Kontrolloijat: Uusi hypoteesi avaruusolentojen abduktioista

Tämä Martin Cannonin teksti on jaettu kolmeen osaan, joista tässä ensimmäinen.

                  KONTROLLOIJAT:
 Uusi hypoteesi avaruusolentojen abduktioista

                  kirjoittanut
                  Martin Cannon

I. Johdanto

Joku hörhö on nimennyt ongelman nimellä ”Terra ja Piraatit”.

Piraatit, selvästikin, ovat roistoja toisesta aurinkokunnasta; heidän uhreihinsa kuuluu kasvava määrä hätäisiä ihmisolentoja, jotka inttävät, että vierailijat toisista maailmoista ovat shanghaijanneet heidät. Marginaalinen skenaario — ja kuitenkin sellaisten kirjoittajien kuten Budd Hopkins [1] ja Whitley Strieber [2] mukaan, ”avaruusolentojen abduktion” syndrooma on saanut kansan mielikuvituksen haltuunsa. Todellakin, tarinat UFO-kontakteista uhkaavat muuttua muoti-ilmiöksi, vaikkakin, kuten olen muualla huomauttanut [3], ne saattavat silti edelleen lähettää aikamoisen laskun sosiaalisessa hintalapussa tällaisen väitteen esittäjälle.

Jokin aika sitten aloin tutkia näitä väitteitä, keskityin tutkimuksissani näitä ilmiöitä ympäröiviin sosiaalisiin ja poliittisiin tekijöihin. Tutkiessani projekti kasvoi ja sen skooppi laajeni. Todellakin, aloin tuntea kuin olisin alkanut kaivella tutun oloista maaperää ainoastaan törmätäkseni Gomorraan.

Nämä kaivaukset ovat saattaneet johtaa ratkaisuun.

Ongelma

Ufologien keskuudessa termi ”abduktio” on tarkoittanut äärettömän sulauttavaa kokemusta, tai kokemusten sarjaa, joka on yhteistä huikean monelle henkilölle, jotka väittävät että matkalaiset tähdistä ovat kaivaneet heidät sängyistään, tai kaapanneet autoistaan, ja altistaneet heidät kuulusteluille, puolilääketieteellisille tutkimuksille ja ”ohjeistus”tunneille.

Yleensä nämä istunnot sanotaan tapahtuneen avaruusolentojen avaruusaluksessa; toistuvasti tarinoissa on mukana hirvittäviä yksityiskohtia Saksan keskitysleirien kidutusta muistuttavista tilanteista. Siepatut usein (vaikka eivät aina) menettävät kaikki muistonsa näistä kohtaamisista; he löytävät itsensä sängystään tai autostaan, kyvyttöminä muistamaan mitä ”puuttuvana aikana” tapahtui. Hypnoosi, tai jokin muu laukaisin voi tuoda nämä kummittelevat tunnit räjähtävänä muistojen purkauksena takaisin — ja kun savu hälvenee, siepattu usein huomaa samanlaisia kokemuksia, jotka ulottuvat aina lapsuuteen asti.

Ehkäpä omituinen seikka näistä ihmeellisistä taruista: monet abduktoidut, kaikkien heidän elävästi muistettujen kärsimystensä keskellä, väittävät rakastavansa heidän avaruusolentopiinaajiaan. Se on se sana jonka olen kuullut toistuvasti: rakkaus.

”Tieteellisten ufologien” yhteisön piirissä — noiden yksinäisten, aivan liian vähän kuulluksi tulleiden järkevän ja avomielisen kaikkiin lautasiin liittyvän debatin kannattajien — nämä väitteet ovat saaneet aikaan varovaista kiinnostusta ja suositeltavaa varauksellisuutta olla hyppäämättä johtopäätöksiin. Tieteellisen ufologian korkeampien maailmojen ulkopuolella tilanne on, kuitenkin, varsin erilainen. Lehdistössä, sekä ”järkevässä” että tabloidimediassa, tuossa journalistisessa maailmassa jossa ongelmat määritellään ja julkista mielipidettä muokataan (huolimatta toistuvasta pinnallisesta lähestymistavasta todistusaineistoa ja tutkimusta käsitteleviin asioihin), abduktioskenaariot ovat saaneet aikaan kaksi perusreaktiota: Uskovaiset ja Skeptikot.

Uskovaiset — ja tässä meidän tulisi huomauttaa, että ”Uskovaiset” ja ”abduktoidut” ovat kaksi ryhmää joiden jäsenyys menee päällekkäin mutta ei ole mitenkään yksi yhteen — hyväksyvät sellaiset tarinat suoraan. He hyväksyvät, huolimatta näiden tarinoiden ilmeisestä abdurdiudesta, sisäiset ristiriidat, narratiivin rakennuksen vinon logiikan, emotionaalisten reaktioiden vakavan epäjatkuvuuden kuvattuihin tekoihin. Uskovaiset uskovat, huolimatta raporteista siitä, että heidän rakkaat ”avaruusveljensä” käyttävät ilkeitä ja epäinhimillisiä terveystarkastuksen taktiikoita — järjettömiä proseduureja, joista suurin osa meistä (ja varmasti suurin osa kehittyneistä roduista) olisivat häpeissään toteuttaa edes eläimelle. Uskovaiset uskovat, huolimatta vaikeudesta sovittaa näihin järkyttäviin tarinoihin omia hallusinaatioitaan hyväntahtoisista Maan ulkopuolisista tahoista.

Joskus tarjotaan järkeilyn raakoja huomioita: ”Avaruusolennot eivät tiedä mitä he tekevät”, meille sanotaan; tai ”Jotkut avaruusolennot ovat pahoja”. Ja kuitenkin Uskovaiset pitäytyvät omassa järkeilyssään kun he vaativat ikiaikaisen viisauden ja enkelien hyvyyden liittämistä rakastettuihin vierailijoihinsa. Nämä avaruusolennot kuuleman mukaan tietävät tarpeeksi yhteiskunnastamme tehdä hommiaan paikallisten auktoriteettien ja kansan huomaamatta; he kommunikoivat abduktoitujen kanssa ihmiskielellä; he käsittelevät havaitsijoiden sisimmän elämän yksityiskohtia — ja kuitenkin he pysyvät niin tietämättöminä kulttuuristamme etteivät tiedä edes perus moraalikäsitteitä koskien yksilön arvokkuutta ja itsemääräämisoikeutta. Sellaiset vastakkainasettelut eivät haittaa Uskovaisia; he ovat uskollisia, ja uskolla oletetaan olevan mysteerinsä. SANCTA SIMPLICITAS.

Kolikon kääntöpuolella Skeptikot sivuuttavat nämä tarinat suoraan. He sivuuttavat, huolimatta kiinnostavista niitä tukevista yksityiskohdista: usean silminnäkijän tapaukset, fyysiset ufonauttien jättämät jäljet, siepattuijin jätetyt naarmut ja implantit. Skeptikot sähisevät, vaikka abduktoidut kertovat yksityiskohdiltaan samanlaisia tarinoita — jopa kaikkein pienimpien yksityiskohtien, joita yleisesti ei ole tiedossa.

Philip Klass on debunkkaaja, joka hänen televisioesiintymistensä avulla ohjelmissa kuten NOVA ja NIGHTLINE, on ollut asemassa jossa vaikuttaa suuresti julkiseen debattiin UFOista. Hänen kiinnostavassa mutta huonosti dokumentoidussa työssä koskien abduktioita [4], Klass väittää, että ”abduktio” on psykologinen sairaus, jota asiasta kirjoittajat levittävät. Tämä argumentti muistuttaa eksaktisti ammattimaisen lehdistönpilkkaajan toistuvia väitteitä siitä, että terrorismi vakiintuu median kirjoittelulla. Ja kuitenkin uutisporukan suoltamien miljoonien terrorismia käsittelevien sanojen joukossa terroriteot ovat varsin harvinaisia, kuten kuka tahansa tilastotieteilijä (muttei varmaankaan kovin moni poliitikko) voi todeta, ja yhä puuttuu kausaalinen linkki rikosten ja niiden saamien palstamillimetrien väliltä. On kirjoitettu kirjoja — huippusuosittuja, jopa — yksisarvisista ja tontuista. Ihmiset, jotka väittävät näitä olentoja nähneensä, ovat harvassa. Abduktoituja on vaikka millä mitalla.

Sekä Uskovaiset että Skeptikot, mielestäni, sivuuttavat todellisen tarinan. Molemmat tekevät saman virheen: he kytkevät abduktioilmiön UFO-havaintojen nelikymmenvuotiseen historiaan, ja sitten soveltavat ennakkoluulojaan jälkimmäisestä ensimmäiseen.

Ensisilmäyksellä kytkös vaikuttaa luonnolliselta. Eikö UFOista pulauttamamme ajatukset tulisi värittää UFO-abduktion ajatuksiamme?

EI.

Ne voivat hyvin olla erillisiä kysymyksiä. Tai piekkinkin, ne ovat yhteydessä vain tämän kautta: UFOjen tarjoama myytti on ollut tehokas peitetarina täysin erityyppiselle mysteerille. Jos irroittautuu Uskovainen/Skeptikko-vastakkainasettelusa, näkee kolmannen vaihtoehdon.

Meidän tarkastellessamme tätä vaihtoehtoa me tulemme, pakosta, harhautumaan paljon lentävistä lautasista. Meidän tulee kääntää katseemme paranormaalista pois ja keskittyä okkultismiin — jos ”okkultilla” me tarkoitamme SALAISTA.

Esitän, että abduktoidut KYLLÄ on siepattu. Ja kuitenkin he suoltavat fantasiaa — tai tarkemmin ilmaistuna, heille on annettu kasa valeita joita toistella ja uskoa. Jos hypoteesini osoittautuu todeksi, silloin meidän tulee hyväksyä seuraava: Kidnappaus on todellista. Pelko on todellista. Tuska on todellista. Ohjeistus on todellista. Mutta harmaat pikkumiehet Zeta Reticulista EIVÄT ole todellisia; he ovat konstrukteja, Halloween-naamioita joiden tarkoitus on peittää todelliset kontrolloijien kasvot. Sieppaajat eivät välttämättä ole vierailijoita Tuonpuoleisesta; sen sijaan ne voivat olla oireita syövästä, joka mustaa politiikkamme.

Syypää ei ole tähdissä, vaan itsessämme.

HYPOTEESI

On olemassa merkittävää todistusaineistoa, joka kytkee tämän maan tiedusteluyhteisön (mm. Central Intelligence Agency, Defense Advanced Research Projects Agency, ja Office of Naval Intelligence) MIELENHALLINNAN esoteeriseen teknologiaan. Vuosikymmenten ajan kulisseissa työskennelleet vakooja-psykiatrit — yliopistojen kampuksilla, CIA:n sponsoroimissa instituutioissa ja (kaikkein raakalaisimpina) vankiloissa — ovat tehneet kokeita muistin pyyhkimisellä, hypnoottisella kidutuksen vastustamisella, totuusseerumeilla, post-hypnoottisella suggestiolla, pikahypnoosilla, aivojen sähköstimulaatiolla, ei-ionisoivalla säteilyllä, ”äänien” syöttämisellä aivoihin mikroaaltojen avulla ja liudalla muita vieläkin häiritsevämpiä teknologioita. Jotkut näistä projekteista, jotka näitä aiheita tutkivat, olivat nimeltään ARTICHOKE, BLUEBIRD, PANDORA, MKDELTA, MKSEARCH ja kuuluisa MKULTRA.

Olen lukenut lähes kaikki saatavilla olevat kirjat näistä projekteista, sekä kongressin edessä aiheesta pidetyt kuulemiset. [5] Olen myös käyttäny paljon aikaa yliopistojen kirjastoissa etsien relevantteja artikkeleja, kontaktoiden muita tutkijoita (jotka ovat avokätisesti tarjonneet minulle pääsyn heidän tietoihinsa), ja tehden haastatteluja. Lisäksi olen matkannut Washington DC:n käymään läpi John Marksin koostamia tietoja, kun hän kirjoitti kirjan THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE” [6]. Näihin tietoihin kuuluu noin 20 tuhatta sivua CIA:n ja puolustusministeriön dokumentteja, haastatteluja, tiedeartikkeleja, kirjeitä jne. Tässä esitetyt mielipiteet ovat tulosta laajasta ja edelleen käynnissä olevasta tutkimuksesta.

Tämän tutkimuksen tuloksena olen tullut seuraaviin johtopäätelmiin:

Vaikka harhaanjohtava (ja jossain kohtaa väärä) todistus kongressin edessä on viitannut siihen, että CIA:n ”aivopesu”pyrkimykset eivät ole onnistuneet [7], huomattavia edistysaskeleita, kuitenkin, saatiin aikaan tällä alalla. Kuten CIA-veteraani Miles Copeland kerran myönsi journalistille, ”Kongressin alakomitea, joka tämän sortin hommaa lähti tutkimaan, sai ainoastaan pintaraapaisun.” [8]
Salainen tutkimus ajatuksen manipulointiin EI OLE lakannut, huolimatta CIA:n esittämistä väitteistä, että se ei enää sellaisia tutkimuksia jatka. Victor Marchetti, 14-vuotinen CIA-veteraani ja tunnetun paljastuskirjan THE CIA AND THE CULT OF INTELLIGENCE kirjoittaja, myönsi vuonna 1977 haastattelussa, että mielenhallintatutkimus jatkuu, ja että CIA:n päinvastaiset väitteet ovat ”peitetarina”. [9]
Central Intelligence Agency ei ollut ainoa tällaisessa tutkimuksessa mukana ollut virasto. [10] Todellakin, monet valtiomme haarat ottivat osaa näihin tutkimuksiin — mm. NASA, atomienergiakomissio, sekä kaikki puolustusministeriön haarat.

Näihin johtopäätöksiin lisäisin seuraavan — joka EI OLE mitenkään hyvin tiedossa oleva historiallinen fakta, mutta työstettävä hypoteesi ja peruste jatkotutkimuksille:

4. ”UFO-abduktioilmiö” SAATTAA olla jatkoa salaisille mielenhallintaoperaatioille.

Tunnustan ne vaikeudet, jotka tällainen teesi saattaa esittää niille lukijoille, jotka emotionaalisesti ovat kiinni avaruusolentohypoteesissa, tai niille joiden poliittinen WELTANSHAUUNG ei salli sellaista epäilyä. Kuitenkin avomielisen abduktioilmiön oppilaan tulisi tällaisia mahdollisuuksia tarkastella. Todellakaan me emme ole kapeakatseisia jos me pyydämme tutkijoita käymään läpi KAIKKI maalliset selitykset, ennen kuin käännämme katseemme taivaisiin.

Myönnetään, tämä erityinen selitys voi, aluksi, tuntua yhtä oudolta kuin ilmiö tisessään. Mutta pyydän skeptistä lukijaa tarkastelemaan George Estabrooksin hengentuotteita, käänteentekevän teoreetikon joka puhui hypnoosista sodankäynnin käytössä, ja joka on Project MKULTRA -veteraani. Estabrooks kerran viihdytti itseään juhlilla salaa hypnotisoiden kaksi ystäväänsä, jotka johdateltiin uskomaan, että Englannin pääministeri oli juuri saapunut; Estabrooksin uhrit tunnin ajan keskustelivat, ja jopa tarjosivat drinkkejä, odotetulle vieraalle. [11] Ufologeille tämä tapaus herättää väistämättömän kysymyksen: Jos hypnoosi voi olla niin toimiva saamaan aikaan olemassaolemattoman pääministerin, miksei se voisi saada aikaan samalla tavoin myös edustajan Pleiadekselta?

Mutta nykypäivän mielenhallintateknologiaan liittyy paljon enemmän kuin pelkkä hypnoosi — ja on monia syitä epäillä, että UFO-abduktiokertomukset ovat jatkuvien aivopesu/käyttäytymismuokkauskokeiden artifakti. Lisäksi aikeenani on osoittaa, että UFO-mytologian varjolla koesuunnittelijat ovat mahdollisesti ratkaisseet suuren ongelman, joka 1950-luvulla tuli vastaan — ”jäteongelma”, eli kysymys siitä ”mitä tehdä uhrien kanssa?”

Jos, näillä sivuilla, vaikutan harhautuvani lautasten aiheesta, vetoan kärsivällisyyteenne. Ennen kuin pyrin kytkemään UFO-abduktiot mielenhallintakokeisiin, minun tulee ensin näyttää että tämä teknologia ON OLEMASSA. Iso osa tulevasta on johdatusta mielenhallinnan aihepiiriin — mitä se on, ja miten se toimii.

II. Teknologia

Lyhyt läpikäynti

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa George Estabrooks, Colgate Universitysta, kirjoitti sotaministeriöön ja kuvasi paljaaltaan sen miten hypnoosia voitaisi käyttää sodankäynnissä. [12] Armeijaa alkoi kiinnostaa; Estabrooks sai duunia. Todellinen tarina Estabrooksin sota-ajan yhteistyöstä CID:n, FBI:n [13] ja muiden virastojen kanssa tuskin koskaan tulee ilmi: sodan jälkeen hän poltti päiväkirjansa, jotka käsittelivät vuosia 1940-45. ja siitä eteenpäin vältteli puhumasta hänen käynnissä olevasta työstään valtiolla kenellekään, edes läheisimmille perheenjäsenilleen. [14]

Joskus hän vahvasti esitti yksityisesti, että hänen työhönsä liittyy hypno-ohjelmoitujen kuriirien ja hypnoottisesti aikaansaatujen sivupersoonien luominen, mutta se onnistuiko hän näillä alueilla pysyy edelleen kiistelyn aiheena. Yhtä kaikki, eksentrinen ja suurpiirteinen Estabrooks pysyy käänteentekevänä henkilönä salaisen käyttäytymistutkimuksen historiassa.

Tämä ei mitenkään poissulje sitä etteikö hänellä olisi voinut olla kollegoita. Toinen maailmansota oli ensimmäinen konflikti, jolloin ihmisen aivot muuttuivat taistelukentäksi, jossa hyökkääviä voimia johti tunnetut nimet psykologiasta ja farmakologiasta. Molemmilla puolilla sota sai aikaan riivatusti vaivannäköä luoda ”totuusseerumi” sotavankien kuulusteluun. Kenraali William ”Wild Bill” Donovan, OSS:n johtaja, antoi tehtävän tiimilleen — johon kuului mm. tri. Winifred Overhulser, tri. Edward Strecker, Harry J. Anslinger ja George White — muokata ihmisten havainnointikykyä ja käyttäytymistä kemiallisin keinoin; heidän ”lääkekaappiinsa” kuului skopolamiini, peyote, barbituraatit, meskaliini ja marijuana. (Tällä tutkimuksella oli hilpeä puolensa: Donovanin ”psyykkiset sotilaat” tekivät paljon laajoja ja kalliita kokeita ennen kuin päättivät, että paras tapa antaa tetrahydrokannabinolia, marijuanan vaikuttavaa ainetta, oli savukkeen muodossa. Kuka tahansa jazz-muusikko olisi voinut kertoa heille tämän [15].)

Samaan aikaan pahamaineiset NATSITOHTORIT Dachaussa tekivät kokeita meskaliinilla tapana eliminoida uhrin vastustushalut. Juutalaiset, slaavit, mustalaiset ja muut ”Untermenschen” leirissä saivat salavihkaa huumetta; myöhemmin meskaliini yhdistettiin hypnoosiin [16]. Näiden kokeiden tulokset tehtiin saataville Yhdysvaltoihin sodan jälkeen. (vrt. Operation PAPERCLIP, joka siirsi tuhansia saksalaisia ja japanilaisia tiedustelututkijoita suoraan USA:n tiedusteluyhteisöön. ”Saksalaisemme ovat PAREMPIA kuin heidän saksalaiset!” — DR. STRANGELOVE -kuva)

Vuonna 1947 laivasto suoritti ensimmäisen tunnetun sodanjälkeisen mielenhallintaohjelman, Project CHAPTERin, joka jatkoi huumekokeiluja. Vuosikymmeniä myöhemmin journalistit ja tutkijat edelleen eivät ole selvittäneet paljoakaan projektin informaatiosta — tai, todellakin, mistään muustakaan armeijan ekskursiosta tälle alalle. Me tiedämme, että armeija lopulta perusti THIRD CHANCE ja DERBY HAT -operaatiot; toiset projektinimet pysyvät mystisinä, vaikka näiden ohjelmien olemassaolo onkin kiistämätöntä.

Juuri muodostettu CIA hyppäsi tämän altaan syvään päätyyn vuonna 1950 Project BLUEBIRDilla, joka nimettiin uudelleen ARTICHOKEksi vuonna 1951. Tälle tutkimukselle piti keksiä peitetarina, ja CIA rahoitti propagandaa vakuuttamaan maailman että kommunistimaat ovat kehittäneet kavalia uusia menetelmiä muokata ihmismieltä; CIA:n omat touhut täten, jos ne paljastuisivat, selitettäisiin yrityksenä ”saada kiinni” neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset. Pääasiallinen tämän ”alan” promoottori oli eräs Edward Hunter, CIA:n sopimustyöntekijä, joka operoi journalistin peitteen alla, ja joka myöhemmin oli nimekäs John Birch -järjestön jäsen. (Hunter oli OSS-veteraani Kiinan teoatterista — samaa kasvualustaa joka tuotti Richard Helmsin, Howard Huntin, Mitch WerBellin, Fred Chrismanin, Paul Helliwellin ja monet muut huomattavat nimet, jotka ottivat haltuun outon maan, jossa tiedustelu ja oikeistoekstremismi tulisivat kohtaamaan. [17]) Hunter tarjosi ”aivopesua” selitykseksi useille tunnustuksille, jotka amerikkalaiset sotavangit Korena sodan aikaan ja (yleisesti) YK:n takaisin palauttamat sotavangit olivat allekirjoittaneet. Nämä myönnöt väittivät, että Yhdysvallat käyttää bioaseita Korean konfliktissa, väite joka amerikkalaisille tuohon aikaan oli mahdoton hyväksyä. (Lee Harvey Oswald, joka toimii yksin, murhasi presidentti Kennedyn -kuva)

Monta vuotta myöhemmin tutkivat journalistit havaitsivat, että Japanin bioaseasiantuntijat (jotka olivat saaneet aikaan ennennäkemätöntä terroria toisen maailmansodan aikaan heidän valloittamilleen kiinalaisalueille) jotka oltiin otettu mukaan Amerikan kansallisen turvallisuuden aparaattiin — ja että tieto Japanin kammottavista bioasekokeiluista todennäköisesti OLI käytössä Koreassa, aivan kuten ”aivopestyt” sotilaat olivat sanoneet. [18] Näin me tiedämme, että koko aivopesun pelote 1950-luvulla oli pelkkä CIA:n kusetus, jota Amerikan kansalle syötettiin: CIA:n varajohtaja Richard Helms myönsi yhtä paljon kun vuonna 1963 hän sanoi Warrenin komissiolle, että neuvostoliiton mielenhallintatutkimus on vuosia amerikkalaisia jäljessä. [19]

Kun CIA:n mielenhallintaohjelma siirrettiin Office of Securitysta Technical Services Staffille (TSS) vuonna 1953, nimi muuttui jälleen — MKULTRAksi. [20] Monet pitävät tätä laajalle levinnyttä ”mustekalaprojektia” — jonka lonkerot ulottuivat moniin yliopistoihin ja tiedemiesarmeijan kaulan ympäri — kaikkein salamyhkäisimpänä operaationa CIA:n kamaluuksien katalogissa. MKULTRAn avulla virasto loi sateenvarjo-ohjelman joycelaisessa mittakaavassa, jonka tehtävä oli puristaa ulos kaikki mahdolliset keinot valloittaa se mitä George Orwell oli joskus kutsunut ”tilaksi korvien välissä” (Myöhemmin vuonna 1962 mielenhallintatutkimus siirrettiin Office of Research and Developmentiin; projektin kryptonyymit eivät ole tiedossa. [21])

Mitä siellä tutkittiin? Aivan kaikkea — hypnoosia, ehdollistamista, aistien pimentämistä, huumeita, uskonnollisia kultteja, mikroaaltoja, psykokirurgiaa, aivoimplantteja, ja jopa ESP:ta. Kun MKULTRA ”vuodettiin” kansalle suurten CIA-tutkimusten aikaan 1970-luvulla, julkinen huomio keskittyi eniten huumekokeiluihin ja ESP-tutkimukseen. [22] Mystisyyden verho edelleen peittää toista tutkimusalaa, alaa tuntuu eniten kiinnostaneen ORDia: psykoelektroniikka.

Tämä tutkimus voi osoittautua keskeiseksi ymmärtäessämme UFO-abduktioilmiötä.

Implantit

Ehkä kaikkein kiinnostavimmat todisteet liittyen abduktioilmiöön ovat aivoimplantit, joiden väitetään näkyvän monien abduktoitujen röntgen- ja MRI-kuvissa. [23] Todellakin, abduktoidut usein kuvaavat operaatioita, joissa neuloja työnnetään heidän aivoihinsa; sitäkin useammin he raportoivat tuntemattomista esineistä, jotka työnnetään heidän poskionteloidensa läpi. Monet abduktiospesialistit olettavat, että nämä kallonsisäisen inkursiot on pakko olla tähdistä saapuneiden tieteilijöiden käsialaa. Valitettavasti nämä tutkijat ovat epäonnistuneet tutustuttamaan itsensä tiettyihin maallisen teknologian edistysaskeleihin, joita harvoin puhutaan.

Abduktoitujen implantit vahvasti viittaavat teknologiseen jatkumoon, joka voidaan ajoittaa laitteeseen nimeltä ”stimoceiver”, jonka on keksinyt 50-60-luvun taitteessa neurotieteilijä nimeltä Jose ”Bob” Delgado. Stimoveiver on pienikokoinen syväelektrodi, joka voi vastaanottaa ja lähettää sähkösignaaleja FM-radiotaajuuksilla. Stimuloimalla oikein asemoitua stimoceiveria, ulkopuolinen operaattori voi saada yllättävän paljon kontrollia koehenkilön reaktioista.

Kaikkein tunnetuin esimerkki stimoceiverista toiminnassa on ollut Madridissa härkätaistelussa. Delgado ”piuhoitti” härän ennen astumistaan kehään, täysin suojattomana. Tappiin asti raivoissaan härkä hyökkäsi tohtoria kohti — sitten pysähtyi juuri ennen häneen koskemista. Härkätaistelijaksi muuttunut teknikko oli pysäyttänyt eläimen pelkästään painamalla mustan laatikon nappia, jota hän piteli kädessään. [24]

Delgadon PHYSICAL CONTROL OF THE MIND: TOWARD A PSYCHOCIVILISED SOCIETY [25] pysyy yksittäisenä, täyspitkänä, hyvinkirjoitettuna työnä aivoihin laitettavista implanteista ja aivojen sähköstimulaatiosta (ESB). Kirjan kuumottava nimi ja epävakuuttavat filosofiset oikeutukset massojen mielenhallinnalle saivat aikaan epäsuotuisan reaktion — mikä on voinut haitata muita tutkijoita julkaisemasta tästä aihepiiristä yleisölle.

Vaikka tätä seuranneet teokset ovat kauan aikaa sitten ohittaneet kirjassa kuvatut tekniikat, Delgadon saavutukset ovat käänteentekeviä. Hänen eläin- ja ihmiskokeensa selkeästi näyttävät, että kokeen pitäjä voi sähköisesti aikaansaada emootioita ja käyttäytymistä: tietyissä olosuhteissa, äärimmäisiä tunteenpuuskia — raivo, himo, väsymys jne. — ulkopuolisen operaattorin on mahdollista aikaansaada yhtä helposti kuin urkujen soittaja osaa tuottaa C#-sävelen.

Delgado kirjoittaa: ”Eri amygdalan ja hippokampuksen pisteiden radiostimulaatio neljällä potilaalla sai aikaan erilaisia vaikutuksia, mm. miellyttäviä tuntemuksia, rentoutumista, syvää, pohdiskelevaa keskittymistä, omituisia tunteita, superrentoutumista, värittynyttä näköä ja muita reaktioita.” [26] Mielikuvia herättävä fraasi ”värittynyttä näköä” selvästi viittaa etänä aikaansaatuun hallusinaatioon; me tulemme käymään yksityiskohtaisemmin läpi myöhemmin sitä miten ulkopuolinen operaattori voi ”kontrolloida” näitä hallusinaatioita.

Puhuessaan vuonna 1966 — ja pohtien tutkimusta, jota hän oli aiempina vuosina tehnyt — Delgado esitti, että hänen kokeensa ”tukivat mautonta johtopäätelmää siitä, että liikettä, emootiota ja käytöstä voidaan ohjata sähköisillä voimilla, ja että ihmisiä voidaan kontrolloida kuin robotteja painamalla nappeja.” [27] Hän jopa ennusti, että tulee päivä jolloin aivojen kontrollointi voidaan antaa operaattoreille, jotka eivät ole ihmisiä, kaksisuuntaisen radiokommunikaation avulla implantoitujen aivojen ja tietokoneen välillä. [28]

Eräästä koehenkilöstä Delgado kirjoittaa, että ”potilas ilmaisi toistuvaa pyörtymisen tunnetta, pelkoa ja kellumista. Nämä ’kelluvat’ tunteet saatiin toistuvasti aikaan eri päivinä stimuloimalla samaa kohta…” [29] Ufologit voivat tunnistaa samankaltaisuuden näiden tapahtumaketjujen ja abduktioraporttien välillä, jotka kertovat heidän kokemustensa alkuvaiheista. [30] Jälkeenpäin tehdyssä hypnoosissa siepattua voitaisiin käskeä unohtamaan hänen kelluvan tunteen syy.

Kiinnostavassa sarjassa kokeita Delgado kiinnitti stimoceiverin tärykalvoon, ja näin muunsi korvan eräänlaiseksi mikrofoniksi. Assistentti kuiskaili ”Miten menee?” tarpeeksi ”paikallaan” olevan kissan korvaan, ja Delgado kuuli sanat seuraavan huoneen kaiuttimista. Tämän teknologian sovellukset vakoilualalla tulisi olla varsin selvät. Victor Marchettin mukaan virasto kerran kokeili erittäin sofistikoituneella sovelluksella tästä yksinkertaisesta ideasta, jossa radioimplantteja kiinnitettiin kissan sisäkorvan simpukkaan, auttamaan tiettyjen keskustelujen selvittämistä, ilman ulkoisia turhia ääniä. [31] Sellaiset ”kehitykset” kärjistävät jo nyt valloillaan olevaa kahdennen kymmenennen vuosisadan paranoiaa: Puhelimiemme salakuuntelun ja postin läpikäynnin lisäksi jopa KISSA voi vakoilla meitä!

Kuitenkin tämän teknologian vaikutukset voivat mennä syvemmälle kuin mitä Marchetti vihjaa. Oletan, että jos riittävästi johdotettu koehenkilön sisäkorva voidaan muuttaa mikrofoniksi, silloin siitä voidaan tehdä myös kaiutin — sellainen joka selittäisi abduktoitujen kuulemat ”äänet”. [32] Todellakin, olen henkilökohtaisesti katsellut omituista, läpikuultavaaa implanttia abduktoidun korvakäytävässä. Minulla ei ole syytä liittää tähän laitteeseen avaruusolentoja — todennäköisempää on, että ”tunkeilijat” tässä tapauksessa olivat Delgadon teknologisen perinnön saajia. Todellakin, ei montaakaan vuotta Delgadon kissakokeiden jälkeen, Ralph Schwitzgebel kehitti idean ”mikorofonista korvassa” jonka avulla terapeutti — omituinen termi, omituisissa olosuhteissa — voi kommunikoida potilailleen. [33]

Toiset tutkijat ovat tehneet huomattavia kontribuutioita tähän alaan. Robert G. ”Bob” Heath, Tulanen Universitysta, joka on implantoinut jopa 125 elektrodia koehenkilöihinsä, saavutti pahaa mainetta yrittäessään ”parantaa” homoseksuaalisuutta ESB:lla. Hänen kokeissaan hän huomasi, että hän kykeni kontrolloimaan potilaan muistia (kyky joka ufologian kontekstissa voi selittää ”puuttuneen ajan” ilmiön); hän kykeni myös synnyttämään seksuaalisen kiihotuksen, pelon, mielihyvän ja hallusinaatioiden tunteita. [34]

Heath ja toinen tutkija, James Olds [35], ovat riippumattomasti osoittaneet, että aivojen hypotalamuksen alueella ja sen lähellä on, sähköisen stimulaation johdosta, kuvattu niinkutsuttuja ”palkitsevia” ja ”vältteleviä” vaikutuksia. Sekä ihmiset että eläimet, kun niille annetaan keino tuottaa itselleen sähköimpulssi aivojen mielihyväkeskukseen, stimuloi itseään kovasti, ja tällöin jää huomiotta sellaiset perusvaikuttimet kuin nälkä tai jano. [36] (Käyttäen hänen itse keksimiään kiinnitettyjä elektrodeja, John C. Lilly oli saanut aikaan samankaltaisia vaikutuksia 1950-luvun alkupuolella. [37]) Kuka tahansa joka on tutkinut abduktioilmiötä, tulee löytämään itsensä tutusta ympäristöstä, sillä abduktiokertomukset ovat täynnänsä tarinoita hämmentävistä ja epäasiallisista seksuaalisista reaktioista, jotka ovat syntyneet äärimmäisen kivuliaista ärsykkeistä — operanttia ehdollistamista sen äärimmäisessä muodossaan, ja kaikkein kuvottavinta, sillä tässä me näemme ehdollistamisen muodon jossa manipulaattori tekee itsensä näkymättömäksi. Todellakin, B.F. Skinnermainen aversiivinen terapia, etänä, oli Heathin ratkaisu homoseksuaalisuuden ”parantamiseksi”. [38]

Ralph Schwitzgebel ja hänen veljensä Robert ovat tuottaneet laajan valikoiman laitteita, joilla seurata henkilöitä pitkien matkojen päästä; heitä voidaan pitää ”sähköisten kotiarestilaitteiden” keksijöinä, jotka oikeusasteet ovat ottaneet käyttöönsä. [39] Schwitzgebelin laitteita voitiin käyttää seuraamaan kaikkia ”potilaan” fyysisiä ja neurologisia merkkejä neljännesmailin etäisyydeltä [40], ja näin poistettiin etäisyysrajoitteet, jotka olivat Delgadon ongelmana.

Ralph Schwitzgebelin alkuvaiheen työssä tämän teknologian soveltaminen ESB-hoitoon on rajoittunut kömpelöihin aivoimplantteihin, joissa oli häiritseviä sähköjohtoja. Mutta teknologia pian kutistettiin, ja ehdotettiin skeemaa jossa radiovastaanottimia asennettaisiin kohdekaupungin valotolppiin, mikä näin mahdollistaisi 24/7-valvontakapasiteetin. [41] Aivan kuten Heath, Schwitzgebel oli yhtä varuillaan homoseksuaalisuudesta ja hänellä oli kokemusta kallonsisäisistä laitteista joilla taistella seksuaalista poikkeavuutta vastaan. Mutta hän puhui myös huolestuttavasti näiden laitteiden käyttämisestä ”yhteiskunnallisesti ongelmallisiin henkilöihin”… mikä, tottakai, voi tarkoittaa ketä tahansa. [42]

Bryan Robinson, Yerkesin kädellisten laboratoriosta teki mielenkiintoisia kokeita apinoilla ESB:n käytöstä sosiaalisessa kontekstissa. Hän kykeni saamaan aikaan sen, että äidit eivät huomioineet lapsiaan, huolimatta vauvojen itkusta. Hän kykeni muuttamaan alistuvaisuuden ylivallaksi, ja päinvastoin. [43]

Ehkäpä kaikkein häiritsevin mielen alalle vaeltanut henkilö on Joseph A. Meyer, National Security Agencysta (NSA), Amerikan kansallisen turvallisuuden kompleksin kaikkein loistokkaimmasta ja salaisimmasta komponentista. Meyer on ehdottanut, että noin puolet pidätetyistä amerikkalaisista implantoitaisiin — ei välttämättä mistään rikoksesta tuomittuja; ”tilaajien” (hänen ilmaisunsa) määrä olisi kymmenissä miljoonissa. ”Tilaajia” tarkkailtaisiin jatkuvasti tietokoneilla minne he menisivätkään. Meyer, joka on huolellisesti miettinyt hänen massaimplantointisysteeminsä taloutta, esittää että veronmaksajan osuutta tulisi pienentää pakottamalla tilaajat ”vuokraamaan” implantti valtiolta. Implantit ovat halvempia ja tehokkaampia kuin poliisi, Meyer ehdottaa, sillä rikoksen polkujen houkuttelevuus on suuri köyhällä ”urbaanilla asukkaalla” — jonka tämä hörhötiedemies yllättävästi myöntää olevan olennaisesti tarpeetonta jälkiteollisessa yhteiskunnassa. ”Urbaani asukas” voi olla jälleen yksi Meyerin eufemismeista: hän käytti New Yorkin Harlemia mallina yhteiskunnalle selvittäessään mielenhallintajärjestelmänsä yksityiskohtia. [44]

Siepattujen implantit

Jos aiomme ottaa abduktoitujen kertomukset implanteista vakavasti, meidän tulee tarkastella mahdollisuutta sille, että implantin asettajat, oikealla tavalla nähtynä, EIVÄT näytä siltä mitä Strieberin kuvaamat ”harmaat”. Sen sijaan vierailijat saattavat muistuttaa tri. Meyeria ja hänenlaisiaan. Meillä on näin selitys sekä raporteille abduktoitujen aivoimplanteista että, kuten tulemme näkemään, naarmuista ja muista jäljistä, jotka näkyvät siepattujen kehoissa. Meillä olisi myös selitys raporteille henkilöistä, jotka kärsivät persoonan muutoksista oltuaan kontaktissa UFO-ilmiön kanssa.

Skeptikot saattavat esittää vasta-argumentin, että UFO-abduktioiden aikatekijä ei mahdollista tällaista mahdollisuutta. Jos estimaatit ”puuttuvasta ajasta” ovat oikeita, abduktiot harvoin kestävät kauempaa kuin yhdestä kolmeen tuntia. Tarvitsisiko aivokirurgi, joka toimii vähemmän optimaalisissa olosuhteissa (mahdolisesti liikkuvassa yksikössä), enemmän aikaa?

EI — ei jos me hyväksymme floridalaisen lääkärin Daniel Manin väitteet. Hän on ehdottanut todella kuumottavaa ratkaisua käsiin räjätäneeseen ”kadonneiden lasten ongelmaan” ehdottamalla ohjelmaa, jossa amerikkalaisnuoriin asetettaisiin pieni lähetin, jotta heidän liikkeitään voitaisiin tarkkailla jatkuvasti. Mies kehuskelee, että operaatio voitaisiin tehdä suoraan toimistolla — ja se kestäisi vähemmän kuin 20 minuuttia. [45]

Voidaan kuitenkin olettaa, että tällainen kestäisi hieman pidempään kentällä.

Ajoituskysymys

Aivoimplanttien historia, kuten avoimesta kirjallisuudesta käy ilmi, on varmasti häiritsevä. Kuitenkin tämä historiikki on lähes varmasti sensuroitu, ja päivämääriä on manipuloitu orwellilaiseen tyyliin. Kun puhutaan tutkimuksesta, jota kansallisen turvallisuuden moottorit rahoittavat, ei voida koskaan tietää päivämäärien todellista alkuperää yksittäiselle tieteelliselle keksinnölle. Kuitenkin, jos me kuuntelemme tarkkaavaisina niitä tieteentekijöitä, jotka ovat tämän alan pioneereja, me voimme kuulla kuiskauksia, hiljaisia mutta aivan ilmiselviä, jotka vihjailevat sitä että etäkäytetty ESB on ollut kauemmin olemassa kuin julkaistut tutkimukset antaisivat ymmärtää.

Omaelämänkertakirjassaan THE SCIENTIST John C. Lilly (joka tulisi myöhemmin niittämään kulttimainetta työstään delfiinien, huumeiden ja aistideprivaation alalla) kuvaa keskustelun, joka hänellä oli National Institute of Mental Healthin kanssa — vuonna 1953. Johtaja pyysi Lillyä briiffaamaan CIA:ta, FBI:tä ja NSA:ta sekä eri sotilastiedusteluorganisaatioita hänen työstään käyttäen elektrodeja aivojen mielihyvä- ja kipukeskusten suoraan stimulointiin. Lilly kieltäytyi, sanoen vastauksessaan:

Dr. Antoine Remond, käyttäen tekniikoitamme Pariisissa, on osoittanut, että tämä aivojen stimulaatiomenetelmä on sovellettavissa ihmisiin ilman neurokirurgiaa; hän tekee sitä hänen toimistossaan Pariisissa ilman neurokirurgista valvontaa. Tämä tarkoittaa, että kuka tahansa jolla on asianmukaiset laitteet voi suorittaa tämän toiselle henkilölle salaa, ilman ulkoisia merkkejä siitä, että elektrodeja olisi käytetty henkilöön. Minusta tuntuu, että jos tämä tekniikka annettaisiin salaisten palveluiden käsiin, heillä olisi täysi kontrolli ihmisistä ja he kykenisivät muuttamaan tämän uskomuksia erittäin nopeasti, mikä jättäisi vain vähän todisteita siitä mitä he ovat saaneet aikaan. [46]

Lillyn väittämä moraalisesta ylemmyydestä tässä on mielenkiintoinen. Huolimatta hänen salailun pelostaan, tarkkasilmäinen THE DENTISTin lukija havaitsee, että hän jatkoi työtä tämän maan kansallisen turvallisuuden elimien hyväksi. Hänen aistideprivaatiokokeensa jatkoivat ARTICHOKEn Maitland Baldwinin työtä, ja jopa hänen delfiinitutkimuksensa ovat — mahdollisesti huolimattomasti — osoittautunut hyödylliseksi merisodankäynnissä. [47] Tulisi huomata, että Lillyn työ apinoilla oli luokiteltu ”salaiseksi”, ja että NIHM oli yleisesti tiedossa ollut CIA:n rahoituselin. [48]

Mutta kaikkein tärkein aspekti Lillyn lausunnossa on sen päivämäärä. 1953? Miten kauaksi historiaan radio-ohjattu ESB ulottuu? Noniin, en ole vielä nähnyt Remondin työtä — jos se on edes saatavilla avoimessa kirjallisuudessa. Marksille annetuissa dokumenteissa varhaisimmat viittaukset etäkäytettyyn ESB:hen ovat vuoden 1959 rahoitusdokumentissa, joka liittyy MKULTRAn alaprojektiin 94. Yleiset alaprojektikuvaukset, jotka lähetettiin CIA:n budjettiosastolle, harvoin sisälsivät paljoakaan informaatiota, ja harvoin ne muuttuivat vuodesta toiseen, eikä meille jää käteen paljoakaan ideaa siitä milloin tämä alaprojekti alkoi.

Valitettavasti edes Freedom of Information Act ei kyennyt puseratamaan paljoakaan informaatiota sähköisistä mielenhallintatekniikoista, vaikka me tiedämme että paljon tutkimusta tehtiin tällä alalla. Meillä on, esimerkiksi, ainoastaan neljä sivua alaprojektista 94 — vertailun vuoksi, huomattava kasa dokumentteja julkaistiin huumeiden käytöstä mielenhallinnassa. (Aina kun joku kirjoittaja kertoo, että MKULTRA ei menestynyt, viittaus on huumeisiin.) Tästä asiasta minun pitää kritisoida John Marksia: hänen kirjansa ei koskaan mainitse, että arviolta 20-25 prosenttia alaprojekteista oli ”pimeitä” — eli että niistä on vähän tai ei yhtään informaatiota missään saatavilla, huolimatta asianajajista ja tietopyynnöistä. Mark on ilmeisesti sitä mieltä, että ainoa informaatio, joka on minkään arvoista, on se minkä hän on saanut. Me tiedämme kuitenkin, että psykoelektroniikan tutkimus oli varsin laajaa, lausunnot projektien tavoitteista ARTICHOKEn ja BLUEBIRDin päiviltä selvästi identifioivat tämän alueen korkealle prioriteetissa. Marksin anonyymi informantti, vitsikkäästi nimetty ”Deep Tranceksi” (”Syvä Transsi”), kertoi jopa aiemmalle haastattelijalle, että vuodesta 1963 eteenpäin CIA ja armeijan mielenhallintatoiminta vahvasti painottui elektroniikkaan. [49] Täten oletan — toivottavasti en kevyin perustein — että ”pimeät” MKULTRA-alaprojektit käsittelivät sellaisia asioita kuin aivoimplantteja, mikroaaltoja, ESB:tä ja niihin liittyviä teknologioita.

Huomautan tämän tutkimuksen ajoituksesta ja salailusta kolmen pointin alleviivaamiseksi:

Me emme voi koskaan tietää varmuudella eri aivopesumenetelmien todellista syntypäivää — usein me saamme selville, että tekniikat, jotka tuntuvat mahdottoman futuristisilta, itse asiassa ovat syntyneet jo 1800-luvulla. ESB-tutkimuksen pioneerityötä teki vuonna 1898 J.R. (”Bob” Dodds) Ewald, fysiologian professori Straussbourgissa. [50]
Avoin kirjallisuus lähes aina antaa vähätellyn version oikeasta tutkimuksesta.
Avokätisesti rahoitetut salaiset tutkijat — joita ei rajoita vertaisarviointi tai tarve tiukalle kontrollille — voivat saavuttaa paljon nopeampaa edistystä kuin ”ulkopuoliset” tieteentekijät.

Potentiaalisten kriitikoiden tulisi pitää nämä pointit mielessä kun he yrittävät painaa UFO-abduktioiden ”mielenhallintateesiä” villasella lainaamalla abduktiokertomuksia, jotka edeltävät Delgadoa.

Viitteet

Budd Hopkins, MISSING TIME (New York: Richard Marek Publishers, 1981) and INTRUDERS (New York: Random House, 1987).
Whitley Strieber, COMMUNION (New York: Beech Tree Books, 1987).
Cannon, ”Psychiatric Abuse of UFO Witness,” UFO magazine, vol. 3, no. 5 (December, 1988)
Philip Klass, UFO ABDUCTIONS: A DANGEROUS GAME (Buffalo: Prometheus Books, 1988). Klass tekee teräviä havaintoja, jotka jäävät vaille voimaa hänen kieltäytyessään haastattelemasta siepattuja suoraan. Teoksessa ei ole alaviitteitä ja se nojaa vahvasti tri. Martin ”Bob” Ornen työhön — joka taas on anonyymi.
Katso kirjallisuusviitteet.
New York: Bantam Books, 1979.
Kts. PROJECT MKULTRA, THE CIA’S PROGRAM OF RESEARCH IN BEHAVIOR MODIFICATION, Select Committee on Health and Scientific Research of the Committee on Human Resourcesin kuulemistilaisuus Yhdysvaltain senaatissa (Washington: Government Printing Office, 1977).
Robert Eringer, ”Secret Agent Man,” ROLLING STONE, 1985.
John Marksin haastattelu Victor Marchettin kanssa (Marks-tiedostot, saatavilla National Security Archivesissa, Washington, D.C.).
John Marksin haastattelussa hypnoosiasiantuntija Milton Kline, salaisten tämän aihepiirin kokeiden veteraani, paljasti että hänen työnsä valtiolle jatkui. Sen jälkeen kun haastattelu oli pidetty vuonna 1977, vuosia sen jälkeen kun CIA oli väittänyt lopettaneensa mielenhallintatutkimuksen, meidän tulee päätellä tästä, että joko CIA valehtelee, tai toinen virasto jatkaa työtä. Toisessa Marksin haastattelussa entinen ilmavoimien CIA-kontakti L. Fletcher Prouty myönsi, että puolustusministeriö pyöritti tutkimuksia joko samanaikaisesti tai CIA:n tutkimuksiin liittyen. (Marks-tiedostot.)
Estabrooks, HYPNOSIS (New York: E.P. Dutton & Co., Inc., 1957 [uusittu painos]), 13-14.
Kopio tästä kirjeestä löytyy Marks-tiedostoista.
Estabrooksilla oli eklektinen ystäväpiiri, mm. J. Edgar Hoover ja Alan Watts.
Tytär Doreen Estabrooksin haastattelu, Marks-tiedostot, Washington, D.C.
Martin A. Lee & Bruce Shlain, ACID DREAMS (New York: Grove Press, 1985) 3-4; Marks, THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, 6-8
Marks, ibid. 4-6.
Edward Hunter, BRAINWASHING IN RED CHINA (New York: Vanguard Press, 1951.). Hunter keksi termin ”aivopesu” syyskuun 24. päivän 1950 Miami NEWSin artikkelissa.
”Japan’s Germ Warfare Experiments,” THE GLOBE AND MAIL (Toronto), May 19, 1982.
Walter Bowart, OPERATION MIND CONTROL (New York: Dell, 1978), 191-2, joka lainaa Warrenin komission dokumentteja. Me emme voi reilusti johtaa tästä lausunnosta selväpäistä asennetta NYKYISISTÄ Neuvostoliiton kapasiteeteista; tällä alalla jopa vanha teknologia on riittävää kaameuksiin.
Marks, THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, 60-61. Kaskun mukaan MKULTRAn ”MK” tarkoittaa sanoja ”Mind Kontrol”. Marksin mukaan TSS liitti kryptonyymeja kaikkiin sen projekteihin näillä alkukirjaimilla. Huomaa kuitenkin, että MKULTRAa edelsi edelleen mystinen TSS:n ohjelma nimeltään QKHILLTOP.
Marks, THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, 224-229. Seitsemää MKULTRAn alaprojektia jatkettiin TSS:n valvonnassa nimellä MKSEARCH. Tämä projekti päättyi vuonna 1972. CIA:n puolustelijat usein esittävät, että ”aivopesututkimus” lakkasi joko vuonna 1962 tai 1972; nämä ovat viittauksia TSS:n projekteihin, ei ORD-työhön, joka pysyy riippumattomille tutkijoille TERRA INCOGNITAna. Marks sai selville, että ORD-tutkimusta oli niin monta sivua, että dokumenttien saanti FOIAn avulla olisi osoittautunut aivan liian kalliiksi.
Parapsykologian tutkimuksen kuvaus, kts. Ronald M. McRaen MIND WARS (New York: St. Martin’s Press, 1984). Paras kirja saatavilla tästä aiheesta, joka muutenkin odottaa todellista auktoriteettitekstiä.
Abduktiotutkija ja hypnoterapeutti Miranda Park, Lancasterista, Kaliforniasta, raportoi, että hän on nähnyt sellaisia anomalioita abduktoitujen MRI-kuvissa. Katso myös Whitley Strieber, TRANSFORMATION (New York: Beech Tree Books, 1988) 246-247. Tämän kirjoittamisen aikaan molemmat sekä Strieber että Hopkins raportoivat alkuvaiheen lupaavista tuloksista heidän pyrkiessään dokumentoimaan siepatuilta näitä ”ekstroja”.
Tämän kokeen väitetään tapahtuneen vuonna 1964. Kuitenkin kirjassa WERE WE CONTROLLED? (New Hyde Park, NY: University Books, 1967), pseudonyymi ”Lincoln Lawrence” tekee mielenkiintoisen väitteen (sivulla 36), että demonstraatio tästä tapahtui jo joitain vuosia aiemmin.
New York: Harper and Row, 1969. Delgadon työtä rahoitti paljolti Office of Naval Intelligence, joka oli yleinen CIA-rahoituksen kanava 1950- ja 1960-luvuilla. Gordon Thomasin JOURNEY INTO MADNESS (New York: Bantam, 1989) harhaanjohtavasti antaa ymmärtää, että CIA:n kiinnostus Delgadon työtä kohtaan alkoi vuonna 1972.
J.M.R. ”Bob” Delgado. ”Intracerebral Radio Stimulation and Recording in Completely Free Patients,” PSYCHOTECHNOLOGY (Robert L. Schwitzgebel & Ralph K. Schwitzgebel, toim; New York: Holt, Rinehart and Winston, 1973): 195.
David Krech, ”Controlling the Mind Controllers,” THINK 32 (July-August), 1966.
Delgado, PHYSICAL CONTROL OF THE MIND
Delgado, ”Intracerebral Radio Stimulation and Recording in Completely free patients,” 195.
Huomaa, esimerkiksi, Charles Hicksonin kuvaus Pascagoulan tapauksesta. Charles Hickson & William Mendez, UFO CONTACT AT PASCOGOULA (Tuscon: Wendelle C. Stevens, 1983).
John Ranleigh, THE AGENCY (New York: Simon and Shuster, 1986): 208. Marchetti kertoo tämän tarinan hauskan anekdootin muodossa: Pitkän ajan ja suuren vaivan jälkeen kissa oli riittävän treenattu ja valmisteltu — joutuakseen heti ensimmäisenä tehtävänään taksin yliajamaksi. Marchetti ei onnistu huomauttamaan, että mikään ei estänyt virastoa hankkimasta uutta kissaan. Tai käyttämästä ihmistä.
Toki tämä ehdotus tuo esiin kysymyksen siitä kärsivätkö siepatut jonkinlaisesta skitsofreniasta, jonka oire ”äänet” ovat. Viittaan lukijan Hopkinsin, Strieberin, Thomas Bullardin ja muiden työn pariin, jotka ovat kuvanneet niitä vaikeuksia, joita ilmenee kun yrittää kytkeä kaikki abduktiot psykoositiloina.
Alan W. Scheflin and Edward M. Opton, Jr., THE MIND MANIPULATORS (London: Paddington Press, 1978), 347.
Thomas, JOURNAY INTO MADNESS, 276.
James Olds, ”Hypothalamic Substrates of Reward,” PHYSIOLOGICAL REVIEWS, 1962, 42:554; ”Emotional Centers in the Brain,” SCIENCE JOURNAL, 1967, 3 (5).
Vernon Mark & Frank Ervin, VIOLENCE AND THE BRAIN (New York: Harper and Row, 1970), kappale 12, lainattu raportissa INDIVIDUAL RIGHTS AND THE FEDERAL ROLE IN BEHAVIOR MODIFICATION, jonka on valmistellut Staff of the Subcommittee on Constitutional Rights of the Committee of the Judiciary, Yhdysvaltain senaatti (Washington: Government Printing Office, 1974).
John Lilly, THE SCIENTIST (Berkeley, Ronin Publishing, 1988 [uusittu painos]), 90. Apinat, joiden annettiin stimuloida itseään jatkuvasti ESB:llä, tuottivat itselleen orgasmin kerran kolmessa minuutissa, kuusitoista tuntia päivän aikana. Tieteelliset kokoontumiset ympäri maailman näkivät videoita näistä kokeista, mikä varmasti oli näkemisen arvoinen elokuvanäytös.
Scheflin & Opton, THE MIND MANIPULATORS, 336-337. Heath jopa tarkkaili potilaansa aivovasteita hänen koehenkilönsä ensimmäisen heteroseksuaalisen kohtaamisen aikana. Sellainen on edessämme siintävän uuden uljaan maailman luonne.
Robert L. Schwitzgebel & Richard M. Bird, ”Sociotechnical Design Factors in Remote Instrumentation with Humans in Natural Environments,” BEHAVIOR RESEARCH METHODS AND INSTRUMENTATION, 1970, 2, 99-105.
Thomas, JOURNEY INTO MADNESS, 277. Artikkelissa BEHAVIOR RESEARCH METHODS AND INSTRUMENTATION, johon ylempänä viitattiin, Schwitzgebel kuvaa yksityiskohtaisesti sitä miten radiosignaaleja voidaan syöttää puhelimeen modeemilla, ja näin niitä voidaan analysoida tietokoneella missä päin maailmaa tahansa.
Scheflin & Opton, THE MIND MANIPULATORS, 347-349.
Louis Tackwood & the Citizen’s Research and Investigation Committee, THE GLASS HOUSE TAPES (New York: Avon, 1973), 226.
Perry London, BEHAVIOR CONTROL (New York: Harper and Row, 1969), 145
Scheflin & Opton, THE MIND MANIPULATORS, 351-353; Tackwood, THE GLASS HOUSE TAPES, 228.
”Beepers in kids’ heads could stop abductors,” Las Vegas SUN, Oct. 27, 1987.
Lilly, THE SCIENTIST, 91.
Marks, THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE”, 151-154.
Kiinnostavaa kyllä, Lilly on tullut ulos kaapista eräänlaisena proto-Strieberina; THE SCIENTIST kertoo hänen läheisestä kohtaamisestaan tuntemattomien (vaikka ei välttämättä Maan ulkopuolisten) voimien kanssa, joita hän nimittää ”kiinteän aineen olennoiksi”.
Deep Trancen tarina, MKULTRA-”sisäpiiriläinen” joka kertoi arvokasta informaatiota, liittyy tähän jotenkin. En tiedä kuka Trance oli/on eikä Marks tiedä myöskään. Hän sai yhteyden Tranceen erään artikkelin kirjoittajan kautta, jonka artikkeli oli julkaistu juuri ennen kuin teoksen THE SEARCH FOR ”THE MANCHURIAN CANDIDATE” taustatoimitustyö alkoi. Hän osoitti kirjeensä informantille aloittamalla sen ”Parahin Lähde jonka anonymiteettiä kunnioitan”. Minä kunnioitan sitä myös — tästä johtuu haluttomuuteni nimetä aiemmin mainittua artikkelia, joka voi johtaa johtolankaan Trancen identiteettiin. Se seikka, että en ole seurannut tätä polkua ei estäisi muita tekemästä niin. (Ja jos Trance olisi CIA-disinformaation lähde tyyliin William Cooper, tämä olisi tasan tarkkaan sellaista käytöstä johon he luottaisivat.)
London, BEHAVIOR CONTROL, 139.

_| Eksopolitiikka.github.io |_