Franc Milburn on geostrategia- ja turvallisuusanalyytikko, joka on erikoistunut UFOihin. Eräs hänen tavoitteistaan on tuoda mukaan keskusteluun geostrategian, kansallisen turvallisuuden ja aseteknologian vaikutukset eri ilmiöihin, valtavirran tieteessä. Hän on entinen tiedustelu-upseeri ja Sandburstin sekä London School of Economicsin alumni.
Milburn kysyy: ”Miksi strategian, kansallisen turvallisuuden ja modernin kansainvälisen historian kurssit yliopistoissa eivät käsittele UAP:ta kun ne selvästikin ovat olleet suurvaltojen kanssa tekemisissä vuosikymmenet?”
Verkkosivujensa mukaan BESA-tutkimuskeskus on ”…riippumaton, puoluepoliittisesti neutraali ajatuspaja, joka tekee politiikkatoimiin liittyvää tutkimusta Lähi-Idästä ja globaalisista strategisista kysymyksistä, erityisesti kun ne liittyvät kansalliseen turvallisuuteen ja Israelin ulkopolitiikkaan sekä alueelliseen rauhaan ja vakauteen.”
Se alkaa esittelemällä Pentagonin UAP-toimikunnan (UAP Task Force, UAPTF), ja kysyy miksi sitä johtava virasto ei ole USA:n ilmavoimat? Se käsittelee kesäkuun 17. päivän 2020 senaetin tiedustelukomitean raporttia UAP:sta ja UAPTF:sta.
Milburn sen jälkeen tutkii kysymystä siitä voisivatko UAP:t olla ”eksoottista amerikkalaisteknologiaa, vihollisen teknologisesti samantasoisia hyökkäysalustoja (near-peer adversary platforms), tai aivan jotain muuta.” Tätä seurasi keskustelu viidestä UAP-havaintomuuttujasta sekä lainaus Christopher Mellonilta, entiseltä varapuolustusministerin tiedusteluapulaiselta, että ”…nämä eivät ole amerikkalaisia tai venäläisiä tai kiinalaisia aluksia.”
Muita paperissa käsiteltyjä aiheita ovat maahansyöksyneiden UFOjen noudot; UFOjen uhka, tri. Eric Davisin sähköpostikommunikaatio, vuoden 2004 Nimitzin tic tac -kohtaaminen, Scientific Coalition for UFOlogyn Nimitz-raportti; vanhan koulun UFO-aseteoriat, joulukuussa 2000 julkiseksi tehty Britannian puolustustiedustelun United Kingdom Defence Intelligence 55 UAP -raportti, Hal Puthoffin Venäjään liitetyt tutkimukset, ei-inhimilliset olennot, Wilsonin/Davisin dokumentti sekä UFO-paljastus.
Milburn kirjoittaa vihollisen samantasoisesta teknologiatiedoista:
”Kiinalaiset seuraavat Davisin ja UAPTF:n työtä ja ovat ilmeisesti jo lähestyneet Jack Sarfattia, ja DI55 huomioi heidän kiinnostuksensa UAP:hin jo kaksi vuosikymmentä sitten.”
Kaiken kaikkiaan tärkeä paperi, joka tiivistää useita aiheita UAP-tutkimuksesta. Erityisesti siksi kun ottaa huomioon paperin lukijakunnan ja sen, että se on julkaistu tieteellinen dokumentti. Milburnia pitää onnitella tämän kirjoittamisesta; ja BESA-tutkimuskeskusta pitää kiittää sen julkaisemisesta.
Mediassa on näkynyt juttuja lausunnoista, joita CIA:n entinen johtaja John. O. Brennan on antanut, joka johti lafkaa neljän vuoden ajan Obaman hallinnon aikana. Journalisti Giuliano Marinkovic muistutti meitä, että amerikkalaisjournalisti Billy Cox julkaisi ensimmäisenä jutun Brennanin UFO-näkemyksistä jo vuonna 2018. Tulisi myös huomata, että vuonna 2013 Cox sai haltuunsa kommentteja entiseltä CIA-johtajalta Robert Gatesilta UFOja koskien.
1960
Kuitenkin kun netistä kaivelin Brennanin näkemyksiä, törmäsin erittäin samanlaiseen New York Timesin juttuun päivämäärällä 28.02.1960. Kyllä, vuodelta 1960. Se julkaistiin sivulla 30 tuon päivän numeroa. Näyttääkseni sen miten asiat usein tapahtuvat sykleissä, olkoonkin varsin pitkissä sykleissä, laitan koko jutun tähän alle.
”Ilmavoimien käskyä lautasiin liittyen lainattiin
Ylitarkastajan pamfletti kutsui esineitä ’vakavaksi asiaksi’
WASHINGTON, helmi.27 (UPI.) Ilmavoimat on lähettänyt johdolleen varoituksen, että käsitellä Tunnistamattomien Lentävien Esineiden havainnot ”vakavina asioina”, jotka liittyvät suoraan kansalliseen turvallisuuteen, tänään saimme kuulla.
Ilmavoimien edustaja vahvisti käskyn annon sen jälkeen kun osia siitä tuli julkisuuteen siviilien ”lentävien lautasten” ryhmän kautta. Ilmavoimien ylitarkastaja saattoi uudet säännöt voimaan joulukuun 24. päivänä.
Säädökset, jotka uudistavat aikaisemmin samanlaisia aiemmin annettuja, kuvasivat prosessin ja niissä luki, että ”UFOista tehdyt tutkimukset ja analyysit liittyvät suoraan ilmavoimien vastuuseen puolustaa Yhdysvaltoja”.
Komitea paljastaa dokumentin
Dokumentin olemassaolon paljasti National Investigations Committee on Aerial Phenomena. Siviilien yksityistä rahoitusta nauttiva komitea syytti ilmavoimia kansan julkisesta petkuttamisesta kuvatessaan raportteja UFOista harhaisiksi ja huijauksiksi, samalla kun se lähettää johdolleen salaa nuhteet.
Vara-amiraalii R.H. Hillenkotter (evp), komitean jäsen ja entinen CIA:n johtaja, sanoi lausunnossaan, että ylitarkastajan varoituksesta oli lähetetty kopio senaatin ’tiede- ja avaruuskomitealle’.
”On aika tuoda totuus esiin avoimessa kongressin kuulemisessa”, hän sanoi.
Ilmavoimat vahvistivat, että dokumentti oli annettu tiedoksi. Edustaja sanoi, että kenraalimajuri Richard E. O’Keefe oli välittänyt sen muille, joka oli tuolloin virkaatekevänä ylitarkastajana, antaakseen tiedoksi ilmavoimien uudistetut säännökset koskien Tunnistamattomia Lentäviä Esineitä.
Lausunto oli liitetty ”operaatio- ja koulutus”-pamflettiin, joka jaellaan tasaisin väliajoin johdolle, jotta he pysyisivät ajan tasalla asioista.
Pentagonin edustajat sanoivat, että uudet säännöt olivat seitsemän painetun sivun mittaiset, eivätkä ne muuttaneet käytäntöjä juurikaan, mutta ne oltiin kirjoitettu uusiksi rutiininomaisesti.
Ilmavoimat on tutkinut 6132 raporttia lentävistä esineistä vuodesta 1947 lähtien, joista 193 raporttia vuoden 1959 viimeisen 6 kuukauden aikana. Viimeisin ilmavoimien lausunto annettiin kuukausi sitten, ja siinä sanottiin että ”mitään fyysistä tai materiaalista todistusaineistoa, ei edes pientä niinkutsutun lentävän lautasen palasta, ei ole koskaan löydetty.”
Amiraali Hillenkotter sanoi, että ”kulisseissa korkea-arvoiset ilmavoimien upseerit ovat aidosti huolissaan UFOista.”
”Mutta virallisen salailun ja pilkkaamisen kautta monet kansalaiset johdatellaan uskomaan, että tunnistamattomat lentävät esineet ovat pötyä”, eläköitynyt amiraali sanoi. Hän väitti, että ”faktojen piilottamiseksi ilmavoimat ovat hiljentäneet henkilöstönsä julkaisemalla säännöt.”
The UFO Investigator
Kaivoin esiin NICAPin ”The UFO Investigatorin” digitoituja numeroita, ja havaitsin että Vuosikerran 1 Numero 9, joka on julkaistu maaliskuussa 1960, kertoi etusivullaan ylläolevasta jutusta. Se vahvisti sen, että NICAP oli vuotanut valokopioita United Press Internationalille ja Associated Pressille. Dokumentti itsessään oli päivämäärällä 24. joulukuuta 1959, ja sen otsikossa luki ”UFOt ovat VAKAVA ASIA.” The UFO Investigatorin artikkelissa oli valikoituja lainauksia dokumentista.
NICAP lähetti kopion dokumentista senaattori Lyndon Johnsonille, senaatin tiede- ja avaruuskomitean puheenjohtajalle. Muita kopioita lähetettiin muille senaatin ja edustajainhuoneen komiteoille. Myöhemmin presidenttina Lyndon Johnson järjesteli ”salaisen” UFO-tutkimuksen toteutettavaksi. Sen yksityiskohdista voit lukea täältä.
Hyvää joulua koko konkkaronkalle! Joulun antimien sulattelua voi jouduttaa vaikka tätä haastattelua kuuntelemalla.
Tapani Koivula esittelee Keitä me olemme kirjan. Kirjassa on 12 kirjoittajaa ja sen pohjana on erään sähköasentajan 12 vuoden aikana kanavoituja tekstejä. Lisäksi Tapani kertoo haastattelun toisen puolen aikana yhteistyöstä, jota hän aikoinaan kävi Tapani Kuninkaan ja Tapio Kaitaharjun kanssa Suomalaisen ufotutkimuksen tiimoilta.
Olemmeko me liikkumassa kohti tunnistamattomien lentävien esineiden analysointia ja tutkimusta? Ovatko UFO-tutkimukset paras tapa puhua ”avaruusolennoista keskuudessamme?”
Me olemme tutkineet UFOja jo kauan, ja olemme jo oppineet jonkin verran. Mutta me olemme myös kaasu pohjassa siirtymässä uuteen maailmaan, sellaiseen joka saattaa tehdä standardista UFO-tutkimuksesta vähemmän tärkeää. Muut alat saattavat voittaa enemmän mikäli avaruusolentojen läsnäolo osoittautuu todeksi.
Richard Dolanin analyysi on mielenkiintoinen. Eräs kommentoija huomautti seuraavaa: Richard osuu naulan kantaan kohdassa 41:00. Miten valtio voi myöntää maahansyöksyneiden UFOjen noudot? Se olisi samalla myöntö siitä, että he ovat valehdelleet meille vuosikymmenien ajan. Miten tyhmältä SETI (ja kaikki tiimit ja teleskoopit, jotka ”etsivät” Maan ulkopuolista elämää) näyttäisikään mikäli osoittautuisi, että me olemme etsineet näyttöä jonka päällä valtio on istunut koko ajan? Heitä käytetään typerinä sätkynukkeina piilottamaan totuus.
Yhdysvaltain laivasto tuoreeltaan on myöntänyt, että kyllä, hävittäjälentäjien kuvaamat omituisesti käyttäytyvien kappaleiden videot ovat aidosti hämmentäviä. Nämä silminnäkijäkertomukset ovat perua sekä piloteilta, että tutkaoperaattoreilta ja teknikoilta.
Elokuussa laivasto perusti UAP-toimikunnan (Unidentified Aerial Phenomena Task Force) tutkimaan näiden omituisten havaintojen alkuperää ja luonnetta ja määrittämään voisivatko ne olla uhka Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle.
UAP:t oletettavasti ovat kiihdyttäneet kiihtyvyyksillä 100-1000 G:tä — paljon suurempi kuin mitä ihmispilotti kestäisi koskaan. Minkäänlaista ilmahäiriötä tai liikkeitä ei näy. Ne eivät näytä tuottavan äänivallin murtumista. Nämä ja kaikki muut omituisuudet ovat saaneet UFO-uskovaiset sanomaan ”mitäs mä sanoin, ne on täällä”.
Mutta tämän ilmiön oikeasta tieteellisestä tutkimisesta esitetään yhä äänekkäämpiä kutsuhuutoja — jopa käyttäen satelliitteja valvomaan tulevia mahdollisia UAP-tapauksia.
UAP-tutkimukselle on tarve ja vaatimus kerätä luotettavaa tutkimusaineistoa, jotain jota tiede ei voisi niin helposti sivuuttaa höpönä, Ailleris kertoi Space.comille.
On tarpeen tuoda tieteentekijöille objektiivista ja korkealaatuista dataa, Ailleris sanoo. ”Kukaan ei tiedä missä ja milloin UAP saattaa mahdollisesti tulla esiin, ja tämän takia tieteellinen tutkimus tästä ilmiöstä on vaikeaa.”
Viime vuosina IT- ja kommunikaatioteknologiat ovat kehittyneet — esim. avoimet työkalut ja softa, pilvipalvelut ja tekoäly, Ailleris sanoo. Nämä työkalut tarjoavat tieteentekijöille uusia mahdollisuuksia kerätä, tallentaa, muokata ja välittää dataa.
Ailleris esittää toisen tehokkaan työkalun. ”Ylläolevien satelliittien sijainti on täydellinen mahdollisuus mahdollisesti havaita jotain,” hän sanoo.
Aillerikselle tuli mieleen, että Maapalloa tarkkailevat siviilisatelliitit voitaisiin valjastaa etsimään UAP:ta. Yksi mahdollisuus on kehittää ilmainen kuvapalvelu Euroopan Unionin Copernicus-satelliittien keräämistä kuvista, joka on ESAn ja Euroopan komission yhteinen Maapallon tarkkailuohjelma.
Lisäksi on muitakin Maapalloa skannailevia aluksia, joita laukaistaan kiertämään planeettaa. Sellainen työ ei ole enää rajoittunut maailman suurimpiin valtoihin, Ailleris sanoo, sillä yksityiset toimijat ovat myös tulleet mukaan kentälle.
”Tämä evoluutio tulee stimuloimaan tulevaisuuteen katsovia ideoita eri aloilla, myös kiistanalaisia aihepiirejä”, Ailleris sanoo. ”Ja miksei myös UAP-tutkimusta?”
”Gimbal”-UAP, joka havaittiin USA:n itärannikolla laivaston hävittäjästä vuonna 2015. (Kuva: DOD/U.S. Navy)
UAP-tutkimusmatka
Kevin Knuth työskentelee Aillerisin kanssa satelliittikuvien avulla UAP: iden havaitsemiseksi ja seuraamiseksi. Knuth on ennen ollut töissä NASAn Ames Research Centerissä Kalifornian Piilaaksossa. Nyt hän on fysiikan professori Albanyn yliopistossa New Yorkissa.
”Me pohdimme satelliittien käyttöä merialueen monitoroinnissa, joka sijaitsee etelään Catalina Islandista, jossa vuoden 2004 Nimitzin kohtaamiset tapahtuivat”, Knuth sanoo, viitaten pilottien ja tutkaoperaattorien raportoimiin havaintoihin lentotukialus USS Nimitzillä.
Tuo alue on myös vuoden 2021 UAP-tutkimusmatkan kohteena, jonne lähtevät Knuth ja muut tutkijat. Tavoite on ”tarjota kiistämätöntä tieteellistä näyttöä UAP-kappaleiden aitoudesta, siitä että UAP-kappaleet ovat löydettävissä ja UAP-kappaleet ovat tunnettavissa”, sanoo projektin verkkosivu, jota kutsutaan myös nimellä UAPx.
UAPx-tiimiin kuuluu sotilasveteraaneja ja fyysikoita, sekä tutkijoita ja koulutettuja tarkkailijoita, jotka käyttävät erikoisia laitteita havaitsemaan kaikki mahdolliset UAP:t.
”Me toivomme havaitsevamme UAP:ta, määrittämään niiden piirteitä, lentokuvioita ja mitä tahansa aktiivisuudesta kertovia kaavoja jotka mahdollistavat meidän tutkia niitä tehokkaammin”, Knuth kertoi Space.comille. ”Alueen UAP:den varalta tarkkailun lisäksi me tarkkailemme myös satelliitteja saadaksemme riippumattomia varmistuksia mahdollisista UAP-havainnoista ja saadaksemme mitattavissa olevaa informaatioita UAP:sta.”
”GoFast”-UAP, joka havaittiin laivaston hävittäjästä vuonna 2015. (Kuva: DOD/U.S. Navy)
Tiedeongelma
”Varmasti haluaisin pitää UAP-ongelmaa tutkimisen arvoisena, aivan kuten mitä tahansa muuta tieteen ongelmaa”, sanoi Jacob Haqq-Misra, astrobiologi Blue Marble Space Institute of Sciencessa Seattlessa, Washingtonissa.
Elokuussa Haqq-Misra auttoi järjestämään NASAn sponsoroimaa monitieteellistä työpajaa nimeltään TechnoClimes 2020, joka pyrki prioritisoimaan ja ohjaamaan tulevaisuuden teoreettista ja havaintoihin perustuvaa tutkimusta ”teknomerkeistä” — eli siis teknologiahavainnoista, erityisesti niistä jotka voidaan havaita astronomisilla tai muilla keinoilla.
Haqq-Misra sanoo tämän UAP:ta koskettavan tiedon olevan perua julkisuudesta, kuten juuri julkaistut laivaston videot ja puolustusministeriön kommentit. Mutta muutoin hän ei ole tehnyt mitään omaa tutkimusta aiheesta.
”Olen pysynyt myös agnostikkona kaikenlaisista hypoteeseista, jotka saattaisivat selittää UAP-ilmiön, ainakin kunnes meillä on enemmän dataa mitä tarkastella”, Haqq-Misra sanoi. ”Ei-inhimillisen älyn hypoteesi on suosittu, mutta minulla ei välttämättä ole mitään viitteitä siitä että se olisi todennäköisempi kuin mikään muukaan hypoteesi tällä hetkellä.”
UAPx-tutkimusretken logo, johon kuuluu fyysikoita ja veteraaneja sekä tutkijoita ja koulutettuja tarkkailijoita. He haluavat tarjota kiistämätöntä näyttöä siitä että UAP-kappaleet ovat olemassa, löydettävissä ja tunnettavissa. (Image credit: DOD/U.S. Navy)
Fysiikan ’lainsuojattomat’
Ravi Kopparapu on planeettatieteilijä NASAn Goddard Space Flight Centerissa Greenbeltissa, Marylandissa. Hän tutkii planeetan asuttavuutta, ilmastomallinnusta ja kemiaa eksoplaneettojen ilmakehän määrityksen kontekstissa. Hän pitää UAP/UFO-ilmiötä tieteellisesti kiinnostavana ongelmana, jota osittain ajaa havainnot, jotka uhmaavat fysiikan lakeja.
Siitä huolimatta Kopparapu sanoi olevansa varovainen tuomaan termiä ”avaruusolento” mukaan keskusteluun. ”Se johtuu siitä, että en tiedä että olisi olemassa mitään konkreettista näyttöä siitä, että ne olisivat Maan ulkopuolelta”, hän sanoo.
”Perusongelma on, että meidän on nyt tieteellisesti tutkittava UAP:ta”, Kopparapu snoo. ”Meillä ei ole kunnon datankeruuta tästä ilmiöstä, jota voitaisiin sitten jakaa kiinnostuneiden kesken vahvistamaan väitteet ja suodattamaan todelliset selittämättömät tapaukset.”
Lisäksi koko UAP-aihepiiri on paljolti sotkettu avaruusolentoihin, Kopparapu lisää. Tämä yhteys estää läpikotaisen tieteellisen tutkimuksen, lähinnä johtuen ET-väitteistä.
”Mielestäni ihmiset välittömästi miettivät ’alieneja’ kun he kuulevat UFOista/UAP:sta, ja haluan että tieteentekijät eivät lankeaisi siihen”, Kopparapu sanoo. ”Ole tiukasti agnostikko äläkä anna ennakkoluulojen sumentaa arviokykyä. Ole avoimin mielin. Pidä tätä tieteellisenä ongelmana. Jos se osoittautuu, että näille on maallisemmat selitykset, sitten se on niin.”
Kopparapu ja samanmieliset kollegat ehdottavat täysin puolueetonta agnostikkotapaa nähdä UAP:t. ”Annetaan datan johdattaa meidät sen ääreen mitä ne todella ovat.”
Japanin UFO-bongareille kesä on lentävien lautasten aikaa. Kesäkuun puolessa välissä tunnetut UFO-keskittymät eivät tuottaneet pettymystä mystisen tunnistamattoman valkoisen pallon leijaillessa Sendain kaupungin koillistaivaalla Fukushiman prefektuurissa. Mystinen esine havaittiin seitsemältä aamulla ja joidenkin silminnäkijöiden mukaan se muistutti kuumailmapalloa. Japanin meteorologian laitos on kieltänyt lähettäneensä mitään havaintolaitteistoa. Miyagin prefektuurin poliisi lensi helikopterilla tutkimaan esinettä, mutta joutui kääntymään takaisin johtuen huonoista sääolosuhteista. Poliisi sanoo ilmaesineen kadonneen aiheuttamatta vaaraa kaupallisille lentoreiteille. Joulukuussa 2019 Fuje News Network raportoi myös kuvanneensa valoisan esineen taivaalla matkaamassa todella kovaa vauhtia Iwakin kaupungissa Fukushiman prefektuurissa.
An unidentified white balloon-like object is observed by residents in northeastern Japan, with many directing enquiries to the national meteorological agency's local branch#Sendai#Miyagi#UFOhttps://t.co/HrRTmGeLRD
Huhtikuun lopulla puolustusministeri Kono Taro ilmoitti suunnitelmista ryhtyä toimiin sen varalta mikäli Japanin puolustusvoimat kohtaisivat UFOn. Kono esitti, että vaikka puolustusvoimat eivät olleet nähneet UFOja, USA:n puolustusministeriön päätös julkaista mustavalkovideota UFO-havainnosta huhtikuussa oli saanut aikaan huolestumista Japanin kansallisesta turvallisuudesta. Uudet viralliset proseduurit, jotka on julkistettu viime viikolla, odottavat puolustusvoimien varmistavan ensin, että he näkevät tunnistamattoman lentävän esineen, josta sitten tulee ottaa valokuvia lisäanalyysia varten siviilien keräämän informaation lisäksi.
Lehdistötilaisuudessa 15. päivä syyskuuta Kono sanoi, että hän toivoo uuden käytänteen tulkittavan informaation keräämiseksi, eikä niinkään avaruudesta tulleiden UFOjen etsinnäksi. Kono painotti, että UFOt ovat “huomaamattomia kappaleita, eivät kappaleita ulkoavaruudesta.” Kono paljasti, että hän henkilökohtaisesti ei usko UFOjen olemassaoloon ja on tehnyt selväksi, että dronet voivat olla yksi mahdollinen selitys. Kono viittasi tapaukseen vuodelta 2019, jolloin ”tunnistamaton lentävä alus” hyökkäsi Saudi Arabian öljyjalostamoon ja sanoi, että ”se olisi vale mikäli minulla ei olisi käynyt drone mielessä”.
Huhtikuussa USA:n puolustusministeriö julkisti laivaston pilottien videokuvaa, joissa näkyi kolme erillistä UFOa, yksi vuodelta 2004 ja kaksi vuodelta 2015. Elokuun alussa Pentagon julkisti laivaston vetämän UAP-toimikunnan, joka tutkii ovatko UFOt uhka lentäjien turvallisuudelle ja Yhdysvaltain sotilaslentokoneille. Tuoreessa turvallisuustapaamisessa Yhdysvaltain ja Japanin välillä Guamissa Kono ja puolustusministeri Mark Esper käsittelivät mahdollisuutta työskennellä yhdessä UFOjen parissa osana USA:n ja Japanin välistä turvallisuusliittoa.
Tämä merkitsee suurta muutosta helmikuusta 2018, jolloin Japanin hallitus antoi virallisen lausunnon ja kielsi UFOjen olemassaolon. Kabinetti tuohon aikaan antoi kirjallisen vastineen ja alleviivasi sitä, että ei ollut mitään erikoistarkastelua koskien sitä miten vastata tunnistamattomiin lentäviin esineisiin.
Vuonna 1992 UFO-tutkimuskeskus ja museo nimeltään ”UFO Fureaikan” (UFO-ystävyyskeskus) perustettiin Iinomachissa, Fukushiman prefektuurissa, jota rahoitti osittain 100 miljoonan jenin valtion paikallisalueiden elvytyspaketti. Keskus rakennettiin pyramidin muotoiselle kukkulalle nimeltään Senganmori, joka on saanut maineen UFO-aktiviteetin puoleensa vetäjänä, oletettavasti siksi että kukkulalla on vahva magneettikenttä.
En aio käydä läpi artikkelia tai Timesin jälkeen tehtyjä korjauksia tai sen aikaansaamaa hypeä UFO-piireissä paljastuksen partaalla. Sen sijaan haluan keskittyä, niinkuin olen tehnyt viimeiset kymmenen vuotta, UFO-aiheen inhimilliseen puoleen, erityisesti niihin jotka ovat roolissa puskemassa UFO-narratiivia massamediassa. Viimeisimmässä artikkelissa Leslie Kean ja Ralph Blumenthal, jotka kirjoittivat myös Timesin vuoden 2017 AATIP-jutun, jatkavat tic tac -tarinankerrontaansa nyt vieläkin sensaatiomaisempien toisista maailmoista tulleiden alusten noutojen parissa.
Jos monen vuosikymmenen UFO-aiheen kokemukseni minulle ovat mitään opettaneet, se on yksi ainoa havainto. Modernia UFO-aihetta on dominoinut viimeisen seitsemän vuosikymmenen ajan ihmiset, jotka eksyttävät ihmisiä ja johtuen eksyttäjien kumppanuudesta kotimaisiin ja ulkomaisiin valtion virastoihin, se mikä todella on UFO-ilmiön ytimessä ei ole mahdollista yksiselitteisesti määrittää ennen kuin noiden virastojen rooli tuodaan täysin päivänvaloon. Iso lasi täytettäväksi totta vie.
En puhu miehistä mustissa, MJ-12:sta tai IPUsta, jotka kaikki ovat myyttisiä tai tuulesta temmattuja järjestöjä, joilla on nihkeästi perustaa todellisuudessa. Viittaan, ainakin omasta katsantokannastani, kulisseja pyörittäviin CIA:han, DIA:han ja männävuosien AFOSIin. Nyt kyseessä on ONI — Office of Naval Intelligence — joka on ottanut keskeisen roolin vekkulan peilitalossa.
Meitä houkutellaan uskomaan, että piakkoin joku ONIn UFO-löydöksistä tullaan paljastamaan kansalle, vaikka en pidättele hengitystäni ätämän kanssa vaan kunhan hämmennän UFO-vesiä. Todennäköisesti kysyn vain enemmän kuin mihin saan vastatuksi. Odotan “löydösten” tulevan pala palalta kontrolloidusti esiin samojen puhuvien päiden kautta, jotka ovat palvelleet tarkoitustaan vuodesta 2017 tähän päivään aasti. Se ei ole ainoastaan Kean ja Blumenthal, vaan myös Mellon, Elizondo, de Longe ja Silva, jotka näyttelevät jo asemansa vakiinnuttaneina “portinvartijan” roolia. Heitä ennen tulleet, kuten Knapp ja Moulton-Howe ovat jo kauan sitten palvelleet tarkoitustaan väärien narratiivien julkistamisessa jutuista kuten Skinwalker Ranch. Portinvartijoiden uusi sukupolvi on syntynyt, mutta myytit joita he auttavat puskemaan on lannoitettu petoksella.
Portinvartijat
Saatat muistaa ikonisen Sormusten Herra -elokuvasarjan kohtauksen, jossa Gandalf estää Balrog-demonia ylittämästä siltaa; lyö sauvansa maahan samalla kun hän sanoo sanat: “You shall Not Pass!” Silta rytisee ja Balrog tippuu rotkoon. UFO-totuuden etsijät, jotka karttavat sensaatiomaista ja sen sijaan kriittisesti tutkivat ja etsivät faktoja, ovat yhtä tuomittuja ylittämään valistuksen UFO-siltaa, heidän matkansa katkenneena UFO-narratiivin portinvartijoiden esteistä.
Gandalfin roolissa UFO-maailmassa ovat UFO-edustajat, jotka julkaisevat ja promoavat omia sensaatiomaisia UFO-uutisjuttujaan, jotka usein ovat perua sisäpiirin lähteistä. Egomaanisina omasta “valitun” statuksestaan ja ennalta määrätyistä uskomuksista, he ovat enemmän kuin innokkaita apinoimaan sensaatiomaisia väitteitä, huolimatta ilmiselvistä punaisista lipuista. Faktat ja journalistinen suoraselkäisyys usein jäävät kakkoseksi heidän puskiessaan juttua ulos. UFO-narratiivit, jotka pääsevät massamediaan, virtaavat suoraan eksyttäjien suista portinvartijoiden läpi, eivätkä vaihtoehtoiset narratiivit saa sijaa. Salaliitot ja sensaatiomaisuus myyvät ja kaikki arkinen yksinkertaisesti putoaa syvänmustaan tyhjiöön.
Portinvartijat todennäköisimmin eivät tiedä, että heitä käytetään hyväksi, vaikka voisin lyödä vaikka vetoa että jotkut tietävät, mutta eivät välitä. Toiset yksinkertaisesti ovat vain naiiveja ja todella uskovat, että he ovat käsillä olevan paljastuksen lähettiläitä. Jotkut voivat ajatella, että he voivat roolipelata tiensä UFO-valistuksen sisäpiiriin, kun he itse asiassa eivät koskaan pääse sillan yli. Jotkut saattavat jopa olla tietoisia rooleistaan ja niistä mestareista, joita he lopulta palvelevat.
Kriittiset ajattelijat näkevät tämän kaiken vain samana vanhana välittömän paljastuksen höpöhöpönä, josta he ovat kuulleet jo vuosia. Jack Brewer puhuu tästä samasta omassa blogissaan otsikolla UFO Debris, Disclosure, and Congressional Investigations. Jos mielestäsi senaattori Marco Rubio on visionääri, joka puskee eteenpäin kongressiin briiffauksia, silloin sinun on aika lukea tämä vuoden 1988 dokumentti. Kongressilla on ollut kiinnostus UFO-asioihin siitä asti kun Kenneth Arnold käynnisti modernin UFO-ajan vuonna 1947. Siitä lähtien edes kaikkein vankkumattomimmat UFO-uskovaiset, jotka huusivat Kosmista Watergatea, tai virastot joilla oli UFO-tutkimukset valvonnassaan vuoteen 1969 asti, eivät kyenneet saamaan kasaan riittävästi konkreettista näyttöä tiedeyhteisöä motivoidakseen tai saadakseen poliitikkojen lyhytpinnaisen huomion edes hetkeksi. Kongressin kuulustelut eivät ole johtaneet mihinkään.
Ja meidän pitäisi uskoa, että siihen mennessä kun ilmavoimat lopettivat UFO-tutkimukset vuonna 1969 ONI oli jo UFO-ratissa ollut vuosikymmeniä. Jos ONI haluaa todella briiffata kansaa, he voivat aloittaa selittämällä mitä helvettiä he ovat tehneet UFO-tiedustelulla vuodesta 1947 eteenpäin.
UFO-portinvartijat tulevat ja menevät, mutta se mikä aina on aina käsittämätöntä meille on päivänselvä ja yksinkertainen UFO-totuus. Sen sijaan sen obfuskoi, hämmentää, rakentaa kusetukselle ja sitä näppäilee samat tahot, jotka kontrolloivat narratiivia itsekkäistä syistä. Samat portinvartijat näyttävät naamaansa aina vaan ja uudestaan UFO-piireissä monopolisoiden uutissyklin, rakentaen mediaroolia, heidän sensaatiomaiset äänet hukuttaen logiikan ja järjen. Näitkö Linda Moulton Howen cameoroolin History Channelin The Secret of Skinwalker Ranchissa?
Kun aika on ajanut ohi heidän käyttökelpoisuudestaan, UFO-portinvartijat sysätään sivuun, ja uudemman nimet ottavat heidän paikkansa. Mitä pikemmin hyväksyy sen, että UFO-paljastus on harhaluulo, sitä vähemmän pettymystä ja harmitusta joutuu kärsimään kun ONIn löydökset eivät ylläkään omiin odotuksiin. Mutta jos vaatimalla vaadit hyppimistä ja pomppimista UFO-paljastuksen sillan yli — muista vain, että kuten kaikki sinua ennen tulleet — You Too Shall Not Pass.
Maan ulkopuolisen elämän olemassaolo on kauan ollut intensiivisen spekulaation ja vimmatun julkisen debatin aihe. Spekulaatio on keskittynyt yli 200 miljardiin aurinkokuntaan joiden tiedetään olevan Linnunradalla, sekä samanlaisiin lukuihin muissa galakseissa, jotka saattaisivat vaalia kehittynyttä Maan ulkopuolista elämää. Tämän esimerkkinä toimivat Project OZMAn (SETIn edeltäjä) tarjoamat estimaatit Maan ulkopuolisesta elämästä. Projektin vuoden 1961 kokouksessa päästiin sopuun Draken yhtälöstä. He määrittivät aluksi, että 10 tuhatta kehittynyttä teknologista sivilisaatiota on hajallaan galaksissa. [2] Sellaiset estimaatit ovat mahdollistaneet futuristeille ja tieteiskirjallisuuden kirjoittajille spekuloida sitä minkälaista sellainen elämä olisi ja miten se vaikuttaisi ihmiskuntaan jonain tulevana ajanhetkenä. Tieteelliset spekulaatiot ovat saaneet muodon, jossa arvioidaan mahdollisuuksia galaksissamme kehittyneelle Maan ulkopuoliselle elämälle, sekä niille tieteellisen kehityksen tasoille jotka nämä olisivat saavuttaneet. Venäläinen astronomi Nikolai Kardashev, esimerkiksi, spekuloi että kehittyneet avaruusolentojen sivilisaatiot erottautuisivat sillä miten paljon ne käyttävät energiaa. Tämä voisi esiintyä planetaarisella tasolla (Tyyppi I), tähtijärjestelmän tasolla (Tyyppi II) tai galaktisella tasolla (Tyyppi III). [3]
Julkinen debatti Maan ulkopuolisesta elämästä on keskittynyt moniin visuaalisiin havaintoihin, tutkahavaintoihin ja valokuviin tunnistamattomista lentävistä esineistä (UFOt), jotka vaikuttavat olevan älykkäässä ohjauksessa. Valtio on tunnustanut monien UFO-havaintojen olevan mahdottomia selittää tunnettujen lentokoneiden tai luonnonilmiöiden avulla, ja niiden on raportoitu toimivan tehokkaammin kuin teollisten valtioiden kehittyneimmät lentokoneet. Esimerkiksi entinen USA:n pääesikunnan päällikkö kenraali Nathan Twining teki seuraavan julistuksen “lentävien levyjen” ilmiöstä syyskuussa 1947: “Raportoitu ilmiö on jotain todellista eikä visionääristä tai fiktiivistä.” [4] Sellaiset kommentit samanlaisilta korkeilta armeijan tai valtion virkamiehiltä ovat johtaneet avaruusolentohypoteesiin, että UFOt ovat peräisin ulkoavaruudesta, mahdollisena selityksenä. [5] Myöhemmin suuri määrä entisiä valtion, armeijan ja yrityisten viranomaisia on astunut esiin paljastamaan suorat kokemuksensa UFOista ja Maan ulkopuolisesta elämästä, sekä valtion tätä tukevan todistusaineiston salailusta. [6]
Vaikka spekulointi ja debatti jatkuu Maan ulkopuolisen elämän ympärillä ja sen suhteesta UFO-havaintoihin, yhä enemmän hässäkkää on ollut siitä miten käsitellä kasvavaa julkisesti saatavilla olevien todisteiden määrää, joka pääosin löytyy internetistä. Data koostuu monista tuhansista kertomuksista sekä yksityishenkilöiltä että entisiltä korporaatioiden, armeijan ja valtion viranomaisilta; jotka ovat tuoneet julki henkilökohtaisia todistuksia, valokuvia, videoita ja dokumentaatiota koskien Maan ulkopuolista elämää. Valtioiden hallitukset ovat myös merkittävästi tuoneet oman panoksensa kasvavaan avoimen datan määrään. USA:n valtio, esimerkiksi, on tuonut Freedom of Information Actin alaisena saataville dokumentteja internetiin. Samalla tavoin sekä Ranskan että Britannian hallitukset vuosina 2007 ja 2008 julkistivat tuhansia UFO-tapaustietoja internetiin. [7]
Eräs lähestymistapa julkisiin tietokantoihin on ollut keskittyä pääosin evidenssiin UFOja koskien, sekä käydä näitä läpi yksityiskohtaisen tieteellisen analyysin avulla niiden uskottavuuden määrittämiseksi. Toinen, tuoreempi lähestymistapa joka on muuttunut suosituksi on keskittyä Maan ulkopuolisesta elämästä kertovien todisteiden vaikutuksiin julkisen politiikan suuntaviivoihin. Nämä omat lähtökohtansa ovat yleisesti ‘ufologian’ ja ‘eksopolitiikan’ tiedossa. Molempien lähestymistapojen tukijat ajavat erillisiä metodologioita julkisesti saatavilla olevan datan käsittelyyn. Tässä tutkielmassa asetan rinnakkain nämä kaksi lähestymistapaa UFO-dataan kun puhutaan niiden sopivuudesta kattavasti ymäärtää Maan ulkopuolisen elämän aikaansaamat seuraamukset politiikan suunnalle.
Ufologia ja fyysisten todisteiden tieteellisen tutkimuksen painottaminen
Ufologian alan tunnustetaan saaneen alkunsa havainnoista, joita Kenneth Arnold aluksi nimitti ‘lentäviksi lautasiksi’ kesäkuussa 1947. Lentävistä lautasista tehtyjen havaintojen yleisyys USA:ssa nopeasti johti USA:n ilmavoimien toteuttamaan salaiseen tutkimukseen, jota FBI avusti vuonna 1948. Dokumentteja on noussut esiin, jotka vahvistavat sen että ilmavoimat antoivat teknisille ilmailuteknisen divisioonan asiantuntijoilleen Wright Pattersonin ilmatukikohdassa toimeksi suorittaa yksityiskohtaiset tutkimukset. Tämän seurauksena käytiin läpi noin 300 tapausta erittäin salaisessa tutkimuksessa nimeltä ‘Arvio Tilanteesta’ (The Estimate of the Situation) syyyskuussa 1948, jonka alkuvaiheen johtopäätökset tukivat avaruusolentohypoteesia. Arvio ja sen huomattava johtopäätös siirrettiin aivan ilmavoimien hierarkian yläpäätyyn pääesikunnan kenraalin Hoyt Vandenbergin pöydälle, joka varmistamattomien raporttien mukaan hylkäsi sen ja teki selväksi, että avaruusolentohypoteesi ei ollut hyväksyttävä johtopäätös kansallisen turvallisuuden syistä. [8] Kapteeni Edward Ruppeltin mukaan, joka oli vastuussa vuonna 1952 Project Blue Bookista ja sen perustamisesta, joka oli ilmavoimien virallinen UFO-tutkimus: “Kenraali sanoi että se aiheuttaisi kaaoksen…. Miten me voisimme vakuuttaa kansalle että avaruusolennot eivät ole vihamielisiä kun me emme tienneet itsekään? … kenraali komensi salaisen analyysin poltettavaksi. Yksi kopio jäi tuhoamatta — Majuri Dewey Fournet ja minä näimme sen vuonna 1952.” [9]
Jos tämä pitää paikkansa, Ruppeltin lausunto viittaa siihen, että avaruusolentohypoteesi ei ollut neutraali tieteellinen ongelma joka antaa teknisten asiantuntijoiden määritettäväksi, vaan kaikkein huolestuttavin kansallisen turvallisuuden kysymys. Selvästikin Maan ulkopuolisen elämän vaikutukset politiikan suuntaviivoihin ylittivät minkä tahansa neutraalin tietellisen tutkimuksen ilmiöstä. Ei oltaisi voitu olettaa, että minkään aidon UFO-tutkimuksen löydökset voitaisiin julkistaa kansalle. USA:n ilmavoimien virallinen myöhempi tutkimus UFOista, Project Blue Book, sai UFO-tutkijoilta kritiikkiä siitä, että se jätti tarkastelematta tärkeää evidenssiä. Kaikkein tunnetuin kriitikko oli majuri Donald Keyhoe, joka kirjoitti useita kirjoja ‘lentävistä lautasista’. [10] Hänestä lopulta tuli National Investigative Committee for Aerial Phenomenonin (NICAP) johtaja, joka luotiin vuonna 1956 käynnistämään siviilitutkimukset UFOista ja painostamaan ilmavoimia tekemään läpikotaisempia tutkimuksia. Keyhoe ja NICAP työllistivät hyvämaineisia tutkijoita, insinöörejä ja entisiä upseereita rakentaessaan huomattavaa tietokantaa, joka vahvisti todellisuuden UFOista ja tuki avaruusolentohypoteesia. Huolimatta Keyhoen ja NICAPin vaivannäöstä, ilmavoimat ja valtion viralliset asenteet olivat vähätteleviä, ja jopa suosittelivat debunkkaamaan UFO-raportit kansallisen turvallisuuden nimissä.
Vuonna 1953 CIA:n järjestämä Robertsonin paneeli julkaisi Durant’n raportin, joka suositti lentävien lautasten ilmiöiden ja Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuden pilkkaamista kansallisen turvallisuuden syistä. Reportissa luki:
“Debunkkauksen” tavoite johtaisi kansan kiinnostuksen laantumiseen “lentäviä lautasia” kohtaan, jotka nykypäivänä saavat aikaan vahvan psykologisen reaktion. Tämä koulutus tulisi suorittaa massamedian avulla, kuten televisio, elokuvat ja suositut artikkelit… Sellaisen ohjelman tulisi onnistua vähentämään nykyistä kansan hyväuskoisuutta ja sen seurauksena heidän alttiuttaan uskoa nerokasta vihamielistä propagandaa. [11]
Valtion ja armeijan aloittama debunkkaus kulminoitui siihen, että Keyhoe ja eräät muut UFO-tutkijat totesivat, että valtion salaliitto salailee informaatiota. Keyhoen vuoden 1955 kirja, The Flying Saucer Conspiracy, kuvasi yksityiskohtaisesti sitä laajuutta jolla USA:n armeija hiljensi henkilöstöä paljastamasta sitä mitä he olivat nähneet ja piti itsellään tätä tukevaa fyysistä todistusaineistoa. [12]
Toiset UFO-tutkijat, sitä vastoin, esittivät että valtio oli ainoastaan “tyrinyt” UFO-tutkimuksensa, ja että mitään valtion salaliittoa ei ollut. Konsensus kahden UFO-tutkijoiden ryhmän välillä oli, että pitäisi antaa enemmän painoarvoa UFO-evidenssin tieteellisen meriitin määrittämiselle, jolla kumottaisiin valtion viranomaisten ja yksityishenkilöiden debunkkaustoiminnan vaikutukset. UFO-todellisuuden varmentavan datan vaikutukset julkishallinnon suuntaviivoihin ja avaruusolentohypoteesin todennäköisyys sysättäisiin johonkin tuntemattomaan tulevaan hetkeen, jolloin evidenssiä olisi riittävästi siivoamaan kaikki mahdolliset epäilykset.
Tutkimusalana ufologia keskittyi täten UFOjen fyysisen datan tieteelliseen analyysiin, ja minimoi spekulaatiot UFOjen alkuperästä ja avaruusolentohypoteesista. Tämä parhaiten näkyy kuuluisassa tri. Allen Hynekin määritelmässä, joka määritteli UFOjen tieteellisen tutkimuksen seuraavasti:
Me voimme määritellä UFOn yksinkertaisesti raportoituna havaintona kappaleesta tai valosta, joka on nähty taivaalla tai maassa, jonka ulkomuoto, kulkusuunta ja yleinen dynamiikka ja valaiseva käytös eivät viittaa loogiseen, perinteiseen selitykseen ja joka on sekä mysteeri alkuperäisille havaitsijoille että tuntematon sen jälkeen kun on suoritettu läheiset tutkimukset kaikesta saatavilla olevista tiedoista henkilöiltä, jotka ovat teknisesti kyvykkäitä tekemään maalaisjärkisiä identifikaatioita, jos sellainen on mahdollista. [13]
Johtavat ufologit kuten tri. Hynek eivät olleet vastaanottavaisia sille idealle, että valtion elimet systemaattisesti värkkäilisivät todistusaineiston parissa ja häiritsisivät henkilöitä hiljaisiksi. Kaikki valtion ‘salailu’ rajoittui hiljaisuuden ylläpitoon todisteista, jotka varmentaisivat UFOt, eikä virallisen UFO-aiheesta tehdyn tutkimuksen sikailun myöntämiseen. Näin valtion ‘salailu’ tai ‘tyriminen’, ufologien mukaan, voitaisiin ohittaa yksityiskohtaisemmilla tieteellisillä tutkimuksilla.
Se näkemys, että oli olemassa ‘kova’ salailu systemaattisen todistusaineiston peukaloinnin ja silminnäkijöiden häiritsemisen muodossa dystooppisten turvallisuustekijöiden takia, on sivuutettu. Idea ‘kovasta salailusta’ vakavasti söisi tieteellisen menetelmän uskottavuutta, jota ufologit ajavat totuuteen kiinni pääsemiseksi. Ottaen huomioon, että johtavat ufologit olivat tieteilijöitä, joiden taustat olivat insinöörityössä, astronomiassa, meteorologiassa, fysiikassa ja/tai kuva-analyysissa, jotka olivat ”teknisesti kyvykkäitä tekemään maalaisjärkisiä identifikaatioita, jos sellainen on mahdollista”, ‘kovan salailun’ idea sivuutettiin salaliittoteoriana vailla todisteita. [14] Tämän seurauksena ei kumpikaan, UFO-data joka osoitti Maan ulkopuolisen elämän olevan olemassa taikka todisteet korkean tason valtion salailusta kansallisen turvallisuuden nimissä, tulisi keskustelun aiheiksi mitä niiden vaikutuksiin politiikan suuntaviivoihin tulee.
Ufologia tutkimusalana ei ollut vastaanottavainen analyyseille Maan ulkopuolisen elämän politiikan suuntaviivoille aikaansaamista vaikutuksista, joita pidettiin ennenaikaisina ja liian spekulatiivisina. Sen sijaan useita ad hoc politiikan linjausten toimenpiteitä otettiin käyttöön koskien valtion virkamiesten ja massamedian briiffauksia puhuttaessa tarpeesta vakavalle tieteelliselle UFO-tutkimukselle ottaen huomioon todisteiden laatu. Tämä asenne ei viranomaisilla eikä yksityistahoilla ole sanottavasti muuttunut yli 60-vuotisen UFO-tutkimuksen aikana. Parhaiten se käy ilmi dokumenteista kuten “The Best Available Evidence”, joka kiersi Laurence Rockefellerin luottamuksellisessa linjausaloitteessa jolla briiffata Clintonin hallintoa UFOista 1990-luvun alussa. [15] Vähän myöhemmin National Press Clubilla pidetty lehdistötilaisuus Washington DC:ssa, jota entinen Arizonan kuvernööri Fife Symington veti, keskittyi yksinomaan asiantuntijalausuntoihin UFO-havainnoista. [16] Symington ja järjestäjät jättivät avaruusolentohypoteesin tarkoituksella pois keskusteluista.
Brookingsin raportti ja Maan ulkopuolisen elämän vaikutus politiikan linjauksiin
Vaikka ufologit pidättäytyivät analysoimasta Maan ulkopuolisen elämän vaikutuksia politiikan suuntaviivoihin, virallisia dokumentteja alkoi hiljalleen tulla julkisuuteen jossa sellaisia vaikutuksia kuvattiin. Epäilemättä kaikkein tärkein julkisuuteen noussut dokumentti on vuoden 1961 Brookings Instituten tutkimus, jonka NASA oli antanut toimeksi Yhdysvaltain kongressin puolesta. Otsikolla “Ehdotetut tutkimukset rauhallisen avaruustoiminnan vaikutuksista ihmisten asioihin” Brookingsin raportti käytti useita lukuja käsittelemään Maan ulkopuolisen elämän vaikutuksia politiikkaan. Brookingsin raportti toimitettiin USA:n kongressille huhtikuussa 1961, ja se kuvasi sitä potentiaalia joka Maan ulkopuolisen elämän tai ‘artifaktien’ löytämisellä on läheisiltä planeetoilta. Raportissa lukee:
Vaikka kasvokkain kohtaaminen sen (Maan ulkopuoleinen elämä) kanssa ei tapahdukaan seuraavaan 20 vuoteen; johonkin toiseen ajankohtaan näiden elämänmuotojen jättämät artifaktit saattavat mahdollisesti tulla meidän löytämiksi avaruustoimissamme Kuussa, Marsissa tai Venuksella. [17]
Raportti kuvasi yhteiskunnallisten reaktioiden arvaamattomuutta Maan ulkopuoleisten artifaktien löytämiseen:
Todisteita sen (Maan ulkopuolisen) olemassaolosta saattaa löytyä myös artifakteista, joita on jätetty Kuuhun tai muille planeetoille. Vaikutukset asenteisiin ja arvoihin ovat arvaamattomat, mutta ne vaihtelisivat perustavanlaatuisella tavalla eri kulttuureissa ja monimutkaisten yhteiskuntien eri ryhmien välillä; kriittinen tekijä tulisi olemaan kommunikaation luonne meidän ja muiden olentojen välillä. [18]
Raportti mainitsi myös, että tuhoisat yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat myös mahdollisesti seurausta kontaktista teknologisesti kehittyneemmän Maan ulkopuolisen yhteisön kanssa:
Antropologiset havainnot sisältävät monia esimerkkejä yhteiskunnista, jotka tietävät paikkansa universumissa, mutta jotka ovat hajonneet kun ne ovat joutuneet käsittelemään aiemmin tuntematonta yhteiskuntaa, jolla on erilaisia ideoita ja eri elämäntyylejä; toiset jotka selvisivät sellaisesta kokemuksesta tekivät sen yleensä maksamalla hinnan omien arvojensa ja käyttäytymisensä muutoksena. [19]
Brookingsin raportti jatkoi ottamalla esiin mahdollisuuden pidättää kansalta minkäänlainen julistus Maan ulkopuolisesta elämästä tai artifakteista kansallisen turvallisuuden syistä: “Miten voitaisiin sellainen informaatio, missä olosuhteissa, esittää tai evätä kansalta?” [20] Merkittävää on, että Brookingsin raportti huomautti, että “kaikista ryhmistä tieteentekijät ja insinöörit voivat mennä eniten hajalle suhteellisen ylivoimaisten olentojen löytämisestä, sillä nämä ammatit liittyvät selvästikin mestaruuteen luonnosta.” [21]
Brookingsin raportti esittää ensimmäisen virallisen Maan ulkopuolisen elämän ja/tai artifaktien löytämisestä politiikan suuntaviivoille aiheutuvien vaikutusten analyysin. Raportti vahvistaa yhteiskunnallisten vasteiden arvaamattomuuden ympäri maailman, ja nostaa esiin mahdollisuuden yhteiskunnan romahtamiselle. Selvä lopputulos on, että Maan ulkopuolisen elämän ja/tai artifaktien löytäminen olisi äärimmäinen kansallisen turvallisuuden huolenaihe. Lisäksi Brookingsin raportti viittasi mahdollisesti haluttavana pitää kansalta poissa mikä tahansa löydös koskien Maan ulkopuolista elämää ja/tai artifakteja kansallisen turvallisuuden nimissä. On huomautettava, että Brookingsin raportti itsessään, vaikka se ei ole salaiseksi luokiteltu, mystisesti pysyi poissa kansalta kunnes vuonna 1993 se löytyi Kansallisarkistosta Arkansasin Little Rockista. [22] Brookingsin raportin johtopäätökset ja sen saatavilla olemattomuus yli 30 vuoden ajan auttavat päättelemään, että virallisesti oli käynnissä yritys hiljentää keskustelu Maan ulkopuolisen elämän vaikutuksista politiikan suuntaviivoihin.
Brookingsin raportti yhdessä Durant’n raportin kanssa teki mahdolliseksi identifioida kymmenen merkittävää poliittisten linjausten kysymystä koskien Maan ulkopuolista elämää, jotka nostetaan esiin näissä virallisissa dokumenteissa:
Onko Maan ulkopuolisen elämän virallinen salaaminen oikeutettua kansallisen turvallisuuden nimissä?
Missä määrin virallinen Maan ulkopuolisen elämän paljastaminen epävakauttaisi globaalia yhteiskuntaa?
Mitkä Amerikan ja globaalin yhteiskunnan osiot vaikuttuisivat eniten Maan ulkopuolisen elämän paljastamisesta?
Missä määrin ovat psykologisen sodankäynnin työkalut kuten debunkkaus ja silminnäkijöiden mustamaalaaminen tarpeellisia käyttää Amerikan ja maailman kansaan vähentämään datan vakavuutta koskien UFOja ja Maan ulkopuolista elämää?
Missä määrin massamediaa käytetään edistämään Maan ulkopuolisen elämän salaamista?
Mikä on perustuslain kanta salaisiin presidentin päiväkäskyihin koskien Maan ulkopuolista elämää?
Missä määrin kansan ‘oikeus tietää’ vaikuttaa virallisiin yrityksiin rajoittaa informaatiota Maan ulkopuolisesta elämästä perustuen ‘oikeuteen tietää’?
Missä määrin informaation salaamiseen Maan ulkopuolisesta elämästä liittyisi julmia kansallisen turvallisuuden toimenpiteitä?
Missä määrin tulisi jakaa kansalle tieteellisiä periaatteita tai teknologioita, jotka ovat peräisin Maan ulkopuoliselta elämältä?
Tulisiko politiikan Maan ulkopuolista elämää tai teknologioita koskettavien linjauspäätösten olla tehty kansalta piilossa pidetyissä, salaa nimitetyissä komiteoissa vai tulisiko ne tehdä läpinäkyviksi erittäin näkyvässä julkisessa prosessissa?
Nämä politiikan linjakysymykset ja ongelmat, joihin ne ottavat kantaa, nousevat esiin suoraan virallisesti toteutetuista tutkimuksista, Durant’n raportista ja Brookingsin raportista. Näihin liittyvät politiikan linjakysymykset eivät vaadi Maan ulkopuolisen elämän todellisuuden vahvistavan datan hyväksymistä, ainoastaan mahdollisuuden sille että Maan ulkopuolista elämää on olemassa.
Tämän seurauksena on tärkeä tarve systemaattisesti tutkia sellaisia politiikan linjakysymyksiä käyttäen useiden tieteenalojen lähestymistapoja, jotka ottavat mukaan sekä kvantitatiiviset että kvalitatiiviset menetelmät käsitellä julkisesti saatavilla olevaa todistusaineistoa Maan ulkopuolisesta elämästä ja UFOista. Tämä tulee toteuttaa tavalla, joka tyydyttää kaksi valitsijakuntaa, jotka vahvasti eroavat mielipiteiltään siitä onko jo saatu minimimäärä Maan ulkopuolisesta elämästä kertovaa todistusaineistoa. Ensimmäisessä valitsijakunnassa on ihmisiä ja ryhmiä jotka eivät hyväksy, että normaalille skeptikolle ollaan saatu tarpeeksi todisteita osottamaan Maan ulkopuolisen elämän olemassaolo. Nimekkäisiin esimerkkeihin kuuluu SETIn tukijoita, jotka esittävät että mahdollisuus Maan ulkopuoliselle elämälle on riittävä oikeuttamaan investoinnit kalliisiin laitteisiin joilla etsiä todisteita radiolähetyksistä. Sellaiset yksilöt ja ryhmät suurelta osin hyväksyvät Frank Draken ja hänen SETI-kollegoidensa pioneerityön heidän laskiessaan todennäköisyyksiä Maan ulkopuolisen elämän olemassaololle Linnunradalla. [23] Kuitenkin monet SETI-mieliset avoimesti haastavat kyseenalaistavat esitetyt todisteet, joita UFO-tutkijat ovat tuoneet eteemme Maan ulkopuolisen elämän todistukseksi. [24]
Toinen valitsijakunta on henkilöitä ja yksilöitä, joiden mielestä minimimäärä todisteita on saavutettu, mutta että kansa ja monet tieteilijät eivät ole niistä tietoisia. Tämä ryhmä uskoo, että tarvitaan silmät avaavia koulutusohjelmia valistamaan kansaa saatavilla olevista todisteist, joista suurin osa on sivuutettu massamediassa, yliopistoissa ja julkishallinnossa. Vielä tärkeämpänä tämä toinen vaalipiiri esittää, että politiikan suuntaviivojen analyysi tulee edistyä käyttäen saatavilla olevia todisteita.
Eksopolitiikka ja politiikan linjaukset Maan ulkopuolisesta elämästä
Historiallisesti on ollut useita yrityksiä ottaa kantaa keskeisiin politiikan linjakysymyksiin koskien todisteita Maan ulkopuolisesta elämästä riittämättömien virallisten tutkimusten ja valtion UFO-todisteiden salailun perspektiivistä. [25] Nämä politiikan linjauskysymykset ovat syntyneet ad hoc -tyyliin ehdotettujen tai käynnissä olevien UFO-tutkimusten kontekstissa ilman minkäänlaista pyrkimystä systemaattisesti ratkaista näitä ongelmia. [26] Tämä on pääosin johtanut UFO-tutkijoiden yrityksiin saada kansallisvaltioiden hallitukset aloittamaan viralliset tutkimukset ja luomaan tarpeelliset valtiolliset elimet joilla suorittaa tämä tehtävä. Esimerkki tästä on vuoden 1978 YK:n yleiskokous, jossa piti perustaa YK:n virasto tutkimaan UFO-raportteja ja mahdollista Maan ulkopuolista elämää. [27] Vaikka tilaisuutta ylistettiin UFO-tutkijoiden keskuudessa suurena saavutuksena, tähän päivään asti YK ei ole toimeenpannut tätä päätöstä, eikä tehnyt mitään tutkiakseen politiikan linjakysymyksiä todisteisiin liittyen. Tämän seurauksena aivan viime päiviin asti ei ole ollut mitään systemaattista tutkimusta politiikan linjakysymyksistä koskien Maan ulkopuolista elämää. ‘Eksopolitiikkaa’ on ehdotettu erilliseksi tieteenalaksi jolla pyrkiä tarjoamaan sellainen systemaattinen tutkimus.
Ensimmäinen viittaus ‘eksopolitiikkaan’ omana lähestymistapanaan tutkia politiikan linjakysymyksiä liittyen Maan ulkopuoliseen elämään esiintyi Alfred Webren vuoden 2000 käänteentekevässä tutkielmassa, jossa hän kirjoitti:
Yksikään valtavirran poliitikko ei ole määritellyt Maan ulkopuolista läsnäoloa nyt tehtävän politiikan tai sen suuntaviivojen kysymykseksi. Mikään merkittävä määrä kansalaisia mistään Maan valtiosta ei ole liikkeellä kutsumassa heidän paikallispoliitikkojaan tai poliittista prosessiaan mukaan ottamaan yhteyttä Maan ulkopuoliseen läsnäoloon, tai tutkimaan sitä, tai edes tunnustamaan sitä virallisesti… Eksopolitiikka on perustavanlaatuinen organisoiva, välittävä, sosiaalinen ja hallinnollinen prosessi planeettainvälisessä ja ulottuvuuksienvälisessä avaruudessamme. [28]
Tarve systemaattiselle keskustelulle politiikan linjakysymyksistä koskien Maan ulkopuolista elämää perustamalla uusi tieteenala nimeltään ‘eksopolitiikka’ esitettiin muodollisemmin tammikuun 2003 tutkielmassa, jossa esitin että evidenssi Maan ulkopuolisesta elämästä:
… johtaisi uuden valtiotieteen alan syntyyn, ‘eksopolitiikka’, joka voidaan määritellä linjakysymysdebattina koskien valtion ja populaation valintoja, jotka ne joutuvat tekemään luonnostellessaan ja toteuttaessaan lainsäädännöllisiä ja poliittisia vasteita avaruusolentojen läsnäololle ihmisten yhteiskunnassa.” [29]
Tuoreemmalti on ehdotettu erästä määritelmää auttaa paremmin muotoilemaan eksopoliittista tutkimusta:
“Eksopolitiikka on Maan ulkopuoliseen elämään liittyvien poliittisten toimijoiden, instituutioiden ja prosessien tutkimusta.” [30]
Tämän määritelmän etu on, että se tekee mahdolliseksi eksopoliittisen keskustelun politiikan suuntaviivoista ilman että välttämättä hyväksytään sitä, että Maan ulkopuolista elämään on löydetty ja/tai että se on salattu kansallisen turvallisuuden syistä. Tämä auttaa vastaamaan kritiikkiin siitä, että eksopolitiikka tekee a priori oletuksia siitä, että Maan ulkopuolinen elämä on olemassa, mikä saattaa olla osoitettu eksopolitiikan vaihtoehtoisille määritelmille. Joten, esimerkiksi, Brookingsin raporttia voidaan lainata dokumenttina, joka esittää useita eksopoliittisia lausuntoja koskien politiikan suuntaviivojen vaikutuksia Maan ulkopuoliseen elämään, ilman että hyväksytään Maan ulkopuolisen elämän todellisuus. Samalla tavoin SETIn tutkijat, jotka spekuloivat protokollista joilla käsitellä kontaktia avaruusolentojen kanssa, analysoivat implisiittisesti eksopoliittisia teemoja. [31]
Useimmat eksopolitiikan tukijat hyväksyvät, että Maan ulkopuolisen elämän olemassaolo on mitä suurimmassa määrin osoitettu laajalla ja jatkuvasti kasvavalla todisteiden määrällä, joita silminnäkijät, tietovuotajat, tieteentekijät, ”kokijat” ja vuodetut valtion dokumentit ovat pinonneet viimeisen 60 vuoden ajan. Tämän seurauksena useimmat eksopoliittisen analyysin edistäjät väittävät, että on viimein aika keskittyä julkishallinnon linjauksiin näissä kerääntyneissä todisteissa. Tämä näkyy esimerkiksi Paul Hellyerin, entisen Kanadan puolustusministerin, tapauksessa, joka on puhunut useissa eksopoliittisissa tapahtumissa siitä hän kuvaa erääksi “kaikkein perustavanlaatuisimmista linjakysymyksistä johon tulee ottaa kantaa.” [32]
Vaihtoehtoisesti on mahdollista, kuten jo mainittiin, analysoida Maan ulkopuolisen elämän polittiset aspekteja ilman, että hyväksytään Maan ulkopuolista elämää tukevat todisteet. Vaikka eksopoliittinen analyysi usein alkaa Maan ulkopuolisen elämän ja/tai artifaktien todellisuuden osoittavan todistusaineiston uskottavuuden hyväksynnällä, eksopolitiikka ei vaadi sellaista hyväksyntää vaadittavana ehtona. Riittävä ehto eksopoliittiselle tutkimukselle on, että hyväksytään Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuudella olevan merkittäviä vaikutuksia politiikan suunaan.
Suurin osa eksopoliittisista analyytikoista asettaa vastakkain heidän lähestymistapansa ufologien kanssa, jotka edelleen kannattavat sitä, että kerätään enemmän todisteita joilla esittää tieteellinen argumentti vankkumattomille skeptikoille, että UFOt ovat tosia ja että avaruusolentohypoteesi on legitiimi tieteellisen tarkastelun aihe. Eksopolitiikan analyytikot tulevat päätelmään, että iso osa UFOihin ja Maan ulkopuoliseen elämään liittyvästä skeptisismistä siirtyy tuon käsitteellisen rajan yli, joka on objektiivisen kritisismin ja debunkkauksen välillä. [33] Tämä on johtanut väitteisiin, että kriitikoiden ufologiaa ja eksopolitiikkaa kohtaan esittämä kritiikki johtuu osittain Durant’n raportin suosittelemasta debunkkauksesta ja naurunalaiseksi saattamisesta. Lyhyesti, Maan ulkopuolista elämää koskettavien politiikan linjakysymysten debatointi on itsessään debunkkauksen kohteena, mikä käy ilmi Brookingsin raportin ja sen löydösten 30 vuoden salailusta. Tämä on estänyt eksopolitiikan alan kehittämistä yli viiden vuosikymmenen ajan, siitä lähtien kun UFO-tutkimus alkoi vuonna 1947.
Pyrkimys tuoda Maan ulkopuolisesta elämästä keskusteleminen politiikkaan on johtanut monenlaiseen debattiin ja halooseen. Eksopolitiikan tukijat ovat joutuneet kovan kritiikin kohteiksi ehdottaessaan vakavaa linjakysymyskeskustelua olemassaolevasta todistusaineistosta. Monet ‘ufologit’ pysyvät erittäin kriittisinä eksopolitiikkaa kohtaan nousevana tieteenalana, joka käsittelee Maan ulkopuolisen elämän poliittisia linjaukysymyksiä. Ufologeilla ja muilla skeptikoilla on vaikeuksia käsittää sitä, että eksopolitiikka on legitiimin akateemisen tutkimusalan edelläkävijä, jonka voidaan odottaa lopulta tuotavan jokaiseen suureen yliopistoon systemaattista valtiotieteellistä tutkimusta varten. Eksopolitiikan kriitikot usein tuppaavat keskittymään joihinkin eksopoliittisen ajattelun pioneerien metodeihin ja ideoihin, sen sijaan että identifioitaisiin niitä meriittejä joilla rajata konseptuaalisesti akateeminen lähestymistapa politiikan suuntaviivojen tutkimukseen koskien Maan ulkopuolista elämää. [34]
Eksopolitiikka tieteiden ykkösvalintana
Nykyinen historiallinen tilanne on jonkinverran analoginen 1800-lukuun, jolloin oli paljon keskustelua siitä miten valmistella henkilöitä tutkimaan politiikan linjakysymyksiä koskien kansainvälisen diplomatian uraa, poliittista uraa ja/tai yliopisto-opettajan uraa. Aristokraattiluokasta vedetyt herrasmiehet muodostivat uniikin amatööritutkijoiden joukon, joka painotti klassisia aineita parhaimpana valmisteluna politiikan kysymyksiin. He suosittelivat lukea teoksia historiankirjoittajilta kuten Cicero, Josephus, Herodotus, Thucydides ja muutama muu; ja opiskella latinaa, klassista kreikkaa tai samanlaista muinaista kieltä. [35] Amatööriherrasmiestutkijat, kuten heitä on kuvattu, omistivat ylenpalttiset määrät vapaa-aikaa politiikan linjakysymysten tutkimuksille, ja he kritisoivat niitä jotka vaativat rahat takaisin opinnoistaan. Siitä huolimatta suurimmaksi osaksi monien yliopistojen historianlaitosten perua, valtiotiede alkoi syntyä 1860-luvulla; laitoksilla oli palkkaa saavia ammattilaisia, joilla oli koulutus politiikan tutkimuksen ja pedagogian uusimmista metodeista. [36] Poliittinen tiede kehittyi akateemisena alana, sillä se tyydytti funktionaalisen tarpeen: tarve oli systemaattisesti tutkia politiikan linjakysymyksiä ja sitä miten henkilöt voisivat saada ammatillisen koulutuksen näiden käsittelyyn.
Valtiotiede on nyt ykkösvalinta alaksi niille, jotka haluavat systemaattisesti tutkia politiikan linjakysymyksiä ja saada ammatillinen koulutus näiden parissa. Samalla tavoin eksopolitiikka tulee olemaan ykkösvalinta niille, jotka haluavat tutkia Maan ulkopuoliseen elämään liittyviä politiikan linjakysymyksiä, sillä se myös tyydyttää funktionaalista tarvetta. Tämä funktionaalinen tarve on ymmärtää miten Maan ulkopuolinen elämä vaikuttaa politiikkaan ja ammatillisesti kouluttaa henkilöitä käsittelemään näitä kysymyksiä. Eksopolitiikka tullaan ensin perustamaan valtiotieteiden laitoksille legitiimiksi alakseen, niinkuin nyt meillä on ‘kansainvälinen politiikka’, ‘ulkopolitiikka’, ‘vertaileva politiikka’, ‘poliittinen taloustiede’, jne. Sellaisten akateemisten tutkimusten esiaste on Exopolitics Certification Program, joka on luotu Exopolitics Instituten laitoksen avulla. [37] Lopulta eksopolitiikka tulee syntymään omaksi erilliseksi laitoksekseen, jolla on alojen välinen fokus poliittisten linjakysymysten parissa koskien ei ainoastaan valtiotiedettä, mutta myös eksotiedettä, eksouskontoa, eksodiplomatiaa, jne.
Debunkkaajat, ufologit, SETI-tutkijat ja muut eksopolitiikan kriitikot ovat huonoja historian opiskelijoita, kun eivät ole havainneet miten akateemiset tutkimusalat ja alateemat kehittyvät tyydyttämään funktionaalisia tarpeita. Sellaiset henkilöt ovat harhautuneet, kun eivät ole nähneet miten eksopolitiikka tulee täyttämään funktionaalisen tarpeen systemaattiselle tutkimukselle politiikan linjakysymyksistä koskien Maan ulkopuolista elämää. Sanan ’eksopolitiikka’ valinnalla edustamaan tätä syntyvää akateemista tutkimusalaa on pitkäaikainen strateginen arvo johtuen sen tyydyttämästä funktionaalisesta tarpeesta. Lisäksi eksopolitiikka on ykkösvalinta termiksi käsittelemään aiemmin mainittuja politiikan linjakysymyksiä sekä muita, jotka syntyvät dokumenteista ja todisteista koskien Maan ulkopuolista elämää ja teknologioita.
Sekä ufologia että SETI muuttuvat redundanteiksi tutkimuskohteina, sillä niiden palvelemat funktionaaliset tarpeet nopeasti tyydyttyvät kun Maan ulkopuolisen elämän olemassaolo hyväksytään. UFO-todellisuus tulee olemaan tylsä heti kun he on julkisesti tunnustettu ‘Maan ulkopuoliseksi’, ‘ulottuvuuksienväliseksi’ tai ‘ekstratemporaaliseksi’ alkuperältään. UFOt joiden alkuperä on tähdissä eivät enää ole ainutlaatuinen konseptuaalinen kategoria tunnistamattomia lentäviä esineitä, vaan ne tunnustetaan Maan ulkopuolisina kulkuvälineinä (extraterrestrial vehicles, ETVs). Samalla tavoin jatkuva ponnistelu “Maan ulkopuolisen älyn etsimiseksi” muuttuu myös redundantiksi. Maan ulkopuolisen elämän olemassaolon määrittämisen tarve radiokommunikaatiosta lakkaa heti kun sellaisen elämän olemassaolo on varmistettu.
Ufologian ja SETIn pariin omistautuneet missaavat suuren mahdollisuuden antaa oman panoksensa legitiimien konseptuaalisten parametrien määrittämiselle eksopolitiikan tutkimusalaan. Molempien tutkimusalojen asiantuntijat voivat avittaa selkiyttämään politiikan linjakysymyksiä ilmiöstä, josta he ovat kiinnostuneita. Eksopolitiikka on tullut tänne jäädäkseen tieteiden ykkösvalintana, kun halutaan ymmärtää Maan ulkopuolista elämää koskevia politiikan linjakysymyksiä. Eksopolitiikka uutena tiedon alueena tulee mullistamaan akateemisen tutkimuksen ja maailman sellaisena kuin me sen tunnemme. Kirjoittajasta: Michael E. Salla, PhD., on kirjoittanut teoksen Exopolitics: Political Implications of the Extraterrestrial Presence (Dandelion Books, 2004) ja hän on sivuston www.Exopolitics.Org perustaja. Hänellä on a tohtorintutkinto University of Queenslandista, Australiasta. Hän on perustanut Exoopolitics Instituten.
Viitteet
[1] Paljon kiitoksia Dana Tomasinalle tekstin oikoluvusta.
[2] Kts. Frank Drake, “The Drake Equation: A Reappraisal,” in First Contact: The Search for Extraterrestrial Intelligence, eds. Ben Bova & Byron Preiss (Bryon Preiss, 1991) 115-17.
[3] Kardashev, N. S. ”Transmission of Information by Extraterrestrial Civilizations,” Soviet Astronomy, 8:2 (1964) 217-21.
[5] Entisten armeijan ja valtion viranomaisten UFO-kommentteja koskien kts. Don Berliner, Marie Galbraith & Antonio Huneus, UFO Briefing Document: The Best Available Evidence (UFO Research Coalition, 1995) 153-208.
[6] Kts. Steven Greer, Disclosure: Military and Government Witnesses Reveal the Greatest Secrets in Modern History (Crossing Point Inc., 2001). verkkosivu: www.disclosureproject.com
[8] Yksityiskohtainen analyysi siitä mitä tapahtui “Tilanteen arvioinnissa”, kts. Michael Swords, “Project Sign & Estimate of the Situation,” Journal of UFO Studies, 7. verkossa: http://www.ufoscience.org/history/swords.pdf
[9] Donald Keyhoe, Aliens from Space (Signet Books, 1973) 14.
[10] Donald Keyhoen ensimmäinen kirja oli The Flying Saucers are Real (Fawcett Gold Medal, 1950).
[22] Kts. Richard Hoagland & Mike Bara, Dark Mission: The Secret History of NASA (Feral House, 2007) 81.
[23] Kts. Frank Drake, “The Drake Equation: A Reappraisal,” teoksessa First Contact, eds. Bova & Preiss, 115-17.
[24] Kts. Isaac Asimov, “Terrestrial Intelligence,” & Arthur C. Clarke, “Where Art They” teoksessa First Contact, eds., Bova and Preiss, 29 & 310.
[25] Kts. Donald Keyhoe, Aliens from Space.
[26] Evoluutionäkökulman käsittelyä politiikan linjakysymyksiin liittyen Maan ulkopuoliseen elämään, kts. Michael Salla, “The History of Exopolitics: Evolving Political Approaches to UFOs and the Extraterrestrial Hypothesis” Exopolitics Journal 1:1 (2005) 1-17. Verkossa: http://exopoliticsjournal.com/Journal-vol-1-1.htm .
[27] Kts. UN General Assembly Decision 33/426, 1978 . Verkossa: http://www.ufoevidence.org/documents/doc902.htm
[29] Kts., Michael Salla, “The Need for Exopolitics, Implications of Extraterrestrial Conspiracy Theories for Policy Makers and Global Peace,” www.Exopolitics.Org (January 2003): http://exopolitics.org/Study-Paper1.htm . Tutkielma julkaistu ensimmäisenä kappaleena kirjassa Exopolitics: Political Implications of Extraterrestrial Life (Dandelion Books, 2004).
[30] Tämä on uusittu versio standardimääritelmästä, jota ehdotin tutkielmassani vuonna 2005, ”The History of Exopolitics” Exopolitics Journal 1:1 (2005) 1-17.
[31] Kts. Michael Michaud, “A Unique Moment in Human History,” in First Contact, eds., Bova and Preiss, 243-61.
USA:n ilmavoimat väittävät lopettaneensa UFO-tutkimukset vuonna 1969. Se on pointti, jonka toistelua he rakastavat kun asiasta on kyselty viime vuosikymmeninä, jopa silloinkin kun tutkijat esittävät valtion dokumentteja todisteiksi päinvastaisesta. Usein viimeisen parin viime vuosikymmenen aikana, sen sijaan että minun kysymyksiini UFO-dokumenteista olisi vastatta, minulle lähetetään ilmavoimien UFO-faktaesite. Kuitenkin ottaen huomioon viimeaikaiset paljastukset, ilmavoimien faktalehdykkä on väärässä, ja kuten moni on osoittanut, valtio on ottanut UFOt vakavasti jo erittäin pitkän ajan.
USAF UFO Fact Sheetin mukaan ilmavoimien UFO-tutkimusohjelma Project Blue Book lopetettiin, koska ”yksikään ilmavoimien raportoima, tutkima ja arvioima UFO ei koskaan tarjonnut viitteitä uhasta kansalliselle turvallisuudellemme”.
Muistiossa päivämäärällä lokakuun 20. vuonna 1969, jonka on kirjoittanut prikaatinkenraali Carroll H. Bolender, syyt Project Blue Bookin lakkauttamiselle esitettiin. Muistiossa Bolender huomautti, että ”raportit tunnistamattomista lentävistä esineistä, jotka voisivat vahingoittaa kansallista turvallisuuttamme, on tehty JANAP 146 eli ilmavoimien manuaali 55-11:n ohjeiden mukaisesti, eivätkä ne ole osa Blue Bookin järjestelmää.”
Hänen muistionsa viittaa siihen, että kaikkein kriittisimmät tapaukset eivät edes ajautuneet Project Blue Bookiin, mikä väkisinkin panee kysymään ”mitä hyötyä on tutkia UFOja ilman parhaita tapauksia?” Se myös viittaa siihen, että oli tapauksia jotka ”voisivat vaikuttaa kansalliseen turvallisuuteen”.
JANAP 146 kuvasi “Viestintäohjeet tärkeiden tiedustelutietojen raportointiin [eli CIRVIS].” “Tunnistamattomat lentävät esineet” olivat yksi listan kohta mitä tuli raportoida.
CIRVIS-raportointijuliste 1950-luvulta
Lopulta armeija korvasi CIRVISin Operaatioraportoinnilla (OPREP). Pääesikuunnan päällikön levittämä dokumentti vuonna 1993 sanoo, ”OPREP-3 raportit, jotka sisältävät informaatiota koskien tunnistamattomia lentäviä esineitä Yhdysvaltain armeijan tilojen lähellä, tulkitaan erittäin arkaluonteisiksi, eikä niitä näin voida julkaista.”
Totta tosiaan, UFO-tutkijat ovat löytäneet useita näistä dokumenteista. Tyypillisesti ne käsittelevät UFOjen tunkeutumisia asevarastoalueille, mm. niille joissa on ydinaseita.
Huolimatta todisteista, UFO-tutkijat niputetaan usein salaliittoilijoiden ryhmään. Nick Pope pyöritti puolustusministeriön ”UFO-osastoa”. Hän käsitteli näitä ongelmia Britannian valtiolla. Pope kertoiHuffington Postille, että “Me kerroimme kansalle ettemme ole kiinnostuneita, tämä oli kaikki kusetusta, mutta todellisuudessa me jahtasimme epätoivoisena omaa häntäämme ja seurasimme tilannetta yksityiskohtaisesti.”
“Jotta olisimme todella saavuttaneet tavoitteemme tahrata UFOjen maine, me jouduimme käyttämään ‘spinin ja likaisten temppujen’ yhdistelmää”, Pope väittää. “Me käytimme termejä kuten UFO-hörhö ja UFO-bongari — termejä jotka antavat ymmärtää näitten ihmisten olevan hulluja. Toisin sanoen, me vihjailimme, että tämä on vain ihmisten erittäin erikoislaatuinen harrastus eikä niinkään vakava tutkinnan kohde.”
Kuten monien asioiden laita, ilmeisesti USA ja UK käyttivät yhteistä PR-strategiaa UFOille.
Muistan ensimmäisen kerran kun sain hyvän tapauksen. Se oli turvallisuusviranomainen, joka oli jokin aika sitten palannut Irakin sodasta. Hän oli yliherkkä ympäristölleen ja havaitsi omituisen esineen leijailemassa vuoren lähellä normaalin lentoreitin tiellä. Hän sanoo, että hän yritti soittaa paikalliselle lentokentälle ja poliisille. Ketään ei kiinnostanut. Lopulta hän löysi numeron paikalliseen ryhmään, joka keräsi UFO-havaintoja ja se päätyi minulle. Kun soitin lentokentälle ja kuumottelin FAA:ta aiheesta, he eivät kiinnostuneet. He ohjasivat minut siviilien UFO-ryhmiin, kuten sellainen johon itse kuuluin.
Järkytyin ja huolestuin. Ilmeisesti UFO-tabu aiheutti valtion virastojen piittaamattomuutta potentiaalisesti vaarallisille tilanteille, jotka vaarantaisivat kansan. Silminnäkijäni raportoimat jutut ovat voineet olla joku joka lentää kauko-ohjattavaa lentokonetta lähellä kaupallisia lentoreittejä. Mutta FAAta ei kiinnostanut heti kun sana “UFO” lausuttiin.
Oli virkistävää kuulla senaattori Marco Rubion tuoreeltaan ilmaisseen samanlaisia huolia.
“Mutta homman nimi on, että asioita lentää tukikohtiemme yllä, ja me emme tiedä mitä ne ovat, koska ne eivät ole omiamme. Ja niillä on mahdollisesti teknologiaa, joita meillä ei ole käytettävissämme. Se on minulle turvallisuusuhka ja sellainen jota meidän tulisi tutkia”, Rubio sanoi CBS Miamille.
The Truth Is Out There.
And @marcorubio wants the answer.
As acting chair of the Senate Intelligence Committee, Rubio is pushing to have the military prepare a public report on “Unidentified Aerial Phenomenon” – better known to the rest of us as UFOs.
cc @CBSMiamipic.twitter.com/KctTUt6STa
Rubio on senaatin tiedustelukomitean (Senate Select Committee on Intelligence, SSCI) puheenjohtaja. Ehdotetussa vuoden 2021 Intelligence Authorization Actissa (katso sanamuoto alla komitean raportissa: sivut 11 ja 12), SSCI pyytää että kansallisen tiedustelun johtaja (Director of National Intelligence) “yhdessä” puolustusministerin kanssa kasaisivat raportin “tunnistamattomista ilmailmiöistä” (unidentified aerial phenomenon, UAP). Raportin tulee ottaa mukaan informaatiota UAP-toimikunnalta.
Miksi hän olettaisi saavansa tämänkaltaista informaatiota? No, paljastuksista ilmi käyvät syyt ovat perua Luis Elizondolta, entiseltä tiedustelu-upseerilta, joka väittää vetäneensä Pentagonissa UAP:ta tutkinutta projektia. Hänen mukanaolonsa ohjelmassa käytiin läpi New York Timesin artikkelissa joulukuussa 2017. Elizondo väitti, että ohjelma jatkui vaikka hän oli poistunut muutama kuukausi ennen artikkelin julkaisua.
Vaikka puolustusministeriö jäätyi väitteistä aluksi, he myönsivät ohjelman olleen ja edelleen olevan olemassa. Puolustusministeriön edustaja jokin aika sitten kertoi ruotsalaiselle UFO-tutkija Roger Glasselille, että kyseessä oli “virastojen rajat ylittävä tiimi.”
Eräs SSCI:n UAP-raportissa mukana ollut nimi on FBI.
Elizondo kertoi tutkivalle journalistille George Knappille Coast to Coast AM:llä, että hän oli jokin aika sitten saanut selville aiemman ohjelman kuten tämä. Puhtaaksikirjoitus keskustelusta löytyy SilvaRecord.comista. Elizondo sanoo, että hänellä oli tuoreeltaan salainen keskustelu, kun eräs miehistä sanoi hänelle, että hän oli tehnyt samaa hommaa kuin Elizondo mutta 1980-luvulla.
“En ollut siellä kysymässä häneltä kysymyksiä”, sanoo Elizondo. “ Olin siellä, että he kysyisivät minulta kysymyksiä, mutta minulle oli selvää että AATIP ei ollut ensimmäinen laatuaan. 1980-luvulla oli erittäin organisoitu pyrkimys tehdä juuri samaa kuin nyt.”
Kysymys kuuluu, miten eri virastot, joilta SSCI pyytää saada tietoja, vastaavat? Kaasuvalotetaanko SSCI:a, kuten he ovat tehneet kansalle vuodesta 1969 lähtien?
Chris Mellon, entinen USA:n puolustusministeriön tiedustelun apulaispäällikkö ja entinen SSCI:n henkilöstöjohtaja työskenteli Elizondon kanssa saadakseen uskottavaa tietoa koskien Elizondon UAP-tutkimusta kansalle välitetyksi. Yhdysvaltain laivaston tapaukset, mukana myös ensikäden todistajia, johtivat laivaston myöntämään, että he ottivat UAP:t vakavasti ja tutkivat UAP-tapauksia.
Elizondo ja Mellon juontavat yhdessä History Channelin sarjaa Unidentified. Ensimmäisellä shown kaudella näimme miten kaksikko vei laivaston todistajia Washingtoniin briiffaamaan lainsäätäjiä. Politicokäsitteli joitain näistä tapaamisista. Kaikki tämä johti SSCI:n UAP-raporttipyyntöön.
Tuoreessa haastattelussa Rojas Reportilla Mellon sanoo, että heillä oli useita ennennäkemättömiä armeijan tapauksia, joiden tulisi auttaa tulevien raporttien muotoilussa.
“Mielestäni he tulevat lisäämään tähän liikevoimaan ja kongressin tarpeeseen kysyä kysymyksiä”, sanoo Mellon. “Ja lisäksi ne alkavat alleviivata sellaisia asioita tai antaa enemmän syytä uskoa, että tuon luonteisen raportin tulisi kyetä tuottamaan erittäin kiinnostavia löydöksiä.”
Yksi sellaisista tapauksista on peräisin NORADilta, sanoo Mellon.
“Esimerkiksi toisella kaudella meillä on NORAD tarkkailemassa upseereita, jotka kertovat tarinan tapahtumasta johon hän osallistui itse, jossa NORAD yritti katkaista UFOn lentoradan”, sanoo Mellon. “Tämä [meni] aina ylimpään neljän tähden tasolle, ja he könysivät kaikki lentokoneet mitkä vain kykenivät ilmaan saamaan.”
Tämä tapaus tulisi päästä raportteihin mukaan. Vaikka OPREPin artikkelissa, johon viittasin ylempänä, tutkija John Greenewald sanoo NORADin sanoneen hänelle, “FOIAn hengessä he etsivät UFO-informaatiota, mutta eivät löytäneet siitä jälkiä.”
Nyt kansa tietää legitiimien ufotutkijoiden koettelemuksista ja ahdistuksista. Paljon villiä spekulaatiota pyörii netissä UFOista, mm. tuhannet jotka väittävät jo olleensa kontaktissa avaruusolentojen kanssa. Toivottavasti valtavirran tiede, media ja akatemia alkavat tajuta joitain näistä huolista siitä, että valtio on valehdellut meille sen suhteen mitä se tietää UFOista, ja että heillä on paperit näin osoittaa.
Kirjoittanut David Griffin, M.Sc. & Natasha Acimovic, M.A.
Tiivistelmä
Lineaarisen ajankulun kiihtyessä ja monien alkaessa keskustella tunteesta, joka ikäänkuin vetää kohti jotain määrittelemätöntä tulevaisuuden tapahtumaa, on kriittistä että vierailevien älykkäiden kulttuurien ongelmaa tutkitaan niin tehokkaasti ja reilusti kuin mahdollista. Nykypäivänä, huolimatta 60 vuodesta modernia ufologista tutkimusta, jotkut menetelmät kelpuuttaa näiden ‘Muiden’ kanssa tapahtuneet interaktiot hyväksytään, ja toiset sivuutetaan. Vaikka akatemia on epäonnistunut ottamaan vastaan ongelma kokonaisuudessaan millään todellisella keinolla, pitää kysyä mitä voisimme oppia joidenkin akateemikkojen tähänastisista lähestymistavoista tämän ilmiön kirjallisessa käsittelyssä? Tutkimalla julkaistuja lähteitä ja saatavilla olevia dekonstruktioita sekä teoriasta että kielestä voimmeko me saada hyödyllisiä oivalluksia ja siirtää tätä tietoa laajemmalle tutkijakunnalle?
Johdanto
Ufologian moderni aikakausi on nähnyt meidän ‘eksopolitiikaksi’ nimittämämme alan dramaattisen nousun — tutkimusala joka pohjaa sodanjälkeisen ajan ufologiseen debattiin ja joka korostaa ongelman tutkimista monialaisen lähestymistavan avulla — sellaisen nousun joka kykenee syleilemään niitä monimutkaisia tai ‘syviä’ poliittisen kulttuurin kerroksia, joita me näemme ympärillämme nykypäivänä vuosituhannen vaihteessa.
Eksopolitiikka käsittelee muodollisen UFO-paljastuksen kehittyviä aspekteja, uusia energiajärjestelmiä ja valmistautumista kohtaamaan tämä Maan ulkopuolinen ‘Muu’ — joka on itse kontaktin ruumiillistuma. On olemassa kulttuurillinen ristiriita suhteessa tähän jälkimmäiseen pointtiin vierailevien älyjen ongelman tunnustamisen ja sen integraation muodossa. Huolimatta siitä että se on toisiksi etsityin aihealue verkossa, aihe on edelleen suhteellisen tunnustamaton sekä akatemiassa että kummallista kyllä myös valtavirran ufologiassa itsessään. Ottaen huomioon vaarallisen geopoliittisen pelin sekä jatkuvan halun suunnata tutkijoiden huomio alkeellisempiin ongelmiin (valot taivaalla, valtion tietojen julkaisu ja tietopyynnöt, jne.) sen sijaan että keskityttäisiin kriittisempiin seikkoihin (avaruusolentojen kontakti, yhteiskuntaa muuttavat vapaan energian teknologiat, jne.), on kriittistä että nämä kaksi pääalaa alkavat ymmärtää Maan ulkopuoleisiksi tunnustettujen vierailevien rotujen välisen kanssakäymisen kelpoisuutta helpottaakseen meidän rotumme kehittymistä planeetan ulkopuoliseksi ja/tai hyperavaruuden ympäristöön niin vähällä kollektiivisella traumalla kuin mahdollista.
Eräs kuvio, joka syntyy sen jälkeen kun tutkitaan sitä miten Maassa asuvat lajit kohtaavat kehittyneemmät vierailijakulttuurit, on ehdollistettu ihmisen halu antropomorfisoida Muut ja muotoilla rajoja siihen liittyvän ‘suuren omituisuuden’ ympärille. Lähtien heti Roswellin jälkeisestä USA:n kansallisen turvallisuusvaltion synnystä — ne eri toimijat, joille annettiin tehtäväksi muotoilla ja ohjata kansan mielipidettä aiheesta, olivat tietoisia siitä mitä tarvitsee tehdä jotta pidettäisiin vierailevien älyjen ongelma kontrollissa. 1960-luvun puolivälissä Robert Low Coloradon yliopistosta julkisti muistion koskien hänen mukanaoloaan tulevassa Condonin raportissa [1], sanoen:
“Temppuna olisi, mielestäni, kuvata projekti niin, että kansalle se näyttäisi täysin objektiiviselta tutkimukselta, mutta tiedeyhteisölle se esittäisi kuvan ryhmästä epäuskovaisia yrittämässä parhaansa mukaan olla objektiivisia mutta lähes nollaodotuksilla löytää lentävää lautasta.”
Tämä harkittu ja salamyhkäinen Condonin komitean ohjastaminen ei ollut mikään erillinen suunta — useat muut komiteat ja raportit joutuivat soluttautumisen kohteiksi, jotta varmistettaisiin vankka ote laajemmista eksopoliittisista aiheista. Tämä politiikka oli vieläkin tehokkaampi sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana, kun media oli samassa veneessä. Iso-Britannia käytti sen D-Notice -viitekehystä — joka salli valtion tai armeijan estää jonkin ongelman julkistaminen ja USA:n onnistui soluttautua ja kontrolloida suuria mediajättiläisiä asettamalla tiedusteluhenkilöstöä uutistoimituksiin. [2] Kuten me näemme, kyse ei ole vain hallituksen ylätason ryhmittymistä jotka pakottavat ‘pakotetun tietämättömyyden’ viitekehystä, tai, kuten eräs akateeminen tutkimus jota arvioimme sitä nimitti, ‘auktoriteettien huolimattomuutta’ yhteiskuntaan laajemmalti. Tämä prosessi on, suurten raporttien kuten Condon tai Robertson jälkeen, muuttunut vakiintuneeksi tavaksi lähestyä aihepiiriä instituutioille, jotka tämän asian kanssa ovat tekemisissä.
Tämän ylätasolta alaspäin suuntautuvan kontrollimatriisin lisäksi koko laajemman UFO-paradigman perusluonne tuntuu luovan sen oman ‘sisäisen uskottavan kiistettävyyden’ periaatteen [3] sen liikkuessa eri mielipidekantojen välillä, jotka pyrkivät tutkimaan tai mahdollisesti ‘paljastamaan’ sen luonteen. Tätä objektiivista ‘paljastusta’ tämä ilmiö on jatkuvasti vastustaa. Me voimme järkeillä, että tämä johtuu muutamasta seikasta:
kyvyttömyys objektiivisesti kuvata Maan ulkopuolinen kokemus maallisilla kielirakenteilla.
Kun nämä pointit lisätään pakotetun misinformaation (vallan ja hegemonian) direktiiveihin, joista me lyhyesti puhuimme yllä, ei tulisi todellakaan tulla yllätyksenä kenellekään miksi tämän asian tutkiminen voi olla problemaattista ja mikä vielä tärkeämpää, se vaatii uusia tutkimisen ja arvioinnin menetelmiä. Me näemme nykyisen lähestymistavan, tämän aiheen oletetun ‘legitiimin’ tutkimuksen, uhriksi joutuneita yksityiskohtaisissa kontaktitapauksissa, kuten 35 vuotta kestäneessä sveitsiläisen maanviljelijän Billy Meierin sekä Washingtonin yliopiston lastenpsykologian tohtorin Jonathan Reedin tapauksissa. Molemmat tapaukset vaikuttavat sisältävän todistuselementtejä, jotka tyydyttäisivät rationaalisimmat tutkijat — mm. patologiset aspektit kuten metallinäytteet ja DNA-laboratoriotulokset — ja kuitenkin nämä tuntuvat olevan riittämättömiä. Kun henkilöt yrittävät käydä käsiksi aiheeseen realistisella tavalla akateemisten instituutioiden sisältä päin, he saattavat löytää itsensä sivuutettuina ja useassa tapauksessa heitä uhkaillaan työpaikan menettämisellä.
Avaruusolentojen aihepiiri toimii peilinä eri todellisuuksille ja viitekehyksille, jotka olettavat niiden tutkivan ‘sitä’ legitiimillä tavalla, mikä paljastaa tiettyjen tieteenalojen viat ja sisäänrakennetut ristiriidat. Astrofyysikot ovat sellainen kollektiivi, joka väittää olevansa tällä hetkellä avaruustutkimuksen kärjessä ja kuitenkaan suurin osa ei löydä sijaa alaltaan suurelle määrälle UFO-havaintodataa tai suurelle määrälle kertomuksia kontakteista avaruusolentojen ja ihmisten välillä. Esimerkiksi, ottaen huomioon että me olemme kehittyvä planeetta, ei kaukana siitä että siirrymme pois painovoiman piiristä jonkinlaiseen avaruustutkimukseen, meille voitaisiin antaa anteeksi se oletus, että ne kaksi alaa jotka käsittelevät aihetta tehokkaasti ja tiettyyn pisteeseen asti objektiivisesti olisivat UFO-yhteisö itsessään sekä akatemia. Jälkimmäinen on Platonin ajoista pitänyt itseään sinä instituutiona joka ottaisi haltuun (lähes esoteerisen) tiedon jota laajempi yhteiskunta vielä joutuu prosessoimaan, ja debatoimalla, kokeilemalla ja järkeilemällä tämä tieto sitten tuodaan laajemman maailman tietoon tavalla, jota pidetään järkeenkäypänä ja käyttökelpoisena. UFO-tutkimusyhteisö voi olla modernimpi keksintö, mutta tässä kohtaa ajanlaskua sillä on käytössään kyky tutkia suuria data-arkistoja siitä mitä tämä Maan ulkopuolinen Muu voisi olla, sekä sen oma kokemusasiantuntijuus historian uniikimmasta puolesta: tämän ilmiön tuomisesta kulttuuriimme ja havainnosta että on syntynyt globaali kansallisen turvallisuuden valvontaeli noin vuonna 1947 [5], johtuen avaruusolentojen aihepiirin itsessään aiheuttamasta kollektiivisesta pelosta.
Se, mitä me olemme huomanneet erottamalla molemmat näistä viitekehyksistä tai Robert Anton Wilsonin sanoin “todellisuustunneleista”, on että molemmat väittävät tulkitsevansa avaruusolentojen aihetta objektiivisesti (tai objektiivisesti järkeilevänsä aihepiirin sivuuttamisen puolesta!), mutta lähemmällä tarkastelulla ne yksinkertaisesti luovat omat sisäiset rationaaliset logiikkansa joilla päästä haluttuihin lopputuloksiin. UFO-tutkijayhteisön logiikka olettaa olevansa lähinnä itse ilmiötä ja täten sillä olisi parhaat oivallukset. Itse asiassa havaitaan, että jopa useiden vuosikymmenten kokemuksien jälkeen ufologia joko epäonnistuu pääsemään yksimielisyyteen yleisluonteisesta käsitteestä tai sitten se sallii itsensä harhautua useisiin pieniin haaroihin, jotka kaikki tukevat eri skenaarioita (ET-hypoteesi, Maan sisäiset asukkaat, aikamatkustavat olennot, jne.) jotka epäonnistuvat katalysoimaan sen epistemologisen todistepohjan, jota koko kollektiivi tutkii.
Kontaktin ongelma on tästä hyvä esimerkki. Vaikka meillä on suuri datamassa kontaktihenkilöiden tai sellaisen kokeneiden kertomuksia, jotka ulottuvat 1950-luvun ‘avaruusveljet’-aikakaudesta tuoreempaan abduktioparadigmaan, aihepiirin tutkimus tuntuu jääneen sivuun ‘valoja taivaalla’-tyyppisten havaintojen tieltä. Välikäden kokemus tuntuu saaneen enemmän huomiota suoran kokemuksen sijaan, oli kyseessä sitten uutistoimistot, armeijan ryhmittymät tai jopa ‘hyväksytyn’ piirin tutkijat ufologian itsensä piiristä, jotka toimivat välikätenä. Miksi koko yhteisö, joka on suoran kokemuksen kokeneiden puolella, on luonut “todisteiden tehokkuuden” hierarkian, joka näyttää sivuuttavan joitain aspekteja siitä miten me olemme yhteydessä Maan ulkopuoleiseen Muuhun ja pitävän eräitä toisia ‘legitiiminä’?
Jos palaamme takaisin disinformaatioon (mihin kuuluu myös valta ja itsevaltius) sekä suureen omituisuuteen (kieli ja törmäävät kulttuurien käsitteet), me voimme nähdä miten nämä kaksi metaelementtiä muovaavat omaa yksilöllistä ja kollektiivista havaintoamme käsilläolevasta ongelmasta. ‘Totuus’ siirtyy usein juuri sen varsinaisen tutkimusprosessin ja itse tutkimuksen avulla. Mikä sitten on totta, ja miten me erotamme totuuden? Mitä voidaan pitää todistusaineistona? Seuraavassa osiossa nämä ongelmat auttavat meitä tarkastellessamme sitä miten akatemia käsittelee avaruusolentojen kohtaamisen ongelmaa. Me tarjoamme myös palautetta laajemmalle UFO-tutkimusyhteisölle itselleen.
Miten akatemia käsittelee avaruusolentojen kohtaamisen aihepiiriä
Professorien Alexander Wendt ja Raymond Duvallin paperi Sovereignty and the UFO on niiden muutaman akateemisen teoksen joukossa, jotka kriittisesti tarkastelevat Maan ulkopuolista todellisuutta mahdollisena hypoteesina UFO-aiheeseen. Siinä on myös uniikki tila akateemiselle diskurssille. Heidän teoreettinen premissinsä ei ole ehdottaa, kuitenkaan, että UFOt olisivat peräisin Maan ulkopuolelta, vaan sen sijaan heidän pääasiallinen huolensa on se miten systemaattisesti käsitellä sitä miksi viranomaiset sivuuttavat UFOt. He käyttävät politiikan teorian tulokulmaa käsittelemään aihetta modernin itsevaltiuden (jota he pitävät antroposentrisenä luonteeltaan) ja hallittavuuden konstrukteilla kartoittamaan sitä miten ‘auktoriteettien huolimattomuus’ UFO-asiassa pysyy yllä ja miten tiede ja valtio aktiivisesti uusintavat sitä. [6] Koska itsevaltius on antroposentrinen, toisin sanoen ‘yksin ihmisolentojen koostama ja organisoima’, silloin valtio säilyttää ja käyttää oikeuttaan päättä yhteiskunnan normeista ja laeista, sekä poikkeuksista niille. [7] UFOjen aiheuttamana uhkana on silloin, että ET-hypoteesi (ETH) saattaa kuvata sen mistä UFOt ovat peräisin. Mahdollisuus Maan ulkopuoliselle läsnäololle, täten, tarkoittaisi uhkaa modernille vallalle kolmessa muodossa: fyysinen, ontologinen ja metafyysinen. Wendt ja Duvall kehittelevät tätä ideaa eteenpäin, mutta se voidaan tiivistää ‘fyysisinä uhkina elämälle, ontologisina uhkina identiteetille tai yhteiskunnalliselle olemukselle.’ [8] Tämän valossa, miksei UFO-aihetta mobilisoida poliittisena hankkeena jolla turvata kansakunta? Vastaus Wendtin ja Duvallin mukaan lepää sen tietyn tyypin vaarassa jonka UFOt aiheuttavat antroposentriselle itsevaltiuden metafysiikalle. Itsevaltius nojaa kyseenalaistamattoman auktoriteetin käsitteeseen jolla ylläpitää sen valtaa, jolloin ‘tuntematon mahdollisuus Maan ulkopuolisille olennoille kumoaa tämän metafyysisen varmuuden’, ja täten sitä ei voida turvallisesti ylläpitää. [9] Tämän lisäksi Wendt ja Duvall ehdottavat, että UFOt, tuntemattomana, voidaan “tuntea” ainoastaan ‘tabuna’. He esittävät, että niiden aktiivinen kiistäminen on poliittinen projekti, jota voidaan pitää meidän osaltamme ‘[epä]tiedon tuottamisena’, tai, käyttääkseen Nancy Tuanan termiä, “UFO-tietämättömyyden epistemologiana”. [10]
UFO-aiheen sivuuttaminen kuitenkin vaatii strategiaa, ja tässä tiede on mobilisoitu valtion kampanjaa varten. Wendt ja Duvall kiinnittävät huomion siihen seikkaan, että huolimatta epäsuorien fyysisten UFO-todisteiden olemassaolosta, sekä todistajalausunnoista, tiede ei ole koskaan vakaumuksella tutkinut aihetta. Lisäksi, sekä keskeisenä teemana debatillemme, valtio käyttää tieteellistä maailmankuvaa ja UFO-skeptikot soveltavat tätä totuuden versiota kiistämään ETH:n. Wendt ja Duvall kuvaavat miten tieteen väitetään edistävän objektiivista, faktuaalista diskurssia totuuden tavoittelussa, ja täten politiikan oletetaan olevan tästä erossa. Ja kuitenkin he esittävät kritiikkiä skeptikoiden ehdotuksille, sellaisiin ideoihin kuin että ET:t laskeutuisivat Valkoisen Talon pihaan jos ne olisivat täällä, osoittaakseen että ’debatti avaruusolentojen aikeista ei perustu tieteelliseen faktaan’ 617. Siitä huolimatta UFO-skeptisismiä pidetään tieteellisenä totuutena. Näin näyttää siltä, että paljastuu kaksoisstandardi tieteellisen metodin soveltamisessa, ja juuri skeptikot ’varmistettuaan tieteen auktoriteetin itselleen’ ovat voittaneet ’huomattavan etulyöntiaseman’, kun taas UFO-yhteisön jäsenten argumentit ’sivuutetaan epärationaalisena uskomuksena’. Kriittistä kyllä, skeptikot myös hylkäävät UFO-silminnäkijätodisteet siinä missä laki tai yhteiskuntatiede antaa niille ’huomattavaa episteemistä painoarvoa faktojen määrittämisessä’. Tiede ja totuus tuntuvat muuttuvan subjektiiviseksi prosessiksi kun valtio ottaa ne käyttöönsä, ja UFO-ongelmaa ’nauretaan ja pilkataan’. [11]
UFO-aiheen sivuuttaminen on usein ilmiselvää akateemisessa kirjallisuudessa, silloin kun se sille tulee vastaan. Modernin vallankäytön mekanismi varmistaa, että ’valta virtaa pääosin erikoistuneen tiedon soveltajilta massojen hallintaa varten’. [12] Huolimatta monialaisesta diskurssista akatemia on rakentunut tällä tavoin: asiantuntija-alojen siiloihin. Vaikka akateeminen diskurssi luo tilaa sekä vastustaa että assimiloida dominantit metafyysiset konstruktit, sekä myös tilaa olla olematta mitään mieltä niistä, todellisuudessa itsevaltius vaatii perinteistä tieteellistä maailmankuvaa. Täten ei mahdollisesti ole mitenkään yllättävää, että auktoriteettien huolimattomuus UFO-ongelmassa on valloillaan myös akateemisessa yhteisössä. Lisäksi mitä korkeampi auktoriteettiasema akatemiassa toimivilla on, sitä enemmän ‘episteemistä painoa’ auktoriteetin omalla äänellä on, ja tämä etuoikeus on varattu niille muutamille jotka tässä eliittitilassa ovat. Auktoriteettien huolimattomuus jota Wendt ja Duvall alleviivaavat on selvästi nähtävillä tri. Mark Newbrrokin esseessä The Aliens Speak – and Write Examining Alien Languages.[13]
Vuonna 1999 Gary Anthony, UFO-aiheen ‘skeptinen tarkastelija’, perusti Alien Semiotics Projectin ja rekrysi apua tieteentekijöiltä, jotka olivat erikoistuneet kryptoanalyysiin ja kielitieteeseen.[14] Projektin tarkoitus oli ottaa mukaan ‘päteviä asiantuntijoita ilman mielipidettä’ tieteellisestä, ‘reilusta tulkinnasta’ koskien kokemusasiantuntijoiden käyttämiä väitettyjä avaruusolentojen kieliä ja kirjoitustyylejä. Newbrook oli mukana projektissa ja heidän pyyntönsä saada kontaktidataa julkistettiin MUFONin UFO-lehdessä vuonna 2002. Artikkelissaan Anthony ja Newbrook ottivat kantaa ‘osaavan lingvistisen krypto- tai foneettisen analyysin’ puutteeseen sellaisista kontaktikertomuksista. Tämän he väittivät olevan yllättävää, ottaen huomioon ‘innokkaiden amatöörien’ pyrkimykset, vaikkakin usein ‘hyvää tarkoittavat’, tutkia avaruusolentojen abduktioilmiötä. [15] Kun Newbrookin vuoden 2004 essee ilmestyi, tämän tyyppinen retoriikka oli huomattavasti silmiinpistävämpää. UFO-tutkijat ovat nyt ‘amatöörejä kielitieteessä’ joilla on ‘matala asiantuntijuuden taso’ ja joilla ‘ei ole tietoa aihepiiristä’. Lisäksi Newbrook tarttuu ideaan, että jos he riskeeraavat auttaa ‘monimutkaista analyysin ja arvioinnin työtehtävää’, heidän havaintonsa ovat ‘hämmentyneitä ja/tai epäluotettavia’ ja ‘melkein arvottomia’. [16] Hän ei kuitenkaan tarjoa arviointinsa syvempiä tieteellisiä tuloksia, eikä myöskään asianmukaista keskustelua siitä miten näihin johtopäätöksiin ollaan päästy. Oli miten oli, tämä retorinen strategia palvelee kahta funktiota: Newbrookin aseman pönkittämistä auktoriteettina samalla kun marginalisoidaan UFO-tutkijoita, sekä yleisön äänen jättämistä auktoriteettialueen ulkopuolelle. Vaikuttaa siltä kuin Newbrook ei odottanut merkittävää tutkijoiden kiinnostusta tälle projektilleen hänen ympäriltään, eikä varsinkaan akateemista tarkastelua vertaisarvioinnin avulla, joten tuntuu siltä kuin hänen kohdeyleisönään olisi ollut huonosti asioista perillä olevat UFO-tutkijat ja ‘uskovaiset’. Tottakai, kuka uskottava akateemikko vakavasti kiistäisi Newbrookin väitteitä muutenkaan? Newbrookin auktoriteettiväitteet sekä hänen rajauksensa totuudelle tuntuvat olevan turvassa.
Toinen Newbrookin pointti on, että innokkaat UFO-amatöörit ovat ‘selvästi omistautuneet tulkitsemaan UFO-abduktioita ja kontakteja niin että niissä aidosti on mukana Maan ulkopuolisia avaruusolentoja’. Tämä on mielenkiintoinen väite ottaen huomioon Newbrookin tutkimuskohteen: ‘skeptisten metodien soveltaminen ”hörhöihin” tai ristiriitaisiin ideoihin kielestä’. [17] Newbrook on myös kirjoittanut artikkeleita Skeptical Inquireriin sekä Association for Skeptical Enquirylle. Jälkimmäisen alaotsikko on ‘Kriittistä tarkastelua epäilytieteestä, sekavista väitteistä ja epäilyuskomuksista’. [18] Ottaen huomioon sen, että Newbrook skeptisenä kielitieteilijänä on ‘taipuvainen puoltamaan’ skeptisiä hypoteeseja, on epätodennäköistä että avaruusolentojen kielet ja kirjoitustyylit saisivat tieteessä ‘reilua tulkintaa’. [19] Lisäksi jos me ottaisimme käyttöön Newbrookin empiiriset vaatimukset ET-kielien ja kommunikaation tutkimiselle, silloin Gary Anthonyn mukanaolo on erittäin kyseenalaista koska häntä kuvataan ‘kieli-intoilijaksi’ eikä kielten asiantuntijaksi. Mukanaolon myötä Anthonyn etuoikeus alistetun joukon edustajana legitimoituu ja sitä sääntelee Newbrookin auktoriteetin suomien oikeuksien dominantti järjestys.[20] Anthonyn osuus ‘Alien Semiotics Projectissa’ on virallistettu kun taas UFO-‘amatöörien’ tutkimus on sivuutettu. Selvästi kuten Wendt ja Duvall vihjaavat, dominantti järjestys varaa oikeuden päättää poikkeuksista.
On myös muitakin esimerkkejä empiirisistä aukoista Mark Newbrookin esseessä. Hän ei todellakaan tarjoa läpikotaisen tieteellisen analyysin lopputuloksia koskien avaruusolentojen puhe- ja kirjakieliä, kuten yllä mainittiin, vaan hän esittää muutaman huomion Garden Groven abduktiotapauksesta, Paul Potterin tutkimuksesta koskien Betty Lucan avaruusolentojen kieltä, sekä John Elliottin SETIin liittyvää tutkimusta. Hänen pääasiallinen fokuksensa pysyy Mary Rodwellin työssä, ja erityisesti Tracey Taylorin tapauksessa.
Abduktion kokeneena Taylor näyttää olevan kykeneväinen kirjoittamaan ja puhumaan erilaisista avaruusolentojen puhe- ja kirjakielistä. Eräs Newbrookin kritiikin pääkohdista on se miten Taylor kuvaa tällaisen kielen käyttöä, erityisesti että ‘’ei ole olemassa ennalta ideaa tai käsitettä siitä mitä tietty ääni oikeasti tarkoittaa’’ ja että ‘’jokainen äännähdys’’ ei selvästikään liity ‘’aiempiin äännähdyksiin’’. [21] Taylor avaa lisää tätä Rodwellin kirjan avulla selittäen, että äänet ja sanat eivät kuvaa mitään tiettyä merkitystä ja että tämän prosessin suodatus päästää läpi ‘lineaarisen tietoisuuden aspektin’ sekä ‘lineaarisen avaruus-ajan’. Hänen mukaansa vastaanottaja tulkitsee tämän alitajuisesti, intuitiivisesti ja välittömästi. Tämä ‘äänivärähtely’ liitetään ‘universaaliin mieleen’ tai ‘Jumalaan’ ja, tänä aikana Maassa, sitä ei voida tarkkaan kääntää. Sen sijaan se suoraan kytkeytyy ‘toisen sieluun’ ja hän vihjaa, että tämä menetelmä kulkee kohti telepaattisen kommunikaation viestintätapaa. [22]
Vaikka Taylorin kuvaus sellaisesta kielestä voi tuntua joillekin käsittämättömältä, vedoten ‘outouden’ käsitteeseen jossa tunnetuilta tai arkipäiväisiltä näyttävä muuttuu tuntemattomaksi ja oudoksi, se on kuitenkin muiden tunnistettavissa. [23] Rodwell esittää, että nämä kielet, kun niitä kokijat puhuvat, ovat tunnettuja monille ja hän ottaa esimerkiksi Dana Redfieldin reaktion kuullessaan Taylorin käyttävän avaruusolentojen kieltä: ‘Puhuin hänen kanssaan, melkein kuin olisin ollut mukana kaksisuuntaisessa keskustelussa’. [24] Newbrook, kuitenkaan, ei mainitse tästä. Oletettavasti tämä oli se hetki jolloin silminnäkijätodistuksista tehdään merkityksettömiä, mutta se on kuitenkin olennainen hetki siirryttäessä kohti sen ymmärrystä mitä voi tapahtua avaruusolentojen kommunikaatiossa. Tämän seurauksena kieli tai kommunikaatiomuoto, joka on olemassa vain nykyhetkessä ja jota tulkitaan tuntemattomien prosessien avulla, ja joka ei tunnu antavan nähtävästi minkäänlaista merkitystä olisi todellakin vaatinut standardia kielellistä analyysia. Jos tämä on oikein, se itse asiassa disruptoisi perinteisiä ajan merkityksiä ja haastaisi oman ymmärryksemme kielen metodologiasta ja siitä miten me sen määrittelemme. Newbrook ei esitä, että tämän tyypin avaruusolentojen kielen tulkitseminen, jonka Taylor on kuvannut, olisi mahdotonta kun meiltä puuttuu ‘vakaa tai hyvin määritelty struktuuri’. Kuitenkin hän vihjaa, että sellainen kieli olisi ‘äärimmäisen epätodennäköinen’ sillä kieli välittää ‘merkitsevien yksiköiden toistoa’. Tämä saa hänet spekuloimaan näiden kielten epätodennäköisyydellä ja sillä miten ne voisivat ‘erota niin perustavanlaatuisella tavalla’, ja hän ehdottaa, että avaruusolennot joilla näitä psykologisia kyvykkyyksiä on ‘oletettavasti eivät tarvitsisi tai käyttäisi tällaista kieltä’. [25] Newbrookin analyysi pysyy skeptisessä retoriikassa, mutta käyttäen Wendtin ja Duvallin argumenttia se ei perustu tieteelliseen faktaan. Samalla tavoin se ei ole kaukana skeptikkojen kritisoidusta strategiasta jolla otetaan debatit avaruusolentojen aikeista mukaan tieteelliseen diskurssiin.
Toisessa kohdassa Newbrook kykenee kuvaamaan Taylorin kirjoitustyylin ‘suurilla kirjaimilla kirjoitetuksi sutimistyyliksi’, mutta hän ei kykene kääntämään sen merkitystä. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että on ‘liian vähän materiaalia’. [26] Philip J. Imbrogno kuitenkin sai kahdeksan sivua kirjoitusta Dean Fagerstromilta, vartijalta, vuonna 1982 ja niitä tutki kryptograafit ja kielitieteilijät. He eivät kyenneet tuottamaan riittävästi analyysia, paitsi sanomaan että symbolit kirjoituksessa näyttivät muistuttavan oikeaa kieltä jossa oli kaksi sataa erilaista merkkiä. Imbrognon mukaan hän kykeni lopulta identifioimaan ‘symbolit ja kirjaimet yli viidenkymmenen kielen joukosta, joista kolmekymmentä ei enää ole olemassa.’ Tämän implikaatiot ovat edelleen mielenkiintoiset sillä Fagerstrom oli raportoinut saaneensa nämä kadonneen ajan ajanjaksolla eikä hän muista tuottaneensa symboleja itse. [27] Onko tunnettujen kielten perustaminen Fagerstromin kirjoitustyylin pohjalle näin eliminoinut mahdollisuuden sille, että avaruusolennot ovat mukana pelissä? Ei välttämättä, ja jopa Newbrook ehdottaa, että Taylorin puhemateriaali voisi viitata ‘kielillä puhumiseen’, ja että ‘sellaiset ilmiöt ovat silti erittäin mielenkiintoisia itsessään’. Lisäksi tämä ei myöskään poista mahdollisuutta sille, että kieli olisi keinotekoisesti luotu hybridisoimalla. [28]
Jos ei puhuta Newbrookin poissulkevasta retoriikasta, kuten lingvististen termien käytöstä, jotka jättävät pois riittävästi selityksiä koskien niiden merkitystä ja käyttöä, Newbrook onnistuu luomaan kuvan siitä, että hänen kielitieteen sovellustensa käyttö on ainoa analyysimenetelmä. Itse asiassa kielten typologia, fonologia ja kielioppi, esimerkiksi, ovat vain osa kielitieteen tutkimusta, ja jopa näiden alojen käytöstä puhuminenkin muodostaa osan nykyaikaista ja käynnissä olevaa uuden tieteen prosessia. Esimerkiksi debatit lingvistisesta typologiasta sisältävät tarkasteluja ‘kielestä dynaamisena systeeminä, joka toimii yhtä aikaa monilla representaation tasoilla — sen sijaan että kyse olisi yksittäisten diskreettien tasojen analysoinnin rakennelmasta [sanasto, fonologia, syntaksi], tai tiettyjen lingvististen ilmiöiden kokoelmasta’. [29] Lisäksi on monia aloja ja alojen alakategorioita, jotka menevät limittäin, ja kuitenkin meidän tulisi hyväksyä, että Newbrookin viitekehys, joka ehdottaa reduktiivista paradigmaa, kykenisi jotenkin riittävästi käsittelemään täysin tuntemattoman diskurssin kokonaisuutta: avaruusolentojen puhe- ja kirjakieli.
Toinen esimerkki eroista kielitieteen soveltamisessa löytyy Robert de Beaugranden työstä. Tekstikielitieteilijänä hän havainnoi, että kielentutkimus oli muuttunut ‘pakkomielteiseksi systeemiä kohtaan [analyysin kohde] tekstin kustannuksella’, ja hän näyttää kielitieteelliset rajoitteet jotka tutkivat sanojen järjestäytymistä lauseissa, mutta ei syitä sille ‘miksi puhujat sanovat mitä he sanovat, miten kieltä käytetään eri sosiaaliryhmissä’ ja ‘miten sitä käytetään viestinnässä’. Lisäksi hän ajaa toisten tieteenalojen käyttöä, kuten ‘kirjallisuustutkimus, kognitiivinen tiede, keinoäly, etnografia, taloustiede ja poliittinen tiede’, kielitieteellisen viitekehyksen soveltamisessa. [30] Robert de Beaugranden argumentti on kriittinen. Esimerkiksi intertekstuaalisuus, jota normaalisti käytetään kirjallisuustutkimuksessa, on erittäin relevanttia avaruusolentojen puhe- ja kirjakielen tarkastelussa. Vaikka sen määritelmä ja käyttökohteet vaihtelevat, tätä mallia voidaan käyttää tutkimaan monipuolisia keskinäissuhteita ET-kontaktikertomuksien välillä. Newbrookin analyysissa sellaista avaruusolentokontaktin ja tekstin välillä ei analysoida. Sen sijaan vertaileva tutkimus avaruusolentokohtaamiskertomuksista kiinnostavasti puuttuu Newbrookin avaruusolentojen kielten tutkimuksesta. Tottakai sellainen projekti kuten Alien Semiotics Project osoittautuisi haastavaksi. Ongelmat sikseen, tuntuu siltä kuin projekti ei ole paljoa muuta kuin poliittinen, joka on suunniteltu pönkittämään auktoriteettidiskurssia ja sulkemaan mahdollisuudet vakavalle ja yhdenmukaiselle tarkastelulle. Tähän päivään asti mitään Newbrookin ja Anthonyn tuloksista ei ole tullut julki.
Ehkäpä sitten avaruusolentojen puhe- ja kirjakielen tutkimisen vaikeuksien keskellä on valtavirran siiloutunut meininki, joka johdetaan perinteisistä metafyysisen todellisuuden ihmiskäsitteistä. Todellakin, mahdolliset Taylorin kertomuksen implikaatiot tarkoittaisivat sellaista ontologista uhkaa identiteetille ja yhteiskunnalle josta Wendt ja Duvall puhuvat, tuntematonta käytäntöä joka on olemassa valtion kyvyn tietää ulottumattomissa, joka disruptoi sen kykyä hallita alamaisiaan. Lisäksi tämä tuntematon diskurssi, joka pintapuolisesti näyttää intuitiivisesti johdetulta, epäpaikalliselta viestintätavalta, uhkaa auktoriteettidiskursseja ja potentiaalisesti saa aikaan liikettä kohti ‘epäitsemääräävää käsitettä itsestä’. [31] Se on myös mahdollista, että tällainen viestintätapa ulottuu nykyisen ymmärryksemme rajojen yli siitä mitä kieli oikeasti on. Kuten Mary Rodwell on tähdentänyt, viimeaikaiset venäläisten tieteentekijöiden löydökset ovat havainneet, että ‘DNA:han voidaan vaikuttaa ja sitä voidaan ohjelmoida sanoilla ja taajuuksilla’. [32] Tästä seuraa, että on mahdollista että kokijoiden käyttämissä avaruusolentojen kielissä on tällä hetkellä havaitsematon, syvempi tarkoitus; sellainen joka ylittää nykyiset kielen käsitteemme ja paljastaa biokommunikaation modaalisuuden. Oli miten oli, avaruusolentojen kielten väliintulo haastaa ymmärryksemme todellisuudesta.
Siinä missä Wendtin ja Duvallin poliittisen teorian tulokulma ottaa käyttöön ‘realistisen momentin’ jolla vakavasti harkitaan UFO-tietämättömyyden epistemologiaa, ja Newbrookin analyysi perustuu skeptiseen kielitieteeseen, varsin merkittävä osa akateemisia tekstejä pitää ETH:n kotipaikkana humanistisia tieteitä: aloilla kuten kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimus. Kuitenkin Wendtin ja Duvallin jonkin verran harvinainen, realistinen tulokulma on vahvasti vastaan näitä antirealistisia tekstejä. Itse asiassa Wendt ja Duvall ohjaavat huomiomme tähän asiaan Jodi Deanin Aliens in America avulla. Hänen kulttuurillinen, sosiologinen kritiikkinsä liittää avaruusolentojen läsnäolon “kaikkien modernien varmuuksien postmoderniin hajottamiseen”. [33] Tämän tyypin tekstit ovat olemassa antirealistisen paradigman sisällä, koska mahdollisuus avaruusolentojen kontaktille voi olla osa todellisuutta, joka on meiltä suljettu heti kättelyssä. Sen sijaan ilmiötä tyypillisesti tarkastellaan kulttuurillisessa, sosiologisessa tai psykologisessa kontekstissa. Itse asiassa psykologian tapa käsitellä ETH:a on varsin kattava ala itsessään.
Jodi Deanin teksti UFO-aiheesta on myös poliittinen. Kuitenkin toisin kuin Wendtin ja Duvallin UFOjen näkeminen modernille vallalle piilevänä uhkana, Dean sijoittaa avaruusolentokontakteista julistamisen poliittiseksi toiminnaksi, joka merkitsee yhteiskunnan marginaalin mukaanottamista. Avaruusolennot ovat näin symbolinen lääke, joka auttaa keskittymään yhteiskunnan ongelmiin, erityisesti ‘niihin jotka ovat totuuden, todellisuuden ja järkevyyden reunamilla’. Avaruusolennot Deanin mukaan kytkeytyvät teknologian ‘kaivertamiin’ toiveisiin ja pelkoihin, ja postmodernit ‘passiivisuuden’, ‘epäilyksen’ ja ‘paranoian’ tilat tulevat uudelleenkäsitteellistetyiksi avaruusolentojen abduktion diskurssissa. Hän antaa ymmärtää, että ulos suljetut ovat nyt, ‘verkottuneiden mahdollisuuksien’ ‘tekno-globaalissa informaation’ ajassa, saaneet pääsyn kommunikaatiotapoihin, jotka tekevät stigmatisoiduille mahdolliseksi puhua näistä peloista. Avaruusolentokontakti edustaa, sen kuvastaessa postmodernia välinpitämättömyyden tai dissonanssin tilaa Amerikassa, ‘tutun’ rekonstruktiota ‘omituisena’ ja Dean asettaa UFO-yhteisön tähän tilaan viittaamalla tieteen uudelleentulkintaan irrationaalisena. Lisäksi tämä ‘ufologinen diskurssi [joka] pitää yllä niitä samoja kriteerejä tieteelliselle rationaalisuudelle joita valtavirran tiede käyttää ne hylkäämään’. [34] Kuten Wendt ja Duvall huomauttavat, Dean sijoittaa ‘tieteellisen totuuden’ “karkuriksi”, eikä siksi että tämä ‘saatettaisiin voittaa tarkastelemalla tieteellisesti UFOjen todellisuutta’. [35] Huolimatta kaikesta tästä Deanin havainnot UFO-yhteisön tiedeperspektiivin käytöstä ovat tärkeitä, ja sellaisia jotka kriittisesti vaikuttavat erilaisiin dynamiikkoihin. Tähän pointtiin me palaamme debattimme loppusanoissa.
Toiset akateemiset tekstit, jotka käyttävät antirealistista diskurssia, prosessoivat avaruusolentokontaktiongelmaa rodun ja identiteetin linssien läpi. Teoksessa Captivity Narratives and the Unknown Frontier Anne Tiernan tarkastelee ja vertailee kielellisten avujen käyttöä intiaanien vankeuden, avaruusolentojen abduktioiden ja sotavankeuden narratiiveissa. Tässä hetkessä avaruusolentojen kontaktiongelma liitetään kirjallisiin ja kulttuurillisiin töihin. Metaforat, jotka paljastavat miten “ne Toiset” kuvataan, ovat käytössä Tiernanin lähestymistavassa kuvaamaan sitä miten amerikkalaiset ovat vastanneet siihen kun heidän kansalaisensa ovat tulleet Amerikan intiaanien kaappaamiksi; lähinnä että heidät määritellään ‘alempirotuisina tai barbaareina’. Tämän seurauksena avaruusolentojen abduktiokertomuksissa, aivan kuten intiaanien vankinarratiiveissa, kuvataan ‘tuntematonta’ ja ‘löytämätöntä’ maata. Tämä tuntematon heijastelee huolia liittyen ‘rajojen ylittämiseen ja toisen kulttuurin pakotettuun kokemiseen’. Hieman kuten Dean, globalisaation impakti on se paikka jossa uuden ja tuntemattoman raja sijaitsee, mutta tähän huoleen kuuluu myös amerikkalaisen yhteiskunnan ‘nopeasti muuttuvat kasvot’. [36] Rotukysymystä tarkastellaan vieläkin laajemmin David Drysdalen ET-kontaktikokemusten asetelmassa teoksessa Alienating Futures: Raciology and Missing Time in The Interrupted Journey. Siinä hän kertoo miten tutkijat ovat havainnoineet avaruusolentojen abduktionarratiivien ‘omituisen pakkomielteen rotua kohtaan’. Betty ja Barney Hillin tapaus tarjoaa meille materiaalia Drysdalen teoreettiselle premissille siitä, että kilpailevat rotukonstruktiot ‘organisoituvat kehon ympärille’, ja että abduktionarratiivi nähdään yhteiskunnallisena vasteena ahdistukseen ‘teknologisesti välitetystä rotuopista’. Betty & Barney Hillin tapauksessa ‘kehittyneen kuvausteknologian’ käyttö Hillien kehojen skannauksessa tulkitaan dystooppiseksi kuvaukseksi rotujen jälkeisestä tulevaisuudesta; tieteelliseksi kehon siirtokuntatoiminnaksi, joka poistaa rodun historialliset esimerkit koska kehoa luetaan kuin ‘koodia ja informaatiota’. Rotu on täten sivuroolissa tässä ‘nano-politiikassa’ mutta potentiaali roduista yli pääsemiselle sisältää mahdollisuuden ‘kehon affektiiviselle merkitykselle ja sen fyysiselle muistutukselle rodullisista eroista ja sen historiasta’. Samalla tavoin kuvaus harmaista merkitsee rotujen jälkeistä kehoa: tulevaisuuden visiota ihmiskunnasta, joka romauttaa rotujen väliset erot ‘siihen pisteeseen asti että heistä tulee epäinhimillisiä’. Lisäksi Bettyn avaruusolentosieppaaja ilmaisee, että vaikka hän saattaakin muistaa kokemuksensa, Barney ei tule muistamaan. Drysdale vihjaa, että historiallinen rotujen muistelu ei ole mahdollista rotujen jälkeisessä tulevaisuudessa. Avaruusolennot tarkoittavat täten ‘kylmää, historiatonta tulevaisuutta, jossa historia voi, ja onkin, valikoidusti hävitetty’. [37]
Drysdalen avaruusolentkontaktiongelman käsittely herättää joitain tärkeitä pointteja, jotka ansaitsevat vakavan tarkastelun UFO-yhteisöltä, sillä sen kulttuurillinen lokaatio ei ole irti laajemmista yhteiskunnallisista ongelmista. Yhtä kaikki, hän ei ota kantaa tähän pointtiin. Ihmisten kuvaukset kokemuksista muokkaantuvat siinä historiallisessa hetkessä jossa ne ilmaistaan, ja kielenkäyttö paljastaa tämän. Esimerkiksi Drysdale alleviivaa Bettyn käyttävän erilaisia rodullisia kuvauksia, kuten termiä ‘mongoloidit’, ja hän kytkee tämän siihen historialliseen aikaan. Silti hänen näkemys Betty & Barney Hillin kontaktikertomuksesta ei koskaan liiku tämän rotuparadigman ulkopuolelle näkemään heidän diskurssiaan potentiaalisesti oikeana kokemuksena. Samalla tavoin Jodi Deanin oivalluksia sisältävä analyysi välinpitämättömästä, ahdistuksen täyttämästä nykyajan yhteiskunnan kokemuksesta jonka, osittain, globalisaatio on saanut aikaan on myös validi perspektiivi. Kuitenkin kun hän asettaa UFO-asian näiden huolien ilmentymäksi, mikä puolestaan tarjoaa poliittista tilaa syrjäytetyille, on yliyksinkertaistus UFO-ongelmasta ja sellainen joka käyttää subjektiivisuutta, ei tieteellistä diskurssia, sivuuttamaan todistusaineistoa. Kriittisellä tavalla juuri tieteellisen maailmankuvan läpitunkevuus on se joka auttaa siinä miten avaruusolentokontaktiongelmaa prosessoidaan antirealistisissa teksteissä. Samankaltaisuudet Anne Tiernanin intiaanivankeuden ja avaruusolentojen abduktionarratiivien välillä ovat jokseenkin keinotekoisia, sillä ne nojaavat vahvasti joihinkin erittäin laajoihin teemoihin, vaikkakin hyvin perusteltuihin, avaruusolentojen abduktionarratiiveista. Kuitenkin näiden teemojen uusintaminen ei onnistu ilman sudenkuoppia sillä avaruusolentojen kohtaamisten narratiivien monimutkaisuudet ja erilaisuudet, erityisesti ne joiden sanotaan usein ilmaisevan suurta omituisuutta, jätetään usein vähemmälle painoarvolle eikä niitä analysoida laajemmin. Täten abduktionarratiivin prosessointi akatemiassa, joka jättää huomiotta mahdollisuuden sille että avaruusolentokontakti olisi aito kokemus, kertoo likinäköisyydestä.
Joitain akateemisen diskurssin ja tieteellisen maailmankuvan seuraamuksia UFO-yhteisölle
Ufologia alana, joka on täysin erillään laajemmasta yhteisöstä, on pyrkinyt käyttämään tieteellistä metodia validoimaan ETH:n autenttisena diskurssina konsensustodellisuudessa. Tämän johdosta dominantin järjestyksen vaikutusvalta on muokannut sitä miten UFO-ongelmaa käsitellään UFO-yhteisössä. Ja kuitenkin Wendtin ja Duvallin läpikäynti tieteellisestä paradigmasta esittää, että ETH ei voi tulla, nykyaikana, sen virallistamaksi. Tämä tuottaa UFO-yhteisölle epämukavaan paradoksin, ja se ei kykene saavuttamaan merkittävää edistystä sen ollessa riippuvainen perinteisistä viitekehyksistä, jotka eivät, ainakaan niiden perinteisissä käyttömuodoissaan, riittävästi ota kantaa Maan ulkopuolisten Toisten laajempaan vaikutukseen. Yhtä tärkeää on tämän vaikutus UFO-yhteisöön laajemmalti. Koska tieteellinen todistusaineisto ja luotettavat silminnäkijätodistukset ovat, tyypillisesti, tapauksen kelpoisuuden mittapuita, silloin tapaukset joilta vaikuttaa puuttuvan uskottavuus tai tieteelliset todisteet ovat usein merkittävän marginalisoituja tai kiivaasti kiistettyjä.
Kuitenkin me usein havaitsemme, kun kontaktitapauksia dokumentoidaan täydellisemmin kaikkine niine datoineen, joita tällainen viitekehys vaatii, että se ei siltikään riitä. Me mainitsimme aiemmin kaksi tapausta, joissa oli riittävästi todistusaineistoa, joka olisi saanut kaikkein juridisimmankin organisaation julistamaan ne “autenttisiksi” oikeudenkäyntitilanteessa, ja kuitenkin nämä tapaukset sivuutettiin tai niitä pilkattiin UFO-yhteisössä. Näin yllä kuvatun konfliktin lisäksi tietyt aspektit kontaktiyhteisöstä ovat myös alisteisia suurelle määrälle informaatiota ja PR-lähteitä niiltä valtavektoreilta, jotka edelleen haluavat nähdä tämän aihepiirin pelkästään marginaalissa. Gulf Breeze, Billy Meierin ja Jonathan Reedin tapaukset edustavat vain muutamia esimerkkejä sellaisista kertomuksista, jotka dramaattisesti jakavat UFO-yhteisöä ja saavat aikaan kuumia väittelyjä niiden aitoudesta. Kuitenkaan arvioitaessa uudelleen Jonathan Reedin tapausta, Craig R Lang on sitä mieltä, että ‘ET/UFO-anomalian taustalla olevien syvimpien totuuksien tavoittelu on, itse asiassa, rankasti kielletty harrastus’. [38]
Mitkä nämä syvemmät totuudet ovat? On mielenkiintoista huomata että Jodi Deanin antirealistinen analyysi kykenee tarjoamaan välkyn havainnon koskien UFO-yhteisön tieteellisen menetelmän assimilaatiota ja käyttöä josta on harvoin, jos koskaan, UFO-yhteisöllä itsellään kuulustelua. Sen sijaan tämän lähestymistavan rajoitteet pysyvät suurelta osin tunnustamattomina. Tämän lisäksi ne UFO-yhteisössä jotka ovat innokkaita luomaan auktoriteettidiskurssia toimivat esimerkkeinä, heidän yrityksissään pitäytyä perinteisessä tieteellisessä maailmankuvassa, vallassa olevan järjestyksen käytänteisiin. Täten alaportaan dominantin järjestyksen edustajina he toimivat portinvartijoina ja sääntelevät laajemman UFO-yhteisön käytänteitä. Varmastikin vaihtoehtoiset tutkimukset tapauksista, joiden uskotaan olevan epäluotettavia tai puutteellisia, eivät välttämättä osoittautuisi viisaaksi vedoksi asemansa vakiinnuttaneelle auktoriteettitutkijalle, ja uskottavan ja epäuskottavan tutkijan asemointi kielenkäytön perusteella vain avittaa tätä polarisaatiota. Sellaiset kommentit kuten UFONAUT RADIO on antanut näyttäisivät olevan paikallaan Skeptical Inquirer -lehdessä. Nick Popea haastatellessa he totesivat, että Nick Pope on ‘kaukana keskiverto harmaata avaruusolentoa palvovasta sekopäästä — häntä kiinnostaa todisteet ja avoin mieli, paljon niinkuin meitä itseämmekin’. [39]
Ottaen huomioon median kiinnostuksen Popeen viimeisen vuosikymmenen aikana, ilmeisesti hänen avoin mielensä tarkoittaa tieteellisen metodin avulla hankittua todistusaineistoa hyvällä määrällä kaavojen veivaamista. On tärkeä muistuttaa itseämme, kaikkien mallien, teorioiden ja metaforien keskellä, että sillä on todellinen vaikutus siihen miten me käsittelemme avaruusolentokontaktin ongelmaa. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkoja, rahansa ja heitä on uhkailtu tai jopa tapettu joko suorasta mukanaolosta tai tiettyjen kontaktitapausten tukemisesta, jotka valtio, tai ennemminkin valtion yläpuolella olevat ryhmittymät, haluavat pitää kansalta piilossa. Nuo ufologiyhteisön jäsenet, jotka jatkavat legitiimeinään pitämien tapauksen käsittelyä, ja erottavat ne ‘huijauksista’ tai epäautenttisista, ovat tavallaan suoraan auttamassa konkreettisten negatiivisten vaikutusten syntyä niille, jotka tapauksiiin liittyvät.
Näin dynaamisena ja responsiivisena mallina meidän mielestämme eksopolitiikan tulisi pyrkiä ottamaan kantaa niihin todellisuuden konstruktioihin, jotka auttavat ufologian diskurssin rakentamista, ja tässä prosessissa etsiä uusia lähestymistapoja joilla tuoda oma panoksensa olemassaoleviin analyysiviitekehyksiin. John Mack ehdotti, että tieteellinen metodi paradigmana ei riittävästi kykene vastaamaan avaruusolentokontaktin ongelmaan. Sen sijaan hänen pyyntönsä kehittää pelosta paskat housuissa istuvaa tiedettä oli pyrkimys vastata länsimaisen tiedediskurssin rajoitteisiin ja sen kyvyttömyyteen vastata kontaktiongelmaan. [40] Tässä prosessissa me mahdollisesti voimme liikkua eteenpäin ja auttaa laajempaa yhteiskuntaa näkemään UFO-aihe sillä kiireydellä ja tärkeydellä jonka niinkin transformationaalinen tapahtuma todella ansaitsee.
Kirjoittajista
David Griffin on perustanut globaalin eksopoliittisen aloitteen Britannian verkoston vuonna 2006 ensimmäiseksi kansalliseksi eksopolitiikan sivustoksi Amerikan ulkopuolella. Hän on opiskellut Bradfordin yliopiston rauhantutkimuksen ja konfliktinratkaisun osastolla. Verkkosivu: http://www.exopolitics.org.uk, Email: david@exopolitics.org.uk
Natasha Acimovic on opetusalan luennoitsija ja tällä hetkellä opettaa akateemisen opiskelun taitoja ja aikuisoppimista British collegessa. Hänellä on tutkinto Englannin kirjallisuudesta. UFO-kiinnostus on vienyt hänet tutkimaan avaruusolentojen identiteettiä, abduktiokirjallisuutta, avaruusolentojen kieltä ja symbolista kommunikaatiota. Hän on myös mukana Britannian eksopoliittisessa aloitteessa. email: Natasha@exopoliticsunitedkingdom.org
[4] Suuri omituisuus on John Keelin käyttöön ottama termi. Tämä pitkien tutkimusten jälkeen hänen mielestään kuvaa niitä usein omituisia tapahtumia, joita on vaikea kuvata sanoin muuten.
[5] Richard Dolanin kirjan “UFOs and the national Security State” tarkastelu johtaa päätelmään, että ennen kylmää sotaa otettiin käyttöön kansallisen turvallisuuden status vuonna 1947 osittain johtuen siitä paniikista, jonka atomipommi ja Roswellin törmäys saivat aikaan koskien Maan ulkopuolista elämää.
[6] Alexander Wendt and Raymond Duvall, “Sovereignty and the UFO,” (Sage Publications, 2008) Political Theory: Volume 36 Number 4, August 2008, 607-633. Ladattavissa: http://ovnis-usa.com/DIVERS/Wendt_Duvall_PoliticalTheory.pdf Wendt & Duvall käyttävät Michel Foucault’n hallittavuuden käsitettä, joka voidaan nähdä ei-pakottavana hallitsemisena sääntelemällä tietoa, millä tuotetaan alamaisia jotka asianmukaisesti käyttäytyvät valtion sääntöjen mukaan, ja tämän johdosta muuttuvat osaksi normalisaatioprosessia. Kts. Michel Focault’s “Governmentality,” Ideology and Consciousness, No.6, Summer 1979, 5-21.
[7] Wendt & Duvall, Sovereignty and the UFO, 608-612. He käyttävätCarl Schmittin termiä “decide the exception”, esittämään, että kun hallittavuutta haastetaan, silloin sen itsevaltainen auktoriteetti voi päättää milloin lakata käyttämästä sen normeja ja lakeja.
[8] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 620-622.
[9] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 621-622.
[10] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 611-612.
[11] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 607-17.
[12] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.
[20] Kts. Mae Gwendolyn Hendersonin essee hänen dominantin ja alidominantin järjestyksen käytöstä, Speaking in Tongues: Dialogics, Dialectics, and the Black Woman Writer’s Literary Tradition, saatavilla: Cherly A. Walls, eds., Changing Our Own Words: Essay’s on Criticism, Theory, and Writing by Black Women (Great Britain: Routledge, 1990), 17.
[27] Philip J. Imbrogno, Ultraterrestrial Contact: A Paranormal Investigator’s Explorations into The Hidden Abduction Epidemic (USA: Llewellyn Publications, 2010), 237-238.
[37] David Drysdale, Alienated Histories, Alienating Futures: Raciology and Missing Time in The Interrupted Journey (Association of Canadian College and University Teachers of English) ESC: English Studies in Canada: Volume 34, Issue 31, March 2008, 103-123.
