Etelä-Amerikan kansat kertovat myyttejä Suuresta Tulvasta ja sen ympärillä tapahtuneista tapahtumista.

Koillis-Brasiliassa elävä Ipurina-kansa säilyttävät yhtä eleganteimmista myyteistä tuohon tapaturmaan liittyen:

”Kauan sitten Maapallolla oli suuri tulva. Tämä tapahtui kun aurinko, suuri pata täynnä kiehuvaa vettä, kaatui.”

Tästä etelämmäksi mentäessä Chilen alkuperäiskansa, araucanialaiset, muistavat traumaattisen muiston:

”Tulva oli seurausta tulivuoren purkautumisesta, jota seurasi voimakas maanjäristys, ja aina kun on maanjäristys, alkuperäisasukkaat juoksevat vuorille. He pelkäävät, että maanjäristyksen jälkeen meri voi jälleen hukuttaa maailman alleen.”

Kuten araucanialaiset, Inkat olivat pelosta jäykkiä siitä, että aurinko kertoisi maailman tuhoutumisesta.

Vuoden 1555 espanjalainen kronikka puhuu tästä huolenaiheesta:

”…[kun] oli auringon- tai kuunpimennys, intiaanit itkivät ja vaikeroivat suuressa hämmingissä, miettien sitä että heidän aikansa on tullut ja Maa tuhoutuu…”

Perulainen tunnettu historioitsija Garcilaso de la Vega,  espanjalaisen konkistadorin ja Inka-prinsessan poika, pyysi Inka-setäänsä kertomaan hänelle tarinan hänen kansansa alkuperästä. Miten Titicaca-järvi muuttui heidän sivilisaationsa lähteeksi?

Setä kertoi:

”…viime aikoina koko tämä alue jonka näet oli täynnä metsää ja pöpelikköä, ja ihmiset elivät kuin villieläimet ilman uskontoa tai hallintoa, ei kaupunkeja eikä taloja, ilman maanviljelystä ja vaatteiden käyttämistä… [auringon jumala lähetti pojan ja tyttären]… antamaan heille säännöt ja lait miten elää järkevästi ja sivistyneesti, ja opettamaan heitä elämään taloissa ja kaupungeissa, kasvattamaan maissia ja muita satokasveja, pitämään eläimiä ja käyttämään Maan hedelmiä rationaalisina olentoina…”

Nämä ”jumalat”, jotka toivat maanviljelyksen Titicaca-järven läheisyyteen, kuvattiin tulleen ”etelän mailta” välittömästi ”tulvan jälkeen”.

Toisin sanoan, maanviljelyn toi Titicaca-järvelle ihmiset jotka jo hallitsivat tuon taidon, jotka selvisivät luonnonmullistuksesta, ja jotka ovat saattaneet saapua muista maista, mahdollisesti kuuluisasta Atlantiksen alueelta, jonka on sanottu tuhoutuneen tulvassa.

Sana ”Inka” tarkoittaa ”Auringon poikaa”, ja se on titteli joka alunperin kuului vain keisarille.

Säilyttääkseen kulttuurinsa konkistadorien hävitykseltä, Inka Manco II lähti pois pääkaupungista Cuzcosta vuonna 1536 ja vetäytyi kauas Andeille. Hän otti mukaan kolme poikaansa, jokaisesta tulisi vuorollaan Inka, ja he kärsivät verisistä kohtaamisista espanjalaisten kanssa.

Manco II valitsi vuorenhuipun, josta näki Urubamban laaksoon, jonne rakentaa palatsinsa. Pizarro, espanjalaisten valloittajien johtaja, ei koskaan kyennyt löytämään tätä salaista piilopaikkaa, ja sen olemassaolo on kiehtonut niitä jotka häntä seurasivat. Kaikki, jotka ovat yrittäneet löytää kadonneen kaupungin, ovat epäonnistuneet.

Myöhemmin samalla vuosisadalla kaksi munkkia, Veli Marcos ja Veli Diego, jälleen etsivät sen sijaintia. Veli Marcos oli täynnä ” …halua etsiä sieluja jotka eivät olleet kohdanneet yhtäkään saarnaajaa ja jossa evankeliumia ei oltu kuultu”, ja hän matkasi lääkärisanansaattajan Veli Diegon kanssa, joka tuli kuuluisaksi paikallisten ihmisten keskuudessa ja hänestä tuli kuninkaallisten Incojen suosikki.

Nämä kaksi munkkia perustivat luostarin Puquiuraan Vitcosin lähelle, ja heitä kiinnosti Inka-tarustot ”Auringon neitsyistä” jotka asuivat kuuluisassa kaupungissa nimeltä ”Vanha Vilcabamba”.

Kaupunki vuorilla sanotaan olleen ”velhojen ja iljetysten mestareiden” asuttama.

Päivittäin nämä kaksi munkkia yrittivät taivutella Inkaa paljastamaan tämän kaupungin sijainnin. Lopulta hän suostui viemään heidät, ja kolmen päivän päästä he saapuivat suurten vuorenkielekkeiden juurelle, jotka törröttivät vieläkin korkeammalle taivaalle.

Viikkojen ajan munkit saarnasivat ja opettivat alkuperäiskansalle, joka eli linnakkeessa poissa silmistä ja kuuloetäisyydeltä. Heitä kiellettiin astumaan sen enklaaviin siitä pelosta, että he oppisivat jotain sen riittejä, seremonioita ja sen tarkoituksen.

Veljet Marcos ja Diego lopulta tajusivat, että heitä ei koskaan päästettäisi sinne sisään.

Neljä vuosisataa myöhemmin vuonna 1911 amerikkalainen historioitsija ja tutkimusmatkailija Hiram Bingham (1875-1956), löysi kadonneen Inka-linnakkeen rauniot, jotka olivat Machupicchu-vuoren suojassa. He uskoivat [tuohon aikaan] että he olivat löytäneet kadoksissa olleen ”Vanhan Vilcabamban” kaupungin, ja he löysivät useita luurankoja, pääosin naisten, jotka myöhemmin lähetettiin tohtori George Eatonille Yalen yliopistoon.

Professori totesi, että jäännösten joukossa,

”ei ollut yhtäkään rotevaa miessoturia, oli muutama naismainen mies joka olisi hyvin voinut olla pappi, mutta suuri enemmistö luurangoista oli naisia…”

Miksi Inka-linnakkeesta löytyi niin paljon naisia Macchu Picchu -vuorelta?

Incoille salainen pyhättö on hyvin saattanut olla maansisäinen enklaavi, jonne pääsee kaupungin kautta tunneliverkostoa pitkin, jonka sanotaan kulkevan ristiin rastiin koko Etelä-Amerikan läpi. Jos toinen tulva tulisi, pyhättö josta on salainen pääsy turvalliseen paikkaan voisi hyvin toimia hukkuneen maailman uudelleen asuttamista varten.

Kirjassaan ”Lost City of the Inkas” Bingham kuvaa erään talvipäivänseisauksen aikaan suoritetuista rituaaleista, joka ritualistisesti pani auringon liekaan kiinni Maahan.

”Intiwatana-kivi”, joka sijaitsee Macchu Picchun pyramidin luona, on hyvin voinut olla pystytetty ”energeettiseksi siteeksi auringon ja Maan välille”.

Legenda kertoo ”mystisestä nuorasta” joka sitoo Maan aurinkoon ”ohjaten sen taivaan poikki” pitääkseen sen kurssilla.

”Auringon vetokoukku” on hyvin voinut olla maaginen väline, jota on ritualistisesti käytetty ohjaamaan auringon kulkua ja estetty muinaisen mullistuksen uusiutuminen. Jos näin, silloin aurinkomegaliitin mystinen ilmaantuminen (joka tunnetaan nimellä Aurinkokivi) ympäri maailman on hyvin voinut esittää muinaista yritystä turvata auringon polku Suuren Tulvan jälkeen. Lieassa oleva aurinko ei pysty saamaan aikaan uutta mullistusta jossa maankuori liikkuu. Maa olisi paljon turvallisempi paikka taas yhden vuoden ajan.

Tämä pakkomielle auringon polun tasapainottamisesta löytyy Lounais-Amerikasta myös.

Anasazien raunioilla (Navajojen kielen sana joka tarkoittaa ”muinaisia”) on kuuluisia asuinpaikkoja kielekkeillä sekä aurinkotulia.

Chaco Mesa New Mexicossa on paikka jossa on kaikkein huikeimpia aurinkomegaliitteja — kolme kivipalkkia, joista jokainen painaa pari tonnia, jotka ovat aseteltu niin että auringon valo osuu spiraaliseen kalliopiirrokseen, joka merkkaa kesä- ja talvipäivänseisausten tarkat paikat, sekä kevät- ja syyspäiväntasauksen.

Amatööri-muinaisastronomi ja taiteilija Anna Sofaer löysi kivimuodostelmat vuonna 1977. Tämä aurinkokalenteri tunnetaan myös nimellä ”aurinkotikari” johtuen kuviosta joka muodostuu kun auringonvalo osuu kalliopiirroksiin juhannuksena.

Sofaer nimitti merkkejä ”aurinkotikariksi”, mutta se on itse asiassa voinut toimia myös Anasazien vastineena Incojen auringon vetokoukulle.

Jos näin, niin olisi tarkempaa nimittää tätä ”aurinkonuoraksi”, joka on suunniteltu estämään auringon liikkuminen miten sattuu tai ainakin tarkkailemaan sen kulkua, jotta varmistettaisiin se että kaikki on kunnossa. Pelko auringon karkaamisesta tai taivaan tippumisesta niskaan muuttui globaaliksi painajaiseksi niille, jotka selvisivät maankuoren viime liikkeistä.

Kaikissa neljässä maankolkasta kuulee saman tarinan.

• Aurinko poikkeaa sen normaalilta polulta, taivas putoaa niskaan.
• Maa järkkyy maanjäristyksistä ja pian suuret vesimassat täyttävät maan.
• Sellaisesta epäonnesta selviytyneet tekisivät mitä tahansa estääkseen sen tapahtumisen uudelleen.
• He elivät magian ajalla, oli luonnollista ja tarpeen rakentaa laitteita jolla rauhoitella auringonjumalaa ja kontrolloida tai tarkkailla sen polkua.

Mutta miksi taivas putosi niskaan?

”Pysyköön aurinko nuorena miehenä,
kuu nuorena naisena,
älköön maa järkkykö –
olkoon Rauha!”

– Inka-rukous –

 

Artikkelin julkaissut Biblioteca Pleyades