimme saavamme kasaan ainakin $15,000 tai enemmän lahjoituksina yli odotettujen rekisteröintimaksujen. Joulukuussa 1986, kun me saimme WTZ:n ehdotuksen, me emme olleet vielä päässeet tavoitteeseemme… vaikka me olimme jo saaneet kiinnitettyä useita puhujia ulkomailta. Kollektiiviset kyntemme alkoivat lyhentyä.
Tässä kontekstissa me arvioimme WTZ:n ehdotusta haastaa CIA:n oikeuteen ”$500 etumaksulla saadakseen homman pyörimään”, kuten AIR-raportissa lukee. VÄÄRIN! Jos olisikin ollut vain $500, ja jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin WTZ, me olisimme saattaneet ollakin kiinnostuneita. Kuitenkin, kyseessä ei ollut pelkkä $500. Oikeudenkäynti olisi vaatinut ”$500 kattamaan alkuvaiheen oikeudenkäynnin valmistelun kulut” ja ”kun juttu on valmis vietäväksi eteenpäin… toisen noin $2000:n kontribuution asianajajan ennakkomaksuun” (WTZ:n ehdotuksesta). Minkäänlaista mainintaa ei ollut ”taitavasta asianajajasta joka oli suostunut vapaaehtoisena tekemään juridisen työn”. Koska WTZ:n aikataulu mitattiin kuukausissa, me kykenimme näkemään heti, että $500:aa tulisi seuraamaan pian $2000, yhteensä $2500 jota tultaisiin tarvitsemaan keväällä/kesällä 1987 hänen oikeudenkäynnissään. Koska me yritimme säästää jokaisen pennin MUFONin symposiumia varten, joka edelleen oli 6kk päässä, me emme aikoneet omistautua millekään ennenkuin olimme maksaneet symposiumin. Toisin sanoen, meillä oli omat rahaongelmamme. Nyt lue syy (c) uudelleen. Johtoryhmä mietti sitä mihin hän tarvitsi $2500:n ”etumaksua” meiltä, kun, jos hän odottaisi muutaman kuukauden, hän kieriskelisi tuohessa. (Huom: lopulta hänen kirja- ja elokuvasuunnitelmansa kariutuivat myös.)
Kuten voit hyvin kuvitella, näiden syiden yhdistelmä oli riittävä saamaan johtoryhmän äänestämään ehdotusta vastaan. Minun ”CIA-yhteyksilläni” (viitaten kohtaan (2) ylempänä) ei ollut mitään tekemistä tämän hylkäyksen kanssa. Itse asiassa, en koskaan puhunut hänen ehdotuksesta tai mistään muustakaan ehdotuksesta CIA-kontakteilleni. Lisäksi minulla ei ollut ”suojelevia tunteita” CIA:ta kohtaan… eikä minulla edelleenkään ole. Olen edelleen sitä mieltä, että he pitävät kiinni jostain mitä me haluamme ja jos joku muu ehdottaa oikeudenkäyntiä, niin antaa mennä!
Joten nyt voit nähdä, että tämän ”hylkäystapauksen” versio, jonka AIR on raportoinut, missä virheet ovat ”epätodennäköisiä”, on paljon melua tyhjästä… aivan kuin heidän väitteensä tutkimuksien täydellisyydestä!
Rahaston päätös olla rahoittamatta CIA-oikeudenkäyntiä ilmeisesti ei käynyt WTZ:lle. Hänen viimeisessä versiossa ”For Your Eyes Only”:sta, joka on kirjoitettu tammikuussa 1987, hän viittaa hänen tarjoukseensa ”käynnistää uusi oikeudenkäynti CIA:ta vastaan, tällä kertaa löytää ne 15,000 dokumenttia, jotka ovat hajallaan CIA:n tiedoissa niinkuin se on ilmoittanut, mutta joita sen sijaan pidetään yhdessä sijainnissa, niinkuin voitaisiin olettaa jos UFOja pidetään vakavana tiedustelukohteena. Mutta ilmeisesti ufologeja kiinnostaa enemmän pitää kokouksia joissa jokainen voi ehdottaa viimeisimpiä teorioitaan ja piehtaroida kanssauskovaisten toveruudessa, kuin hypätä juoksuhautaan ja kamppailla niiden kanssa, jotka ovat vastuussa UFOjen saattamisesta naurunalaiseksi ja aihepiirin siivoamisesta tieteiskirjallisuuden osastolle”. Kuten lukija huomaa, tämä silmiinpistävä viittaus ”kokousten pitämiseen” on isku vyön alle; rahasto oli jo sitoutunut pitämään kokouksen. Meillä ei ollut rahaa tehdä molempia, ja me emme voineet summanmutikassa peruttaa kokousta tukeaksemme WTZ:n spekulatiivista ehdotusta.
Nyt viitaten kappaleeseen (1) yllä ja MJ-12 -dokumenttien tutkimukseen, AIR:n tutkielma sanoo, että rahasto ”nopeasti hylkäsi Zechelin ehdotuksen, mutta myöhemmin antoi $16,000 Stan Friedmanille yrityksenään osoittaa MJ-12 -dokumentit oikeiksi”. Se ei kerro, että Friedman sai tukea MJ-12 -tutkimukseen 2 1/2 vuotta myöhemmin, olosuhteissa jotka olivat huomattavan erilaiset verrattuna niihin olosuhteisiin jolloin WTZ: ehdotus hylättiin. MJ-12 -paperit, tarkemmin nimeltään ”Eisenhowerin briiffausdokumentti” (EIB), julkaistiin keväällä 1987, juuri ennen vuoden 1987 symposiumia. Syytöksiä ja vastasyytöksiä alkoi lennellä melkein heti ja ne jatkuivat vuoteen 1988. Kesällä 1988 rahasto teki gallupin tukijoille määrittääkseen sen mikä heitä kiinnosti eniten. MJ-12 oli kärjessä. Rahasto sitten teki julkisen vetoomuksen Stan Friedmanin puolesta kerätäkseen $16000 hänelle yrittää osoittaa oikeaksi tai vääräksi dokumentin aitous. Me kaikki tiedämme, että se oli huitomista pimeässä, mutta vain tarkasti käymällä läpi vanhoja dokumentteja voisimme koskaan oppia uutta. Jokainen, joka on tukenut erikoista MJ-12 -projektia, tiesi mihin rahat olivat menossa. Rahasto ei käyttänyt yleisiä varojaan mihinkään mistä yhteisöllä ei ollut kontrollia.
Viitaten yllä olevaan kappaleeseen (2), kirjoittaja kyseenalaistaa ”olivatko minun CIA-kontaktini olleet mitään mieltä tästä” ja ehdottaa, että he olisivat voineet vihjata MJ-12 -dokumenttien olevan aitoja, mikä näin olisi vaikuttanut siihen miksi minä ”annoin niin suuren stipendin”. Kuten olen yllä esittänyt, CIA-kontaktini eivät koskaan ohjeistaneet minua suuntaan eikä toiseen, eivätkä he koskaan vaikuttaneet rahaston päätöksiin tavalla tai toisella. Menen pidemmälle sanoessani, että he eivät koskaan ehdottaneet MJ-12 -dokumenttien olevan aitoja. He olivat yhtä hämmentyneitä ja skeptisiä kuin kuka tahansa muukin.
Kirjoittaja on väittänyt, että minä tuin MJ-12 -tutkimusta tietäessäni, että EIB oli feikki. VÄÄRIN! Minä edelleen en tiedä onko se feikki vai ei, tai voiko se osoittautua osittain todeksi ja osittain vääräksi. Useat tutkijat ovat tarjonneet asiaa tukevia johtolankoja molemmilla puolilla kysymystä. Monet ”lopullisista” argumenteista dokumenttia vastaan on näytetty huonosti perustelluiksi. Ja kuitenkin meiltä edelleen puuttuu lopullinen näyttö sen todellisuudesta.
Lisää melua tyhjästä
Kun olen nyt käsitellyt… ja saanut pois päiväjärjestyksestä… kaksi suurta väitettä tässä tutkielmassa, käsittelen nyt muita syytteitä. Tämä tehdään liitteissä väitekohtaisesti. Keskusteluni eri siellä listatuista väitteistä esittää tutkieman virheet. Ilman, että yritän analysoida jokaista vääristeltyä sanaa ja lausetta, ja että jatkaisin tapahtumien käsittelyä jne., jotka minuun suoranaisesti liittyvät tai joista tiedän jotain, olen löytänyt 19 faktavirhettä, väärää loogista päätelmää tai vihjailua tästä ”täydelliseksi” julistetusta tutkielmasta. Eräs henkilö, josta puhuin tässä tutkielmassa, huomautti että aina kun hän saa jotain tällaista vastaansa, joka on ladattu ad hominem -hyökkäyksillä ja sortuu solvauksiin, hän automaattisesti olettaa, että ehkä noin puolet on täyttä valetta, 50% on periaatteessa totta, ja että tosi 50% on kirjoitettu sellaisella tavalla, että se saadaan näyttämään huonolta sitä kohtaan josta tutkielma puhuu. Ehkäpä tämä henkilö löi naulan kantaan tällä kertaa.
Mutta se, mikä on tärkeää nyt, ei ole tämä laajalle kiertänyt paperi. ”Kissa on nyt pöydällä” koskien minun ”CIA-yhteyksiäni” ja tästä eteenpäin minut mahdollisesti nähdään epäilyttävänä paranoidimpien UFO-yhteisön jäsenien silmissä. Tärkeä kysymys UFO-yhteisölle on se miten nähdä seuraava AIR:n paperi, joka voi puhua asioista, joita ei tarkisteta riippumattomasti. Kuten tämä tutkielma näyttää, AIG-jäsenet eivät ole erehtymättömiä (kaukana siitä!). Näin minkä tahansa tällaisen raportin lukijan tulisi valmistautua näkemään AIR:n tulevat raportit erittäin skeptisesti.
(P.S. Lue nyt WTZ:n kirjeen tiivistelmä, joka minulle lähetettiin vuonna 1986 tämän tutkielman alusta.)
Liitteet
Jotta käytännössä vältettäisiin koko AIR-raportin uudelleenkirjoitus, viittaan kiinnostaviin kohtiin kertomalla sivun, kappaleen ja rivin joka sisältää tietyt kiinnostavat sanamuodot ja nämä sanat ovat versaalilla. Lukijaa pyydetään käyttämään AIR:ia referenssinä kohtien kontekstille ja pitämään kirjaa siitä faktuaalisten ja päättelyvirheiden määrästä, joita esitetään faktoina, jotta hän voisi paremmin arvioida väitteitä siitä että mikään tällaisista virheistä olisi ”epätodennäköinen”. Virheet on merkitty tekstiin kirjoittamalla VIRHE ja #-merkillä.
KOHTA 1 – s. 1, kpl. 1, lause 1: ”pitkäaikainen salainen suhde CIA:han ja USA:n tiedusteluyhteisöön.” Vaikka ensikontaktini CIA:han olikin UFOihin liittyvä (katso alla), kontaktini vuoden 1984 jälkeen ovat olleet tulosta työstäni laivastolla. Vaikka en ole julkaissut tätä informaatiota, WTZ tiesi sen, niinkuin rahaston jäsenet ja monet muut UFO-yhteisön jäsenet. Täten se ei ole ollut todellinen ”salaisuus”. Jos se olisi ollut, tätä tutkielmaa ei olisi kirjoitettu koska kukaan ei olisi tiennyt asiasta.
KOHTA 2 – s. 1, kpl. 1, lause 1: ”briiffaten heitä eri UFO-asioista ja tutkimuksista.” Olen keskustellut UFO-asioista usean työntekijän kanssa, jotka ovat ilmaiseet kiinnostuksensa UFOihin ja olen esittänyt oman mielipiteeni eri tapauksista ja ihmisistä aivan kuten olisin kenelle tahansa muulle aiheesta kiinnostuneelle, mukaanlukien ufologeille, uutismedian reporttereille, jne. Termin ”briiffaus” käyttö on liian virallista. Kasuaalit keskustelut, tai ihmisryhmien tapauksessa epäviralliset lounasajan luennot, olisi asianmukaisempaa. CIA kutsuu ihmisiä, joilla on eri kiinnostuksen kohteita, tarjoamaan viihdeluentoja työntekijöille. (Kuulin kerran, että Tom Clancy oli puhunut siellä.)
KOHTA 3 – s. 1, kpl. 9, lause 2: ”Maccabee briiffasi CIA:n miehiä CIA:n omista UFO-tiedoista, jotka on julkaistu FOIAn alaisuudessa.” Vuoden 1987 MUFONin symposiumin jälkeen Washington DC:ssa, jossa MJ-12 -papereista puhuttiin julkisesti ensimmäistä kertaa, Ron Pandolfi kutsui minut pitämään yleisöluennon työntekijöille UFOista ja MJ-12:sta. Käytin mahdollisuuden informoida CIA:n miehiä ja naisia, joihin kuului kaiken ”arvoisia” työntekijöitä, mukaanlukien johtajia, ”heidän omista dokumenteistaan”, koska (pidättäkää hengitystänne… tässä on se aiemmin paljastamaton syy) halusin heidän tietävän mitä heidän oma työnantajansa on tehnyt. Halusin myös nähdä mikä heidän reaktionsa olisi. Loppujen lopuksi, CIA:lla oletettavasti olisi merkittävä uskottavuus, joten yritin esittää asian UFOista perustuen suurimmaksi osaksi noihin dokumentteihin. Tuon jälkeen keskustelin MJ-12 -papereista UFO-todellisuuden rakentamisen kontekstissa käyttäen CIA-dokumentteja. Sain myöhemmin tietää mikä reaktio oli: monet kuulijoista olivat kiinnostuneet aiheesta ja alkoivat nuuskia ympäriinsä mitä tahansa tiedostoja heillä vain sattui olla oikeus katsella. Ron sanoi, että olin luonut paljon ”vakoojia” virastoon. Kuitenkaan minulla ei ole evidenssiä siitä, että olisin löytänyt mitään mitä ei olisi ollut jo FOIPA-dokumenttipaketissa.
KOHTA 4: s. 1, kpl. 5, lause 1: ”Maccabee aluksi lähestyi CIA:ta alkuvuonna 1979…” (sen jälkeen kun olin käynyt Uudessa Seelannissa osana maankuulun joulukuun 1978 Uuden Seelannin havainnon tutkimusta.) VÄÄRIN! Itse asiassa en koskaan lähestynyt CIA:ta. CIA-kontaktin loi, ei minun pyynnöstäni, tieteentekijä, joka työskenteli MITRE-korporaatiossa. (katso alemmas) VIRHE #1
KOHTA 5: s. 1, kpl. 5, lause 2: ”…Maccabee tuntemattomista syistä päätti, että filmi oli jonkin sortin evidenssiä UFOista, ja alkoi esittää sitä CIA:n virkamiehille.” VÄÄRIN! En koskaan ”alkanut esittää sitä CIA:n virkamiehille.” Syyni tarkastella Uuden Seelannin havaintoja valideina todisteina voivat olla epäselvät kirjoittajalle, joka ei varmaankaan koskaan ole niitä tutkinut (eikä mahdollisesti voisi ymmärtää teknisiä argumentteja vaikka hän niin tekisikin!), mutta ne ovat selviä useille muille henkilöille, jotka ovat kuulleet pitämäni luennot ja lukeneet useita julkaisuja, mm. Applied Optics -tiedejulkaisussa. Väite siitä, että minä alkoin informoida CIA:ta ei voisi olla kauempana totuudesta. CIA:n informointi ei koskaan käynyt mielessäni. Loppujen lopuksi, CIA on ne ”pahat tyypit” jotka olivat vain pari kuukautta aiemmin jääneet kiinni housut kintuissa siitä että he olivat julkaisseet satoja sivuja materiaalia. VIRHE #2
KOHTA 6: s. 1, kpl. 5, lause 3: ”Hän sitten lähetti makupaloja CIA-kontaktiensa kautta yrityksille, jotka tekivät juttuja CIA:lle…” VÄÄRIN! Se miten tämä on esitetty voi saattaa lukijan olettamaan, että kirjoittajalla (tai WTZ:lla) on jotain evidenssiä, jonka saa olemalla yhteydessä yrityksiin jotka tekevät juttuja CIA:lle. Tämä on kuitenkin (yksi monista!) vääristä mielikuvista, jonka kirjoittaja luo. En koskaan ottanut yhteyttä mihinkään yritykseen. Se mitä tein oli, että kerroi Jack Acuffille, NICAPin tuon aikaiselle johtajalle, että haluaisin puhua tutka-asiantuntijoille. Hän saattoi minut yhteyteen tiedemies tri. Gordon MacDonaldin kanssa MITRE-korporaatiossa. Minut kutsuttiin keskustelemaan Uuden Seelannin havainnoista hänen ja usean muun MITREläisen kanssa McLeanissa, Virginiasssa ja tein niin (he yleisesti olivat samaa mieltä johtopäätöksistäni). Sitten viikkoa tai paria myöhemmin sain tietää, että MacDonald oli ottanut yhteyttä johonkin mieheen CIA:ssa, joka tarjosi minulle teknistä konsultaatiota jos pitäisin heille briiffin joillekin CIA:n työntekijöille. Aluksi olin epäileväinen olla minkäänlaisissa tekemisissä CIA:n kanssa, mutta tiesin että heillä oli tutka-asiantuntijoita, joten päättelin että jos he antaisivat minulle jotain palautetta, kertoisin heille mitä tietäisin. Joten briiffasin heitä ja sain joitain kommentteja, jotka olivat avuksi. Siellä oli jotain pientä kritiikkiä, mutta ei paljoakaan vastaansanomista analyysiini. (Olin tullut tulokseen, että joissain tapauksissa oli korreloivia tutkahavaintoja tunnistamattomista esineistä.) VIRHE #3.
KOHTA 7: s. 1 kpl. 7, sivut 2 ja 3. Tämä esittää AIRin version interaktiostani CIA-työntekijän kanssa ja hänen oletettu lausuntonsa on, että siellä oli ”15 tuhatta UFOihin liittyvää dokumenttia”. Oikea tarina kuuluu seuraavasti:
Keskusteltuani Uuden Seelannin tapauksesta erään työntekijän kanssa, tri. Christopher ”Kit” Green (KG) kutsui minut vierailemaan CIA:lla jälleen kerran viikkoa tai paria myöhemmin puhumaan yleisesti UFOista hänen ja parin muun työntekijän kanssa. Tähän aikaan CIA-oikeusjutusta puhuttaessa hän esitti muutaman kommentin, että voisi olla muutama sivu enemmän, koska hän tiesi, viraston siiloutuneesta rakenteesta, että toiset osat virastoa voisivat tietää jotain muta josta hän ei ollut tietoinen, vaikka hänen mielestään hän oli UFO-tietojen ”arkistonhoitaja”. Toisin sanoen, hän tiesi että hän olisi tietämätön kaikista UFO-tiedostoista, joita muitten komponenttien ”arkistonhoitajilla” voisi olla virastossa. Hämä kaikki tapahtui maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1979. Tiesin, että WTZ ja Peter Gersten olivat kiinnostuneita hankkimaan lisää viraston dokumentteja, joten noin kuukauden jälkeen paljastin ”salaisuuteni” tapaamisessa ja KG:n kommentit siitä, että saattaisi olla enemmänkin, mahdollisesti 15 tuhatta sivua, lisää. Tämän tein tukeakseni WTZ:a. En muista tasan tarkkaan mitä sanoin, mutta koska WTZ nauhoitti keskustelumme (sanomatta asiasta minulle), hän mahdollisesti voi antaa minulle puhtaaksikirjoituksen. Mitä tahansa sanoinkin, on selvää että WTZ on tulkinnut sen tarkoittavan, että KG oli sanonut, että siellä olisi ollut 15 tuhatta UFOihin liittyvää dokumenttia. Melkein välittömästi WTZ halusi tietää jos paljastaisin kontaktin nimen, mitä en tehnyt. Sitten hän halusi minun selvittävät haluaisiko kontakti todistaa oikeudessa 15 tuhannen tai sitäkin enemmän sivun olemassaolosta. Soitin KG:lle ja hän teki selväksi, että hän ei tiennyt sitä, että olisi olemassa tuhansia sivuja lisää. Hän kykeni todistamaan ainoastaan siitä, mitä hänen omissa tiedoissaan oli ollut, jotka hän oli antanut FOIPAn koordinaattorille, noin tuhat sivua. Kaikki muu oli spekulaatiota. Kun kerroin tämän WTZ:lle ja Gerstenille, he vaikuttivat suuttuvan ja halusivat haastaa minut oikeuteen tietojen peittelystä. Onnistuin vakuuttamaan Gerstenin siitä, että en tiennyt enempää ja että en voinut pakottaa KG:ia tekemään enempää lausuntoja joita hän ei halunnut tehdä. Tämä lopetti tilanteen.
KOHTA 8: s. 2, kpl. 7: ”Maccabeen muista lausunnoista Zechelille kävi selväksi, että Maccabeen aikeena oli tehdä yhteistyötä CIA:n kanssa jatkuvasti…” VÄÄRIN! En paljastanut KG:n nimeä koska minusta se ei ollut minun paljastettavissa. Jos WTZ ja Gersten halusivat haastaa CIA:n oikeuteen, se on heidän asiansa. En halunnut saattaa KG:ia vaikeuksiin pelkän oikeusjutun takia, koska hän oli varomattomasti vuotanut informaatiota, jos se edes oli validia informaatiota. En odottanut jatkavani yhteyttäni CIA:n kanssa eikä minulla ollut tulevia tapaamisia ennen kuin vuonna 1984 (katso alla). VIRHE #4
KOHTA 9: s. 3, kpl. 2, lause 2,3 : ”Jossain kohtaa Zechel kysyi häneltä suoraan työskentelikö hän CIA:lle. ’Niinkin voi sanoa’, Maccabee vastasi.” Haluan sanoa, että en ole koskaan ollut CIA:lla töissä enkä heidän palkkalistoillaan. AIR:n paperin olisi tullut huomauttaa se, että tämän lausunnon konteksti oli kasuaali keskustelu WTZ:n kanssa. Huomautin, että puhumalla Ron Pandolfin tai muiden työntekijöiden kanssa tarjosin heille informaatiota, ja siinä kontekstissa ”työskentelin” CIA:lle. Säästin työntekijöiltä vaivaa oppia sen mitä he olisivat voineet saada selville muita keinoja käyttäen. Kuitenkaan en sanonut heille kaikkea. Toisin sanoen, olen pidättänyt tietoja Ronilta ja muilta. En koskaan maininnut WTZ:n ehdotusta haastaa virasto oikeuteen, esimerkiksi.
Koskien työtäni, voisin lisätä että vaikka olen siviiilityöntekijä laivastossa, en ole koskaan ollut laivaston tiedustelussa tai missään muussakaan tiedustelupalvelussa. Eikä minua ole ohjeistettu millään tavoin koskien UFO-tutkimusaktiviteettejani mistään valtion virastosta poislukien se laboratorio, jossa työskentelen, joka on sanonut ”pidä meidän nimemme siitä poissa”.
KOHTA 10: s. 3, kpl. 2, lause 4 : ”Huhtikuussa 1990 kuitenkin Maccabee alkoi ottaa takapakkia siitä mitä CIA:n UFO-arkistonhoitaja oli hänelle sanonut vuonna 1979… Tässä versiossa CIA-mies oli pelkästään spekuloinut CIA:n kokoelman suuruudesta, sillä hänellä itsellään oli kontrolli ehkä noin parista tuhannesta dokumentista.” VÄÄRIN! Selvästikin WTZ on ”kätsysti” (koska siitä tulee silloin parempi tarina?) unohtanut, että ”takapakki” oli kaikki tapahtunut toukokuussa 1979. Lukijalta, joka ei tiedä kuka puhuu totta, kysyn olisiko teidän mielestänne WTZ tyrinyt tämän asian selvittämisessä (eli ovatko ne 15 tuhatta dokumenttia siellä vai ei?) keväällä 1979 kun asia oli kuuma… hänen tarvitsi tietää oliko siellä tuhansia sivuja seuraavaan oikeusjuttuun. Esitän, että WTZ toimi loogisesti vuonna 1979 ja pyysi minua seuraavalla kerralla selvittämään tilanteen: oliko kontaktini tietoinen, vai eikö ollut, ”15 tuhannesta” sivusta? Kirjoittajan vihjaus on, että ”takapakki” ei olisi tapahtunut kuin vasta vuonna 1990, mikä on hänen osaltaan näyttöä tämän tutkielman huonosta tutkimuksesta. VIRHE #5
AIR-paperi jatkaa seuraavan muutaman kappaleen argumentin rakentamista, jossa kirjoittaja esittää sen loogisena (”arkistonhoitajan” tulisi tietää miten monta sivua arkistossa on). Kuitenkin väitteen totuus tai vääryys, että olisi olemassa tuhansia sivuja enemmän UFO-dokumentteja, ei ole määritettävissä minulle annetusta informaatiosta. Yksinkertainen fakta on, että johtuen CIA:n siiloutuneesta luonteesta (ja muidenkin tiedustelupalvelujen), voi olla että kukaan ei tiedä miten monta sivua siellä on.
KOHTA 11: s. 3, kpl. 7, lause 3: ”Green sai CIA:n National Intelligence Medalin työstään ’salaisessa projektissa’ vuodesta 1979 vuoteen 1983, tasan tarkkaan vuosina jolloin Maccabee tapasi häntä CIA:n päämajassa”. VÄÄRIN! (Hyvin menee, Kit!) Vaikuttaa siltä kuin kirjoittaja/WTZ yrittäisi vihjailla, että ”salainen projekti” liittyi UFO-tutkimukseen ja minun kontakteihini. En tiedä mikä tuo salainen projekti oli, mutta tiedän että se ei liittynyt mitenkään yhteyksiini vuodesta 1979 vuoteen 1983, koska niitä ei ollut yhtään. KG:n viimeisen tapaamisen jälkeen keväällä 1979 en nähnyt häntä enää eikä minulla ollut kontaktia viraston kanssa ennen kuin kesäkuussa 1984, jolloin minuun otti yhteyttä tri. Ronald Pandolfi koskien laivaston työtäni. Hän oli tarkkaillut tutkimusalan kehitystä ”toiselta puolelta” ja halusi tietää mikä USA:n uusin uusi oli. VIRHE #6
Ensimmäisessä tapaamisessani Ronin kanssa me puhuimme laivaston tutkimuksestani. En maininnut mitään aiemmista vierailuista virastoon 5 vuotta sitten, enkä maininnut mitään UFOista, koska en halunnut hänen pitävän minua ”hulluna”. Kuitenkin myöhemmin sain kuulla, että hän puhui vierailustani jonkun toisen knassa joka muisti, koska pian tämän jälkeen sain puhelinsoiton jossa hän otti UFO-kiinnostukseni esiin. En oikein tiennyt miten ottaa asia ja lähestyin tilannetta varovaisesti. Joten seuraavan muutaman vuoden ajan, kun me tapasimme puhuaksemme LIS-tutkimuksesta ja projekteista, joskus puhuin UFO-tapauksista, joiden parissa työskentelin, ja ufologiasta yleensä. Siellä oli useita jotka olivat pinnallisen kiinnostuneita asiasta, mutta kukaan, minun tietojeni mukaan, ei ollut aktiivisesti mukana tutkimuksessa. Kesällä 1987 MJ-12 -paperien julkistamisen ja MUFONin kansainvälisen symposiumin jälkeen Washington DC:ssa, jossa puhuttiin MJ-12 -papereista ensimmäistä kertaa julkisesti, Ron kysyi minulta jos olisin halukas pitämään lounasesityksen CIA:lla. Se kuulosti huvittavalta, joten suostuin. Puheeni märkäkorville, johtajille, viestinviejille, tutkijoille ja vakoojille (?) keskittyi papereihin, jotka CIA itse oli julkaissut, ja tottakai, jo valmiiksi ristiriitaisiin MJ-12 -papereihin. Vaikka en saanut uutta informaatiota, Ron sanoi että olin luonut paljon ”vakoojia” virastoon, sillä kaikki yrittivät saada selville dokumentteja itse. (Selvästikään suurin osa työntekijöistä ei ollut perillä UFO-ilmiöstä yleisellä tasolla ja CIA-dokumenteista erityisesti.) Tämän seurauksena puhuin siellä vuonna 1990 Gulf Breezen havainnoista ja kaikkein viimeisimpänä magneettitapauksesta, joka esiintyi Gulf Breezessa viime syyskuussa (1992). Jokaisella kerralla esitän luennon, jonka olen jo pitänyt toiselle yleisölle. Viimeisin luento oli toisto magneettitapauksen esityksestäni huhtikuussa 1993 American Physical Societylle Washington DCssa.
KOHTA 12: s. 4, kpl. 3., viimeinen lause: ”[…Bill Mooren parhaan luomuksen kanssa — MJ-12 -kusetuksen.” VÄÄRIN! On uskomukseni, koska tunnen Billin ja tiedän hänen tutkimusotteensa yli 13 vuoden ajalta, että vihjaus siitä että Bill olisi väärentänyt MJ-12 paperit (EIB) on äärimmäisen tuulesta temmattu. WTZ:lla on omat syynsä väittää sitä että Bill olisi feikannut dokumentit. Osa WTZ:n ”salaista agendaa” (josta on viitteitä tässä tutkielmassa) on mustamaalata Roswell/Corona-törmäystä ja MJ-12 -papereita, jotta hän voisi synnyttää oman lempilapsensa, joulukuun (valitse jokin päivämääristä 5., 6., 7.)1950 Teksasin ja Meksikon välisen rajan törmäyksen (kts. s. 7, kpl. 1,2 AIR-raportissa). Ei ole viitteitä siitä, että Bill Moore on luonut MJ-12 -dokumentit. Jos ne ovat väärennös, se ei ole hänen vikansa. VIRHE #7
HUOM: VÄITE SIITÄ ETTÄ MOORE OLISI LUONUT EIB/MJ-12 -PAPERIT JOTHAA USEISIIN MUIHIN VIRHEISIIN NELJÄNNEN SIVUN JÄLKEISILLÄ SIVUILLA. EN OLE NUMEROINUT NIITÄ.
KOHTA 13: viimeinen lause sivun 4 alalaidassa: ”Saman tyyppisistä paranoideista harhoista kärsiviä on varmasti tuhansia ympäri maata, kuin mistä Paul Bennewitz kärsi.” KYLLÄ! Ja tämän tutkielman kirjoittaja tuntuu olevan yksi heistä. Oletettavasti AIG-jäsenet ovat myös.
KOHTA 14: s. 5, kpl. 3, lause 4: ”Itse asiassa Moore kertoi Todd Zechelille alkuvuonna 1980, että ’lyön vetoa että olet kuullut että UFOilla ei voi tehdä fyrkkaa? No, osoitan sen vääräksi!'” Jos WTZ syyttää BM:a UFOilla rahan tekemisen yrittämisestä, se on sama kuin pata soimaisi kattilaa. WTZ:lla on hyvä suurien skeemojen track record tehdä elokuvia ja kirjoja, jotka johtaisivat ISOIHIN RAHOIHIN.
KOHTA 15: s. 6, kpl. 8, lause 2: ”Nopeasti Moore laittoi materiaalin kiertämään…” VÄÄRIN! EIB saatiin joulukuussa 1984. Bill ja Jamie kertoivat vain muutamille ihmisille EIB:sta seuraavien vuosien aikana eivätkä he julkistaneet sitä ennen kuin se julkaistiin Timothy Goodin kirjassa englannissa keväällä 1987, kolme ja puoli vuotta myöhemmin. VIRHE #8
KOHTA 16: s. 8, kpl. 1, lause 1: ”…kiitos Maccabeen vaikutusvallan …” VÄÄRIN! Tässä kirjoittaja vihjaa, että minulla olisi ollut jotain sanottavaa siihen miten Whitley Streiver MAJESTICissa ja Howard Blum OUT THEREssa kuvasivat Moorea ja Dotya. MITÄ USKOMATONTA ROSKAA. Tiesin kyllä Whitleyn, mutta minulla ei ollut mitään tekemistä hänen kirjansa kanssa. Hän tapasi Mooren itsekseen ja muodosti oletettavasti oman mielipiteensä. Mitä Blumiin tulee, en koskaan ollut häneen yhteydessä tai puhunut hänelle ennen hänen kirjansa julkaisemista tai sen jälkeen. En ole siis voinut vaikuttaa häneen. VIRHE #9
KOHTA 17: s. 8, kpl. 5, lause 2,3: ”Miten paljon hän oli mukana levittämässä MJ-12 -huijausta? Miten paljon vaikutusta Ron Pandolfilla on ollut hänen käyttäytymiseensä tässä koko jutussa?” Vastaus 1: Tuin ja jatkan edelleen legitiimin EIB/MJ-12 -papereiden tutkimuksen tukemista, jota ei ole osoitettu vielä huijaukseksi. Vastaus 2: EI MITÄÄN.
KOHTA 18: s. 8, kpl. 6, lause 2: (viitaten tutkielmaani ”UFO Landings near Kirtland AFB or Welcome to the Cosmic Watergate”) ”Tämä raportti oli kirjoitettu yhdessä Bill Mooren kanssa”. VÄÄRIN! Kirjoitin koko raportin perustuen omiin tutkimuksiini. Sen jälkeen lähetin sen Billille ja pyysin häntä kirjoittamaan lisäyksen, missä kerrottaisiin se mitä hän tiesi. Hän teki niin. Raportin etusivu, jonka kuka tahansa voi saada Fund for UFO Researchilta, lukee ”(ylläoleva otsikko) kirjoittanut Bruce Maccabee Bill Mooren kommenttien kanssa.” Billin lisäys paperiin rajoittui ”huomautuksiin” sivuilla 29 ja 30 tässä 30-sivuisessa raportissa. En tehnyt yhtään muutoksia tekstiini Billin huomioiden seurauksena. Tämä on tuskin sellaista mitä voisi nimittää ”yhdessä kirjoittamiseksi”. VIRHE #10.
KOHTA 19: s. 8, kpl. 6., lause 4: ”Huolellinen tarkastelu dokumenttia ympäröivistä olosuhteista (ja Maccabeen omasta raportista) näyttävät selvästi, että dokumentti on Dotyn tekaisema.” VÄÄRIN! Ei ole evidenssiä siitä, että se on väärennös. Lisäksi raportissa mainituilta henkilöiltä on olemassa todistuksia, jotka viittaavat siihen että se oikeasti tapahtui. Erityisesti majuri Ernest Edwards on vahvistanut yksityiskohdat Manzanon alueen havainnoista, mutta, valitettavasti, liian myöhään minulle, jotta olisin voinut ottaa tämän mukaan tutkielmaani. Jos kirjoittajalla on yhtään lopullista näyttöä siitä, että tämä on huijaus, eikä pelkkää vihjailua ja toiveajattelua (hän toivoo sen olevan huijaus koska se tekee hänen tarinastaan paremman), silloin haluaisin nähdä sen. VIRHE #11
KOHTA 20: s. 8, kpl. 6, lause 7: ”Maccabee nyt henkilökohtaisesti myöntää, että koko MJ-12 -hässäkkä on mahdollisesti huijaus.” VÄÄRIN! Myönnän, että se mahdollisesti on huijaus (EI BILL MOOREN KÄSIALAA), mutta en ole nähnyt mitään näyttöä, joka saisi minut ajattelemaan että EIB itsessään on mahdollisesti huijaus. Jos se on huijaus, silloin se on äärimmäisen sofistikoitunut, ja se käyttää historiallisia faktoja, joita ei ollut aiemmin tiedossa. Se ei selvästikään ole ”karkea”, kuten jotkut ei-niin-loistavat skeptikot ovat antaneet ymmärtää. VIRHE #12
KOHTA 21: s. 8, kpl. 6, lause 2 : ”Milloin Maccabee tiesi, että MJ-12 -materiaali oli väärennettyä, oliko se ennen kuin hän antoi Stan Friedmanille $16,000 rahastolta?” VÄÄRIN! Tämä lause on todiste argumentista vihjailulla ja väliintulolla, jossa osa datasta on vääristeltyä. En tiennyt, että dokumentti oli väärennös ennen Friedmanin tutkimusta aiheesta enkä edelleenkään tidä. Viimeinen todisteiden arviointi odottaa… josta mitään ei esitetä AIRin raportissa.
KOHTA 22: s. 8, kpl. 7, lause 2: ”…ja hän oli pyytänyt $500 etumaksua saadakseen homman pyörimään, käyttäen taitavaa asianajajaa joka oli suostunut vapaaehtoisena tekemään juridisen työn.” VÄÄRIN! Tässä on WTZ:n listaus ”Kuluista Rahastolle”: ”Haen alkuvaiheen $500 suuruista kontribuutiota, joka kattaisi peruskuluni valmistellessani juttua lähetettäväksi. Kun juttu on valmis lähetettäväksi, tarvitsisin lisäksi noin $2000 suuruisen kontribuution asianajajien etumaksuksi.” VIRHE #13
Tämän kappaleen asia käydään läpi tämän tutkielman päätekstissä.
KOHTA 23: s. 9, kpl. 7, ”…tätä kaikkea ei tule nähdä tribuuttina… vaan enemmänkin tri. Maccabeen (ja näin myös FUFORin) samanaikaiselle suhteelle CIA:han”. VÄÄRIN! Vielä lisää tyhjiä tynnyreitä. Väitteitä tässä tutkielmassa ei tulisi nähdä CIA-yhteyksieni valossa. Rahastolla ei koskaan ole ollut ”suhdetta” CIA:han. Lisäksi, kuten huomautin tämän tutkielman päätekstissä, CIA-kontakteillani ei olut mitään vaikutusta UFO-aktiviteetteihini koskien MJ-12:a tai mitään muutakaan aspektia valtion salailun tutkimusta. VIRHE #14
KOHTA 24: s. 9, kpl. 8., lause 3: (koskien analyysiani Gulf Breezen havainnoista) ”…vakavimmat tutkijat ovat tulleet johtopäätökseen, että kyseessä on kuin onkin huijaus.” Onko se niin? Onko kirjoittajalla, tai WTZ:lla mitään todisteita tästä? Tekivätkö he gallupin? Missä se julkaistiin? Miten monta vakavaa tutkijaa, verrattuna niihin jotka vain lukevat tutkielmia tapauksesta, on yhteensä? Miten he selittävät kaikki havainnot? Ehdotan, että jos AIG todella tietäisi miten tutkia UFO-havaintoja, eikä vain kirjoittaisi turhanpäiväisiä ”paljastuspapereita”, heidän kannattaisi tarkastella paljon yksityiskohtaisemmin Gulf Breezea (ja Uutta Seelantia ja Guardiania).
KOHTA 25: s. 10, ylin kpl. lause 2: ”ai, onko hänen tekninen kykynsä analysoida valokuvatodisteita oikeasti niin huono?” Lisää roskaa ilman todisteita. Voisiko kirjoittaja haastaa minut analyysikamppailuun, mahdollisesti? Gulf Breezen valokuvien analyysia on juuri läpikäynyt ja laajentanut Jeff Sainio. Ehkäpä kirjoittaja haluaisi pilkata myös häntä.
KOHTA 26: s. 10, ylin kpl. lause 3: ”…voisi spekuloida että tri. Maccabeen julkinen tuki hänen tapaukselleen on saattanut saada rohkaisua hänen tiedustelukontakteiltaan.” VÄÄRIN! Voisi myös spekuloida, että kirjoittaja on typerys tai lastenraiskaaja tai seksuaalisesti poikkeava (valitse yksi… tai useampi). Spekulointi on helppoa. Miksi kirjoittaja ei yksinkertaisesti kysynyt minulta, ”’rohkaisivatko’ sinun tiedustelukontaktisi tukemaan Gulf Breezen havaintoja?” Olisin vastannut… EI. Vaikka he eivät yritä ohjeistaa minua suuntaan eikä toiseen, heidän kommenttinsa olivat aina päinvastaisia, sillä he olivat skeptisiä havainnoista. VIRHE #15
Yllättävää kyllä, kirjoittaja tarjoaa tukea väitteelleni aiemmassa lauseessa, että CIA ei rohkaissut minua tukemaan Gulf Breezen havaintoja sanomalla, että Pandolfi sanoi ”muille” että hän pitää Ed Waltersia ”täytenä huijarina”. Hän ei ainoastaan sanonut muille, hän sanoi sen myös minulle. Kuitenkin hän huomautti, että hänellä ei ole mitään todisteita siitä että Ed on huijari.
KOHTA 27: pg, 10, kpl. 7, lause 2, 3: (Viitaten Maccabeen ja Oechslerin Guardian-tutkimuksiin) ”Ei ole tiedossa antoiko Fund for UFO Research rahaa tähän tutkimukseen… jälleen ei ole tiedossa onko Fund for UFO Researchin rahoja kulutettu tällaiseen.” Pitäen yllä puolueellisuutta koko tutkielman lävitse, kirjoittaja esittää yksinkertaisen kysymyksen sen vihjailuarvon vuoksi… yksinkertaisen kysymyksen johon olisi saanut vastauksen ennen julkaisua yksinkertaisesti soittamalla puheenjohtaja Richard Hallille, tai kenelle tahansa muulle johtokunnan jäsenelle. Vastaus on EI (tuhat kertaa, ei).
KOHTA 28: s. 11, kpl. 2, viimeinen lause: (viitaten rahaston nihkeilyyn ottaa osaa mukaan Operation Right to Know’n mielenosoitukseen) ”Mutta ottaen huomioon tri. Maccabeen suhteen CIA:han, todelliset syyt tälle vastustukselle ovat kyseenalaiset.” Kuten olen aiemmin esittänyt, ”suhteeni CIA:han” ei ole vaikuttanut rahaston päätöksiin tai politiikkaan.
KOHTA 29: s. 12, kpl. 3 Tässä kappaleessa vihjataan, että CIA-yhteydelläni olisi ollut jotain tekemistä päätöksen kanssa erottaa Larry Bryant johtoryhmästä. VÄÄRIN! Päätös perustui johtoryhmän keskusteluihin ja minun CIA-kontaktillani ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Itse asiassa, en ollut jäsenyyden lopettamisen kannalla. VIRHE #16
KOHTA 30: s. 12, kpl. 3: ”Jostain syystä Bryantin pyyntö suututti CIA:n…” VÄÄRIN! Suututti CIA:n? Mitä hittoa CIA:ta kiinnostaa pyyntö FBIS:n raporteista jotka eivät ole salaisia (niinkuin AIR-paperi aivan oikein raportoi)? Minulla ei ole informaatiota, että Bryantin pyyntö olisi ”suututtanut CIA:n”. VIRHE #17
KOHTA 31: s. 12, kpl. 3: ”…Maccabee sai sapiskaa Pandolfilta” Bryantin tietopyynnön johdosta. VÄÄRIN! Hän ei koskaan maininnut siitä minulle. VIRHE #18
KOHTA 32: pg, 12, kpl. 3: ”Bryantin teko ’voisi vaarantaa rahaston suhteen CIA:han’.” VÄÄRIN! Lisää misinformaatiota. Sellaista ei ollut koskaan kuin ”rahaston suhde CIA:han”, joten Bryantin teko ei voisi vaarantaa sitä. VIRHE #19
KOHTA 33: s. 12, kpl. 5. Tämä kappale, otsikolla ”Maccabee vedättää FUFORia” on täyttä häränkukkua. Ensinnäkin, ”vedätykseen” kuuluu valheet. Väärän informaation esittäminen on eri asia kuin tarjota epätäydellistä informaatiota. On totta, että en koskaan kertonut rahaston jäsenille kaikkea CIA-kontakteistani. Loppujen lopuksi useimmat kontakteistani olivat ammatillisia ja heillä ei ollut tarvetta tietää.
Olen sivuuttanut useita muita vihjailuja ja ”totuuden venyttelyjä” koska en halua kirjoittaa paperia uudestaan, joka on useita kertoja pidempi kuin AIR itsessään. Mielestäni on selvää, että kirjoittajat eivät ole erehtymättömiä ja että jos tulevaisuudessa on joitain tämänkaltaisia tutkielmia, LUKIJA VAROKOON!
Julkaistaan tässä muutama artikkeli tiedustelupalveluista ja niiden roolista yhteiskunnassamme ja tietojen salailussa. Tapani Koivula kirjoitti Suomen UFO-tutkijoiden UFO-raportti -julkaisussa numerolla 22-23 siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli äärimmäisen paranoidi kaikkea tiedustelutoimintaa liittyvää kohtaan. Tämän artikkelisarjan tarkoituksena kertoa yleisesti siitä miten Rauni-Leenan luulot tiedustelupalveluja kohtaan ovat jossain mielessä faktoihin perustuvia. Tapani Koivula kirjoitti UFO-raporttijulkaisussa nro. 22-23:
Tapani Kuningaskin huolestui 1990-luvun lopulla Rauni-Leenan salaliittoväitteistä. Rauni-Leena oli mukana elvyttämässä Iso-Syötteen ufoseminaareja vuonna 1997. Muita aktivisteja seminaarissa olivat Suomen Ufotutkijat sekä Helsingin Ufoyhdistys — Interplanetaristit. Kaikkien yllätykseksi Rauni-Leena karkasi seminaarista ennen ufopaneelia, saatuaan selville, että Syötteen hotelli on salaisen palvelun koulutuskeskus… Ja Suomen kaupungeissa katuvaloihin oli muutettu infrapunasäteilijät ihmisen aivotoiminnan hämärtämiseksi. Tapanin aloitteesta erilaisten rajatiedon tilaisuuksien järjestäjät pitivät palaverin Ekbergin kahvilassa Helsingissä. Yritimme tehdä sopimuksen, että sekä Rauni-Leenan että koko rajatiedon suojelemiseksi skeptisiltä toimittajilta Rauni-Leenaa ei kutsuttaisi esitelmöijäksi vähään aikaan. Kokouksessa oli kuitenkin niitä, jotka olivat jo ehtineet kutsua hänet puhujaksi, eivätkä halunneet perua tilaisuutensa yleisömagneettia.
Itse olen aina kannattanut suvaitsevaisuutta ja erilaisten mielipiteiden sallimista. Yllättäen Rauni-Leena oli saanut tietää palaveristamme. Lisäksi hän väitti saaneensa avaruusolennoilta automaattikirjoituksella tiedon, että minä olin salaisen palvelun maksettu agentti. Niinpä hän sanoi ystävyytemme irti. Kun kyseinen automaattikirjoitus oli tullut, paikalla oli ollut Rauni-Leenan paras rajatiedon ystävätär, jonka kanssa ystävyyteni on jatkunut ensi kohtaamisestamme lähtien 1990-luvulta alkaen, ja jatkuu edelleen. Hän oli saanut tarkistaa tekstin, mutta todellisuudessa siinä ei ollut sanaakaan minusta. Myös toisen suomalaisen, erään kontaktihenkilön ja reiki-kouluttajan, Rauni-Leena oli leimannut maksetuksi agentiksi. Täytyy sanoa, että minun oli vaikea ymmärtää hänen jatkamisensa myös Ultrapäivien kassamagneettina. Kun kysyin sitä järjestäjiltä, hekin vetosivat siihen, että ”yleisö haluaa”. Siis esitelmöijiksi valitaan sen mukaan kuin he tuovat rahaa, olivat väitteet kuinka vainoharhaisia ja pelottelevia tahansa? No, en suinkaan hylännyt upeita Ultrapäiviä yhden ristiriidan vuoksi. Viiden vuoden ajan olen järjestänyt Ultrapäivillä ufoiltoja, useimmiten Olli Pajulan kanssa.
(…)
On aikamoinen mysteerio, kuinka vapaasti Rauni-Leena sai toimia sekä Suomessa että ulkomailla hurjine ja pelottavine väitteineen ilman, että sitä suoranaisesti estettiin. Hän tosin joutui samanlaiseen CIA:n uhkailuun, kuten esimerkiksi englantilainen ufotutkija Anthony Dodd. Moni, joka olisi voinut kiistää Rauni-Leenan pahimmat väitteet, vaikeni julkisuudessa. Näitä olivat Tapani Kuninkaan ohella Pekka Suominen ja john E. Mack, jopa James Hurtak. Monet tietysty vetävät tästä sen johtopäätöksen, että minä olen ollut väärässä kritisoidessani Rauni-Leenaa. Itse koen, että kyseiset henkilöt kokivat aiheen liian kiusalliseksi ja mieluummin vaikenivat. Voidaan kyllä hyvällä syyllä kysyä, poikettiinko rehellisen totuuden tieltä, kun suvaitsevaisuuden ja yleisömenestyksen nimissä sallittiin Rauni-Leenan vainoharhaisimmatkin väitteet (1997-2015). Onko IsoSyötteen hotelli Syötekeskus edelleenkin salaisen palvelun koulutuskeskus — koska parvekkeilla on sadeveden poistoreikiä, tai naisten vessojen käsienpesualtaista tulee myrkkykaasuja? Tai minä olen suurvaltojen maksettu agentti?
DISCLAIMER: Tämän raportin sisältö ei välttämättä heijastele postaajan mielipiteitä, näkökulmia tai kantoja. Se on postattu ainoastaan informaatiotarkoituksissa. Jätän lukijalle pääteltäväksi raportin meriitit. Millään muotoa EN ole kytköksissä raporttiin ja en voi kommentoida sen väitteiden tarkkuutta tai aitoutta. En ota kantaa informaatioon ja välitän sen ainoastaan eteenpäi, Kaikki typografiset virheet ovat todennäköisimmin minun omiani. Minulla ei ole lisätietoja tähän raporttiin.
Don Allen
Tutkijaraportti #1
CIA:n tutkimusrahoitus?
eli
Kuka kusettaa ketä?
Eräs maamme johtavista UFO-tutkijoiden sponsoreista on Fund for UFO Research, jolla on pitkäaikainen salainen suhde CIA:han ja USA:n tiedusteluyhteisöön. Tri. Bruce Maccabee, optiikan ja laserteknologian asiantuntija Naval Surface Weapons Laboratoryssa lähellä Washington DC:a, eräs sen perustajista ja johtoryhmän jäsenistä, on salaa tavannut CIA-viranomaisia vuodesta 1979 lähtien, briiffaten heitä eri UFO-asioista ja tutkimuksista.
Tuoreessa haastattelussa Maccabee vahvisti, että hänelle on annettu useita briiffauksia UFOista CIA:n päämajassa Langleyssa, Virginiassa, joista kaikkein tuorein oli perjantaina toukokuun 28. päivänä 1993, juuri ennen kaatuneiden muistopäivän viikonloppua. Vaikka viimeisin presentaatio koski pääosin ”residuaalisia magneettivaikutuksia”, joista väitetään että ne on löydetty Floridan Gulf Breezessä sattuneen tapauksen jälkeen, muut tapaaamiset CIA:n kanssa ovat liittyneet asioihin kuten ”MJ-12”, Roswellin tapaus, UFO-valokuvat ja filmit, UFOjen fysiologiset vaikutukset todistajiin, psyykkisiin ilmiöihin ja UFO-tutkijoihin.
Maccabee kuvasi erästä tapaamista CIA:n konferenssihuoneessa, josta hän sanoi että se on ”pelkkää seisomista varten”, jossa hän briiffasi CIA:n henkilöstöä oletetusta supersalaisesta ”MJ-12”-ryhmästä, jota on kuvattu William L. ”Bill” Mooren dokumenteissa, henkilön joka tämän jälkeen väitti olevansa valtion väärän informaation agentti. Samaan aikaan ja koskaan paljastumattomista syistä Maccabee briiffasi CIA:n miehiä CIA:n omista UFO-tiedoista, jotka on julkaistu FOIAn alaisuudessa.
”MJ-12”-konferenssin jälkeen Ron Pandolfi, CIA:n viranomainen joka on Maccabeen pääkontakti virastossa, kertoi Maccabeelle että hän oli ”luonut paljon vakoojia CIA:han”. Tuntuu siltä kuin CIA-viranomaiset olisivat istunnon jälkimainingeissa alkaneet nuuskia toisiaan ja yhdistelleet toistensa tietoja jonkinlaisessa hämärässä hakuvimmassa todisteista kuuluisasta UFO-kontrolliryhmästä, jonka Maccabeen esitys sai aikaan. Maccabee jopa taivutteli Pandolfia pyytämään CIA:n kirjastonhoitajalta ”MJ-12”-referenssejä Roscoe HillenKoetterin (varhainen CIA-johtaja) tiedoista. Tuloksien raportoidaan olevan negatiivisia.
Maccabee aluksi lähestyi CIA:ta alkuvuonna 1979 sen jälkeen kun hän oli matkannut Uuteen Seelantiin tutkimaan TV-kuvausryhmän väitetyn ”UFOn” filmaamista lentokoneesta. Vaikka suurin osa, jotka filmin näkivätkin, eivät olleet vakuuttuneita pomppivasta möykystä keskellä yötä, Maccabee tuntemattomista syistä päätti, että filmi oli jonkin sortin evidenssiä UFOista, ja alkoi esittää sitä CIA:n virkamiehille. Hän sitten lähetti makupaloja CIA-kontaktiensa kautta ja myöhemmin pidettiin tapaaminen CIA-päämajassa, jossa hän näytti filmin ja tiivisti analyysinsa siitä.
Vähän myöhemmin Maccabee paljasti yksityiskohtia tapaamisestaan W. Todd Zechelille, Citizens Against UFO Secrecyn (CAUS) perustajalle ja UFO-tutkijalle joka on erikoistunut valtion salailuun. Zechel oli aloittanut tietopyyntöoikeudenkäynnin CIA:ta vastaan syyskuussa 1977 yhdessä Peter Gerstenin kanssa, newyorkilainen asianajaja, sekä Ground Saucer Watchin, phoenixilainen UFO-ryhmä jonka tutkimusjohtaja Zechel oli. Joulukuussa 1978 oikeudenkäynti johti siihen, että CIA julkisti yli tuhat dokumenttia, joiden olemassaoloa se ei tunnustanut ennen oikeudenkäyntiä.
Nauhoitetussa keskustelussa Zechelin kanssa Maccabee paljasti, että CIA:n viranomainen oli vienyt hänet sivuun Uuden Seelannin UFO-filmibriiffauksen jälkeen ja paljastanut, että hän pyöritti CIA:n UFO-tiedostoja. Nämä tiedostot, viranomainen sanoi, koostuivat yli 15 tuhannesta UFOihin liittyvästä dokumentista, joista viranomaisen mukaan ”ainoastaan kaksi tai kolme tuhatta olivat oikeasti mielenkiintoisia”, ja loppu oli pääosin Foreign Broadcast Information Servicen (FBIS) raportteja ja vähemmän kiinnostavia asioita. Kaikki nämä dokumentit oli annettu CIA:n FOIA-tiimille oikeudenkäynnin seurauksena, jonka Zechel oli aloittanut, viranomainen kertoi.
Tulisi huomauttaa tässä kohtaa, että CIA oli käsketty käymään läpi kaikki sen tiedot UFOihin liittyvistä dokumenteista ja tekemään täysi kirjanpito niistä. Tämä käsky (Stipulation and Order) oli sen mukainen mitä Zechel ja Gersten olivat työstäneet CIA:n asianajajan ja USA:n syyttäjä kanssa tapauksen edistymisen kuulemistilasiuudessa heinäkuun 7. päivä 1978. Zechel oli silloin, ehkä vähän pakottavaan tyyliin, uhkaillut haastaa CIA:n viranomaiset oikeuteen vääristä vastauksista UFOihin liittyviin tietopyyntöihin. Tämä niskassaan CIA oli peräytynyt ja suostunut yhteistyöhön. Kuitenkin CIA ainoastaan julkisti 1000 dokumenttia ja väitti, että pimitti ainoastaan 57 tämän päälle.
Se mitä CIA:n UFO-tietojen arkistonhaltija kertoi Maccabeelle myötäili täysin CIA:n edustajan tekemiä lausuntoja oikeudenkäynnin aikana, jolloin asianajaja Gerstein johdateltiin uskomaan, että yli 10 tuhatta dokumenttia tultaisiin julkaisemaan. Oli myös kirje Zechelille CIA:n tietopyyntötiimiltä, jossa pyydettiin hänen lopettavan oikeustoimensa ja jossa esitettiin, että ”1000 sivua UFO-dokumentteja on juuri löydetty”, ja niitä käsiteltiin.
Joulukuun 15. päivänä 1978 julkaistujen dokumenttien analyysista käy selväksi, että CIA jatkoi petkuttamistaan. Brad Sparks, CAUSin tutkija, löysi viitteitä julkaistusta materiaalista yli 200 muuhun UFOihin liittyvään dokumenttiin, jotka CIA oli jättänyt tunnustamatta. Lisäksi oli selvää, että CIA oli harkitusti valikoinut julkistamansa dokumentit, vaikka ne olikin kovin sensuroitu. CIA julkisti dokumentteja, jotka liittyivät ainoastaan Zechelin ja Sparksin löytämiin tapauksiin tutkimuksissaan CIA:n mukanaolosta, ja jättivät julkistamatta monia muita, kuten johtopäätöksiä sen UFO-hätätutkimuksista vuosina 1952, 1957, 1965, 1967 ja muista. Nämä tutkimukset toteutettiin salassa, käyttäen Domestic Contact Servicen (a.k.a. Domestic Collection Division) agentteja useissa UFO-tapauksissa, jotka menivät päällekkäin Condonin komitean tutkimuksien kanssa (1966-68).
Menetetty mahdollisuus
Maaliskuussa 1979 sen jälkeen kun CIA oli antanut vääriä todistuksia oikeudelle sen esittämästä tietojen etsinnästä, Gersten aikoi lähettää oikeudelle pyynnön käskeä CIA:ta näyttää todisteet sille miksi CIA:ta ei tulisi pitää oikeutta halventavana (Order to Show Cause Why the CIA Should Not Be Held in Contempt of Court). Näyttöpyyntö vaati oikeutta rankaisemaan CIA:ta siitä, että se ei kyennyt toteuttamaan pyyntöä, josta oltiin sovittu vuonna 1978.
Tämän pyynnön rakentamisen aikaan Maccabee teki paljastuksensa Zechelille, joka välittömästi pyysi voisiko hän saada puhua CIA-viranomaisen kanssa. Pian tämän jälkeen Maccabee ilmoitti Zechelille että CIA:n kaveri kieltäytyi pyynnöstä. Maccabee myös kieltäytyi identifioimasta CIA-kontaktiaan, muuten kuin sanoen että hän oli entinen lääketieteen tohtori CIA:n tiedetiedusteluosastolla, joka oli noussut CIA:n alajaoston johtoon, joka muiden muassa teki tutkimusta psyykkisistä ilmiöistä.
Zechel kiireellisesti informoi Gersteniä Maccabeen paljastuksista, mutta yritykset saada Maccabee mukaan oikeusjuttuun eivät onnistuneet. Maccabee yritti harhauttaa Brad Sparksia kertomalla hänelle, että briiffausta ei pidetty CIA:n päämajassa, ja hän väitti olevansa epävarma siitä olivatko hänen tapaamansa miehet CIA:n työntekijöitä. Tämä välkky faktojen manipulaatio ajoi Sparksin harhaan ja sai Zechelin informaation tapaamisesta näyttämään epäilyttävältä.
Maccabeen muista lausunnoista Zechelille kävi selväksi, että Maccabeen aikeena oli tehdä yhteistyötä CIA:n kanssa jatkuvasti ja että hän toivoi sen muuttuvan jonkinlaiseksi päivystäväksi-UFO-mieheksi, ehkäpä että hänet soitettaisiin ympäri maailman tutkimaan UFO-havaintoja — eräänlainen UFO-kohtaamisten James Bond. Zechel piti tätä varsin typeränä fantasiana sen seikan valossa, että hän oli saanut tietää että CIA oli tutkinut UFOja salaa jo vuodesta 1952, ja mahdollisesti jo ennen tuota, ja että he olivat käyttäneet kehittyneitä kameroita, sensoreita ja koko maan kattavaa agenttimiehistöä, joista tuli salaisia operatiiveja vuonna 1973.
Yhtä kaikki, Maccabeeta ei saanut kiittää siitä, että Order to Show -pyyntö lähetettiin päivä myöhässä ja se hylättiin oikeudessa kun oikeuden tuomari hyväksyi CIA:n esityksen aikarajasta. CIA itse oli esittänyt eri papereita 88 päivää myöhässä, ylittäen 60 päivän aikalisän 28 päivällä. Mutta se ei merkinnyt tuomari John Prattille mitään, jonka päätökset korkeammissa oikeusasteissa on kumottu viisi kertaa liian epäreiluina CIA:n hyväksi.
Tätä seuraavina vuosina Maccabeella ja Zechelilla oli useita puhelinkeskusteluja Maccabeen suhteesta CIA:han. Jossain kohtaa Zechel kysyi häneltä suoraan työskentelikö hän CIA:lle. ”Niinkin voi sanoa”, Maccabee vastasi. Huhtikuussa 1990 kuitenkin Maccabee alkoi ottaa takapakkia siitä mitä CIA:n UFO-arkistonhoitaja oli hänelle sanonut vuonna 1979. Yhtäkkiä hänen mielestään viranomainen sanoi, että ”saattaisi olla niinkin monta kuin 15 tuhatta UFOihin liittyvää dokumenttia” hajallaan ympäri päämajaa. Tässä versiossa CIA-mies oli pelkästään spekuloinut CIA:n kokoelman suuruudesta, sillä hänellä itsellään oli kontrolli ehkä noin parista tuhannesta dokumentista.
Vuoden 1990 haastattelun Maccabeen kanssa näki UFO-luennoija Robert Hastings, sillä se kuului kaiuttimista Zechelin toimistossa. Useita vuosia aiemmin Hastings oli soittanut Maccabeelle toisesta asiasta ja ohimennen kysynyt häneltä hänen raportoiduista CIA-kontakteistaan, vuoden 1979 briiffistä. Maccabee esitti hämmentynyttä ja kielsi koko asian.
Kaikkein viimeisimmässä haastattelussa Maccabee jatkoi tarrautumistaan siihen päätelmään, että CIA-viranomainen oli arvaillut dokumenttien määräksi 15 tuhatta. Kun hänelle huomautettiin että se olisi epäloogista sen valossa, että tunnustetulla arkistonhaltijalla ei ollut mitään syytä olettaa, että toiset 13 tuhatta dokumenttia sijaitsisivat muiden papereiden joukossa, Maccabeella ei ollut muuta sanottavaa kuin että se tuntui hänestä loogiselta.
Itse asiassa, UFO-tietojen arkistonhaltija oli pelkästään perinyt ne seurauksena siitä, että hän oli ”Omituisten Asioiden Arkistoija”, kuten Maccabee asian ilmaisi. Siellä oli yleisiä tietoja UFOista useista eri CIA:n toimistoista, mm. tiedetiedustelusta, ja näin ei ollut mitään syytä olettaa, että suuria määriä ylimääräisiä dokumentteja olisi jossain muualla tai valistuneesti arvata niiden kokonaismäärää. Toisin sanoen, miksi henkilö, joka uskoi olevansa näiden tietojen arkistonhoitaja, uskoisi että 13 tuhatta muuta dokumenttia olisi jossain muussa paikassa CIA:ssa?
Vastaus tuntuu selvältä: Maccabee piti hänen salaista suhdettaan CIA:n kanssa suuremmassa arvossa kuin mitä hän tunsi tarvetta olla rehellinen asioista, jotka olivat tärkeitä objektiivisille tutkijoille.
Vaikka vuosien mittaan Maccabee oli läheisesti salannut arkistonhoitajan identiteetin, viimeisimmässä haastattelussaan hän myönsi arkistonhoitajan olevan nimeltään Christopher C. ”Kit” Green, joka myöhemmin on ollut biotieteiden osaston päällikkö General Motorsilla. Tri. Green sai tohtorintutkintonsa neurofysiologiasta vuonna 1969 ja vuonna 1976 hän sai lääketieteen tohtorin tutkinnon. Green sai CIA:n National Intelligence Medalin työstään ”salaisessa projektissa” vuodesta 1979 vuoteen 1983, tasan tarkkaan vuosina jolloin Maccabee tapasi häntä CIA:n päämajassa. Green käyttää jonkinlaista peitetarinaa kuvaamaan hänen CIA-hommiaan, kutsuen itseään ”tieteelliseksi neuvonantajaksi neuvonantajien johtokunnassa CIA:lla”.
Maccabeen mukaan Green nouti käsiinsä Bill Mooren vuonna 1988 tai 1989, vähän sen jälkeen kun Moore sai hetkensä julkisuudessa teknisenä konsulttina ”UFO Cover-Up? Live!”-ohjelmassa, katastrofaalisessa parituntisessa jossa mukana oli ”Falcon” Doty ja ”Condor” Collins sekoilemassa. Tämän jälkeen Green ryhtyi BLUEJAYksi Mooren kuuluisassa Aviaryssa, vaikka on epäselvää oliko Green tajunnut, että hänet oli otettu osaksi parvea. Mutta höyhenistään linnut tunnetaan, eikö?
Maccabeen kertomuksen mukaan ”BLUEJAY” Green oli vapaaehtoisena toteuttamassa erikoistehtäviä Moorelle, tunnustetulle disinformaatioagentille. Eräässä näistä tehtävistä Greenin miti saada kontakti Robert Gatesiin, keskustiedustelupalvelun johtajaan presidentti George Bushin alaisuudessa. Ilmeisesti Moore sanoi Greenille, että Gatesilla oli korkea-arvoinen pesti myyttisen ”MJ-12”:n nykyisessä kokoonpanossa, ja että Greenin piti lähestyä Gatesia jonkinlaisella koodisanalla, skenaario joka olisi suoraan jostain vanhan koulun agenttitarinasta. Maccabee, jonkin verran vittuuntuneena, sanoo Greenin ”möläyttäneen” koodisanan ja tapaaminen kariutui.
Uskomatonta kyllä, Maccabee ei tunnu ymmärtävän sitä miten idioottimaiselta kaikki tämä näyttää ihmisille, jotka ovat intensiivisesti tutkineet valtion UFO-käsittelyä vuosien ajan, eikä hän tunnu kyseenalaistavan Mooren toiminnan aitoutta, kauan sen jälkeen kun Moore oli julkisesti tunnustanut olevansa kanssaufologeille valehtelija ja petturi, kuten hänen kertomuksensa vuoden 1989 Las Vegasin MUFON-symposiumissa, jossa hän sanoi olevansa ”kontrolloitu informantti”.
Tri. Maccabee, Bill Moore & MJ-12
Tässä kohtaa meidän on pakko käydä uudestaan läpi koko surullinen tarina koskien Bill Moorea, hänen kumppaniansa Rick Dotya ja hänen erittäin kyseenalaisia väitteitään siitä, että nimettömät henkilöt Yhdysvaltain nimettömissä virastoissa olivat käskeneet hänet vakoilemaan Paul Bennewitzia. Tämä läpikäynti on tarpeen, jotta voisimme arvostaa sitä arviointikyvyn puutetta, jota tri. Maccabee (ja näin myös FUFOR) osoittivat jatkuvasti tukiessaan ja ollessaan tekemisissä Bill Mooren kanssa, ja vielä tärkeämmin Bill Mooren parhaan luomuksen kanssa — MJ-12 -kusetuksen.
Paul Bennewitz on mies jolla on pitkä historia mielisairaudessa, joka, kun hän oli järjissään, pyöritti firmaa nimeltä Thunder Scientific Corp., lämpötila- ja kosteusmittareiden valmistaja, Albuquerquessa, New Mexicossa. Bennewitz väitti nähneensä ja kuvanneensa avaruusolentojen aluksia Kirtlandin ilmatukikohdassa ja yritti saada ilmavoimien upseereita kiinnostumaan hänen havainoistaan. Robert Hastings, saman kaupungin asukki, vietti jonkin aikaa Bennewitzin kanssa kahtena eri kertana sen jälkeen kun tarinat Bennewitzin UFO-kohtaamisista alkoivat tulla julki. Vastoin Mooren väitteitä siitä, että Bennewitz olisi nähnyt ja filmannut supersalaisen UFOn kaltaisen aluksen Manzanon asevarikolla ja Coyote Canyonin testialueella, Hastings havaitsi filmien olevan niin karkeita ja huonosti tekaistuja väärennöksiä, että lähinnä naurataa. Hastingsin mukaan oli varsin selvää, että yksi filmi oli useita lintuja lentämässä parvessa (metaforallisesti asianmukaista, eikö?). Filmin näytön aikaan Bennewitz väitti, että lintujen siivet olivat avaruusolentojen alusten ”voimakenttiä”, jotka liikkuivat ylös ja alas. Toinen filmi ”näytti kuin Bennewitz olisi heittänyt sen lattialle ja kävellyt sen päällä”, Hastings lisää. Filmi ei ollut muuta kuin sarja likaa, hiuksia ja muuta roskaa. Kolmas filmi piti esittää ”vihreän valopallon” ilmiötä, kuten on raportoitu yhdessä Dotyn tekaistuista dokumenteista, jotka Hastings löysi piirrettynä 8mm filmikelan alapuolelle vihreällä tussilla.
Hastings, myötätuntoinen ja reilu henkilö, nopeasti tajusi Bennewitzin olevan henkisesti häiriintynyt, joka kärsi paranoideista harhoista liittyen avaruusolentoihin. Yhdessä kohtaa Bennewitz näytti Hastingsille printtejä täydestä roskasta, jonka hän väitti olevan viestejä ”avaruusolennoilta”. Bennewitz tulkitsi roskat Hastingsille, selittäen että avaruusolento oli seurannut häntä hänen hotellistaan Bennewitzin kotiin, että he olivat pitäneet hänestä ja halunneet tavata hänet myöhemmin etäisemmässä paikassa. Hastings sanoi kiitos mutta ei kiitos. Pitkäaikainen Bennewitzin ystävä on myöntänyt Bennewitzin toistuvasti joutuneen sairaalaan hänen perheensä lähettämänä ja hänen mielisairauttaan on hoidettu menneen vuosikymmenen aikana, paljon kauemmin ennen kuin Moore oli alkanut työstää hänen väitettyä disinformaatiomagiaansa Bennewitzin niskoille.
Parempi kuva Bennewitzin henkisestä tilasta syntyy kun katsoo hänen kuvauksensa, joka on otettu mainoslehtisestä Christa Tiltonin ’The Bennewitz Papersista’, kirjasta joka perustuu hänen sekoiluunsa: ”Bennewitz raportoi, että kaameat ihmiset seurasivat häntä, murtautuivat hänen kotiinsa, asensivat salakuuntelulaitteita, ilmavoimien miehet ilmaantuivat hänen ovensa eteen jatkuvasti… häntä huumattiin ja hän oli vakuuttunut siitä, että avaruusolennot tulivat hänen kotiinsa pistelemään häntä piikeillä. Hän muuttui pelokkaaksi. Hänen mielestään valtio oli myös mahdollisesti joidenkin tapahtumien taustalla.”
Saman tyyppisistä paranoideista harhoista kärsiviä on varmasti tuhansia ympäri maata, kuin mistä Paul Bennewitz kärsi. Se, mikä Bennewitzin erotti muista, oli, että hän kohtasi AFOSIn agentin nimeltä kersantti Richard Doty.
”Falcon” Doty ensi kertaa tuli esiin kun hän yritti myydä kusetettua tapausta taistelusta avaruusolentojen kanssa Ellsworthin ilmatukikohdassa South Dakotassa, jossa Doty oli ollut palveluksessa. Bob Pratt, legitiimiltä näyttävän raportin kanssa tapauksesta joka oli vuodettu Dotylle, teki pitkällisen tutkimuksen ’National Enquirerille’, mutta epäonnistui löytämään hiventäkään sitä tukevia todisteita. Myöhemmin Doty alkoi lähetellä tekaistuja kirjeitä APROlle, yrittäen saada heidät koukkuun samalla tavalla. Sitten, hänen palvellessaan Kirtlandin ilmatukikohdassa New Mexicossa, Doty tapasi Bennewitzin kun Bennwitz yritti saada ilmavoimien viranomaisia kuuntelemaan hänen avautumistaan kohtaamisista avaruusolentojen kanssa.
Vaikka muut upseerit Kirtlandissa kieltäytyivät kohteliaasti tapaamasta Bennewitzia, Doty ilmeisesti näki mahdollisuutenssa Bennewitzissa. Doty kutsui jopa Jerry Millerin, entisen ilmavoimien 4602th Squadronin tutkijan, ryhmän joka teki kenttätyötä Project Blue Bookille, tapaamaan Bennewitzia. Miller heti vakuuttui että Bennewitz ei ole muuta kuin henkisesti häiriintynyt henkilö, ”sekopää”, ja ohjeisti Dotya että tämä haaskasi aikaansa.
Mutta häikäilemätön Doty ei lannistunut. Hän kehitteli raportteja, joihin mukaan otettiin joitain Bennewitzin tarinoita, ja lisäsi omaa värikynäänsä mukaan, sitten etsi Bill Mooren, jonka tämä oli kuullut puhuvan UFOista paikallisradiossa. Parivaljakko pian löysi paljon yhteistä: Doty oli määrätietoisesti asettanut tavoitteekseen tehdä rahaa tekaisemalla UFO-tarinoita ja Moore oli päättänyt rikastua hyödyntämällä tätä aihetta. Itse asiassa Moore kertoi Todd Zechelille alkuvuonna 1980, että ”lyön vetoa että olet kuullut että UFOilla ei voi tehdä fyrkkaa? No, osoitan sen vääräksi!” Bruce Maccabee oli läsnä kun Moore kehuskeli rinta rottingilla, mutta ilmeisesti ei nähnyt mitään vaaraa tässä.
Moore näytti joitain Dotyn raportteja UFO-dokumentaarissa, jonka oli tuottanut Ron Lakis, ja myöhemmin Barry Greenwood ja Larry Fawcett CAUSista bongasivat yhden niistä videonauhan still-freimissä, sitten lähettivät FOIA-tietopyyntöjä dokumenteista. Doty vastasi pyyntöön lähettämällä useita ”raportteja”, jotka on uskollisesti painettu Greenwoodin ja Fawcettin kirjaan ’Clear Intent’. Tämä prosessi legitimoi ”dokumentit” ja vakuutti jopa skeptisimmänkin UFO-harrastajan siitä, että Bennewitz oli löytänyt jotain tärkeää.
Pian tämän jälkeen CAUSin jäsenet tarttuivat syöttiin, jonka Doty oli heittänyt. Peter Gersten, CAUSin asianajaja, sai kontaktin Dotyyn Bill Mooren kautta ja tapaaminen järjestettiin. Siellä Doty väitti pitävänsä hallussa muuta ”kuumaa” infoa UFOista ja tämän tarjoutui myymään Gerstenille ”dokumentteja”, sanoen että hän tarvitsee rahaa koska hänen vaimonsa oli juuri eronnut hänestä ja hänellä oli raastupaan laskuja rästissä. Gersten viisaasti kieltäytyi tarjouksesta, peläten että häntä joko jäynätään käräjille itse tai että Doty yritti muuten vain kusettaa.
Moore, mies joka oli ylösnostanut Roswellin tapauksen (tapaus jonka paras selitys tuohon aikaan oli, että se oli jonkinlainen huippusalainen kuumailmapalloprojekti), alkoi työstää Dotyn kanssa dokumentteja tukemaan haaksirikkoutuneiden lautasten noutoja, tietäen hyvin sen että näillä olisi suurempi rahallinen arvo kuin Bennewitzin ”havainnoilla”. Dokumentaristi Linda Howe kutsuttiin Kirtlandiin tapaamaan Dotya, jolloin hänelle näytettiin väitetty ”presidentin briiffausdokumentti” haaksirikkoutuneista lautasista, joka kuvasi neljä sellaista tapausta. Doty myös liehitteli Howea taruilla kaapatuista avaruusolennoista nimeltä EBE (Extraterrestrial Biological Entities), termi jonka Paul Bennewitz oli keksinyt, sama henkilö joka oli vastuussa termistä ”harmaa”, joka oli ”luokittelu” pienille avaruusolennoille joka nyt on yleisesti käytössä.
Doty jatkoi Howen siimaamista useita kuukausia, kertoen hänelle että huippusalainen kontrolliryhmä nimeltään ”MJ-12” oli valinnut hänet tekemään huikeita paljastuksia kansalle avaruusolennoista, luvaten hänelle pitkät pätkät filmimateriaalia maahan ammutuista lautasista ja jopa luvaten hänet viedä katsomaan elävää avaruusolentoa. Howe nieli kaiken lusikalla annettuna, ja osoitti jälleen kerran että joitain ihmisiä voidaan huijata kaiken aikaa.
Moore ja Doty keksivät välkyn vedätyksen miten peitellä se fakta, että he olivat tyhjin käsin. Pian Howen Kirtlandin vierailun jälkeen Doty soitti Howelle ja kävi päälle, ”Miksi kerroit Bill Moorelle että sinä ja minä olemme olleet sängyssä?” Tähän asti Howe ei koko elämänsä aikana ollut edes puhunut Mooren kanssa, mutta Dotyn järkyttävien syytösten jälkeen hän etsi tämän käsiinsä ja soitti tälle selvittääkseen miksi hän oli käskenyt Dotyn valehdella hänestä. Moore, tottakai, kielsi syytöksen, mutta ’tunnusti’ että hän työskenteli ”MJ-12”:lle, ja ehdotti että he tapaisivat ja vertailisivat muistiinpanoja.
Tällä tavoin Moore kykeni vahvistamaan Dotyn kusetuspaljastuksia ilman, että hän näytti samassa veneessä olijalta. Se oli menetelmä, jota on käytetty koko kusetuksen ajan: tuodaan uskottavia ulkopuolisia kuten Howe ja Lee Graham mukaan ja kierrätetään tekaistua materiaalia heidän keskuudessaan tai pelkästään vilautetaan sitä heille. Hän kykeni obfuskoimaan ”dokumenttien” alkuperän ja saamaan sen näyttämään siltä kuin muut olisivat mukana ”vuodoissa”. Todellisuudessa ”Majestic-12” oli ”Jäynääjät-2”, Doty ja Moore.
Esimerkiksi, Moore antoi kopion ”briiffauspaperista”, jonka Doty oli näyttänyt Howelle, kapteeni Bob ”Condor” Collinsille, joka tämän jälkeen luki siitä osioita puhelimessa Howelle, joka tunnisti sen identtiseksi sen kanssa jonka Doty oli hänelle näyttänyt. Howe vakuuttui yhä enemmän siitä, että aktiivipalveluksessa olevalla upseerilla oli tällainen ”briiffauspaperi” hallussaan, ja siihen mennessä oltiin saatu järjestettyä HBO näyttämään televisiossa Dotyn maatajärisyttävät paljastukset.
”Condor” Collins väitti saaneensa suurimman osan materiaalistaan koskien UFOja, kaapattuja avaruusolentoja ja maanalaisia tukikohtia ilmavoimien everstiluutnantti Ernie Kellerstraussilta, jonka kanssa hän oli palvellut Wright-Pattersonin ilmatukikohdassa. Kellerstrauss on voinut olla upseeri, joka oli väitetysti viettänyt vuoden EBE-1:n kanssa, jonka aikana hän sai tietää, että olento oli perso mansikkajäätelölle. Nyt eläkkeellä oleva ja Daytonissa, Ohiossa elävä ”Hawk” Kellerstrauss kieltäytyy kommentoimasta Collinsin väitteitä.
Yhtä kaikki, kun Moore tuli Denveriin tapaamaan Howea, hän ehdotti että tekisivät yhteistyötä paljastaakseen ”MJ-12”:n paljastukset, ja että Howe tekisi filmin ja hän kirjoittaisi kirjan. Moore lisäsi, että hän aikoi ”rikastua” tästä hommasta. Howe, vakuuttuneena siitä että hänet oli valittu suorittamaan suurta tehtävää valtiolle (vanha kunnon ”Messias”-syndrooma), joka Dotyn mukaan halusi puhua suunsa puhtaaksi UFOista, sanoi että hän halusi ainoastaan suorittaa hänen patrioottisen velvollisuutensa ja saada palkkion tästä.
Sillä aikaa Moore uskoutui Brad Sparksille, jota hän piti asiantuntijana valtion UFO-asioiden käsittelyssä. Moore kysyi Sparksilta mitkä törmänneiden lautasten tapaukset tarjosivat eniten mahdollisuuksia tienata voita leivän päälle, ja Sparks sanoi ajatelleensa Roswellin tapausta, josta Moore oli aiemmin kirjoittanut kirjan, ja se jonka raportoitiin tapahtuneen joulukuussa 1950 lähellä Teksasin ja Meksikon välistä rajaa. Jälkimmäistä tapausta on tutkinut Todd Zechel, joka ensiksi kuuli siitä vuonna 1964 kollegaltaan armeijan turvallisuuspalvelussa, jonka setä oli kuulemma johtanut haltuunottoa. Sparks, Jerome Clarkin kanssa, oltiin pidetty ajan tasalla Zechelin tutkimuksista.
Moore oli saanut haltuunsa kaksi Zechelin kirjoittamaa käsikirjoitusta tapauksesta epäilyttävissä olosuhteissa. Yksi oli peräisin Jerome Clarkilta, jonka kanssa Zechel oli kirjoittanut kirjan. (Clarkin raportoidaan vuotaneen raportti Moorelle kostona Zechelin vetäytymisestä kirjadiilistä, jonka Zechel väittää aiheutuneen Clarkin kieltäytyessä tekemästä omaa osuuttaan hommista.) Toinen, ajantasaisemman raportin Moore sai Harperin ja Row’n länsirannikon toimistolta, ilmeisesti aikeenaan arvioida sen validiteetti.
Joulukuussa 1984 Jaime Shandera, TV-tuottaja ja Mooren ystävä, sai postissa rullan 35mm filmiä, joka sisälsi uuden parannetun ”presidentin briiffauspaperin”. Nopeasti Moore laittoi materiaalin kiertämään hänen tyypilliseen tapaansa legitimoimalla väärennettyjä dokumentteja. Myöhemmin kusetusbriiffauspaperit paljastettaisiin maailmalle täydessä lehdistötilaisuudessa ja ABC-TV:n nimekkäässä ’Nightline’-raportissa Ted Koppelin juontamana (kesäkuussa 1987) sekä muissa ohjelmissa.
Ei tule yllätyksenä, että briiffauspapereissa oli uhrattu paljon tilaa Mooren lempitapauksen validointiin, vuoden 1947 Roswellin tapaus, ja ainoastaan hätäinen palsta vuoden 1950 tapaukselle. Moore lisäksi ilmaisi kädenliikkeellään sen miten vuoden 1950 törmäys oli kuvattu. Zechelin varhainen raportti tästä, joka on kirjoitettu vuonna 1978, sijoitti sen lähelle Laredoa, Teksasiin, kun taas hänen päivitetty raporttinsa, joka on kirjoitettu 1982, väitti sen tapahtuneen lähellä Del Rioa, Teksasissa, lähes 400 mailin päässä Laredosta. Kahdessa raportissa oli myös eroja päivämäärissä, ensimmäinen sanoi sen tapahtuneen joulukuun 7. päivä 1950, ja toinen puhui joulukuun 5. päivästä 1950.
Moore ratkaisi nämä ristiriidat jakamalla erot puoliksi, sanoen että törmäyspaikan sijainti oli ”El Indio-Guerrero”, joka on puolivälissä Laderoa ja Del Rioa, ja päivämääräksi hän sanoi joulukuun 6. päivä 1950, tasan tarkkaan kahden päivän välissä. Mutta jakomenetelmä ei ollut niin inspiroiva kuin Mooren kuvaus lentävästä lautasesta ”melkein kokonaan tuhoutuneena”, lisäten että vähäiset romut mitä jäivät jäljelle vietiin Sandian laboratorioon.
On melkein mahdollista kuvitella Mooren häikäilemätön mieli luuppaamassa kun hän loi briiffauspaperin. Hän oli alkanut vihata Zechelia koska CAUSin perustaja oli uskaltanut kritisoida Roswellin tapauksen raporttia, jonka Jerome Clark oli julkistanut, lisäksi hän oli kuullut Clarkin syyttävän Zecheliä hänen avioliittonsa hajoamisesta — ex-rva Clark oli ilmeisesti luottanut Clarkin/Zechelin kirjan nostavan heidät pois köyhyysrajalta. Joten Moore rationalisoi myrkkynsä ja ohjasi sen Zechelin lempitapausta kohti. ”Hoidan hänet”, voi Mooren kuulla vannovan, ”poltan hänen lautasensa”.
Koko härdellin ajan Moore jätti useita vihjeitä ilmaistakseen hänen mukanaolonsa briiffauspaperin luomisessa — melkein huutaen ”Pysäyttäkää minut ennen kuin huijaan uudestaan!” Eräs esimerkki tästä on artikkeli ’Fate’-lehdessä, jonka Jerome Clark on kirjoittanut aikana, jolloin Clark oli edelleen hynttyyt yhdessä Mooren kanssa. Clark oli ihailtavasti kertonut tarinan siitä miten briiffauksen ”dokumentit” olivat tulleet valoon. Moore sanoi niiden löytyneen hänen majoittuessaan motellin huoneessa, kun ”tasan kello viisi” joku koputti ovelle, ja mies ilmaantui nivaska kainalossaan. Hän sanoi Moorelle, että hänellä oli 17 minuuttia aikaa tehdä mitä tahansa hän halusi sillä mitä hänelle annettaisiin. Hän voisi kopioida sen, mutta ei pitää sitä itse. Moorella oli kamera ja hän teki parhaansa. Dokumentin, jonka piti esittää briiffauspaperia, kertoi juuri valitulle presidentti Jimmy Carterille MJ-12:sta, Project Aquariuksesta, pienistä vihreistä miehistä ja kaikesta muusta.
Voisiko nämä olla ne samat 35mm valokuvat jotka ilmaantuivat Shanderan postilaatikkoon? Kun ilmiselvät todisteet Mooren syyllisyydestä tuotiin Clarkin huomioon, hän nopeasti alkoi puolustaa kaveriaan. ”Ei, se oli eri briiffauspaperi”, Clark väitti. Aijaa? Mitä sitten tapahtui sille briiffauspaperille, Jerry?
Tottakai tähän mennessä Moore oli alkanut etäännyttää itseään Rick Dotysta, koska oli käynyt ilmiselväksi useille ihmisille, jotka Dotyn kanssa olivat olleet tekemisissä, että hän oli häpeilemätön, pakonomainen valehtelija. Moore ei sanoutunut Dotysta irti, kuitenkaan, hän pelkästään yritti muuttaa ”Falcon”-identiteettiään joksikin muuksi, sanoen Clarkille että ”Falcon” oli oikeasti joku DIA:n työntekijä. Kiinnostavaa kyllä, uusi ”Falcon” sattui juuri kertomaan Moorelle samat asiat kuin vanha ”Falcon”, ainoastaan parrasvalot olivat nyt oletettavasti osoitettu muualle kuin Dotyyn.
Samalla tavalla, kun ruohonjuuritason tutkijoille alkoi selvetä, että Paul Bennewitz oli henkisesti sairas ja hänen informaationsa epäluotettavaa, Moore häikäilemättä väitti olevansa disinformaatioagentti, joka oli saanut tehtäväkseen vakoilla ja hämätä Bennewitzia. Oletettavasti tätä perusteli se, että Bennewitz oli törmännyt joihinkin suuriin UFO-salaisuuksiin, mutta kuten olemme nähneet, Bennewitzin havainnot olivat pelkästään hänen oman mielensä tuotoksia. Todellisuudessa Moore otti käyttöön ”salainen agentti”-kantansa suojellakseen Dotya ja antaakseen itselleen mahdollisuuden puhua hänen viattomuutensa puolesta tulevaisuudessa, jos kukaan osoittaisi hänen ”presidentin briiffauspaperin”, ”MJ-12”:n tai ”Aquarius”-dokumenttien olevan täyttä paskaa. Eli, hän kykenisi aina väittämään, että hän ”vain totteli käskyjä”, paljon samaan tapaan kuin natsit tuotiin oikeuden eteen sotarikoksista.
On niitä, jotka epäilemättä jatkavat sen väittämistä, että kaikki tämä on suuren salaliiton seurausta, jolla levitetään väärää tietoa, johdetaan harhaan ja hämmennetään Maccabeeta, Moorea, Linda Moulton Howea, rahastoa ja koko loppu ufologian alaa. Saatavilla olevat todisteet selvästi viittaavat siihen, että Moore ja Doty tekaisivat MJ-12-kusetuksen itsenäisesti ja melkein varmasti oman henkilökohtaisen etunsa hyväksi. Meidän mielestämme ei ole paljoakaan epäilystä siitä, että mitä enemmän ja enemmän tätä suurta kusetusta romahtaa hänen niskoilleen, Moore tulee vetäytymään lisää hänen ”kontrolloitu agentti” -persoonansa taakse ja jättämään sen hänen höplästä vedettyjen seuraajiensa hommiksi selvittää asiat.
Huomattavaa kyllä, jopa sen jälkeen kun Moore teki tunnustuksensa Las Vegasissa (asianmukainen paikka) kiitos Maccabeen vaikutusvallan hän silti kykeni saamaan itsensä ja Dotyn näyttämään autenttisilta sankareilta Whitley Strieberin (Majestic) ja Howard Blumin (Out There) kirjoissa. Jopa huippukirjailija Sydney Sheldon on ottanut osaa tämän amerikkalaissankareiden parivaljakon ylistykseen, joista yksi oli ”tunnustanut” ajaneensa viattoman miehen hulluksi.
Oikea hatunnosto Hitlerin päiväkirjojen luojalta ja Howard Hughesin huijauksen kirjoittajalta Clifford Irvingiltä olisi ollut hitosti enemmän paikallaan.
Puhuaksemme totta koko valitettava sekasotku on hyvä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun sallii kettujen päivystää kanalan ovella. Ufologia, joka elää vanhan ”älä kuule pahaa; älä näe pahaa; älä puhu pahaa”-sanonnan mukaan mitä muihin lempitapauksiin tulee, piehtaroi huijauksissa ja väärässä informaatiossa tämän seurauksena. Mutta se ei olisi niin lannistavaa jos tätä kaikkea ei syydettäisi kansalle kirjojen, TV-sarjojen ja luentojen muodossa.
Ainoat johtavat ufologit, jotka ovat käyttäytyneet vastuullisesti tämän koko hässäkän aikana, ovat olleet CAUSin Greenwood ja Fawcett. Heidän vastoinkäymisistään heitä on pilkattu, vihattu, manattu ja pelkästään jätetty huomiotta muun ufologian alan sekopäisinä ostaen Mooren petkutuksista kertovia kirjoja. Tällä tutkimusalalla kusetuksia juhlitaan ja vastaansanojat lähetetään saunan taakse.
Lokki & Pelikaani
Tri. Maccabeen (lokki, engl. ”SEA GULL” Bill Mooren typerässä Aviaryssa) aktiviteetti ja käytös koko MJ-12 -tapauksen ajan tulee nyt asettaa kriittiseen valoon uudelleen. Miten paljon hän oli mukana levittämässä MJ-12 -huijausta? Miten paljon vaikutusta Ron Pandolfilla (”PELIKAANI”) on ollut hänen käyttäytymiseensä tässä koko jutussa?
Tri. Maccabee julkaisi tutkielman otsikolla ’UFO Landings Near Kirtland AFB or Welcome to the Cosmic Watergate’ vuonna 1985. Tämä raportti oli kirjoitettu yhdessä Bill Mooren kanssa ja painettu FUFORin toimistossa. Raportti on tutkimus väitetystä tapauksesta, joka on kuvattu Kirtlandin laskeutumisdokumentissa päivämäärällä syyskuun 9. 1980, jonka on julkaissut HQ/AFOSI. Huolellinen tarkastelu dokumenttia ympäröivistä olosuhteista (ja Maccabeen omasta raportista) näyttävät selvästi, että dokumentti on Dotyn tekaisema. Tri. Maccabeen ilmeinen tuki Kirtlandin dokumentille on antanut painoarvoa Dotylle ja hänen väärille väitteilleen kriittisellä hetkellä. Jos tri. Maccabee olisi paljastanut Dotyn tässä kohtaa, paljon aikaa ja vaivaa olisi säästynyt UFO-tutkijoilta. Tri. Maccabee nyt henkilökohtaisesti myöntää, että koko MJ-12 -hässäkkä on mahdollisesti huijaus. Hän oikeuttaa tämän kantansa tarjoamalla tukea MJ-12 -tutkimukselle esittämällä, että on olemassa salainen kontrolliryhmä, MJ-12 ”millä nimellä tahansa” niinkuin hän sitä kuvaa. Ilmeisesti yksityiskohdat eivät ole tärkeitä. Milloin Maccabee tiesi, että MJ-12 -materiaali oli väärennettyä, oliko se ennen kuin hän antoi Stan Friedmanille $16,000 rahastolta?
Tulee huomauttaa, että rahasto hylkäsi Todd Zechelin yksityiskohtaisen ehdotuksen haastaa CIA uudelleen oikeuteen FOIAn alaisuudessa muutama vuosi sitten. Zechel oli luonnostellut suunnitelman iskeä kiinni 15 tuhanteen dokumenttiin, joista Maccabeen ystävä Kit Green oli puhunut, ja hän oli pyytänyt $500 etumaksua saadakseen homman pyörimään, käyttäen taitavaa asianajajaa joka oli suostunut vapaaehtoisena tekemään juridisen työn. Rahasto nopeasti hylkäsi Zechelin ehdotuksen, mutta myöhemmin antoi $16,000 Stan Friedmanille yrityksenään osoittaa MJ-12 -dokumentit oikeiksi. Valitettavasti meidän on pakko tarkastella tri. Maccabeen motiiveja uudestaan. Meidän on kysyttävä olivatko hänen CIA-kontaktinsa olleet mitään mieltä tästä (tai mistään) päätöksistä koskien ehdotuksia. Tämä mielipide ei välttämättä ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Mieti skenaariota, jossa Maccabeen CIA-kontaktit ilmaisevat hienovaraisesti Maccabeelle, että on saattanut olla MJ-12, tämä on voinut riittää vaikuttamaan hänen päätökseensä antaa niin suuri stipendi. Toisaalta kuka tietää mitä CIA on mieltä Maccabeen Zechelin vaatimattoman ehdotuksen hylkäyksestä.
Viimeiset jälkiliukkaat
Tiivistelmänä sanottakoon, Moore juoksee ympäriinsä antaen hassuja koodinimiä kaikille tapaamilleen ihmisille, jotka jollain tavalla ovat yhteyksissä valtioon, vähän samalla tavalla kuin 10-vuotias poika joka leikkii vakoojaa. Kenelläkään näistä ihmisistä ei ole mitään suoraa tietoa UFO-tapahtumista, perustuen siihen mitä me olemme nähneet, ja suurimmaksi osaksi he vain toistelevat tai kierrättävät tarinoita, jotka Moore ja Doty alunperin ovat sepittäneet. Moore käyttää niitä luomaan mystiikan auran ympärilleen ja sekoittamaan hänen ”löydöksiensä” tekaistua luonnetta.
Dotylla ilmeisesti on historiaa rahavaikeuksissa, ja Maccabeen mukaan hänet heitettiin pois AFOSIsta, alennettiin kokiksi ja lopulta pakotettiin pois ilmavoimista. Ilmeisesti hänen ufologian alalle tulemisensa johtui osittain huonosta käytöksestä, ja ottaen huomioon monien ufologien halukkuuden uskoa villejä tarinoita, hän kykeni manipuloimaan niiden uskottavuutta suurempia etuja ja kunniaa saavuttaakseen, mikä olisi ollut mahdotonta muualla.
Ja kuitenkin Dotyn uskottavuuden romahtamisen (tai sen olisi pitänyt romahtaa) jälkeenkin ja Moore itse oli ”myöntänyt” levittävänsä väärää informaatiota, he olivat, vuoden 1991 lopulla, kykeneväisiä jälleen yhteen vedätykseen.
Ilmoituksessaan päivämäärällä lokakuun 25. 1991, Moore pyysi FOCUS-uutiskirjeensä tilaajia lähettämään hänelle 25 dollaria saadakseen ”ilmaisen kopion” kirjasta, jota hän kirjoitti Dotyn ja Jaime Shanderan kanssa. Kirjaa tarjottiin tilaajalahjana. Tämän ”ilmaisen kirjan” oli tarkoitus tulla ulos tammikuussa 1992, nimellä ”The Scientist, the Government & UFOs…Personal Recollections of the Paul Bennewitz Affair…A Case Study in Disinformation.” Seiskalehden kaltaisessa huumassa Moore hehkutti ennakolta kirjaa näin: ”Valtion salailu; väärä informaatio; UFO-abduktiot; avaruusolentojen maanalaiset tukikohdat; salaiset sopimukset avaruusolentojen kanssa; suunnitelmat ottaa haltuun ja orjuuttaa Maapallo; Dulce, New Mexico; Groom Lake/Area 51, Nevada; omituiset tapahtumat Kirtlandin ilmatukikohdassa; salaiset agentit; salaiset operaatiot; mystiset radiolähetykset; harmaat avaruusolennot; blondit avaruusolennot; ja paljon paljon muuta!”
Ilmeisesti sadat höynäytettävät lähettivät 25 dollaria, mikä osoitti P.T. Barnumin jälleen oikeaksi. Ja tottakai he kaikki jäivät nuolemaan näppejään: FOCUS ilmeisesti meni konkkaan, ”ilmainen” kirja ei koskaan tullut markkinoille ja Moore seuraavaksi esiintyi FAR OUT -lehden ”vastaavana päätoimittajana”, jota Larry Flynt julkaisi (joka myös julkaisee Hustler lehteä), jossa hän alkoi julkaista artikkeleja eräiden hyvien ystäviensä kuten Bruce Maccabee kanssa.
Ehkäpä Moore, nyt kun hän oli päässyt oikeisiin töihin, palauttaisi rahat. Mutta voit luottaa siihen yhtä paljon kuin voit luottaa siihen, että hän tulee tekemään jälleen kerran viimeisen tunnustuksen — joka auttoi luomaan yksittäisen suurimman huijauksen ufologian alalla.
On tärkeää huomata tässä, että tätä kaikkea ei tule nähdä tribuuttina Bill Mooren huijauskyvyille vaan enemmänkin tri. Maccabeen (ja näin myös FUFORin) samanaikaiselle suhteelle CIA:han. Oliko tri. Maccabeen tuki Moorelle ja MJ-12:lle yksinkertaisesti johtunut huonosta arviointikyvystä?
Gulf Breeze
Yhdelläkään henkilöllä ei ole suurempaa vastuuta Gulf Breezen tapauksen edistämisessä ufologian alalla, ja mahdollisesti myös kansalle mainostamisessa, kuin tri. Bruce Maccabeella. Tri. Maccabee oli eräs varhaisimmista ja myös äänekkäimmistä tapauksen puolestapuhujista. Hänen tekninen arvionsa tapauksen valokuvatodisteista oli pakonomainen ja painotti, että huijausselitykset eivät olleet todennäköisiä johtuen suurista teknisistä vaikeuksista, jotka kohtaisivat tällaisten valokuvien väärentäjää. Kuitenkin aivan liian pitkän ajan- ja resurssien haaskauksen jälkeen vakavimmat tutkijat ovat tulleet johtopäätökseen, että kyseessä on kuin onkin huijaus.
Tulee myös kyseenalaistaa tri. Maccabeen henkilökohtainen ja ammatillinen arviointikyky hänen tapauksessaan. Oliko hän emotionaalisesti osanottajien mukana (hän ystävystyi läheisesti Ed & frances Waltersin kanssa tutkimuksen aikaan) ja sitten salli tämän mukanaolon häiritä hänen kriittistä ajatteluaan? Vai, onko hänen tekninen kykynsä analysoida valokuvatodisteita oikeasti niin huono? Ottaen huomioon hänen silloin jatkuvan suhteensa Ron Pandolfiin CIA:ssa (ja hänen saamaansa briiffiin tiedustelu-upseereilta tapauksesta), voisi spekuloida että tri. Maccabeen julkinen tuki hänen tapaukselleen on saattanut saada rohkaisua hänen tiedustelukontakteiltaan. Tämä varmastikin palvelisi CIA:n intressejä pitää vakava UFO-tutkimus pois kansan piiristä. On tärkeää huomata, että Pandolfi on esittänyt muille, että hän pitää Ed Waltersia ”täytenä huijarina”.
Me esitämme, että vaikka tri. Maccabee on rehellinen tapauksen asianajaja siinä mitä hän pitää teknisenä meriittinään, on silti epäasianmukaista häneltä pitää minkäänlaista salaista suhdetta CIA:han ottaen huomioon hänen asemansa Fund for UFO Research -rahastossa ja julkisena (media-) persoonana joka hänellä tämän aihepiirin tiimoilta on.
Häpeällinen suojatti
Tri. Maccabee pitää myös yllä suhdetta Robert Oechsleriin, mieheen jonka motiivit alalla ovat parhaimmillaankin arveluttavat. Hän on joskus ollut mukana käytännössä kaikissa ufologian alan aspekteissa. Oechsleria on kutsuttu pelleksi, huijariksi ja jopa petosten tehtailijaksi (vuonna 1991 hän yritti ottaa tuolloisia ystäviään UFO-tutkimuksen alalla jonkin sortin hämärään pyramidihuijaukseen, jossa osanottajat lähettivät hänelle rahaa FedExin kautta — välttääkseen liittovaltion postihuijauslain — sanoen ainakin yhdelle mukanaolijalle, että hän aikoi tehdä rahaa satoja tuhansia dollareita). Oechsler esittäytyy nimikkeellä entinen ”NASA Mission Specialist”, ja hän on osallistunut tri. Maccabeen kanssa Gulf Breezen materiaalin valokuva-analyysiin.
Oechsler on myös tehnyt liudan fantastisia väitteitä koskien hänen väitettyjä löytöjään valtion salaisista UFO-projekteista, mm. toimiva antigravitaatiohuone, sofistikoitunut alienien vastainen puolustusjärjestelmä, laaja ohjelma jolla kouluttaa kansaa UFO-ilmiön todellisuudesta ja muita tässä liian raskaita väitteitä esitettäväksi. Nämä ”löydökset” Timothy Good julkaisi hänen kirjassaan ”Alien Liaison” Englannissa, ja tuoreemmassa kirjassa ”Alien Contact” USA:ssa. On käytännössä varmaa, että suurin osa ellei jopa kaikki Oechslerin väitteet ovat huijausta, ja hän on läheisesti uskoutunut Walt Andrusille, MUFONin kansainväliselle johtajalle, että hän on tekaissut päästään ainakin jotain materiaalia.
Tuoreemmalti Oechsler on liitetty ”Guardianin” tapaukseen (joka liittyi UFOn haaksirikkoutumiseen Ontariossa, Kanadassa). Välittömästi käy selväksi kenelle tahansa, joka Guardian-filmiä katsoo tai lukee mukana tulevia dokumentteja (jotka kuvaavat jonkinlaisen liiton pahojen alieneiden ja Kiinan kommunistien välillä), että tapaus on erittäin huonolaatuinen vedätys, joka ei ansaitse edes keskimääräisen amerikkalaisen lukio-oppilaan huomiota.
Voitaisiin väittää, että jos on olemassa virallinen politiikka jonka varjolla mustamaalataan ja debunkataan, olisi tasan tarkkaan tämän laatuista informaatiota joka on tiedustelupalvelujen intresseissä julkaista. Se palvelisi heidän intressejään kun Oechslerin kaltaiset opportunistit tai rehelliset mutta ylenpalttisen hyväuskoiset ihmiset kuten Linda Moulton Howe toimivat massamedian pääasiallisina kontakteina tämän aihepiirin parissa.
Tri. Maccabee on tehnyt ainakin yhden matkan Ontarioon tutkimaan tapausta. Ei ole tiedossa antoiko Fund for UFO Research rahaa tähän tutkimukseen. Oechsler on tehnyt ainakin 5 matkaa alueelle — jälleen ei ole tiedossa onko Fund for UFO Researchin rahoja kulutettu tällaiseen.
Kaikkein tärkein pointti tässä ei ole se, että Oechsler myy materiaaliaan televisio-ohjelmille kuten ’Unsolved Mysteries’ tai ’Sightings’, vaan se, että tri. Maccabee selvästi tukee tapauksen oikeellisuutta. Tri. Maccabee puhui hyvää Guardian-videon autenttisuudesta ainakin yhdessä televisio-ohjelmassa ja suuren yleisön edessä UFO-konferenssissa Silver Springsissa. Jälleen kerran olemme pakotettuja kysymään onko tri. Maccabeen menneet UFO-briiffaukset CIA:lla vaikuttaneet asiaan. Me (veronmaksajina) toivomme hänen säästävän satojen CIA-henkilöiden aikaa olemalla puhumatta ”Guardian”-asiasta. Kuva siitä miten CIA-työntekijät kuluttavat tunteja yrittäen löytää viitteitä kommunistisen Kiinan avaruusolentoyhteyksistä on pelottava.
Operation Right to Know
Operation Right to Know on suhteellisen uusi UFO-ryhmittymä, joka pyrkii lopettamaan UFO-informaation salailun. He pyrkivät keräämään julkusta tyjea tavoitteilleen suoralla poliittisella toiminnalla. Tämä ryhmä järjesti pienen, mutta hyvin menneen mielenosoituksen vuonna 1992 Valkoisen Talon edustalla ja suunnitteli paljon suurempaa vuodelle 1993 (myöskin Valkoisen Talon luona) pidettäväksi samaan aikaan vuosittaisen MUFONin symposiumin kanssa Richmondissa, Virginiassa. Fund for UFO Researchin jäsenet olivat vahvasti tällaista mielenosoitusta vastaan. Oli raportoitu, että rahasto halusi lannistaa MUFONia ottamasta osaa tällaiseen miekkariin. Vaikka mielenosoitus pidettiin ja se meni hyvin, me voimme vain spekuloida miten paljon suurempi impakti sillä olisi ollut mikäli enemmän ihmisiä olisi tullut paikalle MUFONin tukiessa sitä virallisesti. Esiin tuodut vasta-argumentit (pääosin Fred Whitingin suulla) olivat mukamas perustuneet filosofisiin argumentteihin. Mutta ottaen huomioon tri. Maccabeen suhteen CIA:han, todelliset syyt tälle vastustukselle ovat kyseenalaiset.
Selvä & olemassaoleva vaara
Ehkäpä yksittäinen kaikkein häiritsevin episodi tri. Maccabeen CIA-yhteyksiin liittyen oli hänen pitkäaikaisen ystävän Larry Bryantin erottaminen Fund for UFO Researchista. Larry Bryant, toinen rahaston perustajista, oli läsnä tapaamisessa kun Maccabee paljasti, että Bryant on saanut FBIS:n (Foreign Broadcast Information Service) käännökset CIA:lta ja lähettänyt tietopyynnön virastolle toisesta UFOihin liittyvästä FBIS-raportista. Jostain syystä Bryantin pyyntö suututti CIA:n, ja Maccabee sai sapiskaa Pandolfilta, joka sanoi että Bryantin teko ”voisi vaarantaa rahaston suhteen CIA:han”. Pian tämän jälkeen Bryant sai ”Hyvä hra Bryant”-kirjeen Maccabeelta, joka lopetti Bryantin jäsenyyden rahastossa.
Surullista kyllä tämä vaikuttaa olevan jälleen yksi esimerkki Maccabeen suuremmasta CIA-suhteensa arvostuksesta kuin mitä hän arvostaa ystäviä ja pitkäaikaisten tuttujen kuten Larry Bryant palveluksia, miehen jonka saavutukset salailunvastaisena aktivistina ovat 35 vuoden omistautumisen tulosta, saavutusten jotka usein aiheuttivat hänelle itselleen suurta vaaraa ja kuluja.
Maccabee vedättää FUFORia
Ilmeisesti samaan aikaan kun Maccabee oli kovalla vaivalla briiffaamassa CIA:n ukkoja UFO-asioissa, hän ei katsonut tarpeelliseksi olla yhtä höveli muita Fund for UFO Researchin jäseniä kohtaan. Muiden rahaston jäsenten mielipidettä kyseltäessä koskien Maccabeen tiedustelukontakteja käy ilmi, että kukaan rahaston jäsenistä ei ollut täysin tietoinen hänen tekemisistään Pandolfin kanssa. Jotkut jäsenet tiesivät, että hän oli tehnyt avauksia CIA:lle ja toiset olivat juuri ja juuri hajulla hänen kontakteistaan ja briiffeistään, mutta kukaan ei tiennyt näiden kontaktien koko laajuutta.
Kun Maccabeen aktiviteetit CIA:n kanssa tuotiin Richard Hallin huomioon, joka oli rahaston juuri valittu uusi puheenjohtaja, Hall sanoi että hän ja pari muuta johtoryhmän jäsentä olivat yrittäneet sanoa Maccabeelle ettei enää tee CIA:n kanssa mitään. Hall oli yhtä mieltä, että Maccabeen CIA-kontaktit antaisivat epäasianmukaisen kuvan ja olisivat selvä intressiristiriita. Hall sanoi myös, että hän oli yhtä hämillään joistain UFO-tapauksista joita Maccabee oli mainostanut, kuten Gulf Breeze ja ”Guardian”-tapaus.
Hall sanoi, että Maccabeen näkemykset eivät enää edustaneet rahaston johtoryhmän näkemyksiä, ja antoi ymmärtää, että hän joutuisi tekemään asioita pannakseen poikki rahaston ja tiedusteluyhteisön väliset siteet.
Lopputiivistelmä
Ilmeisesti kaikki mitä Maccabee on saanut 14 vuoden yhteistyöstä CIA:n kanssa on kourallinen FBIS:n käännöksiä venäläisistä uutisista, jotka kertoivat venäläisistä UFO-havainnoista. Nämä samat raportit CIA on mitä ilmeisimmin vuotanut amerikkalaismediaan, mahdollisesti aikeenaan häpäistä neukkuja. Saman tyyppistä ja laatuista infoa voidaan saada yksinkertaisesti katsomalla CNN:ää. Varsinaisen FBIS:n käännökset on saatavilla alueittain National Technical Information Servicen kautta usean sadan dollarin vuosittaisella tilaajahinnalla, eikä vaadita mitään erikoiskontakteja.
Me esitämme, että tri. Maccabeen on epäasiallista sekä henkilönä että Fund for UFO Researchin edustajana pitää minkäänlaista salaista suhdetta CIA:han. On epäasiallista rahastolle esittää kiillotettua kuvaa valtion UFO-informaation salailun menneisyydestä ja nykyisyydestä kun tri. Maccabeella on tämä käynnissä oleva salainen dialogi CIA-työntekijöiden kanssa. On epäasiallista rahastolle esittää todisteita valtion UFO-salailusta ja kutsua ihmisiä astumaan julkisuuteen sellaisten tapausten tutkimuspyynnöillä kun yksi rahaston huippuviranomainen on briiffaamassa CIA-virkamiehiä viimeisimmistä juonenkäänteistä. Miten rahastoon voidaan luottaa niiden yksityishenkilöiden etujen tai yksityisyyden suojelussa, jotka pyrkivät vastustamaan CIA:lle tietojen vuotamista, kun sen kaikkein tärkein jäsen on toistuvassa kontaktissa CIA:n tiede&teknologiaosaston työntekijöihin? Me vetoamme Fund for UFO Researchin vastuullisiin jäseniin ryhtyä asianmukaisiin toimiin.
Associated Investigators Group
Associated Investigators Group on asialleen omistautunut tutkimusryhmä, joka etsii totuutta erilaisten hämmentävien aiheiden tiimoilta, mm. USA:n valtion mukanaolo UFOissa, ja sitten kommunikoi nuo faktat vastuullisille tutkijoille ja/tai kiinnostuneille tarkkailijoille.
Useilla ryhmäläisillä on huomattava kokemus ammattitutkimuksesta, joko valtion leivistä tai siihen liittyvältä siviilialalta. Kukaan ei tällä hetkellä ole millään tavalla kytköksissä mihinkään valtion virastoon, ja he ovat täysin riippumattomia mistään muusta ryhmästä tai näkökannasta.
Jäseneksi on mahdollista päästä vain kutsulla. Vaikka tällä hetkellä jäsenet toivovat tulevansa tunnetuiksi vain pseudonyymeillä, vakuutamme että heidät identifioidaan kun luottamukselliset tutkimukset saadaan päätökseen.
Suurimmaksi osaksi tämä raportti perustuu haastatteluihin tai keskusteluihin raportissa mainittujen henkilöiden kanssa, ja ne on esitetty niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuin mahdollista. Jos virheitä esiintyy, mikä on epätodennäköistä, ne ovat todennäköisesti seurausta henkilöiden itsensä väärintulkinnasta.
Tulevaisuudessa haluaisimme keskittyä seuraaviin aiheisiin:
Haaksirikkoutuneet lautaset
Mielenhallinta
CIA:n UFO-projektit
Me toivomme, että annatte meidän mennä eteenpäin ja ette haaskaisi aikaanne tai energiaanne yrittämällä haitata tutkimuksiamme yrittämällä arvata identiteettejämme tai vaivaamalla ihmisiä, jotka voivat olla tai eivät ole mukana.
Associated Investigators Group
Director of Operations
Dr. Christopher Syn
Investigators
Roger Thorndike, Senior Investigator
Christian Anderson
Frederick Tebor
Dibbs Weem
Consultants
Alonzo Cushing Sir Edmund Hasty
John Taine, Ph.D Vic Armando
Bruno Zimmerman Major (ret.) Max Wax
Threwpe Daniels Stacy Rockson
Legal Advisor
David Mantell, Esq.
Tämän Aquarius-projektia käsittelevän tekstin on kirjoittanut Christian P. Lambright. Se havainnollistaa Richard Dotyn osuutta UFO-tutkijoiden harhaanjohtajana aikana, jolloin elektroniset kommunikaatiovälineet mahdollistivat keskustelufoorumien pitämisen ensi kertaa ja tiedon levittämisen tätä kautta 1980-luvulla, ja jolloin kertoman mukaan Richard Dotyn aktiivinen rooli väärän tiedon levittäjänä on ollut suurimmillaan.
On sanottu, että on kolmenlaisia ihmisiä, niitä jotka saavat asioita aikaan, niitä jotka katsovat kun ne tapahtuu ja niitä jotka miettivät mitä tapahtui. Suntuu siltä, niinkuin mikään ei kuvaisi paremmin UFO-aiheesta kiinnostuneita. Viimeaikainen haloo koskien väitettyä projektia nimeltä ”AQUARIUS” sekä kontrolliryhmää nimeltä ”MJ-12” tuntuvat loistavilta esimerkeiltä siitä hämmennyksestä, joka seuraa kommunikaation puutteesta osapuolten välillä. Onko UFOja käsittelevää projektia nimeltä AQUARIUS olemassa? Kuka ensinnä sai tietää, että sellainen on olemassa? Jos on olemassa dokumentaatiota, joka tukee ”MJ-12” ryhmän olemassaoloa, niinkuin jotkut esittävät, silloin miksi se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja? Nämä ovat kysymyksiä joihin tulee vastata ennenkuin yritetään arvioida ongelmaa.
Kuten kuka tahansa salapoliisi voi kertoa, motivaatio on avuksi selvitettäessä mitä tahansa rikosta tai mysteeriä. Kuka saisi etua tilanteessa? Ehkäpä hieman tämänkaltainen ajattelu auttaisi ratkomaan nykyistä AQUARIUS/MJ-12:n mysteeriä. UFOihin liittyvän AQUARIUS-nimisen projektin paljastus ensi kerran ilmaantui niinkutsutussa ”NASA-telexissa” [AQUARIUS.DOC]. Tämän väitetään olevan aito dokumentti, joka kuvaa useita valokuvafilmejä, jotka liittyvät Kirtlandin ilmatukikohdassa tapahtuneisiin asioihin sekä Paul Bennewitzin tapaukseen. Kuten asioista eniten tietoiset ihmiset tietävät, tämä dokumentti kertoo varsin paljon mielenkiintoista tietoa liittyen viranomaisten UFO-kiinnostukseen, ja mainitsee projektin nimelt AQUARIUS sekä jotain nimeltä ”MJ-12”. Kuitenkin useita keskeisiä osia tästä dokumentista poistettiin joko alkuperäisen lähettäjän tai vastanottajan kädellä. On kiinnostavaa huomata, että dokumentista on olemassa uudelleenkirjoitettu versio, joka kiertää ympäriinsä ja jossa poistetut osat ovat tallella, mutta mitään selitystä ei anneta sille kuka kirjoitti dokumentin uudelleen tai miten aiemmin poistetut osat saatiin tietoon.
On raportoitu, että Peter Gersten on näyttänyt tämän dokumentin vuonna 1983 ja niin vaikuttaisi siltä, että se on ollut liikenteessä ainakin useita vuosia. Mutta jos Gersten oli alkuperäinen vastaanottaja, hän ei ole paljastanut sitä mistä hän on saanut sen tai keneltä. Tämä dokumentti näyttää olevan läheisessä yhteydessä Kirtlandin ilmatukikohdan tapahtumiin vuonna 1980 siten kuin Bennewitz ja ilmavoimien kiinnostus UFO-havaintoihin tukikohtien yllä siinä mainitaan. Voisiko tämän dokumentin julkaisiu liittyä Kirtlandin tapauksesta kertovien dokumenttien julkaisuun? [KIRTLND1.DOC, KIRTLND2.DOC] William Moore on sanonut, että hänelle annetoi nimetön lähde ensimmäiset Kirtland-dokumentit ensimmäisenä Washington DC:ssa alkuvuonna 1982. Ja että monia huhuja on liikkunut Mooren ja Gerstenin välisistä kiivaista kiistoista liittyen siihen miten Gersten sai nämä dokumentit haltuunsa. Huhut sikseen, jos Moore sai dokumentit vuosi sen jälkeen kun tapaukset sattuivat, silloin kenellä tahansa joka hänelle ne antoikin on pakostakin ollut pääsy joko AFOSIn tietoihin Washingtonissa tai alkuperäisen lähettäjän tietoihin Kirtlandissa. On viitteitä siitä, että William Moore sai kopionsa Richard Dotylta, AFOSIn erikoisagentilta Kirtlandissa. Toiset lähteet ovat myös raportoineet, että Doty oli mukana pyrkimyksissä saada tämänluonteista informaatiota ulos tietyille henkilöille tuntemattomista syistä. Ja niin vaikuttaa mahdolliselta, että Doty oli vastuussa Kirtlandin dokumenttien lähettämisestä ja mahdollisesti ”NASA-telexin” lähettämisestä, sillä hän olisi ollut asemassa saada käsiinsä sellaista informaatiota. Kaikesta huolimatta jäisi vakavien UFO-tutkijoiden käsiin pyrkiä varmentamaan josko dokumenteissa esitetty informaatio on validia, tai väärää.
Kiinnostuksen lisääntyessä AQUARIUSta ja MJ-12:ta kohtaan, useita tietopyyntöjä lähetettiin eri valtion virastoille joilla saada informaatiota näistä aiheista, mutta niinkin myöhään kuin 1986 johtavat ufologian alan henkilöt ovat olleet vakuuttuneita siitä, että dokumentti oli väärennös ja AQUARIUS-projektia ei ollut koskaan olemassa. Vuonna 1985 olin lähettänyt useita tietopyyntöjä valtion virastoille ja pyytänyt informaatiota kolmesta projektista: Sigma, Snowbird & Aquarius; sekä mitä tahansa informaatiota MJ-12:n tai Majestic-12:n sitten liittyikään. Erityisesti en maininnut mitään yhteyttä tai kiinnostusta UFOihin näissä pyynnöissä. Poislukien NSA, jokainen saamani vastaus kielsi minkäänlaisen informaation näistä aiheista. Vaikka niissä sanottiinkin, että Sigma ja Snowbird ”eivät olleet tämän viraston projekteja”, ja että heillä ei ollut tietoa MJ-12:sta, he arvioivat, että etsintäkulut kaikelle informaatiolle AQUARIUS-projektiin liittyen olisivat $15,000! Vaikuttaisi siltä, että kyseessä oli varsin suuri projekti. Useiden selventävien tietopyyntöjen, sekä pyynnön saada pelkästään ensimmäinen dokumentti jossa projekti laitettiin käyntiin, jälkeen NSA sanoi että projekti ei käsitellyt ”UFOja” ja että koska en maksaisi kuluja, he eivät tekisi pyynnölleni mitään. Tämän jälkeiset vetoomukset ainoastaan selvittivät sen, että AQUARIUS oli luokiteltu Huippusalaiseksi ja että minkään osan julkistaminen voisi olla ”suureksi vaaraksi kansalliselle turvallisuudelle”. [AQUANSA.DOC]
Useat henkilöt ovat pitäneet NSA:n lausuntoa siitä, että AQUARIUS ei käsittele UFOja pelkästään rehellisenä, ja mahdollisesti tämä onkin totuus. Kuitenkin uskon, että jos olisi odottanut NSA:n ”kääntävän kelkkansa” ja avoimesti paljastavan kaiken olisi vähintäänkin naiivia. Tuntuu paradoksaaliselta, että jotkut ”tutkijat” sekä odottavat näiden virastojen olevan petollisia että suoraan hyväksyvät niiden lausunnot täysin oikeellisina. Uskon, että on riittävät syyt olettaa, että NSA:n projekti voi itse asiassa olla se projekti, josta ”NASA-telexissä” puhutaan ja joka mainitsi myös MJ-12:n.
Ylläolevan dokumentin verifioimisen prosessissa olin jo kirjoittanut sarjan kirjeitä 7602 Air Intelligence Groupille (7602 AINTELG), joka on vuodesta 1983 tunnettu nimellä Air Force Special Activities Center. Osana ilmavoimien tiedustelupalvelua, 7602 AINTELG käsittelee HR-tiedustelua, paljon samaan tapaan kuin 4602 AINTELG, joka tunnetusti on auttanut Edward Ruppeltia hänen tutkimuksissaan useita vuosia sitten. Tämä voi olla sattumaa tai sitten ei ja se voisi olla mielenkiintoinen lisätutkimusten suunta. Yhtä kaikki, prosessissa yrittäessäni saada informaatiota tältä ryhmältä sain jonkin verran välttelevän vastauksen AFISilta. Keskusteluissa ilmavoimien lähteen kanssa, jossa mainitsin ongelmistani saada informaatiota tästä ryhmästä, minulle sanottiin että ehkäpä tämä johtuu siitä että ”he ovat NSA:n haara!” Tämä ensimmäistä kertaa oli viite siitä, että NSA saattaisi olla jollain tavalla mukana, ja oli jo ennen kirjeitäni NSA:lle itselleen. Muutamassa kuukaudessa sain tietää toisesta kiinnostavasta seikasta, joka osoitti NSA:n suuntaan.
Tunnetun tutkijan Thomas Adamsin avulla sain tietää henkilöstä, joka oli raportoinut kuulleensa kiinnostavan väitteen koskien ensimmäistä AQUARIUS/MJ-12 -dokumenttia. Puhuttuani tämän herrasmiehen kanssa henkilökohtaisesti, vakuutuin siitä että hänen kertomansa informaatio oli oikein ja että se oli kerrottu hänelle. Hän kertoi, että hänelle oltiin henkilökohtaisesti kerrottu, että tämä dokumentti oli peukaloitu kahdella tavalla, ja että hänelle tämän oli kertonut henkilö joka muutokset oli tehnyt. Vaikka kumpaakaan muutosta ei paljastettu, hänelle oltiin kerrottu, että viittaus dokumentissa ”NASAan” oli alunperin ollu ”NSA”! Ja se kuka tämän oli tehnyt, oli kukapa muukaan kuin William Moore. Lyhyessä keskustelussa Mooren kanssa tämän jälkeen kysyin häneltä oliko hänellä tietoa tästä, ja hän yksinkertaisesti sanoi ”En kommentoi.”
JUST CAUSEn tuoreessa numerossa oli myös lausunto Larry Fawcettilta ja Barry Greenwoodilta siitä, että heille oltiin kerrottu että tämä dokumentti on itse asiassa uudelleenkirjoitettu versio. Tämä seikka paljastettiin vuonna 1983 Peter Gerstenille ilmavoimien upseerin suulla ja se joko oli unohtunut tai jätetty sikseen aivan viime päiviin asti. Kuitenkin siteeratuksi ilmavoimien lähteksi on ilmoitettu kukapa muukaan kuin Richard Doty itse.
Tämän seikan valossa, että on hiljattain muuttunut yleiseksi tiedoksi että Moore (omista syistään) muokkaa saamiaan dokumentteja, ja että hän on varsin aggressiivinen tutkimuksissaan, uskon että Moore itse asiassa kirjoittikin uusiksi tämän dokumentin, tai on joskus tehnyt niin. Mutta vähentääkö tämä dokumentin arvoa, vai kertooko se siitä että se on väärennös? Ehkäpä tämä selittää sen miksi kukaan ei voi varmistaa dokumentin olevan aito, koska teknisesti se on väärennös. Vaikuttaa siltä, että Mooren tehtävänä on nyt paljastaa selvä, tarkka versio siitä ja lopultakin paljastaa faktat sen saamisesta.
Elokuvatuottaja Linda Moulton Howen mukaan hänellä on riippumaton varmistus MJ-12:sta ja hänelle on kertoman mukaan näytetty liuta dokumentteja, joissa on samanlainen, ellei identtinen, informaatio. Kuitenkin kyseessä olevan ryhmän oikea nimi ei ollut ”Majestic” vaan samanlaiselta kuulostava nimi, jossa oli kirjaimet M ja J. Voisiko olla, että termi ”Majestic” on substituutti, joka välkyllä tavalla yrittää siivota pois informaatiota, jonka joku ainoastaan sisäpiirin todellisella informaatiolla kykenisi identifioimaan?
Jos on syy kyseenalaistaa alkuperäisessä AQUARIUS/MJ-12 -dokumentissa sekä myöhemmissä sitä koskevissa papereissa esitetyn informaation tarkkuutta, tarkoittaako tämä loogisesti sitä, että vuoden 1980 Kirtland/Bennewitz-tapauksia tulisi aina pitää kyseenalaisina? Mikä tahansa yksittäisen silminnäkijän UFO-havainto on aina jonkinverran kyseenalainen, tämän takia me etsimme useita silminnäkijöitä ja muuta tukevaa todistusaineistoa. Jos Richard Doty, tai Paul Bennewitz olivat yksin raportoidessaan näitä tapauksia, silloin Kirtlandin tapaukset eivät koskaan olisi muuttuneet niin suuriksi kysymyksiksi kuin ne ovat. Silloin oli useita henkilöitä mukana sekä dokumenteissa kerrotuissa tapahtumissa että dokumenttien valmistelussa itsessään. Lyhyt tiivistelmä tapauksesta kuuluu seuraavasti:
Alkuvuonna 1980 Paul Bennewitz tarkkailee ja filmaa kappaletta, jonka hän on havainnut maassa ja ilmassa Kirtlandin ilmatukikohdassa sekä Manzanon koealueella. On raportoitu, että hänen vaimonsa oli myös mukana näkemässä omin silmin ensimmäiset laskeutumiset, jotka Paul näki ja kuvasi Coyote Canyonin alueella. Tämän jälkeen Paul otti yhteyttä Earnest Edwardsiin Kirtlandin turvallisuuspoliisissa, joka seuraavan muutaman kuukauden ajan huolestui ja pyysi Manzanon asevaraston alueen vartijoita raportoimaan hänelle kaikista ilmassa näkyvien valojen epätavallisista havainnoista. Elokuussa 1980 kolme vartijaa raportoivat havainneensa ilmavaloja, jotka laskeutuivat Sandian sotilasalueelle. Tämä on ensimmäinen havainto, joka on kuvailtu Richard Dotyn allekirjoittamassa valituslomakkeessa. Edwards raportoi havainnon Dotylle tietämättä siitä, että Doty oli jo kuullut siitä Russ Curtisilta (Sandian turvallisuuspäällikkö), että Sandian vartija havaitsi levynmuotoisen kappaleen erään rakennuksen lähellä minuutteja sen jälkeen kun kolme Manzanon vartijaa tekivät havainnon. Doty otti nämä raportit ja useita muita hänen valituslomakkeeseensa ja lähetti raportin AFOSIn päämajaan Washingtoniin.
Tästä eteenpäin monia muita henkilöitä tulee mukaan. Bennewitz kutsuttiin tapaamiseen Kirtlandin ilmatukikohtaan, jossa useat korkea-arvoiset ilmavoimien upseerit ja Sandian viranomaiset olivat paikalla. Heihin kuului mm. prikaatinkenraali. Earnest Edwards on varmentanut, että kolme vartijaa hänen komennossaan ovat raportoineet kuvatun tapauksen, ja että tapaaminen pidettiin. Bennewitz varmensi, että Doty ja Jerry Miller tulivat hänen kotiinsa katselemaan materiaaleja, ja että tämän saattoi varmentaa myös Thomas A. Csehin allekirjoittamalla dokumentilla, joka on tukikohdan tutkimusosaston johtaja. Lopuksi mainittakoon, että on olemassa kokonainen dokumenttipino, jonka AFOSIn päämaja on julkaissut ilmavoimien peiteidentiteetillä, joka kuvaa näitä tapahtumia.
Näyttää siltä, että on vain kaksi mahdollisuutta. Yksi: että tämä on yksi syvimmälle menevistä petoksista joita ilmavoimat ovat koskaan suorittaneet, jossa mukana on myös siviili, tarkoituksia varten joita voidaan vain arvailla. Toinen: että kuvatut tapahtumat ja välissä olevat vuodet, sen jälkeiset kehityskulut ja harhaanjohdetut tutkijat ovat vain sekoittaneet faktoja. Ehkäpä oli myös jonkin sortin yritys virallisella tasolla peitellä tapahtumien arkaluontoisuutta.
Olisiko Richard Doty ajanut tekaistua asiaa, ottanut mukaan viranomaisia häneen petkutukseensa, lähettänyt tekaisun AFOSIn päämajaan, ja sitten levittänyt tiettyä informaatiota siviili-UFOtutkijoille? Mitä tarkoitusta varten? Ja olisiko hän silti ilmavoimissa jos hänet paljastettaisiin, tietäen sen PR-katastrofin joka seuraisi AFOSIn julkistaessa Washingtonissa lisädokumentteja? Tuntuu käsittämättömältä, että tukikohdan tutkimusosasto ja ilmavoimien osasto eivät olisi nopeasti ja helposti saaneet selville petkutusta ja pian tämän jälkeen nimenneet koko asiaa sellaiseksi, tietäen heidän aiemmat edesottamuksensa tehdä juuri niin.
Muutama yksinkertainen puhelu on auttanut selventämään paljon totuutta alkuvaiheen tapahtumista. Meidän tulee välttää ajoittaista houkutusta ”ampua ensin ja kysyä kysymyksiä vasta sitten”, joka voi johtaa väärän informaation levittämiseen. On suotavaa pitää pää kylmänä lähestyessään silminnäkijöitä, sillä meillä ei ole Jumalan suomaa oikeutta soittaa tuntemattomille henkilöille ja vaatia heitä vastaamaan kysymyksiin, etenkään kun asiaan saattaa liittyä arkaluonteisia yksityiskohtia. Onko yllätys, että jotkut näistä ihmisistä eivät halua tulla jokaisen henkilön vaivaamaksi, jolla olisi tälle esittää kysymyksiä?
Erittäin omituinen mutta kiinnostava kirje lähetettiin APROlle joko vuoden 1980 lopulla tai 1981 alussa, ja siihen yleisesti viitataan lähettäjän nimellä, Craig Weitzel. Tämä kirje viittaa sarjaan tapahtumia, jotka sattuivat puolivälissä vuotta 1980 sekä Kirtlandissa että Pecosin lähellä olevalla alueella New Mexicossa, ja se esittää useita väitteitä että UFO-tutkimuksen sivuosasto on asettunut Kirtlandiin tai sen lähelle. Kirjoittaja mainitsee myös, muun muassa, että ainakin yksi ”esine” on tallessa Manzanon varastoalueella. Sen, että kirjeen on ainakin legitiimisti vastaanottanut APRO, voi varmentaa Jim Lorenzenin vimmatusta kirjeestä joka lähetettiin sättimään herrasmiestä, joka tämän kirjeen oli julkistanut ilman virallista lupaa APROlta. Voimmeko kuitenkaan määrittää onko tämä kirje täysin tekaistu vai onko siinä edes vähänkään totuuden siementä sen välittämässä informaatiossa? Käymässäni keskustelussa Craig Weitzelin kanssa hän väitti, että hän ei tiedä mitään kirjeeseen liittyvistä yksityiskohdista, ja hän kiisti ottaneensa yhtään valokuvaa. Omituista kyllä, kuitenkin hän kyllä esitti, että hän ja muut näkivät omituisen hopeisen kappaleen leijailevan korkealla taivaalla, joka sitten poistui alueelta, hänen sanojensa mukaan, ”eksponentiaalisesti”! Hän oli ollut koulutuksessa vuoripelastustoiminnasta ja hän sekä muut esittivät S-O-S merkin vuorenrinteessä käyttäen laskuvarjoja ja odottivat helikoptereiden löytävän heidät. Etsiessään näitä helikoptereita he havaitsivat hopeisen ”UFOn”. Jos tämä on kaikki mikä tapahtui, mikä olisi syy tuulesta temmata sellainen kirja ja kuitenkkin antaa silminnäkijän nimi ja osoite, joka varmasti tulisi tällaiset väitteet kiistämään? Oliko kyse hämärästä teekkarijäynästä? Anonyymin kirjeen kirjoittaja väittää, että sen jälkeen kun Weitzel oli puhunut AFOSIn agentille nimeltä Dody (sic), hän ei halunnut liittyä asiaan enää mitenkään ja siitä eteenpäin Dodyn hahmo kiisti, että mitään valokuvia oli koskaan ollutkaan. Oliko tämä olosuhde, jota oltaisiin voitu odottaa perustuen aiempaan kokemukseen ilmavoimien tällaisten asioiden hoitamisesta? Monet valtion ja armeijan silminnäkijät usein kieltäytyvät puhumasta heidän kokemuksistaan tuntemattomille joko johtuen virallisesta painostuksesta, tai yksinkertaisesti oman yksityisyytensä säilyttämiseksi. Motiovaatiota jälleen pitää tarkastella löytääksemme lopullinen totuus.
Lokakuun alussa 1987 minulla oli omituinen keskustelu henkilön kanssa, joka on minulle muuten tuntematon kuin etunimeltä ja joka aluksi ei tiennyt mitään UFO-kiinnostuksestani. Puhelinkeskustelussa, joka sattui aivan vahingossa, ydinaseiden aihe tuli esiin tämän henkilön antaessa ymmärtää tietävänsä siitä jotain, koska hän tuolloin oli ollut ilmavoimissa. Vitsaillen pyysin häneltä saada tietää kaiken mitä Kirtlandin ilmatukikohdassa tapahtui, ei siksi että olin kiinnostunut ydinaseista vaan jostain muusta jonka ajattelin olevan Manzanossa varastossa joka ”ei ole ydinase”. Hetken naureskeltuaan tämä henkilö sanoi, ”kyllä… UFOja!” Hämmästyneenä pyysin saada hieman lisäselvitystä, ja kerrottuani kiinnostuksestani minulle sanottin että kaksi ”esinettä” oli tallessa Manzanon alueella perustuen keskusteluun, jonka tämä henkilö oli kuullut ilmavoimien henkilöiden välillä Saksassa. Jotain keskustelua oli ollut UFO-tapaukseen liittyen, joka oltiin laajalti raportoitu sanomalehdissä Saksassa vuonna 1981, joka olisi samanlainen kuin jotain mikä ”heillä” oli ”siellä”. Johtuen olosuhteista joiden alaisuudessa tämä keskustelu käytiin sekä siitä seikasta etten ollut millään muotoa viitannut aiheeseen, uskon tämän olevan jonkinlaista tukea joillekin väitteille, joita on esitetty anonyymissä ”Weitzelin” kirjeessä.
Viimeinen kiinnostuksen kohde esiintyi juuri julkaistussa kirjassa, joka kertoo ”lentävistä bumerangeista” joita on raportoitu viime vuosina New Yorkin osavaltiossa [NIGHT SIEGE, Ballantine 1987]. Näiden ilmiöiden tutkimusprosessissa Hynekiin ja Imbrognoon otti yhteyden eräs henkilö, joka väittää työskennelleensä NSA:lle. He ilmeisesti varmensivat tämän itsensä takia, ja vaikka henkilö väitti että hänen kiinnostuksensa oli ainoastaan henkilökohtaista, he yllättyivät tämän henkilön siitä epätavallisen suuresta kiinnostuksen määrästä heidän tutkimuksiaan ja heidän löytämiään todisteita kohtaan. On jopa viitteitä siitä, että heidän puhelimiaan salakuunneltiin. Vaikka ei olekaan tiedossa oliko tämän henkilön kiinnostus laajempikin kuin pelkkä henkilökohtainen kuriositeetti, on selvää että tutkijat tunsivat siinä olevan jotain epätavallista. Yhtä kaikki, tässä on toinen tapaus jossa NSA tuntuu olevan hiipinyt mukaan kuvioihin.
Heittävätkö tässä esitetyt faktat epäilyksen varjon NSA:n ylle sen osuudesta virallisten etujen varjelussa koskien UFOja? Uskon, että ne niin tekevät ja että on oikeutetusti aihetta epäillä, että AQUARIUS-projekti, joka (ainakin jollain tavalla) liittyy UFOihin, on mahdollisesti NSA:n oma tai siihen liittyvä projekti. Silti tuntuu siltä huolimatta dokumentteja koskevasta hämmennyksestä ja argumenteista, että nimitystä ”MJ-12” tulee pitää, jos nyt ei varmuutena, niin ainakin potentiaalisesti kelpona. Ne jotka ovat käyttäneet aikaa saadakseen yhteyden silminnäköihin ja heiltä lausunnot ja apua, ovat parhaassa asemassa muodostaakseen mielipiteensä itse, huolimatta sekaannuksesta koskien dokumenttien muokkausta, joka tuntuu olevan vimmatusti käynnissä. Me emme halua heittää lasta pesuveden mukana yksinkertaisesti siksi, että faktat näyttävät hämmentäviltä. Ehkäpä hämmennystä joku jopa ohjailee jossain. Meidän tulisi pitää katseemme kiinnitettynä suuriin kysymyksiin ja faktoihin jotka me voimme osoittaa tosiksi pyrkiessämme saamaan selville totuuden.
LOPPU
Kiitos kaikille lähteille, sekä nimetyille että nimettömille, jotka ovat auttaneet tässä esitettyjen faktojen selvittämisessä.
Arvostelu kirjastaExempt From Disclosure: The Disturbing Case About the UFO Coverup, 2nd Ed., kirjoittanut Robert M. Collins yhdessä Richard C. Dotyn ja Timothy S. Cooperin kanssa (Peregrine Communications, 2006) ISBN 0-9766426-3-8.
Exempt from Disclosure on avulias pyrkimyskuvata koko UFO-ilmiö 1940-luvulta tähän päivään perustuen useiden henkilöiden paljastuksiin, jotka ovat olleet mukana epävirallisen tutkimusryhmän toiminnassa, joka tunnetaan nimellä ‘Aviary’. Aviary oli ryhmä entisiä ja vielä palveluksessa olevia viranomaisia, tieteentekijöitä, armeijan henkilökuntaa ja TV-tuottajia eri armeijan haaroista ja korporaatioista, jotka alkoivat kokoustaa vuonna 1986 keskustellakseen UFO-ilmiöstä. Aviary pyrki parsimaan kasaan kaikkein uskottavinta saatavilla olevaa informaatiota UFO-ilmiöstä yhdenmukaiseksi kuvioksi. Kirjan Exempt from Disclosure pääkirjoittaja ja kaksi avustavaa kirjoittajaa olivat kaikki Aviaryn jäseniä, ja he ammentavat kokemuksistaan ja tiedoistaan, jotka heille karttuivat omien suorien kokemustensa ja muitte tarinoiden kautta niiltä jotka olivat mukana salaisissa projekteissa. Collins ym. kuvaavat UFO-historian tavalla, joka on tarkoitettu johdannoksi kaikille niille, jotka haluavat saada kuvan erittäin salaisista ylempien virkamiesten ja armeijan haarojen toimista UFO-asiassa.
Lukiessa kirjaa Exempt from Disclosure pääsee matkalle ymmärtämään UFO-ilmiötä epävirallisen tutkimusryhmän näkövinkkelistä, jolla on ollut pääsy eri tasoiseen salaiseen tietoon siilotetuissa ohjelmissa, ja jotka ovat halukkaita kertomaan tästä informaatiosta toisilleen parsiakseen kasaan suuremman UFO-palapelin. Erityisesti, Exempt from Disclosure kuvaa sen pääkirjoittajan Robert Collinsin työtä, joka on eläköitynyt ilmavoimien tiedustelu-upseeri Wright Pattersonin ilmatukikohdasta, UFO-ilmiön salaisen historian kokonaiskuvan saamiseksi yhdenmukaisesti ja systemaattisesti.
Tämä kirjan toinen painos (huom. tällä hetkellä viides painos) parantaa ensimmäistä painosta jossa ei ollut hakemistoa, ja jossa oli useita kirjoitusvirheitä. Lisäksi siihen on lisätty ja sieltä poistettu materiaalia, joka heijastelee käynnissä olevaa dialogia pääkirjoittajan Robert Collinsin ja avustavan kirjoittajan Richard Dotyn välillä. Ensimmäinen painos tarjosi häikäisevän määrän informaatiota keskeisistä henkilöistä ja heidän suhteistaan UFOihin. Collins esitti informaatiota Allen Dullesin, James Jesus Angletonin ja Richard Helmsin rooleista UFO-tiedon salaamisessa. Jokaista käydään läpi kappaleissa, ja tri. Robert Woodin haastattelu (katso Exopolitics Journal 1:3 [156-59]) kuvaa sitä tärkeyttä, joka tällä tiedolla näistä tiedustelu-upseereista on, jota ei koskaan ole kansalle kerrottu.
Keskeistä tiedon julkistamiselle on näiden kirjoittajien, sekä Aviaryn yleisesti, sotilastiedustelutausta. Suurin merkitys on Richard Dotyn kappaleella, joka palveli ilmavoimien erikoistutkimusosaston erikoisagenttina, jonka vastuulla UFO-tutkimukset olivat (1978-1988). Doty kuvaa hänen pääsyään salaiseen informaatioon tänä aikana, ja tarjoaa suoran todistuksen salaisista UFO-projekteista. Ensimmäiset kolme kappaletta antavat paljon faktuaalista ja dokumentteihin perustuvaa informaatiota Dullesista, Angletonista ja Helmsista, kun taas Dotyn kappale ja sen jälkeiset kappaleet paljastavat ensikäden informaatiota. Tämä antaa kirjan kappaleelle tärkeyttä sen kokonaiskontribuutiossa ja lisää sen vakuuttavuutta.
Doty oli ensimmäisen painoksen toinen kirjoittaja, mutta toisessa painoksessa hänet mainitaan avustavana kirjoittajan. Tämä näyttää tapahtuneen Dotyn taholta hänen pyrkiessä etäännyttämään itsensä ensimmäisessä painoksessa esitetyistä omista paljastuksistaan ja salaisista dokumenteista, sekä hänen myöhemmistä julkisista lausunnoistaan jotka herättivät jonkin verran huomiota. Kaikkein nimekkäin näistä oli ensimmäisen painoksen uskomaton tarina, jossa hän kuvasi olleensa fyysisesti läsnä haastateltaessa Maan ulkopuolista olentoa. Doty myöhemmin veti sanomisiaan takaisin ja väitti nähneensä viereisessä huoneessa tehdyn haastattelun videokonferenssin avulla (s. 143-44). Collins huomauttaa, että Dotyn uusi kanta ei sovi kirjassa esitettyyn tarinaan. Collinsin mukaan Doty katui paljastaneensa kokemuksiaan, mikä näin selittää hänen myöhemmät puheen pyörtämisensä.
Toinen haloo syntyi kun Doty väitti, että hän oli saanut tutkinnon oikeustieteestä ja suorittanut asianajajakokeen New Mexicossa (s. 91). Tämä oli kuumaksi käyneen internetkeskustelun aihe, kun saatiin selville että hän ei päässyt läpi New Mexicon asianajajan kokeesta. Myöhemmin Collins esitti, että hän oli väärin todennut Dotyn päässeen läpi kokeesta New Mexicossa, mutta että Doty oli kuitenkin saanut oikeustieteen tutkintonsa. Tähän päivään asti ei ole voitu osoittaa, että Doty olisi saanut oikeustieteen tutkintoa tai mitään muutakaan tutkintoa. Lisäksi hän ei korjannut ensimmäisessä painoksessa esitettyä asiaa puhuessaan yksikön ensimmäisessä persoonassa hänen koulutustaustastaan. Tämä viittaa siihen, että Doty oli kuvannut koulutustaustaansa väärin Collinsille. Kuitenkin Dotyn ammatillinen pätevyys entisenä erikoisagenttina ja New Mexicon osavaltion sotilaana voidaan varmentaa. Sellaiset epäjohdonmukaisuudet eivät tee hyvää Dotyn uskottavuudelle todistajana ja todellakin varjostavat hieman Dotyn väitteitä kirjassa. Ottaen huomioon hänen tärkeän roolinsa kirjassa, on syytä pohtia Dotyn uskottavuutta UFO-informaation lähteenä.
Doty aloitti palveluksensa erikoisagenttina ilmavoimien erikoistutkimusosastolla vuonna 1978 ja oli tärkeässä roolissa luvan saaneissa sumutusohjelmissa. Kaikkein tunnetuimpia hänen ansioitaan oli johtaa UFO-tutkija Paul Bennewitzia ja Linda Moulton Howea harhaan heidän UFO-tutkimuspyrkimyksissään. Sellaisessa sumutusohjelmassa Doty pyrki lähestymään UFO-tutkijaa ja antamaan tälle väärää informaatiota. Tavoite oli johtaa tutkijoita harhaan pois arkaluonteisesta UFO-informaatiosta ja lopulta pilkata heitä tai tehdä heistä tehottomia. Tämä on tapahtunut Bennewitzin ja Howen kohdalla, ja todennäköisesti on tapahtunut myös muiden nimettömien tutkijoiden kohdalla. Kirjassa Exempt from Disclosure Doty ilmeisesti puhdistaa omatuntonsa ja paljastaa omat suorat kokemuksensa alkaen vuodesta 1968 hänen aloittaessaan asepalveluksensa ja kouluttautuessaan ilmavoimien sotilaspoliisiksi. Dotyn paljastukset hänen alkuvaiheen komennuksesta Indian Springsissa jossa hän näki hangaarin täynnä UFOja, sekä myöhemmät kokemuksensa EBEjen ja UFOjen kanssa ovat huikeita. Keskeinen kysymys on: “miten hyvin Doty pitää kiinni totuudesta.”
Area 51 – Groom Lake, Nevada
Avustavana kirjoittajana Doty näyttää paljastavan erittäin salaiseen UFO-informaatioon liittyviä henkilökohtaisia kokemuksiaan epäjohdonmukaisesti, samalla kun hän tuo esiin kysymyksen omasta uskottavuudestaan silminnäkijänä hänen myöhemmällä sanojensa pyörtämisellä.
Kaikkein merkittävin muutos ensimmäiseen painokseen on Collinsin selvä siirtyminen pois käyttämästä (tri) Dan Burischin materiaalia. Ensimmäisessä painoksessa Collins ja Doty (toisena kirjoittajana) käyttivät Burischia tietolähteenä hänen ollessaan salaisessa projektissa Area 51:n läheisellä S-4 -alueella, jossa työskenneltiin EBEn nimeltä J-Rod kanssa ‘puhtaassa pallossa’. Burischin kollega Marcia McDowell tarjosi informaatiota yksityiskohtaisten piirrosten muodossa S-4:sta ja ‘puhtaan pallon’ sijainnista, joita käytettiin ensimmäisessä painoksessa (s. 188-89). McDowell myös tarjosi informaatiota mystisistä Miehistä Mustissa (Men In Black), jotka kohtasivat hänet kun hän alkoi paljastaa informaatiota Dan Burischista (s. 118-20). Kaikki tämä informaatio on poistettu toisesta painoksesta. Syy käy ilmi entisten DIA:n agenttien Gene Lakesin ja Paul McGovernin todistuksesta, jotka väittävät työskennelleensä S-4:llä ja joilla oli pääsy salaiseen UFO-informaatioon. He väittävät etteivät he koskaan löytäneet vankina ollutta EBEa tai puhdasta palloa (182-84). Erityisesti Lakes väittää olleensa turvallisuuspäällikkö Area 51:ssä, jolla oli pääsy henkilöstön tietoihin. Vaikka hän kykeni varmentamaan, että Bob Lazar oli työskennellyt Area 51:ssä, hän ei koskaan nähnyt mitään todisteita siitä että Burisch olisi työskennellyt S-4:ssä, ja tulee McGovernin kanssa päätelmään siitä, että Burischin tarina on huttua. Perustuen Lakesin ja McGovenin todistuksiin ja todisteiden puutteisiin ‘puhtaasta pallosta’ S-4:ssä, Collins päätti ottaa Burischin materiaalin pois.
Sekä Lakes että McGovern tulivat ensin julkisuuteen DIA:n anonyymien lähteiden vuotamien tietojen myötä. Tietolähteet väittivät, että heillä on informaatiota avaruusolentojen vaihdantaohjelmasta. Ohjelma tunnetaan sittemmin nimellä Project Serpo tai Project Crystal Knight. Entiset DIA:n työntekijät kuvasivat yksityiskohtia projektista, johon kuului jopa 12 työntekijää, jotka matkustivat planeetalle nimeltä Serpo Zeta Reticulumin tähdistöön avaruusolentojen kutsumina. Collins ottaa mukaan informaatiota koskien Project Serpoa hänen viimeisimmässä kirjan osiossaan. Serpo-tiedot muuttuvat merkittäviksi, koska Doty kuvaa planeetan nimeltä Sieu Zeta Reticulumissa sen avaruusolennon kodiksi, jonka hän haastattelussa näki (s. 143-44). Doty tarjoaa siis jotain varmennusta Project Serpoa koskettavasta materiaalista ja samalla varmentaa sen, että Gene Lakes itse asiassa työskenteli DIA:lle Area 51:ssä ja S-4:ssä. Joten Lakes tärkeällä tavalla tukee väitteitä Project Serposta ja samalla tulee debunkanneeksi Dan Burischin tapauksen McGovernin kanssa, joka on myös DIA:n virkamies. Nämä entiset DIA-virkamiehet ovat sitä mitä he ovat suurelta osin Dotyn todistuksen ja hänen uskottavuutensa pohjalta tietolähteenä.
Lopputiivistelmänä, Exempt from Disclosure kuvaa pääkirjoittajan pyrkimyksiä parsia kasaan ja saada selko useista hänelle esitetyistä todistuksista, jotka useat henkilöt ovat hänelle esittäneet alkaen Aviary-ryhmän työstä vuodelta 1986. Kirjan yksityiskohtaiset diagrammit EBEjen fysiologiasta, pohdinnat Majestic-12 kontrolliryhmästä, kartta S-4:stä ja Allen Dullesin, James Jesus Angletonin sekä Richard Helmsin tiedustelutaustat ovat kaikki hyvin kuvaavia suhteessa UFO-informaatioon. Collins on pätevä tutkija, joka työskentelee systemaattisesti materiaalin kanssa jolla on paljon validiteettia ja tärkeyttä UFO-tutkimuksessa. Valitettavasti Richard Dotyn maailmanmaine ensimmäisessä ja toisessa painoksessa sekä epäjohdonmukaisuudet hänen kokemuksistaan ja koulutustaustastaan tuovat mukaan epävarmuuden elementin kirjan kokonaistarkkuuteen. Vaikka se vaikuttaakin kirjan kokonaisuskottavuuteen, se ei vähennä kirjan tärkeyttä systemaattisen kahden vuosikymmenen aikana kerätyn tiedon esittäjänä, joka on peräisin Aviary-‘tutkimusryhmässä’ ja tiedusteluyhteisössä mukana olleilta keskeisiltä henkilöiltä. Exempt from Disclosuressa on paljon sellaista mikä auttaa tutkijoita ymmärtämään eräitä keskeisiä pelureita UFOjen salatussa historiassa, ja se maalaa yhdenmukaisen kuvan UFO-toiminnasta ja olennoista, jotka useimmille ovat edelleen mysteeri. Tämä on kirja joka tulee lisätä jokaisen vakavasti UFOja ja eksopolitiikkaa tutkivan kirjahyllyyn.