Uusi dokumentti seuraa avaruusmies John Shepherdin 30-vuotista kosmista taivalta. Mikä ajoi hänet ampumaan säteellä viestejä ja musiikkia avaruuteen?
1960-luvun puolivälissä, kun hän oli poika Michiganin maaseudulla, John Shepherd alkoi pohtia tapoja saada yhteyttä avaruusolentoihin. “Se oli noihin aikoihin kun tuli sarja nimeltä The Outer Limits telkkarista”, hän muistelee. “Muistan aiheen kiehtoneen minua, idea siitä että rakentaisin omat tiedeinstrumenttini, joilla tutkia Maan ulkopuolisen elämän mystistä ilmiötä.”
https://www.youtube.com/watch?v=OBkV2pAwy-U
Vuonna 1972 hänen omien isovanhempiensa olohuoneesta hän alkoi seurata unelmaansa lähettää avaruuteen sähköisiä pulsseja “kohti tähtiä”. Niin sai alkunsa ainutlaatuinen 30-vuotinen matka, jota hän kutsuu nimellä Project STRAT (Special Telemetry Research and Tracking). Pian se ottaisi otteen hänen elämästään, ja hänen isovanhempiensa elämästä, jotka löysivät itsensä omituisia, “kauniita ja epätavallisia instrumentteja”, muunmuassa kaksikanavaoskillaattori, katodisädeputki, jättiläisruudut joilla monitoroida saapuvia signaaleja ja matalataajuuslähetin, joka lähetti signaaleja miljoonien mailien päähän avaruuteen.
Vaikkei hänellä ollut paljoa rahaa, hän troolasi armeijan ylijäämämyyntejä ja sähköliikkeitä läheisessä Traverse Cityssa, keräsi materiaaleja joita hän tarvitsi. Puutarhaan hän pystytti “kaksikerroksisen 150,000 voltin ulostulon”, joka oli pystytetty kahden pitkän metallitornin varan, jotka oli tehty hylätyn hiihtohissin palasista. Olohuoneessa tiedelaitteet olivat pinottu lattiasta kattoon yhdelle seinälle.
“Usein ihmiset, jotka ajoivat ohi yöllä autollaan, näkivät vilkkuvia valoja olohuoneessa ja he pysähtyivät tuijottamaan niitä”, hän sanoo. “Ehkä he ovat myös katselleet The Outer Limitsia, ja he miettivät mitä oikein oli käynnissä. Muistan joidenkin jopa luulleen meidän rakentaneen venäläisen vakoilulaitteen.”
Viime torstaina Netflix näytti mielenkiintoisen lyhytelokuvan nimeltä John Was Trying to Contact Aliens, joka aiemmin tänä vuonna voitti parhaan dokumentin palkinnon Sundance-festivaaleilla. Dokumentaristi Chris Killipin poika Matthew Killipin kuvaama, editoima ja ohjaama dokumentti käy läpi Shepherdin 30-vuotista taivalta vain 16 minuutin pituisella pätkällä.
“Halusin kertoa tarinan tiiviisti ja säästellen, mutta pitää samalla jotain mystisyyttä”, Killip sanoo. “John on ihana kohde, mutta hänessä on jotain mystistä ja salailevaa, joka voi olla peräisin hänen elämänsä alkuvaiheilta. Yritin tasapainottaa narratiivia hänen innollaan, joka on jossain tieteen ja ulkopuolisen taiteen välimaastossa. Mitä enemmän ajattelen sitä mitä hän teki, sitä enemmän se tuntui 30-vuotiselta taide-esitykseltä.”
1970-luvulla Shepherdin obsessio välillä toi paikalliset toimittajat hänen ovensa eteen. Vuonna 1989 hänelle annettiin hänen 15 minuuttiansa julkisuudessa hänen esiinnyttyään The Joan Rivers Show’ssa. YouTubessa hänet voi nähdä puristuneena kahden ufologin väliin, intensiivinen pitkätukkainen ja -partainen nuorimies, joka selittää tehtäväänsä jonkin verran skeptiselle juontajalle, joka huomauttaa että 16 vuoden jälkeenkään avaruusolennot eivät edelleenkään ole vastanneet hänen kutsuunsa.
Siihen mennessä hänen isoäiti Irenen säästöillä Shepherd oli rakentanut tilavan kaksikerroksisen laboratorion hänen isovanhempiensa talon viereen. “Vaikka kehoni oli paikalla pikkukylässä”, hän sanoo Killipille, “mieleni oli avaruudessa ja muissa maailmoissa, matkaten kosmoksessa.” Vilkkuvat kotivideokuvat paljastavat futuristisen sisustuksen täynnä ruutuja, konsoleita ja vilkkuvien valojen matriiseja: Tähtialus Enterprise ahdettuna michiganilaiseen pikkukaupunkiin.
Käyttäen jättiläismäistä lähetintä puutarhassa hän alkoi lähettää musiikkia avaruuteen usean tunnin verran päivässä, artisteilta kuten Sun Ra, Ornette Coleman ja John Coltrane sekä saksalaisilta kokeilevilta artisteilta kuten Can, Cluster ja Harmonia. Yhdessä vaiheessa me näemme nuoren Shepherdin nojaavan tiukasti mikrofoniin ja tekevän ilmoituksen kosmokselle: “Nyt me aiomme soittaa teille afro-poppia iltanne ratoksi.”
Killip sai ensi kerran kuulla Shepherdista kun hän tutkaili kirjaa UFO-kulteista ja näki valokuvan “pitkätukkaisesta nuoresta miehestä, jota ympäröi koneiden kasat hänen isoäitinsä istuessaan hänen vieressään neulomassa”. Päivätyösään filmileikkaajana taiteilijoiden kuten Jeremy Deller kanssa Killip teki lyhytelokuvan nimeltä Master of Reality toisesta teini-ikäisestä ulkopuolisesta, Ronny Longista, jonka pakkomielteisiin kuuluu wrestling ja kauhuelokuvat. “Jotain samankaltaisuuksia heillä oli siinä äärimmäisessä yksimielisyydessä”, hän sanoo.
Killipin hellässä muotokuvassa Shepherd tulee esiin herkkänä sieluna, tietoisena muiden toiseudesta, ja kuitenkin yhtenä sen kanssa. Narratiivi lyhyesti käsittelee hänen vaikeuksiaan lapsuudessa — isää joka pian jätti hänet hänen synnyttyään ja emotionaalisesti etäistä äitiään johon hänellä oli vain vähän yhteyttä. “Asiat olivat vaikeita alkuvuosina”, hän sanoo Killipille. “Isoäitini tunsi sääliä minusta ja otti minut hoteisiinsa.” 12-vuotiaana Shepherd tajusi olevansa homo, minkä hän sanoo jäljittelemättömän vähättelemättömään sävyyn, mikä osoittautui “varsin vaikeaksi” Michiganin maaseudulla 1960-luvun alkuvuosina.
“Mielestäni jos varhaiset vuodet ovat vaikeita, se tekee elämästä tutkailevampaa”, hän sanoo faktatyyliin. “Se ainakin teki minusta tavallaan riippumattoman ja rohkaisi minua laajentamaan ajatteluani.”
“Suurimman osa siitä mitä minä tein olin oppinut itse, mutta isoisäni, joka oli työskennellyt työkaluntekijänä Detroitissa, auttoi minua usein käytännön asioissa. Isoäitini oli kuitenkin se, jolla oli yhteinen kiinnostus, sanoisinko, eksoottisempia asioita kohtaan. Hän toi paljon inspiraatiota elämääni.” (Irene kuoli vuonna 1988 ja filmi on omistettu hänelle.)
Filmin pistelevän itsereflektion hetkenä Shepherd vertaa elämän matkaansa vaellukseen “yksinäistä vuoristoreittiä”. Se muuttui kun hän tapasi elämänkumppaninsa John Litrentan vuonna 1993. He elävät, hän sanoo, “hiljaiseloa järven rannalla kahden pikkukaupungin välissä”.
Vuonna 1998, johtuen rahanpuutteesta, Shepherd vastahakoisesti purki laboratorionsa ja pani kaiken varastoon, jossa tavarat ovat edelleen. Hän ohjaa Killipin sekasotkun keskelle taskulampulla, osoitellen hänen rakkaisiin laitteisiinsa — satelliittikommunikaatiolaitteisiin, korkeatehoisiin mikroaaltoputkiin, korkeajännitelähetinkiihdyttimeen. “Nämä ovat vain jäänteitä,” hän sanoo, “ylimääräisiä ajatuksia.”
“Kaipaan sitä”, hän kertoo minulle, “todellakin kaipaan, mutta säästin sen kaiken. Se on kuin kokoelma kauniita esineitä. Odottamassa siellä.”
Filmissä hän kuvaa pitkää, omituista, luovaa ponnisteluaan “eräänlaiseksi unitilaksi” joka antoi elämälle merkitystä. Ja Riversin show’n pätkässä, kun Rivers mainitsee menestyksen puutteen, hän vastaa: “Kuin artisti joka voi jatkaa maalaamistaan vaikkei hän myykään taulujaan, minä voin jatkaa laitteiden rakentamista ja ideoiden parissa työskentelyä.” Meinaako hän, nyt näin jälkikäteen, että hän oli konseptuaalinen taiteilija yhtä paljon kuin tiedemies? “Kaipa olin”, hän sanoo hiljaa. “Valo- ja ääni- ja sähkötaiteilija. Ja oman tien kulkija. Varmasti oman tien kulkija. Ja se olisi aika hyvä kuvaus.”
Artikkelin julkaissut theguardian.com
