Avainsana-arkisto: SOD

MKULTRA

Biologista sodankäyntiä: tri. Frank Olsonin tapaus

Tämä on viides kappale John Marksin kirjasta The Search for the Manchurian Candidate

Marraskuussa 1953 Sid Gottlieb päätti testauttaa LSD:tä ryhmällä tieteentekijöitä armeijan kemiallisen sodankäynnin osaston erikoisdivisioonasta (Army Chemical Corps’ Special Operations Division, SOD) Fort Detrickissa Frederickissa, Marylandissa. Vaikka salaisen palvelun hierarkian ylätaso oli kahdesti pannut tiukasti kieltoon LSD:n ilman lupaa, Gottliebilla on ollut vissiinkin tunne siitä, että huumeen ujuttaminen SOD-miesten tajuntaan ei eronnut mitenkään siitä että hän antaa sitä kollegoilleen toimistolla. TSS:n ja SOD:n tyypit kuitenkin työskentelivät intiimisti yhdessä, ja heillä oli yhteinen salaisuus kylmän sodan ajalta: USA:n valtio ylläpiti kykyä — jota se saattoi käyttää koska vain — tappaa tai tehdä kyvyttömäksi valittuja ihmisiä biologisilla aseilla. Ainoastaan kourallinen korkeimpia CIA-viranomaisia tiesi, että TSS maksoi SODille arviolta $200,000 vuodessa siitä, että käytössä olevat järjestelmät infektoisivat vihollisia taudeilla.

Gottlieb suunnitteli tiputtavansa LSD:tä SOD-miehiin kolmen päivän työretriitillä. Kahdesti vuodessa SOD:n ja TSS:n henkilöstö, joka teki yhteistyötä MKNAOMIn, heidän yhteisohjelmansa, tiimoilta pitivät suunnittelutilaisuuden kaukaisessa paikassa, jossa he voisivat brainstormata ilman että kukaan häiritsee. Marraskuun 18. päivänä 1953 he kerääntyivät Deep Creek Lodgeen, hirsirakennukseen läntisen Marylandin metsissä. Se oli rakennettu partiolaisille leirirakennukseksi 25 vuotta aiemmin. Vuorijärvien ympäröimä paikka kolmelta suunnalta, Appalakkien huippujen näkyessä paksun metsän takaa, kämppä oli tarpeeksi syrjässä jopa kaikkein turvallisuustietoisimmalle vakoojalle. Ainoastaan joskus muutama metsästäjä haahuilisi paikalle kesäkuukausien jälkeen.

Tri. John Schwab, joka perusti SOD:n vuonna 1950, kenraaliluutnantti Vincent Ruwet, sen nykyinen päällikkö ja tri. Frank Olson, sen väliaikainen johtaja aiemmin sinä vuonna, vetivät Detrickin ryhmää. Nämä pöpötaistelijat saivat peitetarinan luontokirjailijoina ja luennoitsijoina, jotka olivat lomalla. He huolellisesti poistivat Fort Detrickin pysäköintitarrat heidän autoistaan ennen lähtöä. Sid Gottlieb toi kolme työntekijää Virastosta, mm. hänen varamiehensä Robert Lashbrookin.

He tapasivat loosin olohuoneessa, suuren liekehtivän takan edustalla. Sitten he jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi erikoistapaamisia varten. Näistä sessioista selvinneet ovat asiasta yhtä turpa kiinni kuin ennenkin, kertovat vain muutamia yksityiskohtia yleisestä tunnelmasta, mutta ei mitään itse käsitellystä asiasta. Kuitenkin toisista Fort Detrickin lähteistä ja valtion dokumenteista voidaan lukea, että MKNAOMIn tutkimus on mahdollista kasata yhteen. Juuri tästä ohjelmasta tuon kohtalokkaan retriitin aikaan keskusteltiin.

MKNAOMIn alaisuudessa SOD-miehet kehittelivät kokonaisen myrkyllisen arsenaalin CIA:n käyttöön. Jos Viraston operaattorien piti tappaa joku muutamassa sekunnissa, esimerkiksi itsemurhapillerillä, SODilla oli supertappavaa äyriäisen myrkkyä. [1] Hänen epäonnisella U-2 -lennolla Neuvostoliiton yli vuonna 1960, Francis Gary Powers kantoi mukanaan — ja valitsi olla käyttämättä — poran osaa, joka oli päällystetty tällä myrkyllä, joka oli piilotettu hopeadollariin. Vaikka se oli täydellinen jollekin sellaiselle, joka aikoi kuolla — tai tappaa — välittömästi, äyriäistoksiini oli liian nopea, eikä sitä voitu helposti jäljittää. Paljon hyödyllisempi salamurhiin, CIA:n ja SOD:n miesten mielestä, oli botuliini. Sen toiminta-aika oli 8-12 tuntia, ja tämä mahdollistaa tappajan lähteä pois kohteen luota. Viraston operaattorit myöhemmin antoivat pillereitä täynnä tätä tappavaa ruokamyrkkyä sen mafialiittolaisille, jotta sitä laitettaisiin Fidel Castron pirtelöön. Jos CIA-viranomaiset halusivat salamurhan näyttävän kuolemalta luonnollisista syistä, he saattoivat valita pitkästä listasta kuolettavia tauteja, jotka normaalisti esiintyivät tietyissä maissa. Näin vuonna 1960 salaisen palvelun johtaja Richard Bissell pyysi Sid Gottliebia valitsemaan sopivan sairauden tappamaan Kongon Patrice Lumumban. Gottlieb kerto senaatin tutkijoille, että hän valitsi sen, jonka ”oli tarkoitus tuottaa tauti, jota esiintyi… luonnostaan tuolla alueella (Länsi-Afrikka) ja että se voisi olla tappava.” Gottlieb henkilökohtaisesti kuljetti bakteerin Kongoon, mutta tämä murhaoperaatio ajautui karillle ennen kuin Lumumba sai infektion. (Kongon johtaja kuoli pian tämän jälkeen olosuhteissa, jotka edelleenkään eivät ole selvät.)

Kun CIA-operaattorit halusivat päästä jostain eroon hetkeksi, SOD löi heille kymmenisen tautia ja eri vahvuista myrkkyä. Suhteellisen miedossa päässä listaa oil stafylokokki-enterotoksiini, ruokamyrkytyksen mieto muoto — verrattuna botuliiniin. Tämä stafylokokki-infektio ei melkein koskaan tappanut ketään ja ainoastaan teki toimintakyvyttömäyksi uhrin 3-6 tunniksi. Sid Gottliebin sodan ajan edeltäjän, Stanley Lovellin, osaavassa ohjauksessa OSS oli käyttänyt juuri tätä ainetta estämään natsivirkamies Hjalmar Schachtia osallistumasta sodan ajan talouskonferenssiin. SOD:n arsenaalin virulentimpia tapauksia oli venezuelalainen hevosaivokuumevirus. Se yleensä teki henkilön toimintakyvyttömäksi 2-5 päiväksi ja piti hänet heikentyneessä tilassa useita viikkoja. Jos Virasto halusi tehdä jonkun toimintakyvyttömäksi useaksi kuukaudeksi, SOD:lla oli kahta erilaista bruselloosia.[2]

Entinen Fort Detrickin korkea viranomainen oli tarpeeksi kiltti käydäkseen kanssani läpi kaikki pöpöt ja toksiinit, joita SOD säilytti CIA:lle, listasi niiden edut ja haitat. Ennen kuin hän teki niin, hän painotti että SOD yritti keksiä keinoja suojella amerikkalaisia ja laitoksia samanlaisten aineiden hyökkäyksiltä. ”Ei voi puolustaa vakavastiotettavasti”, hän sanoi, ”ellei jollain ole ajatuksena hyökätä.” Hän sanoi, että Japani teki toistuvia bioasehyökkäyksiä Kiinaa vastaan toisessa maailmansodassa — mikä oli yksi syy aloittaa amerikkalaisohjelma.[3] Hän ei tiedä, että mikään muu suurvalta olisi tehnyt samoin.

Detrickin viranomaisen mukaan kuka tahansa, joka harkitsi biotuotteen käyttämistä, oli joutunut miettimään muitakin tekijöitä kuin toksisuus ja inkubaatioaika.

Voidaanko pöpö havaita helposti ja sitä vastaan rokottaa? Hän huomauttaa, että pernarutto, kuolettava tauti (kun sitä hengittää) jota SOD säilöi CIA:lle, oli edullinen koska sen oireet muistuttivat keuhkokuumetta; samalla tavoin venezuelalainen hevosaivokuume voidaan tulkita väärin influenssaksi. Vaikka rokotteita onkin olemassa monille säilötyille taudeille, SOD jatkoi yhä vain virulentimpien laatujen kehittäistä. ”En tiedä yhtäkään lääkkeelle altista organismia, jota ei voitaisi tehdä resistentimmäksi sille”, Detrickin mies sanoo.

Levisikö tauti paljon ensimmäisestä taudinsaajasta? SOD haluaisi ettei leviäisi, koska bakteerisodankäyntiäijät eivät halunneet aloittaa epidemiaa — se oli toisten fortdetrickilaisten duunia.

Oliko organismi vakaa? Miten kosteus vaikuttaa siihen? SOD mietti näitä ja monia muitakin tekijöitä.

CIA:lle mahdollisesti tärkein kysymys oli voisiko se salaa sujauttaa bakteereja infektoimaan oikean henkilön. Yksi SODin haara erikoistui taudinlevitysjärjestelmiin, joista kaikkein tunnetuin oli nuolipyssy, joka oli tehty .45 pistoolista, jonka CIA:n ex-johtaja William Colby toi näytille vuoden 1975 senaatin kuulemiseen. Virasto oli pitkään toivonut SODin kehittävän ”havaitsemattoman mikrobiologisen rokottimen”, joka voisi antaa ihmisille kuolettavia ruiskeita, joita CIA:n dokumentin mukaan ”ei voitaisi helposti havaita yksityiskohtaisessa ruumiinavauksessa.” SOD myös vehkeili aerosoliruiskujen kanssa, jotka voitaisiin laittaa päälle kauko-ohjauksella, mm. fluoresoiva kytkin joka voitaisiin aktivoida laittamalla valot päälle, tupakansytytin joka ruiskutti kun se sytytettiin ja moottorin sytytintulppa joka tuuttasi ulos tavaraa kun moottori lämpeni. ”Jos meinaat infektoida ihmisiä, kaikkein todennäköisin tapa on hengityksen kautta”, huomauttaa korkean tason Detrickin upseeri. ”Kaikki hengittävät, mutta kaikkia ei voi saada syömään.”

Frank Olson erikoistui tautien hengitysilmavälitykseen. Hän oli työskennellyt alalla vuodesta 1943, kun hän tuli Fort Detrickiin eräänä alkuperäisistä armeijan upseereista USA:n biologisen sodankäynnin ohjelmaan. Ennen sodan loppua hänelle tuli kivulias vatsahaava, joka vei hänet sairastuvalle ja hän joutui lopettamaan aktiivipalveluksen, mutta hän pysyi mukana siviilinä. Hän liittyi SODiin kun se perustettiin vuonna 1950. Selvästi alansa osaajana Olson palveli usean kuukauden ajan SODin johtajana vuosina 1952-53, mutta häntä pyydettiin lopettamaan kun stressi pahensi vatsahaavaa. Hän iloisesti palasi alempaan pestiin haaran johtajaksi, jossa hänellä oli vähemmän byrokratiaa niskoillaan ja kykeni käyttämään enemmän aikaa laboratoriossa. Käytännön vitsien rakastaja Olson oli myös suosittu ystäviensä keskuudessa. Hän oli ulospäinsuuntautunut mes, mutta kuten suurin osa hänen sukupolvestaan, hän piti sisimmät tunteensa itsellään. Hänen suuri intohimo oli hänen perheensä, ja hän käytti suurimman osan vapaa-ajastaan leikkien kolmen lapsensa kanssa ja auttaen kotona. Hän oli tavannut vaimonsa kun he molemmat opiskelivat Wisconsinin yliopistossa.

Olson otti osaa kaikkiin sessioihin, ja ilmeisesti teki kaiken mitä häneltä odotettiin kahden ensimmäisen loosipäivän aikana. Torstaisen illallisen jälkeen marraskuun 19. päivänä 1953 — samana päivänä jolloin Washington Postin pääkirjoitus halusi lopettaa koirien käytön kemiallisissa kokeissa — Olson joi Cointreauta kaikkien muiden paitsi kahden läsnäolijan kanssa. (Yhdellä oli sydänvika, toinen oli entinen alkoholisti eikä juonut.) SOD-miesten tietämättä Sid Gottlieb oli terästänyt viinaa LSD:llä. [4]

”Minulle kaikki olivat varsin normaaleja” sanoo SODin Benjamin Wilson. ”Kukaan ei ollut tietoinen siitä mitä oli tapahtunut, kunnes Gottlieb mainitsi siitä. (20 minuuttia juoman jälkeen) Gottlieb pyysi oliko kukaan huomannut mitään omituista. Kaikki olivat tietoisia, heti kun se tuotiin heidän tietoonsa.” He yrittivät jatkaa keskustelua, mutta kun huume alkoi vaikuttaa, kokous oli pelkkää naurua ja hälinää. Kaksi SOD-miestä ilmeisesti keskustelivat koko yön filosofiasta, mikä ei liittynyt mitenkään biologiseen sodankäyntiin. Ruwet muistelee sitä ”kaikkein pelottavimpana kokemuksena joka hänellä oli koskaan ollut tai jota hän koskaan toivoo kokevansa.” Ben Wilson muistelee, että ”Olson oli psykoottinen. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Hän luuli, että joku leikki hänen kanssaan… Eräs hänen lempi-ilmaisuistaan oli ’te jätkät ootte pelkkiä pellejä.'”

Olson ja suurin osa muista tunsi olonsa epämukavaksi eikä voinut nukkua.[5] Kun ryhmä kerääntyi aamulla, Olson oli edelleen kiihtynyt, selvästikin järkyttynyt, niinkuin suurin osa hänen kollegoistaan. Kokous oli muuttunut nihkeäksi, eikä kukaan halunnut enää ottaa osaa. He kaikki menivät matkoihinsa päivällä.

Alice Olson muistaa hänen miehensä tulleen ennen illallista kotiin: ”Hän ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä. Yleensä kun hän tuli takaisin matkoiltaan, hän kertoi minulle kaikenlaisia asioita — mitä he söivät, sensellaista. Illallisen aikaan sanoin, ’On tosi harmi että tämän perheen aikuiset eivät voi kommunikoida enää.’ Hän sanoi, ’Odota kunnes lapset menevät nukkumaan ja kerron sinulle.'” Myöhemmin illalla Frank Olson kertoi vaimolleen, että hän oli tehnyt ”kaamean virheen”, että hänen kollegansa olivat nauraneet hänelle ja nöyryyttäneet häntä. Rouva Olson vakuutti hänelle, että muut olivat hänen ystäviään, että he eivät pilkkaisi häntä. Olson ei kuitenkaan puhunut vaimolleen enempää. Hän piti pelkonsa sisällään, ja hän ei kertonut kenellekään kasvavasta tunteesta, että joku aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. Alice Olson oli tottunut siihen, että hänellä oli salaisuuksia. Vaikka hän tajusi miehensä työskentelevän biologisessa sodankäynnissä, he eivät koskaan puhuneet siitä. Hänellä oli vain pieniä välähdyksiä miehen ammatista. Mies valitti tuskallisista rokotteista, joita hän aina sai.[6] Hän ei melkein koskaan käynyt kylvyssä, koska hän kävi toimistolla suihkussa ennen ja jälkeen työpäivän. Kun Detrickin työntekijä kuoli pernaruttoon (yksi kolmesta kuolemantapauksesta laitoksen 27-vuotisen historian aikana), Frank Olson kertoi vaimolleen, että mies oli kuollut keuhkokuumeeseen.

Alice Olson ei koskaan ollut nähnyt sitä rakennusta, jossa hänen miehensä työskenteli. Fort Detrick oli rakennettu samankeskisten ympyröiden periaatteelle, jossa salaisuudet sisälsivät toisia salaisuuksia. Sisemmälle alueelle, jossa SOD toimi, pääsemiseksi tarvittiin korkeimman kulkuluvan lisäksi ”tarve tietää”-lupa. Hänen miehensä ei ollut pääsemässä irti valtion pakottamasta salailusta kertoakseen hänelle HUIPPUSALAISISTA kokeista, joita Sid Gottlieb oli hänelle tehnyt. Olsonien viikonloppu yhdessä oli hiljainen. Sunnuntaina he istuivat olohuoneessaan, pitivät käsistä toisiaan — jotain mitä he eivät olleet tehneet pitkään aikaan. ”Se oli kaamea marraskuinen päivä”, muistelee rouva Olson. ”Sumu ulkona oli niin paksu, että tuskin näki etuovesta. Frankin masennus oli hirveä.” Lopulta, hän muistelee, että he pakkasivat kolme nuorta lastaan, ja menivät teatteriin. Filmi oli Luther. ”Se oli vakava elokuva”, muistaa rouva Olson, ”ei kauhean kiva katsoa kun on masentunut.”

Seuraavana päivänä Olson tuli aamulla 7:30 pomonsa toimistoon, everstiluutnantti Ruwetin luo. Ruwetille Olson näyttäytyi ”kiihtyneeltä”. Hän sanoi Ruwetille, että hän halusi joko lopettaa tai potukut. Hämmentyneenä Ruwet vakuutti Olsonille, että hänen käytöksensä loosissa oli ollut ”enemmän kuin sekavaa”. Selvästi tyydyttyneenä ja helpottuneena Olson suostui pysymään ja käytti loppupäivän rutiininomaisiin SOD-hommiin. Sinä iltana Olsoneilla oli kevyin ilta sitten Deep Creek Lodgen retriitin, ja he suunnittelivat läksiäisiä kollegalle seuraavaksi lauantai-illaksi.

Tiistaiaamuna Ruwet jälleen saapui hänen toimistolleen ja löysi häiriintyneen Frank Olsonin tätä odottamasta. Olson sanoi, että hän tunsi olonsa ”sekavaksi” ja kyseenalaisti omaa osaamistaan. Hän sanoi, että hänen ei olisi pitänyt lähteä armeijasta sodan aikana hänen vatsahaavansa takia ja että häneltä puuttui kyky tehdä nykyistä hommaansa. Tunnin jälkeen Ruwet päätti, että Olson tarvitsi ”psykiatrin huomiota”. Ruwet ilmeisesti tulkitsi, että CIA oli saanut aikaan Olsonin ongelman alunperinkin, ja sen sijaan, että hänet oltaisiin lähetetty tukikohdan sairaalaan, hän soitti Gottliebin apulaiselle Robert Lashbrookille että tämä järjestäisi Olsonille psykiatrin.

Nopean puhelun jälkeen Lashbrook ja Gottlieb päättivät lähettää Olsonin tri. Harold Abramsonin luokse New Yorkiin. Abramsonilla ei ollut virallista psykiatrian koulutusta eikä hän pitänyt itseään psykiatrina. Hän oli allergia-asiantuntija ja immunologisti, jota kiinnosti hoitaa mielen ongelmia. Gottlieb valitsi hänet, koska hänellä oli HUIPPUSALAINEN CIA-turvaluokitus ja koska hän oli työskennellyt LSD:n parissa — Viraston sopimuksella — usean vuoden ajan. Gottlieb selvästi suojeli omaa byrokraattista asemaansa eikä antanut kenenkään TSS:llä saada tietää sitä minkä hän oli tehnyt. Koska hän oli epäonnistunut saamaan LSD:n käytölle korkeamman tahon siunausta, Gottlieb meni ja rikkoi toista CIA-sääntöä. Siinä lukee, käytännössä, että jos syntyy mahdollinen tyräys, joka saattaisi nolata CIA:n tai johtaa salaisuuden murtumiseen, kaikkien tapaukseen liittyvien tulisi välittömästi soittaa turvallisuusosastolle. Terveysongelmissa kuten Olsonilla oli, turvallisuusosasto ja CIA:n lääketieteellinen osasto pitivät pitkää listaa lääkäreistä (ja psykiatreista), joilla oli HUIPPUSALAINEN turvaluokitus ja jotka kykenivät tarjoamaan hoitoa.

Gottliebilla oli Frank Olsonille muita suunnitelmia, ja SODin häiriintynyt biokemisti meni New Yorkiin Ruwetin ja Lashbrookin seurassa. Olsonin tila vaihteli paremmasta syvempään ja syvempään masennukseen, riittämättömyyden, syyllisyyden ja paranoian tunteisiin. Hän alkoi kuvitella, että CIA laittoi stimulantteja kuten Benzedrine hänen kahviinsa pitääkseen hänet hereillä ja että Virasto oli se, joka hänen kimppuunsa hyökkäisi. Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa Abramson otti Olsonin vastaan. Sitten kello 22:30 immunologi vieraili Olsonin hotellihuoneessa mukanaan pullo viinaa ja pullo rauhoittavaa nimeltä Nembutal — epätavallinen yhdistelmä tohtorille antaa sellaisia lääkkeeksi Olsonin kaltaisiin oireisiin.

Ennen Olsonin aikaa Abramsonilla seuraavana päivänä, hän ja Ruwet menivät Lashbrookin kanssa tapaamaan kuuluisaa newyorkilaista taikuria nimeltä John Mulhollan, jonka TSS oli ottanut sopimuksella valmistelemaan manuaalia, joka soveltaisi ”taikurin taidemuotoa salaisiin aktiviteetteihin.” Pupuja hatusta vetävä asiantuntija voisi helposti löytää uusia ja parempia keinoja sujauttaa huumeita juomiin, ja Gottlieb otti Mulhollandin mukaan työstämään mm. ”erilaisten materiaalien välittämistä asiasta tietämättömille kohteille.” Lashbrook ajatteli, että magia voisi huvittaa Olsonia, mutta Olson muuttui ”erittäin epäileväiseksi”. Ryhmä kohteliaasti jätti vierailunsa lyhyeksi, ja Lashbrook jätti Olsonin Abramsonin toimistolle. Tunnin Abramsonin konsultaation jälkeen iltapäivällä Olson sai luvan palata Frederickiin seuraavana päivänä, joka oli kiitospäivä, perheensä luo.

Olson, Ruwet, ja Lashbrook olivat varanneet lennot torstaiaamuksi, joten illalla ennen lomaa, yrittääkseen nostattaa tuntoja, he menivät katsomaan Rodgersin ja Hammersteinin hittimusikaalia Me and Juliet. Olson kuumottui ensimmäisen aktin aikana ja sanoi Ruwetille, että hän tiesi että teatterin ulkopuolella oli odottamassa ihmisiä hänet pidättääkseen. Olson ja Ruwet lähtivät näytöksestä väliajalla, ja kaksi vanhaa ystävystä kävelivät takaisin Statler Hotelliin, lähelle Pennin asemaa. Myöhemmin, kun Ruwet nukkui viereisessä sängyssä, Olson läksi hotellista ja haahuili kaduilla. Hän eli harhassa, että hän seurasi Ruwetin käskyjä, hän repi kaikki paperirahansa, ja heitti lompakonsa menemään. Kello 5:30 aamulla Ruwet ja Lashbrook löysivät hänet istumassa Statlerin aulassa hattu ja takki päällä.

He kirjautuivat ulos hotellista ja lensivät takaisin Washingtoniin. SODin kuski haki Olsonin ja Ruwetin lentokentältä, ja alkoi ajaa heitä Frederickiin. Heidän ajaessaan Wisconsin Avenueta, Olson pyysi kuskin pysäyttämään Howard Johnsonin parkkipaikalle. Hän sanoi Ruwetille, että hän oli ”häpeissään” nähdessään perheensä nykytilassaan ja että hän pelkäsi, että hän alkaisi väkivaltaiseksi lastensa kanssa. Ruwet ehdotti, että he menisivät takaisin Abramsonin luo New Yorkiin, ja Olson suostui. Ruwet ja Olson ajoivat Lashbrookin alunnolle New Hampshire Avenuelle Dupon Circlen ohi, ja Lashbrook kutsui Sid Gottliebin kiitospäivän aterialta Virginiasta. Kaikki olivat samaa mieltä, että Lashbrook veisi Olsonin takaisin New Yorkiin sillä aikaa kun Ruwet menisi Frederickiin selittämään tilanteen rouva Olsonille ja hänen omalle perheelleen. (Ruwet oli Olsonin ystävä, kun taas Lashbrook ei ollut muuta kuin työkaveri. Olsonin poika Eric uskoo, että hänen isänsä henkinen tila kärsi kun Ruwet jätti hänet CIA:n Lashbrookin käsiin, erityisesti koska Olsonin mielestä CIA oli ”tulossa nappaamaan hänet.”) Olson ja Lashbrook lensivät LaGuardian lentokentälle ja menivät tapaamaan Abramsonia hänen Long Islandin vastaanotolleen. Sitten kaksi miestä söivät ilottoman kiitospäivän aterian paikallisessa ravintolassa. Perjantaiaamuna Abramson ajoi heidät Manhattanille. Allergisti Abramson tajusi viimein, että Olson hänen käsissään oli enemmän kuin mitä hän kykeni hoitamaan, ja hän suositteli sairaalaan viemistä. Hän kirjoitti jälkikäteen, että Olson ”oli psykoositilassa… hänellä oli vainoharhoja.”

Olson suostui menemään Chestnut Lodgeen, mielisairaalaan Rockvillessa, Marylandissa, jonka palkkalistoilla oli CIA:n hyväksymiä psykiatreja. He eivät saaneet lentoja varattua ennen seuraavaa aamua, joten Olson ja Lashbrook päättivät viettää yhden illan Statlerissa. He ottivat huoneen kymmenennestä kerroksesta. Olsonin henki parani, ja hän päätti soittaa vaimolleen ensi kerran sitten kun hän oli viimeksi lähtenyt New Yorkiin. Heillä oli mieluisa puhelu, mikä jätti vaimolle paremman fiiliksen.

Seuraavan aamun pikkutunneilla Lashbrook heräsi juuri ajoissa nähdäkseen Olsonin paiskautuvan sälekaihtimien ja suljetun ikkunan läpi.

Sekunneissa ryhmä kerääntyi Olsonin ruhjoutuneen ruumiin ympärille kadulla, ja peittely alkoi. Lashbrook soitti Gottliebille kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ennen kuin hän ilmoitti poliisille. Seuraavaksi Lashbrook soitti Abramsonille, joka Lashbrookin mukaan ”halusi pysyä poissa asiasta täysin.” Abramson pian soitti takaisin ja tarjoutui avustamaan. Kun poliisi saapui, Lashbrook kertoi heille, että hän työskenteli puolustusministeriölle. Hän sanoi ettei hänellä ollut ideaa siitä miksi Olson tappoi itsensä, mutta hän tiesi että kuollut mies ”kärsi vatsahaavasta”. Tapausta tutkivat etsivät myöhemmin raportoivat, että informaation saaminen Lashbrookilta oli kuin ”olisi repinyt hampaita”. He spekuloivat toisilleen, että tapaus voisi olla murha jossa on homoseksuaalisia vivahteita, mutta pian he jättivät kyselyt kun Ruwet ja Abramson varmistivat Lashbrookin hätäisen kertomuksen ja näyttivät korkean tason yhteytensä valtioon.

Washingtonissa Sid Gottlieb lopulta tunsi asiakseen kertoa turvallisuusosastolle Olsonin tapauksesta. Johtaja Allen Dulles henkilökohtaisesti määräsi valtakunnantutkijan Lyman Kirkpatrickin tekemään täyden tutkimuksen. Mutta sitä ennen Viraston viranomaiset yrittäisivät varmistaa, että kukaan ulkopuolinen ei yhdistäisi Olsonin kuolemaa ei CIA:han eikä LSD:hen. Turvatiimin viranomaiset pian pyörivät New Yorkissa ja Washingtonissa varmistaen, että Virasto oli peitellyt jälkensä. Yksi haastattelu Lashbrookia ja sitten meni hänen mukanaan tapaamaan Abramsonia. Kun Lashbrook ja Abramson pyysivät turvallisuusviranomaiselta että jättää nämä rauhaan, hän myöntyi ja, sitten hänen toimistonsa parhaiden tapojen mukaan, kuunteli keskustelua salaa. Hänen raportistaan koskien keskustelua voidaan sanoa, että Lashbrook ja Abramson olivat salaliitossa varmistaakseen, että he kertoivat identtiset tarinat. Lashbrook saneli Abramsonille, joka kirjoitti Olsonin oireet ylös joista hänen olisi pitänyt kärsiä ja ongelmista jotka häntä riivasivat. Lashbrook jopa sanoi, että rouva Olson oli ehdottanut miehelleen psykiatrin tapaamista muutaman kuukauden ennen LSD-tapausta.[7] Lashbrookin kommentit kävivät ilmi kolmessa Abramsonin jättämässä raportissa CIA:lle, mutta nämä raportit olivat epäyhdenmukaiset. Yhdessä muistiossa Abramson oli kirjoittanut, että Olsonin ”psykoottinen tila… tuntui olevan (LSD-) kokeen kiteyttämä.” Myöhemmässä raportissa Abramson kutsuu LSD-annosta ”terapeuttiseksi” ja sanoo, että hän uskoi ”tällaisen annoksen tuskin olevan minkäänlaisessa merkittävässä roolissa sitä seuranneissa tapahtumissa.”[8]

CIA virallisesti — mutta salaa — otti kannan, että LSD oli ”triggeröinyt” Olsonin itsemurhan. Viraston viranomaiset olivat työskennelleet kovasti kulisseissa varmistaakseen, että Olson saisi riittävän valtion eläkkeen — kaksi kolmasosaa hänen aviomiehensä peruspalkasta. Ruwet, joka oli uhannut paljastaa koko asian jollei rouva Olson saanut eläkettään, jätti lomakkeen jossa sanoi Olsonin kuolleen ”salaisesta sairaudesta”. Gottlieb ja Lashbrook jatkoivat yrittämistään saadakseen kantansa läpi koskien Olsonille LSD:n antamista, CIA:n johtoryhmän mukaan. He tunnustivat LSD:n triggeröivän funktion hänen kuolemassaan, mutta he myös väittivät, että se oli ”käytännössä mahdotonta” että huumeella olisi negatiivisia jälkivaikutuksia. CIA:n johtoryhmä kutsui näitä kahta kantaa ”täysin epäjohdonmukaisiksi”, ja hän kirjoitti että hän ”ei ollut iloinen siitä mikä vaikutti minusta olevan tavallinen TSS:n edustajien asenne siihen miten tämä koe tehtiin ja minkälaiset olivat heidän kommenttinsa siitä, että tämä oli vain yksi tieteellisen tutkimuksen riskeistä.”

Osana tutkimusta tutkija General Kirkpatrick kävi läpi Gottliebin LSD-tiedostot, mistä Kirkpatrick muistaa ettei se ilahduttanut kauheasti Gottliebia. ”Sain hänet änkyttämään”, sanoo Kirkpatrick hymyssä suin. ”Häntä huoletti hänen tulevaisuutensa.” Kirkpatrick lopulta suositti, että jonkinlainen nuhtelu annettaisiin Gottliebille, TSS-johtaja Willis Gibbonsille sekä TSS-varajohtaja James ”Trapper” Drumille, jotka olivat odottaneet 20 päivää Olsonin kuoleman jälkeen myöntääkseen, että Gottlieb oli selvittänyt kokeen hänen kanssaan. Toiset vastustivat Kirkpatrickin suositusta. Amiraali Luis deFlorez, viraston tutkimusjohtaja, lähetti henkilökohtaisen muistion Allen Dullesille sanoen, että nuhteet olisivat ”epäoikeudenmukaista” ja haittaisi ”sitä aloitteellisuuden ja innostuksen henkeä joka työllemme on niin tarpeen.” Johtaja oli samaa mieltä, ja Kirkpatrick aloitti raastavan prosessin, jossa hän valmisteli kirjeitä Dullesin allekirjoitettavaksi, joissa lukisi että Gottlieb, Gibbons ja Drum olivat tehneet väärin, mutta eivät liian väärin. Kirkpatrick kirjoitti kuusi versiota pelkästään Gottliebin kirjeestä ennen kuin hän kehitti soveliaan sanamuodon. Hän aloitti sanomalla, että TSS-viranomaiset olivat näyttäneet ”erittäin huonoa arviointikykyä”. Se oli liian karskia korkealle Viraston viranomaiselle, joten Kirkpatrik yritti ”erittäin heikkoa arviointikykyä”. Silti liian rankkaa. Hän tyytyi ”heikkoon arviointikykyyn.” TSS-viranomaisille kerrottiin, että heidän ei pitäisi tulkita kirjeiden olevan nuhteita ja että mitään merkintää kirjeistä ei jäisi heidän henkilökohtaisiin tietoihinsa, mikä voisi vahingoittaa heidän tulevaa uraansa.

Olsonin perhe Frederickissä ei päässyt niin helpolla. Ruwet sanoi heille, että Olson oli hypännyt tai pudonnut ikkunasta New Yorkissa, muttei maininnut sanaakaan LSD:stä, jonka vaikutuksien Ruwet itse uskoi johtaneen Olsonin kuolemaan. Aina hyvänä taistelijana Ruwet ei kyennyt puhumaan salaisista kokeista — edes helpottaakseen Alice Olsonin surua. Rouva Olson ei halunnut hyväksyä ideaa siitä, että hänen aviomiehensä oli omasta tahdostaan tehnyt itsemurhan. ”Se oli erittäin tärkeää minulle — lähes koko elämäni suola — että lapsieni mielestä heidän isänsä olisi jättänyt heidät”, muistelee rouva Olson.

Seuraavien 22 vuoden ajan Alice Olsonilla ei ollut kovempaa näyttöä kuin hänen oma uskomuksensa siitä, että hänen aviomiehensä ei ollut jättänyt häntä tai perhettään. Sitten kesäkuussa 1975 Rockefellerin komissio tutki CIA:n laittomia kotimaan operaatioita ja raportoi, että Frank Olsonin kuvaukseen sopiva mies oli hypännyt New Yorkissa hotellin ikkunasta sen jälkeen kun CIA oli antanut hänelle LSD:tä ilman hänen tietoaan siitä. Olsonin perhe luki tapauksesta Washington Postista. Tytär Lisa Olson Hayward ja hänen aviomiehensä menivät tapaamaan Ruwetia, joka oli eläköitynyt armeijasta ja asettunut Frederickiin. Tunteikkaassa tapaamisessa Ruwet myönsi, ett Olson oli tuo mies ja sanoi ettei hän voinut kertoa perheelle aiemmin koska hänellä ei ollut lupaa. Ruwet yritti toppuutella heitä etteivät he menisi julkisuuteen tai hakisi korvauksia valtiolta, mutta Olsonin perhe teki molemmat. [9] Alice Olson ja jokainen hänen aikuisista lapsistaan luki televisiossa heidän valmistelemansa lausunnon:

Meidän mielestämme CIA on hyökännyt perhettämme vastaan kahdella tavalla”, siinä luki. ”Ensinnäkin, Frank Olsonilla tehtiin kokeita laittomasti ja varomattomasti. Toiseksi, hänen kuolemansa todellinen luonne salattiin 22 vuoden ajan… Kertoessamme tarinaamme, me olemme huolissamme siitä, että sekä perheemme kokema henkilökohtainen tuska että meidän tuntemamme moraalinen ja poliittinen suuttumus on painettu villasella. Ainoastaan tällä tavoin voi Frank Olsonin kuolema muuttua osaksi amerikkalaista muistoa ja olla osana sitä poliittista ja etnistä reformia, jota yhteiskuntamme niin kovasti kaipaa.”

Lausunto jatkui vertaamalla Olsoneja kolmannen maailman perheisiin ”joiden toiveet paremmasta elämästä on CIA interventioillaan tuhonnut.” Vaikka Eric Olson luki nuo sanat koko perheen puolesta, ne heijastelivat enemmän lasten politiikkaa kuin heidän äitinsä Alice Olsonin tunteita. Uskomattoman vahva nainen, joka tuntuu tehneen rauhan maailman kanssa. Rouva Olson meni takaisin yliopistoon hänen aviomiehensä kuoltua, sai tutkinnon, ja piti perheen kasassa hänen opettaessaan koulussa. Hänellä ei ole pahaa sydämessään Vin Ruwetia kohtaan, hänen ystäväänsä joka panttasi tätä tärkeää informaatiota häneltä kaikki nuo vuodet. Ruwet lohdutti häntä ja tuki häntä kaikkein vaikeimpina aikoina, ja hän arvostaa sitä kovin. Rouva Olson puolustaa Ruwetia sanomalla, että hän oli ”huonossa asemssa”, mutta sitten hän pysäyttää kesken lauseen ja sanoo, ”jos minulle oltaisiin annettu edes jotain viitteitä työpaineista… Jos minulla olisi ollut jotain, olisin voinut kertoa lapsille. Mutta en tiedä miten (Ruwet) olisi voinut tehdä sitä myöskään. Se oli kaamea asia miehelle, joka rakasti häntä.”

”En vaadi Viniltä (Ruwet) mitään”, pohtii rouva Olson. ”Gottlieb on eri asia. Hän oli halveksuttava.” Hän kertoo miten Gottlieb ja Lashbrook molemmat olivat Olsonin hautajaisissa Frederickissa ja lahjoittivat muistokeräykseen. Viikkoa tai kahta myöhemmin kaksi miestä vierailivat hänen luonaan. Hän tiesi, etteivät he olleet Detrickissä töissä, mutta hän ei ymmärtänyt sitä mikä heidän roolinsa oli. ”En halua nähdä heitä”, hän huomauttaa. ”Vin kertoi minulle, että heille tulisi siitä parempi olo. En halua mitään heiltä. Mielestäni se ei olisi ollut tarpeen, mutta okei. Suostuin. Jälkikäteen ajateltuna, se oli niin omituista, että tulee paha olo… Minua vedettiin höplästä.”

Gottlieb ja Lashbrook eivät ilmeisesti koskaan palanneet SOD:n biologisen sodankäynnin osastolle. Paljoakaan ei kuitenkaan muuttunut. Ray Treichler ja Henry Bortner ryhtyivät SOD-yhteyshenkilöiksi CIA:lla. SOD jatkoi bakteeritaudinaiheuttajien tuotantoa ja varastointia CIA:lle vuoteen 1969 asti, jolloin presidentti Richard Nixon sanoutui irti biologisesta sodankäynnistä. Oletettavasti joku korvasi Frank Olsonin.

Huomioita

Kuvaus CIA:n suhteesta SOD:n Fort Detrickissa on peräisin usean entisen Fortin työntekijän haastatteluista; Churchin komitean kuulemisista ”Toksisten taudinaiheuttajien luvattomasta säilönnästä, osa 1”; Churchin komitean ”Tiivistelmäraportti CIA:n tutkimuksesta koskien MKNAOMIa”, joka löytyy raportista, kirja I, sivut 360-63; ja Kennedyn alakomitean kuulemisista koskien puolustusministeriön ihmiskohteiden biologista testaamista, 1977. Sid Gottliebin mukanaolo juonessa tappaa Patrice Lumumba löytyy Churchin komitean väliraportista ”Väitetyt ulkomaisten johtajien salamurhasuunnitelmat”, s. 20-21. Churchin komitea antoi Gottliebin olla listattuna pseudonyymilla Victor Scheider, mutta useat lähteet vahvistivat Gottliebin oikean identiteetin, kuten myös CIA:n Kennedyn alakomitealle antama biografiadata, joka asettaa hänet samaan hommaan kuin ”Scheider” samaan aikaan. Juoni antaa botuliinia Fidel Castrolle kuvataan salamurharaportissa sivuilla 79-83. Irakilaisen everstin tapaus löytyy sivulta 181 samasta raportista.

Olsonin perhe julkaisi monta tuumaa CIA-dokumentteja Olsonin tapauksesta vuonna 1976 ja ne löytyvät Kennedyn alakomitean vuoden 1975 kuulemisista koskien biomedikaalista ja käyttäytymistutkimusta, s. 1005-1132. Ne muodostavat pohjan isolle osalle narratiivia, mm. Alice Olsonin, Eric Olsonin, Benjamin Wilsonin ja usean muun entisen SOD-miehen haastattelut (jotka eivät tuottaneet paljoakaan lisäarvoa). Vincent Ruwetin todistuksesta kaivettiin myös informaatiota Kennedyn alakomitean edessä vuonna 1975, s. 138-45 ja Churchin komitean tiivistelmässä tapauksesta, kirja I, s. 394-403. Lainaus Harold Abramsonin aikeista antaa potilailleen heidän tietämättään LSD:tä löytyy MKULTRA-alaprojektista numero 7, kesäkuun 8. 1953, kirje tohtori (poistettu). Taikuri John Mulhollandin työ Virastolle kuvataan MKULTRA-alaprojekteissa 19 ja 34.

Alaviitteet

1. Toksiinit ovat kemiallisia ainesosia, eivät eläviä organismeja, jotka on tuotettu biologisista taudinaiheuttajista. Vaikka ne voivat sairastuttaa tai tappaa ihmisiä, ne eivät voi lisääntyä itsekseen kuten bakteerit. Johtuen niiden biologisesta alkuperästä, toksiinit siirtyivät Fort Detrickin alaisuuteen Edgewood Arsenalin sijaan, laitoksen joka käsitteli Amerikan kemiallisten ja biologisten aseiden kemiallista puolta.

2. Bruselloosi on hyvin voinut olla Gottliebin keväällä 1960 valitsema tauti kun salaisen palvelun terveydenmuokkauskomitea hyväksyi operaation hoidella irakilaiseversti pois päiviltä, jonka sanottiin ”ajavan itäblokin poliittisia intressejä” ainakin kolmen kuukauden ajan. Gottlieb sanoi Churchin komitealle, että hänellä oli merkitty nenäliina, johon oli laitettu halvaannuttavaa ainetta, ja sitten se postitettiin everstille. CIA-viranomaiset sanoivat komitealle, että teloitusryhmä ampui everstin — minkä kanssa Virastolla ei ollut mitään tekemistä — ennen kuin nenäliina saapui perille.

3. Jostain syystä Yhdysvaltain hallitus piti tärkeänä olla julkistamatta informaatiota Japanin biologisesta sodankäynnistä. Ylempi Detrickin lähde sanoo, ”Me tiesimme, että he ruiskuttivat Mantsuriaa. Meillä oli tulokset siitä miten he tuottivat ja levittivät (biologisia taudinaiheuttajia, mm. pernaruttoa)… Luin ruumiinavausraportit itse. Meillä oli ihmisiä, jotka menivät Japaniin sodan jälkeen.”

4. Gottlieb sanoi hieman Olsonin kuoleman jälkeen, aikana jolloin hän yritti pitää oman pesänsä puhtaana, että hän oli puhunut SOD-tyypeille LSD:stä ja että he olivat sopineet yleisista ehdoista mitä tulee salaa aineen antamiseen koehenkilöille. Kaksi SOD-ryhmästä haastatteluissa ja kolmas kongressin todistuksessa suoraan kiistivät Gottliebin tarinan version. Gottlieb ja SOD-miehet kaikki olivat samaa mieltä siitä, että Gottlieb ei varoittanut etukäteen siitä että hän oli laittanut huumetta heidän viinaansa.

5. Juuri siitä syystä, että suurin osa tripeistä kestää noin 8 tuntia huolimatta siitä miten paljon henkilö ottaa huumetta, lähes kaikki koehenkilöt, mm. TSS:n omat alihankkijat, antavat LSD:tä aamulla välttääkseen unettomat yöt.

6. SOD-rakennukseen päästäkseen, sen lisäksi että tarvitsee uskomattoman vaikeasti saatavan turvaluokituksen, pitää olla rokotuskortti, jossa on arviolta 10-20 uunituoretta rokotusta. Prosessi oli niin tuskallinen ja aikaavievä, että jossain kohtaa 1960-luvulla kenraali, joka johti koko armeijan kemiallisen sodankäynnin toimintaa, päätti että SOD pitää tutkia ja hän halusi saada heti paikalla briiffauksen. Kun tästä tapauksesta kysyttiin, SOD-veteraani joka oli aiemmin irtisanoutunut sanoi, ”Se on se tapa jolla me pidämme heidät poissa. Noilla (armeijan) tyypeillä ei ole tarvetta tietää. Suurin osa turvallisuusrikkeistä tuli ylemmältä johdolta… Hän olisi voinut mennä sisään ilman rokotteita jos hän olisi niin vaatinut. Turvallisuusjohtaja olisi voinut protestoida, mutta hän olisi päässyt sisään.”

7. Rouva Olson sanoo, että tämä on päin naamaa valehtelua.

8. Epäpsykiatri Abramsonilla, joka salli kemisti Lashbrookin kertoa hänelle hänen potilaidensa oireyhtymistä, oli selvästi omituinen käsitys siitä mitä ”terapeuttinen” — puhumattakaan psykoterapeuttisesta — tarkoittaa. Abramsonin vuoden 1953 ehdotuksessa CIA:lle tutkia $85000:lla LSD:tä, hän kirjoitti että seuraavan vuoden ajan hän ”toivoi” antavansa sairaalapotilaille ”jotka olivat olennaisesti normaaleja psykiatriselta kannalta katsottuna… heidän tietämättään huumeannoksia psykoterapeuttisiin tarkoituksiin.” Hänen käsittelynsä tuo mieleen William Burroughsin hahmon Naked Lunchissa joka sanoo, ”Noniin pojat, te ette näe tätä operaatiota suoritettavan kovin usein, ja sille on olemassa syy… katsokaas, tällä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä arvoa.”

9. Presidentti Gerald Ford myöhemmin henkilökohtaisesti pyysi anteeksi Olsonin perheeltä, ja kongressi sääti lain vuonna 1976 maksaa $750000 kompensaationa rouva Olsonille ja hänen kolmelle lapselleen. Perhe vapaaehtoisesti jätti oikeusjutun sikseen.

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades