Kirjoittanut John Gertz
SETI, modernina astronomisena projektina, on lähtöisin vuosilta 1959 (ensimmäinen tutkimus) ja 1960 (ensimmäinen havainto). Moderneja UFO-havaintoja on tehty 1940-luvun lopulta lähtien. Vaikka pinnallisesti nämä ovat samanlaisia, nämä kaksi alaa eivät käytännössä liity toisiinsa mitenkään. SETI yleensä vaatii astronomian loppututkinnon, ja tieteentekijät tuppaavat karsastamaan UFOilijoita, koska he eivät vaadi kameraa enempää, jolla saa sumeita kuvia.
Kuitenkin nämä kaksi leiriä ovat lähentymässä toisiaan.
Klassisessa SETI-paradigmassa tähdistä etsitään keinotekoisia signaaleja. Mutta tämä viestintästrategia on kovin vajavainen avaruusolentojen näkökulmasta. Jotta se onnistuisi, avaruusolentojen pitäisi ottaa kohteekseen potentiaalisesti miljoonia lähellä olevia lupaavia tähtiä (mukaanlukien omamme) jatkuvasti, ja tehdä niin miljardien vuosien ajan. Lisäksi heidän tulisi ylläpitää jokaiseen tähteen suunnattua tähän tarkoitettua vastaanotinta, jotta he eivät menettäisi yhtä ainuttakaan paluuviestiä jos ja kun sellainen saapuu. Tällaisen strategian kustannukset avaruusolennoille ajassa, energiassa ja materiaaleissa olisivat mittaamattomat. Lisäksi ilmoittamalla olemassaolostaan niin monelle tähdelle he kaivaisivat maata jalkojensa alta mikäli toisen pään sivilisaatio osoittautuisikin aggressiiviseksi. Tätä viestintäongelmaa pahentaa se, että kohdesivilisaatiosta ei tiedetä yhtään mitään. Mahdollisesti lähettävä sivilisaatio kommunikoi värien oskillaatioilla, kun taas vastaanottava sivilisaatio ymmärtää mehiläisenkaltaisia kehon värinöitä.
Toisten työhön perustuen olen hypotetisoinut, että avaruusolennot voisivat paremmin tehdä hommiaan lähettämällä robottiluotaimia. Suhteellisen yksinkertaiset luotaimet voisivat tarkkailla kehittyviä aurinkokuntia, esimerkiksi, 200 miljoonan vuoden intervallein. Tähtijärjestelmät, joilla on biogeenisiä planeettoja, olisivat useammin tarkkailun kohteina. Erittäin kyvykkäitä luotaimia voitaisiin sijoittaa pysyvästi sellaisten planeettojen läheisyyteen, jotka ovat saavuttaneet monisoluisuuden, kuten niiden happirikkaat ilmakehät tai muut biosignaalit osoittavat.
Kun pysyvästi sijoitettu luotain oli havainnut keinotekoisen sähkömagneettisen vuodon, joka osoitti, että jostakin monisoluisesta lajista oli tullut teknisesti älykäs, se yritti purkaa lajin koodin. Sesame Streetin, Khan Academyn ja YouTuben avulla Homo sapiensin kielten, tieteen, matematiikan ja kulttuurin tulkitseminen veisi vielä aikaa, vaikka luotain pystyisi käyttämään valtavia tekoälyominaisuuksiaan. E.O. Wilsonin ja muiden vuosikymmeniä kestäneen työn jälkeen tiedämme nyt jotain muurahaisten viestinnästä, mutta olemme vielä kaukana täydellisestä dekoodauksesta. Kuinka paljon vaikeampaa avaruusolennon olisi tulkita ihmisiä? Vaikka se olisi katsonut I Love Lucy -ohjelman jaksoja, jotka ovat vuotaneet avaruuteen siitä lähtien, kun ohjelma esitettiin ensimmäisen kerran, se ei ehkä silti ymmärrä niitä.
Paikallinen luotain saattaa joutua lähettämään tietoja takaisin kotitukikohtaansa syvällisempää analyysia ja/tai jatkotoimia koskevia ohjeita varten. Jos luotain aloitti tietojen lähettämisen kotitukikohtaansa vuonna 1950 havaittuaan varhaiset televisiosignaalit ja jos kotitukikohta sijaitsisi vaatimattomalla 150 valovuoden etäisyydellä, aikaisintaan vuonna 2250 luotain voisi saada ohjeet yhteyden ottamiseksi Maahan.
Kun kuitenkin lopulta kuulemme paikalliselta luotaimelta sen jälkeen, kun se on tulkinnut meidät, sen lähetykset saattavat olla maanpäällisellä kielellä. Tästä seuraava vuoropuhelu tapahtuu lähes reaaliajassa, toisin kuin tuskallisen hidas vuoropuhelu meidän ja satojen tai tuhansien valovuosien päässä olevasta tähdestä lähettävän vieraan sivilisaation välillä. Muukalaisluotaimen ei tarvitse paljastaa kotitukikohtansa sijaintia, mikä estää kaikenlaisen vaaran esisivilisaatiolle. Täysin itsenäinen luotain pystyisi kommunikoimaan kanssamme, vaikka sen kantaisä sivilisaatio olisi jo kauan sitten kuollut sukupuuttoon.
Jos luotain todella kuuluu olemassa olevaan sivilisaatioon tai sivilisaatioiden verkostoon, jäljelle jää ongelma, miten se voisi kommunikoida niiden kanssa. Suora yhteydenpito vaatisi valtavan lähettimen. Parempi ratkaisu olisi nivoa viestintäsolmut toistensa läheisyyteen, ehkä yksi jokaisen tähden kiertoradalla ja ehkä riittävän kaukana tähdestä, jotta sitä voitaisiin käyttää painovoimalinssinä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian mukaisesti. Auringon kohdalla tämä polttopiste alkaa 550 Maan ja auringon etäisyydeltä (AU), jolloin solmu saavuttaisi noin miljardin signaalivahvistuksen.
Suuri määrä avaruusolentojen sivilisaatioita voisi osallistua tähän solmupistejärjestelmään, ja tietovarasto vain kasvaisi ajan myötä riippumatta siitä, pysyvätkö osallistuneet sivilisaatiot hengissä vai ovatko ne kuolleet sukupuuttoon. Voisimme lisätä Aristoteleen, Shakespearen, Beethovenin ja Monet’n tähän Galactica-tietosanakirjaan. Emme kuitenkaan pysty vaihtamaan kulttuurimme; koska avaruusolento on todennäköisesti jo ladannut kaiken haluamansa, koska se on tarkkaillut televisiota ja internetiä ainakin 70 vuoden ajan. Siitä huolimatta avaruusolento saattaa haluta värvätä meidät galaktiseen kerhoon, jotta voisimme valmistaa luotaimia ja solmuja ja ottaa muutoin vastuun tähtienvälisen viestintäjärjestelmän ylläpidosta välittömässä tähtinäköpiirissämme. Se olisi neuvotteluvaltti.
SETI:n tähtihavainnoissa oletetaan hyvin heikko signaali, jonka havaitseminen edellyttäisi Maan tehokkaimpia teleskooppeja. Erittäin herkkien teleskooppien näkökentät ovat kuitenkin hyvin pieniä. Paikallisen robottiluotaimen havaitseminen edellyttää päinvastaista strategiaa. Koska luotain on lähellä Maata, sen signaali olisi paljon kirkkaampi kuin tähtienvälisen majakan signaali, vaikka sen lähetyksen voimakkuus olettaisi varovaisesti olevan vain muutaman watin luokkaa. Näin ollen SETI:n paras strategia olisi uhrata suuri herkkyys laajalle näkökentälle tai, mikä vielä parempi, koko ajan taivaalla tapahtuvalle havainnoinnille. Tällaisia järjestelmiä rakennetaan parhaillaan tai niitä suunnitellaan.
Sotilaslentäjien väitetyt havainnot esineistä, jotka uhmaavat kaikkea tunnettua aerodynamiikkaa äkillisissä ja jyrkissä kiihtyvyyksissään, voivat olla harhoja, huijauksia tai optisia harhoja. Monet SETI-tutkijat ovat nyt kuitenkin samaa mieltä ufoilijoiden kanssa siitä, että ensimmäinen avaruusolennon havainto voisi tapahtua omassa aurinkokunnassamme. Sekä ufoilijoiden että SETI-tutkijoiden pitäisi myös olla yhtä mieltä siitä, että jos jotkut UFO-havainnot ovat aitoja havaintoja avaruusolennoista, niiden on oltava robottiluotaimia eikä biologisten olentojen miehittämiä aluksia. Jos ei muuta, niin tällaiset olennot murskautuisivat niiden väitetyn, hyvin suuren kiihtyvyyden aiheuttamien g-voimien takia.
Vielä puuttuu todisteet, jotka yhdistäisivät täysin ufoilijat ja SETI-tutkijat — ja silti näiden kahden ryhmän välinen välimatka ei ehkä olekaan niin valtava.
Tämä on mielipide- ja analyysiartikkeli; kirjoittajan tai kirjoittajien esittämät näkemykset eivät välttämättä ole Scientific Americanin näkemyksiä.
Kirjoittajan muita tutkimuspapereita
J. Gertz, Nodes: A Proposed Solution to Fermi’s Paradox, JBIS, 2017, 70, 454-457.
J. Gertz, ET Probes, Nodes, and Landbases: A Proposed Galactic Communications Architecture and Implied Search Strategies, JBIS, 2018, 71, 375-381.
J. Gertz, ‘Oumuamua and SETI Scout Probes, JBIS, 72, pp. 182-186.
J. Gertz, There’s No Place Like Home (in Our Own Solar System): Searching for ET Near White Dwarfs, JBIS, 72, pp. 386-395.
J. Gertz, Strategies for the Detection of ET Probes Within Our Own Solar System, JBIS, 73, pp. 427-437.
Artikkelin julkaissut Scientific American
