Useat UFO-tutkijat ja MUFONin tutkijat tuntuvat olevan hämmentyneitä viime aikojen pyrkimyksestä saada ammattiapua niiltä, jotka työskentelevät mielenterveysalalla. ”Abduktoidut eivät ole hulluja, joten miksi he tarvitsisivat mielenterveysammattilaista?” tai ”He voivat tarkoittaa hyvää auttaessaan, mutta he vain eivät tiedä mitä he tekevät UFO-tutkimuksen suhteen!” tai ”He pitävät tiedot itsellään eivätkä anna meidän saada tietää mitään mistään johtuen luottamuksellisesta potilassuhteesta.” tai ”He puskevat meidät pois tutkimuksesta, väittäen että me emme ole ammattilaisia ja kertovat silminnäkijöille ettei meille saa puhua.”

Okei, vetäkää kaikki hyvään henkeä…. ja rauhoittukaa. Ensinnäkin, UFO-tutkijoilla on paljon työtä tehtävänä omalla alallaan. Toiseksi, tosi harvalla mielenterveysammattilaisella on aikaa tai energiaa tehdä kaikkea kenttätutkimusta, jota tutkijat ovat tehneet monien vuosien ajan. Kolmanneksi, ja tärkeimpänä, on se läsnäolo ja intensiteetti millä UFO-kohtaamiset ovat kehittyneet. Enää ei pelkät valot taivaalla ole huolenaiheemme. Yksityiskohtaiset kuvaukset UFO-havainnoista eivät vielä liity ihmistunteisiin samalla tavalla kuin muistinmenetykset, unettomuus, omituiset ja ennennäkemättömät unikuvat, sekä ahdistus, jotka kaikki sanotaan liittyvän UFO-miehistön kasvotusten tapaamiseen.

Mikä tahansa tapahtuma, joka häiritsee ihmistunteita, ja ne tavalliset selviämisprosessit tulevat vaatimaan ammattiauttajaa ja opastusta. Tämä ei tarkoita, että silminnäkijä on mielisairas. Kaikkiin yksilön normaaleja selviämisprosesseja häiritseviin asioihin voidaan tarjota tehokkaammin apua jonkinlaisella ammattimaisella interventiolla. Posttraumaattinen stressioireyhtymä on erinomainen esitys tästä häirinnästä yksilön päivärutiineihin, joka hämmentää ja suistaa raiteiltaan perinteiset selviämismekanismit.

On totta, että suurimmalla osalla mielenterveysammattilaisista ei ole syvää ymmärrystä ufologian kaikkein akuuteimmista kysymyksistä tai tutkimustarpeista. Toki nämä olisivat toisarvoisia kun hoidetaan yksilön tarpeita ja oireita. Mutta UFO-abduktoidun mielenterveyden hoidossa ammattilainen luonnollisesti saa kuulla paljon UFO-dataa. Väistämättä hän muuttuu tämän epätavallisen informaation säilöksi. Monet UFO-tutkijat samalla tavalla ovat löytäneet itsensä lohduttamasta järkyttynyttä ja pöllämystynyttä henkilöä ilman, että hän todella haluaisi joutua terapeutin rooliin. Tässä ajassa tuntuu siltä, kuin molemmat roolit tarvitsisivat toisiaan tämän syntyvän, uudenlaisen kokemisen tutkimuksessa.

Mielenterveysammattilaisten tulisi rohkeasti vastata emotionaalisiin ongelmiin kun taas UFO-tutkija auttaa ymmärtämään ja korreloimaan kokemuksien sisältöä. Ammattilainen on loppujen lopuksi vastuussa henkilön hyvinvoinnista, edistyksestä, mukavuudesta ja tutkimuksen etenemisestä. Tutkija voi auttaa kouluttamaan ammattilaista siitä miten datakuviot ja keskeiset kysymykset voivat avata lisää emotionaalisia tarpeita. Mielenterveysammattilainen ehdottaa sitä mikä on kaikkein eniten avuksi henkilölle kaikkina aikoina.

Luottamuksellisuus on erittäin tärkeää, ja se ylittää kaikkien muiden tarpeen tulla väliin, jotka saattaisivat kokea haluavansa katsoa sivusta tai kysyä kysymyksiä. Tutkijoiden tulee muistaa, että he ovat ”vieraita”, joille on sallittu tarkkailla henkilökohtaista ja yksityistä terapiasessiota vain kohteen pyynnöstä ja tämän mukavuuden tasolla. Kohde on lopulta se joka määrää kuka saa olla läsnä ja mitä sallitaan tehdä mm. istunnon nauhoittamisen ja anonyymiuden suhteen. Kohteen oikeus luottamuksellisuuteen ylittää kaikki MUFONin politiikan tulkinnat tallenteiden säilyttämisestä tai julkisesta raportoinnista. Kohdetta tutkiva on ”hiljainen kumppani” siten, että hän ei verbalisoi kysymyksiä hypnoosin aikana, mutta kirjoittaa ajatuksiaan ja ideoitaan paperille hypnotisoijan nähtäväksi ja käytettäväksi. Molemmat roolit tulee antaa vakavalle, vastuulliselle, herkälle ja tuomitsemattomalle persoonalle tehtäväksi. Tutkija voi oppia paljon ihmisluonteesta ja emotionaalisen maailman syvyydestä ihmisillä osallistumalla tällaiseen tilanteeseen.

Mutta paljon suurempi ongelma on nyt käsillä. Tuhannet hämmentyneet ja kiinnostuneet kansalaiset hiljaa pyytävät apua. He ovat tietämättään ottamassa tutkijoita valtaansa monilla kysymyksillä ja tarpeilla, joihin tulisi kuulua tämä tarpeellinen mielenterveysammattilaisen osallistuminen. Ongelma on, että niin harva mielenterveysammattilainen on mukana aktiivisesti. On monia, jotka ovat kiinnostuneita ja jopa ovat mukana sessioissa, mutta he jatkuvasti epäröivät ryhtyä aktiivisesti palvelukseen johtuen henkilökohtaisista peloista ja ammattimaisista epävarmuuksista.

Kaksi huolestunutta kansalaista, joilla on rahallisesti mahdollisuus aloittaa uusi tutkimusprojekti, tekivät sitoumuksen National Conference on Anomalous Experiencesissa, joka pidettiin Temple Universityssa tammikuussa 1991. He päättivät, että toisen heistä tulisi hankkia ensin varteenotettava ja realistinen arviointi sellaisista tapauksista USA:ssa — jotenkin! Tämä saavutettiin jossain määrin, kun he hankkivat Roper-organisaation tekemään suuren määrän haastatteluja kasvotusten noin 2000 henkilöstä jokaisella kerralla. Nämä lähes 6000 henkilöä vastasivat huolella muotoiltuihin kysymyksiin epätavallisista henkilökohtaisista kokemuksista. Roper-organisaation ammattilaisten tulokset, joiden virhemarginaalin sanottiin olevan 1%, viittaisivat siihen, että niinkin moni kuin 3,7 miljoonaa amerikkalaista on kokenut UFO-abduktion. Kuitenkin, tämä on edelleen karkea ajatus tämän ongelman laajuudesta.

On niitä, jotka todella uskovat, että heidät on abduktoitu, mutta heitä ei ole koskaan haastateltu, tutkittu tai hypnotisoitu. He silti edelleen lukeutuvat ”uskovien” kategoriaan sellaisessa kyselytutkimuksessa. Sitten on niitä, jotka kiistävät sellaisen koskaan tapahtuneen heidän elämässään, huolimatta suuresta määrästä todistusaineistoa joka sanoo vastakkaista. He nopeasti sanovat ”ei” suurimpaan osaan kysymyksistä, koska heillä on emotionaalinen tarve pitää nämä yksityisasiat salassa. Tämä asenne on alunperin varsin yleinen niillä osallistujilla, joilla pelon tai hulluuden leima saattaisi kiinnittyä heidän otsaansa kun he puhuvat suoraan. Vaikka Roperin kyselytutkimus olisi 50% virheellinen tilastollisesti, silloin meillä olisi edelleen vajaa kahden miljoonan abduktion kokeneen joukko (ja tähän ei kuulu lapset!).

Toinen kiinnostava komponentti näissä kyselytutkimuksissa on tilastollinen merkitsevyys vastauksissa, jotka kuuluvat alaryhmään ”Poliittis-yhteiskunnalliset aktiviteetit”. Tähän ryhmään kuuluu henkilöitä, joilla on taipumusta olla trendien eturintamassa ja johtajia, koska he ovat jämäkämpiä, äänekkäämpiä, korkeammin koulutettuja ja aktiivisia tai mukana yhteisön tapahtumissa. Jos UFOt olisivat arvoton aihe, jolla ei ole mitään substanssia, tämä ryhmä olisi todennäköisemmin se joka sanoisi sen ääneen. Mutta tämä ryhmä raportoi enemmän omituisia tapauksia jokaisessa merkittävässä kysymyksessä. Oliko tämä aliryhmä vain halukkaampi raportoimaan rehellisesti, kun muut taas aliraportoivat?

Kirjanen nimeltään Unusual Personal Experiences ottaa mukaan nämä löydökset, lisäksi mukana on kommentaareja tri. John Mackilta, tri. David Jacobsilta, tri. Ron Westrumilta, Budd Hopkinsilta ja minulta. Nämä kommentit on suunnattu esittelemään UFO-abduktioaihe älykkällä tavalla mielenterveysammattilaisille. Lähes 100 tuhatta näitä 60-sivuisia kirjasia on lähetetty postissa toukokuussa 1992 psykiatreille, psykologeille ja kliinisille sosiaalityöntekijöille ympäri maata siinä toivossa, että koulutettaisiin lisää apua niille, jotka odottavat jonkinlaista helpotusta tai vastausta heidän hämmentäviin tunteisiinsa. Lähes 1000 ammattilaista vastasi mielenkiinnolla oppiakseen aiheesta lisää, ja mahdollisesti auttamaan. Kirjasessa on irroitettavia postikortteja, joilla he saattoivat rekisteröityä ilmaisiin seminaareihin, joita pidettäisiin eri puolilla USA:ta. Menestyksekkäitä seminaareja, joissa keskimäärin 100 ammattilaista on ollut mukana, on pidetty jo New York Cityssa (heinäkuu 1992), Los Angeleissa (marraskuu 1992) ja Atlantassa (maaliskuu 1993).

Jotkut näistä ammattilaisista ovat alkaneet kirjoittaa niille meistä, jotka ovat tarjonneet lisäkommentaareja kirjaseen. Kommentaarit olivat täydentäviä, tukevia, rohkaisevia ja jopa kiitollisia. Jotkut vastaajista pyysivät jo lisätietoa hoitostrategioista. Eräs psykologi soitti minulle pyytääkseen mukaan etänä terapiaistuntoon, kun hän yhtäkkiä tunnisti oireet kirjasesta. Hän oli yrittänyt sovittaa hänen asiakastaan monipersoonallisuusoireyhtymän kategoriaan, mutta se vain ei ollut tyydyttävä. Vaikka tämä ei koskaan ollutkaan väittänyt olleensa yhteydessä UFOihin tai avaruusolentoihin, hän oli kuvannut tarkkaan abduktioskenaarion yksityiskohtia hypnoosissa kuvatessaan mystisiä amnesiajaksoja. Nyt hän tajusi, että hän saattoi olla paljastamassa jotain, ja kysyi monia vilpittömiä ja tarpeellisia kysymyksiä. Se oli selvä merkki siitä miten tällainen pieni kirjanen voi auttaa niitä, jotka jo etsivät apua, mutta mahdollisesti diagnosoivat väärin.

Huolimatta kaikista tästä vaivannäöstä ”ostajan tulee silti olla varuillaan” koska meillä ei ole kontrollia siitä mikä motivoi ammattilaista lähtemään mukaan. Me emme voi taata heidän osaamistaan. Me emme voi taata epätuomitsevien asenteiden herkkyyttä. Me tiedämme, että näitä tutkintoja on suorittanut kaikenlaiset persoonat. Lopulta se on kuitenkin abduktion kokeneen harteilla päättää mikä hänelle on parasta. Lopulta luotettavien auttajien verkosto on laajentunut kommunikoimalla aiheesta ja mahdollisesti standardoimalla käytänteet. Meidän tulee puskea eteenpäin… rauhassa.

Artikkelin kirjoittanut John S. Carpenter ja julkaissut alienjigsaw.com