Kirjoittanut David Griffin, M.Sc. & Natasha Acimovic, M.A.

Tiivistelmä

Lineaarisen ajankulun kiihtyessä ja monien alkaessa keskustella tunteesta, joka ikäänkuin vetää kohti jotain määrittelemätöntä tulevaisuuden tapahtumaa, on kriittistä että vierailevien älykkäiden kulttuurien ongelmaa tutkitaan niin tehokkaasti ja reilusti kuin mahdollista. Nykypäivänä, huolimatta 60 vuodesta modernia ufologista tutkimusta, jotkut menetelmät kelpuuttaa näiden ‘Muiden’ kanssa tapahtuneet interaktiot hyväksytään, ja toiset sivuutetaan. Vaikka akatemia on epäonnistunut ottamaan vastaan ongelma kokonaisuudessaan millään todellisella keinolla, pitää kysyä mitä voisimme oppia joidenkin akateemikkojen tähänastisista lähestymistavoista tämän ilmiön kirjallisessa käsittelyssä? Tutkimalla julkaistuja lähteitä ja saatavilla olevia dekonstruktioita sekä teoriasta että kielestä voimmeko me saada hyödyllisiä oivalluksia ja siirtää tätä tietoa laajemmalle tutkijakunnalle?

Johdanto

Ufologian moderni aikakausi on nähnyt meidän ‘eksopolitiikaksi’ nimittämämme alan dramaattisen nousun — tutkimusala joka pohjaa sodanjälkeisen ajan ufologiseen debattiin ja joka korostaa ongelman tutkimista monialaisen lähestymistavan avulla — sellaisen nousun joka kykenee syleilemään niitä monimutkaisia tai ‘syviä’ poliittisen kulttuurin kerroksia, joita me näemme ympärillämme nykypäivänä vuosituhannen vaihteessa.

Eksopolitiikka käsittelee muodollisen UFO-paljastuksen kehittyviä aspekteja, uusia energiajärjestelmiä ja valmistautumista kohtaamaan tämä Maan ulkopuolinen ‘Muu’ — joka on itse kontaktin ruumiillistuma. On olemassa kulttuurillinen ristiriita suhteessa tähän jälkimmäiseen pointtiin vierailevien älyjen ongelman tunnustamisen ja sen integraation muodossa. Huolimatta siitä että se on toisiksi etsityin aihealue verkossa, aihe on edelleen suhteellisen tunnustamaton sekä akatemiassa että kummallista kyllä myös valtavirran ufologiassa itsessään. Ottaen huomioon vaarallisen geopoliittisen pelin sekä jatkuvan halun suunnata tutkijoiden huomio alkeellisempiin ongelmiin (valot taivaalla, valtion tietojen julkaisu ja tietopyynnöt, jne.) sen sijaan että keskityttäisiin kriittisempiin seikkoihin (avaruusolentojen kontakti, yhteiskuntaa muuttavat vapaan energian teknologiat, jne.), on kriittistä että nämä kaksi pääalaa alkavat ymmärtää Maan ulkopuoleisiksi tunnustettujen vierailevien rotujen välisen kanssakäymisen kelpoisuutta helpottaakseen meidän rotumme kehittymistä planeetan ulkopuoliseksi ja/tai hyperavaruuden ympäristöön niin vähällä kollektiivisella traumalla kuin mahdollista.

Eräs kuvio, joka syntyy sen jälkeen kun tutkitaan sitä miten Maassa asuvat lajit kohtaavat kehittyneemmät vierailijakulttuurit, on ehdollistettu ihmisen halu antropomorfisoida Muut ja muotoilla rajoja siihen liittyvän ‘suuren omituisuuden’ ympärille. Lähtien heti Roswellin jälkeisestä USA:n kansallisen turvallisuusvaltion synnystä — ne eri toimijat, joille annettiin tehtäväksi muotoilla ja ohjata kansan mielipidettä aiheesta, olivat tietoisia siitä mitä tarvitsee tehdä jotta pidettäisiin vierailevien älyjen ongelma kontrollissa. 1960-luvun puolivälissä Robert Low Coloradon yliopistosta julkisti muistion koskien hänen mukanaoloaan tulevassa Condonin raportissa [1], sanoen:

“Temppuna olisi, mielestäni, kuvata projekti niin, että kansalle se näyttäisi täysin objektiiviselta tutkimukselta, mutta tiedeyhteisölle se esittäisi kuvan ryhmästä epäuskovaisia yrittämässä parhaansa mukaan olla objektiivisia mutta lähes nollaodotuksilla löytää lentävää lautasta.”

Tämä harkittu ja salamyhkäinen Condonin komitean ohjastaminen ei ollut mikään erillinen suunta — useat muut komiteat ja raportit joutuivat soluttautumisen kohteiksi, jotta varmistettaisiin vankka ote laajemmista eksopoliittisista aiheista. Tämä politiikka oli vieläkin tehokkaampi sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana, kun media oli samassa veneessä. Iso-Britannia käytti sen D-Notice -viitekehystä — joka salli valtion tai armeijan estää jonkin ongelman julkistaminen ja USA:n onnistui soluttautua ja kontrolloida suuria mediajättiläisiä asettamalla tiedusteluhenkilöstöä uutistoimituksiin. [2] Kuten me näemme, kyse ei ole vain hallituksen ylätason ryhmittymistä jotka pakottavat ‘pakotetun tietämättömyyden’ viitekehystä, tai, kuten eräs akateeminen tutkimus jota arvioimme sitä nimitti, ‘auktoriteettien huolimattomuutta’ yhteiskuntaan laajemmalti. Tämä prosessi on, suurten raporttien kuten Condon tai Robertson jälkeen, muuttunut vakiintuneeksi tavaksi lähestyä aihepiiriä instituutioille, jotka tämän asian kanssa ovat tekemisissä.

Tämän ylätasolta alaspäin suuntautuvan kontrollimatriisin lisäksi koko laajemman UFO-paradigman perusluonne tuntuu luovan sen oman ‘sisäisen uskottavan kiistettävyyden’ periaatteen [3] sen liikkuessa eri mielipidekantojen välillä, jotka pyrkivät tutkimaan tai mahdollisesti ‘paljastamaan’ sen luonteen. Tätä objektiivista ‘paljastusta’ tämä ilmiö on jatkuvasti vastustaa. Me voimme järkeillä, että tämä johtuu muutamasta seikasta:

1. aihepiirin itsensä suuri omituisuus [4]
2. kyvyttömyys objektiivisesti kuvata Maan ulkopuolinen kokemus maallisilla kielirakenteilla.

Kun nämä pointit lisätään pakotetun misinformaation (vallan ja hegemonian) direktiiveihin, joista me lyhyesti puhuimme yllä, ei tulisi todellakaan tulla yllätyksenä kenellekään miksi tämän asian tutkiminen voi olla problemaattista ja mikä vielä tärkeämpää, se vaatii uusia tutkimisen ja arvioinnin menetelmiä. Me näemme nykyisen lähestymistavan, tämän aiheen oletetun ‘legitiimin’ tutkimuksen, uhriksi joutuneita yksityiskohtaisissa kontaktitapauksissa, kuten 35 vuotta kestäneessä sveitsiläisen maanviljelijän Billy Meierin sekä Washingtonin yliopiston lastenpsykologian tohtorin Jonathan Reedin tapauksissa. Molemmat tapaukset vaikuttavat sisältävän todistuselementtejä, jotka tyydyttäisivät rationaalisimmat tutkijat — mm. patologiset aspektit kuten metallinäytteet ja DNA-laboratoriotulokset — ja kuitenkin nämä tuntuvat olevan riittämättömiä. Kun henkilöt yrittävät käydä käsiksi aiheeseen realistisella tavalla akateemisten instituutioiden sisältä päin, he saattavat löytää itsensä sivuutettuina ja useassa tapauksessa heitä uhkaillaan työpaikan menettämisellä.

Avaruusolentojen aihepiiri toimii peilinä eri todellisuuksille ja viitekehyksille, jotka olettavat niiden tutkivan ‘sitä’ legitiimillä tavalla, mikä paljastaa tiettyjen tieteenalojen viat ja sisäänrakennetut ristiriidat. Astrofyysikot ovat sellainen kollektiivi, joka väittää olevansa tällä hetkellä avaruustutkimuksen kärjessä ja kuitenkaan suurin osa ei löydä sijaa alaltaan suurelle määrälle UFO-havaintodataa tai suurelle määrälle kertomuksia kontakteista avaruusolentojen ja ihmisten välillä. Esimerkiksi, ottaen huomioon että me olemme kehittyvä planeetta, ei kaukana siitä että siirrymme pois painovoiman piiristä jonkinlaiseen avaruustutkimukseen, meille voitaisiin antaa anteeksi se oletus, että ne kaksi alaa jotka käsittelevät aihetta tehokkaasti ja tiettyyn pisteeseen asti objektiivisesti olisivat UFO-yhteisö itsessään sekä akatemia. Jälkimmäinen on Platonin ajoista pitänyt itseään sinä instituutiona joka ottaisi haltuun (lähes esoteerisen) tiedon jota laajempi yhteiskunta vielä joutuu prosessoimaan, ja debatoimalla, kokeilemalla ja järkeilemällä tämä tieto sitten tuodaan laajemman maailman tietoon tavalla, jota pidetään järkeenkäypänä ja käyttökelpoisena. UFO-tutkimusyhteisö voi olla modernimpi keksintö, mutta tässä kohtaa ajanlaskua sillä on käytössään kyky tutkia suuria data-arkistoja siitä mitä tämä Maan ulkopuolinen Muu voisi olla, sekä sen oma kokemusasiantuntijuus historian uniikimmasta puolesta: tämän ilmiön tuomisesta kulttuuriimme ja havainnosta että on syntynyt globaali kansallisen turvallisuuden valvontaeli noin vuonna 1947 [5], johtuen avaruusolentojen aihepiirin itsessään aiheuttamasta kollektiivisesta pelosta.

Se, mitä me olemme huomanneet erottamalla molemmat näistä viitekehyksistä tai Robert Anton Wilsonin sanoin “todellisuustunneleista”, on että molemmat väittävät tulkitsevansa avaruusolentojen aihetta objektiivisesti (tai objektiivisesti järkeilevänsä aihepiirin sivuuttamisen puolesta!), mutta lähemmällä tarkastelulla ne yksinkertaisesti luovat omat sisäiset rationaaliset logiikkansa joilla päästä haluttuihin lopputuloksiin. UFO-tutkijayhteisön logiikka olettaa olevansa lähinnä itse ilmiötä ja täten sillä olisi parhaat oivallukset. Itse asiassa havaitaan, että jopa useiden vuosikymmenten kokemuksien jälkeen ufologia joko epäonnistuu pääsemään yksimielisyyteen yleisluonteisesta käsitteestä tai sitten se sallii itsensä harhautua useisiin pieniin haaroihin, jotka kaikki tukevat eri skenaarioita (ET-hypoteesi, Maan sisäiset asukkaat, aikamatkustavat olennot, jne.) jotka epäonnistuvat katalysoimaan sen epistemologisen todistepohjan, jota koko kollektiivi tutkii.

Kontaktin ongelma on tästä hyvä esimerkki. Vaikka meillä on suuri datamassa kontaktihenkilöiden tai sellaisen kokeneiden kertomuksia, jotka ulottuvat 1950-luvun ‘avaruusveljet’-aikakaudesta tuoreempaan abduktioparadigmaan, aihepiirin tutkimus tuntuu jääneen sivuun ‘valoja taivaalla’-tyyppisten havaintojen tieltä. Välikäden kokemus tuntuu saaneen enemmän huomiota suoran kokemuksen sijaan, oli kyseessä sitten uutistoimistot, armeijan ryhmittymät tai jopa ‘hyväksytyn’ piirin tutkijat ufologian itsensä piiristä, jotka toimivat välikätenä. Miksi koko yhteisö, joka on suoran kokemuksen kokeneiden puolella, on luonut “todisteiden tehokkuuden” hierarkian, joka näyttää sivuuttavan joitain aspekteja siitä miten me olemme yhteydessä Maan ulkopuoleiseen Muuhun ja pitävän eräitä toisia ‘legitiiminä’?

Jos palaamme takaisin disinformaatioon (mihin kuuluu myös valta ja itsevaltius) sekä suureen omituisuuteen (kieli ja törmäävät kulttuurien käsitteet), me voimme nähdä miten nämä kaksi metaelementtiä muovaavat omaa yksilöllistä ja kollektiivista havaintoamme käsilläolevasta ongelmasta. ‘Totuus’ siirtyy usein juuri sen varsinaisen tutkimusprosessin ja itse tutkimuksen avulla. Mikä sitten on totta, ja miten me erotamme totuuden? Mitä voidaan pitää todistusaineistona? Seuraavassa osiossa nämä ongelmat auttavat meitä tarkastellessamme sitä miten akatemia käsittelee avaruusolentojen kohtaamisen ongelmaa. Me tarjoamme myös palautetta laajemmalle UFO-tutkimusyhteisölle itselleen.

Miten akatemia käsittelee avaruusolentojen kohtaamisen aihepiiriä

Professorien Alexander Wendt ja Raymond Duvallin paperi Sovereignty and the UFO on niiden muutaman akateemisen teoksen joukossa, jotka kriittisesti tarkastelevat Maan ulkopuolista todellisuutta mahdollisena hypoteesina UFO-aiheeseen. Siinä on myös uniikki tila akateemiselle diskurssille. Heidän teoreettinen premissinsä ei ole ehdottaa, kuitenkaan, että UFOt olisivat peräisin Maan ulkopuolelta, vaan sen sijaan heidän pääasiallinen huolensa on se miten systemaattisesti käsitellä sitä miksi viranomaiset sivuuttavat UFOt. He käyttävät politiikan teorian tulokulmaa käsittelemään aihetta modernin itsevaltiuden (jota he pitävät antroposentrisenä luonteeltaan) ja hallittavuuden konstrukteilla kartoittamaan sitä miten ‘auktoriteettien huolimattomuus’ UFO-asiassa pysyy yllä ja miten tiede ja valtio aktiivisesti uusintavat sitä. [6] Koska itsevaltius on antroposentrinen, toisin sanoen ‘yksin ihmisolentojen koostama ja organisoima’, silloin valtio säilyttää ja käyttää oikeuttaan päättä yhteiskunnan normeista ja laeista, sekä poikkeuksista niille. [7] UFOjen aiheuttamana uhkana on silloin, että ET-hypoteesi (ETH) saattaa kuvata sen mistä UFOt ovat peräisin. Mahdollisuus Maan ulkopuoliselle läsnäololle, täten, tarkoittaisi uhkaa modernille vallalle kolmessa muodossa: fyysinen, ontologinen ja metafyysinen. Wendt ja Duvall kehittelevät tätä ideaa eteenpäin, mutta se voidaan tiivistää ‘fyysisinä uhkina elämälle, ontologisina uhkina identiteetille tai yhteiskunnalliselle olemukselle.’ [8] Tämän valossa, miksei UFO-aihetta mobilisoida poliittisena hankkeena jolla turvata kansakunta? Vastaus Wendtin ja Duvallin mukaan lepää sen tietyn tyypin vaarassa jonka UFOt aiheuttavat antroposentriselle itsevaltiuden metafysiikalle. Itsevaltius nojaa kyseenalaistamattoman auktoriteetin käsitteeseen jolla ylläpitää sen valtaa, jolloin ‘tuntematon mahdollisuus Maan ulkopuolisille olennoille kumoaa tämän metafyysisen varmuuden’, ja täten sitä ei voida turvallisesti ylläpitää. [9] Tämän lisäksi Wendt ja Duvall ehdottavat, että UFOt, tuntemattomana, voidaan “tuntea” ainoastaan ‘tabuna’. He esittävät, että niiden aktiivinen kiistäminen on poliittinen projekti, jota voidaan pitää meidän osaltamme ‘[epä]tiedon tuottamisena’, tai, käyttääkseen Nancy Tuanan termiä, “UFO-tietämättömyyden epistemologiana”. [10]

UFO-aiheen sivuuttaminen kuitenkin vaatii strategiaa, ja tässä tiede on mobilisoitu valtion kampanjaa varten. Wendt ja Duvall kiinnittävät huomion siihen seikkaan, että huolimatta epäsuorien fyysisten UFO-todisteiden olemassaolosta, sekä todistajalausunnoista, tiede ei ole koskaan vakaumuksella tutkinut aihetta. Lisäksi, sekä keskeisenä teemana debatillemme, valtio käyttää tieteellistä maailmankuvaa ja UFO-skeptikot soveltavat tätä totuuden versiota kiistämään ETH:n. Wendt ja Duvall kuvaavat miten tieteen väitetään edistävän objektiivista, faktuaalista diskurssia totuuden tavoittelussa, ja täten politiikan oletetaan olevan tästä erossa. Ja kuitenkin he esittävät kritiikkiä skeptikoiden ehdotuksille, sellaisiin ideoihin kuin että ET:t laskeutuisivat Valkoisen Talon pihaan jos ne olisivat täällä, osoittaakseen että ’debatti avaruusolentojen aikeista ei perustu tieteelliseen faktaan’ 617. Siitä huolimatta UFO-skeptisismiä pidetään tieteellisenä totuutena. Näin näyttää siltä, että paljastuu kaksoisstandardi tieteellisen metodin soveltamisessa, ja juuri skeptikot ’varmistettuaan tieteen auktoriteetin itselleen’ ovat voittaneet ’huomattavan etulyöntiaseman’, kun taas UFO-yhteisön jäsenten argumentit ’sivuutetaan epärationaalisena uskomuksena’. Kriittistä kyllä, skeptikot myös hylkäävät UFO-silminnäkijätodisteet siinä missä laki tai yhteiskuntatiede antaa niille ’huomattavaa episteemistä painoarvoa faktojen määrittämisessä’. Tiede ja totuus tuntuvat muuttuvan subjektiiviseksi prosessiksi kun valtio ottaa ne käyttöönsä, ja UFO-ongelmaa ’nauretaan ja pilkataan’. [11]

UFO-aiheen sivuuttaminen on usein ilmiselvää akateemisessa kirjallisuudessa, silloin kun se sille tulee vastaan. Modernin vallankäytön mekanismi varmistaa, että ’valta virtaa pääosin erikoistuneen tiedon soveltajilta massojen hallintaa varten’. [12] Huolimatta monialaisesta diskurssista akatemia on rakentunut tällä tavoin: asiantuntija-alojen siiloihin. Vaikka akateeminen diskurssi luo tilaa sekä vastustaa että assimiloida dominantit metafyysiset konstruktit, sekä myös tilaa olla olematta mitään mieltä niistä, todellisuudessa itsevaltius vaatii perinteistä tieteellistä maailmankuvaa. Täten ei mahdollisesti ole mitenkään yllättävää, että auktoriteettien huolimattomuus UFO-ongelmassa on valloillaan myös akateemisessa yhteisössä. Lisäksi mitä korkeampi auktoriteettiasema akatemiassa toimivilla on, sitä enemmän ‘episteemistä painoa’ auktoriteetin omalla äänellä on, ja tämä etuoikeus on varattu niille muutamille jotka tässä eliittitilassa ovat. Auktoriteettien huolimattomuus jota Wendt ja Duvall alleviivaavat on selvästi nähtävillä tri. Mark Newbrrokin esseessä The Aliens Speak – and Write Examining Alien Languages.[13]

Vuonna 1999 Gary Anthony, UFO-aiheen ‘skeptinen tarkastelija’, perusti Alien Semiotics Projectin ja rekrysi apua tieteentekijöiltä, jotka olivat erikoistuneet kryptoanalyysiin ja kielitieteeseen.[14] Projektin tarkoitus oli ottaa mukaan ‘päteviä asiantuntijoita ilman mielipidettä’ tieteellisestä, ‘reilusta tulkinnasta’ koskien kokemusasiantuntijoiden käyttämiä väitettyjä avaruusolentojen kieliä ja kirjoitustyylejä. Newbrook oli mukana projektissa ja heidän pyyntönsä saada kontaktidataa julkistettiin MUFONin UFO-lehdessä vuonna 2002. Artikkelissaan Anthony ja Newbrook ottivat kantaa ‘osaavan lingvistisen krypto- tai foneettisen analyysin’ puutteeseen sellaisista kontaktikertomuksista. Tämän he väittivät olevan yllättävää, ottaen huomioon ‘innokkaiden amatöörien’ pyrkimykset, vaikkakin usein ‘hyvää tarkoittavat’, tutkia avaruusolentojen abduktioilmiötä. [15] Kun Newbrookin vuoden 2004 essee ilmestyi, tämän tyyppinen retoriikka oli huomattavasti silmiinpistävämpää. UFO-tutkijat ovat nyt ‘amatöörejä kielitieteessä’ joilla on ‘matala asiantuntijuuden taso’ ja joilla ‘ei ole tietoa aihepiiristä’. Lisäksi Newbrook tarttuu ideaan, että jos he riskeeraavat auttaa ‘monimutkaista analyysin ja arvioinnin työtehtävää’, heidän havaintonsa ovat ‘hämmentyneitä ja/tai epäluotettavia’ ja ‘melkein arvottomia’. [16] Hän ei kuitenkaan tarjoa arviointinsa syvempiä tieteellisiä tuloksia, eikä myöskään asianmukaista keskustelua siitä miten näihin johtopäätöksiin ollaan päästy. Oli miten oli, tämä retorinen strategia palvelee kahta funktiota: Newbrookin aseman pönkittämistä auktoriteettina samalla kun marginalisoidaan UFO-tutkijoita, sekä yleisön äänen jättämistä auktoriteettialueen ulkopuolelle. Vaikuttaa siltä kuin Newbrook ei odottanut merkittävää tutkijoiden kiinnostusta tälle projektilleen hänen ympäriltään, eikä varsinkaan akateemista tarkastelua vertaisarvioinnin avulla, joten tuntuu siltä kuin hänen kohdeyleisönään olisi ollut huonosti asioista perillä olevat UFO-tutkijat ja ‘uskovaiset’. Tottakai, kuka uskottava akateemikko vakavasti kiistäisi Newbrookin väitteitä muutenkaan? Newbrookin auktoriteettiväitteet sekä hänen rajauksensa totuudelle tuntuvat olevan turvassa.

Toinen Newbrookin pointti on, että innokkaat UFO-amatöörit ovat ‘selvästi omistautuneet tulkitsemaan UFO-abduktioita ja kontakteja niin että niissä aidosti on mukana Maan ulkopuolisia avaruusolentoja’. Tämä on mielenkiintoinen väite ottaen huomioon Newbrookin tutkimuskohteen: ‘skeptisten metodien soveltaminen ”hörhöihin” tai ristiriitaisiin ideoihin kielestä’. [17] Newbrook on myös kirjoittanut artikkeleita Skeptical Inquireriin sekä Association for Skeptical Enquirylle. Jälkimmäisen alaotsikko on ‘Kriittistä tarkastelua epäilytieteestä, sekavista väitteistä ja epäilyuskomuksista’. [18] Ottaen huomioon sen, että Newbrook skeptisenä kielitieteilijänä on ‘taipuvainen puoltamaan’ skeptisiä hypoteeseja, on epätodennäköistä että avaruusolentojen kielet ja kirjoitustyylit saisivat tieteessä ‘reilua tulkintaa’. [19] Lisäksi jos me ottaisimme käyttöön Newbrookin empiiriset vaatimukset ET-kielien ja kommunikaation tutkimiselle, silloin Gary Anthonyn mukanaolo on erittäin kyseenalaista koska häntä kuvataan ‘kieli-intoilijaksi’ eikä kielten asiantuntijaksi. Mukanaolon myötä Anthonyn etuoikeus alistetun joukon edustajana legitimoituu ja sitä sääntelee Newbrookin auktoriteetin suomien oikeuksien dominantti järjestys.[20] Anthonyn osuus ‘Alien Semiotics Projectissa’ on virallistettu kun taas UFO-‘amatöörien’ tutkimus on sivuutettu. Selvästi kuten Wendt ja Duvall vihjaavat, dominantti järjestys varaa oikeuden päättää poikkeuksista.

On myös muitakin esimerkkejä empiirisistä aukoista Mark Newbrookin esseessä. Hän ei todellakaan tarjoa läpikotaisen tieteellisen analyysin lopputuloksia koskien avaruusolentojen puhe- ja kirjakieliä, kuten yllä mainittiin, vaan hän esittää muutaman huomion Garden Groven abduktiotapauksesta, Paul Potterin tutkimuksesta koskien Betty Lucan avaruusolentojen kieltä, sekä John Elliottin SETIin liittyvää tutkimusta. Hänen pääasiallinen fokuksensa pysyy Mary Rodwellin työssä, ja erityisesti Tracey Taylorin tapauksessa.

Abduktion kokeneena Taylor näyttää olevan kykeneväinen kirjoittamaan ja puhumaan erilaisista avaruusolentojen puhe- ja kirjakielistä. Eräs Newbrookin kritiikin pääkohdista on se miten Taylor kuvaa tällaisen kielen käyttöä, erityisesti että ‘’ei ole olemassa ennalta ideaa tai käsitettä siitä mitä tietty ääni oikeasti tarkoittaa’’ ja että ‘’jokainen äännähdys’’ ei selvästikään liity ‘’aiempiin äännähdyksiin’’. [21] Taylor avaa lisää tätä Rodwellin kirjan avulla selittäen, että äänet ja sanat eivät kuvaa mitään tiettyä merkitystä ja että tämän prosessin suodatus päästää läpi ‘lineaarisen tietoisuuden aspektin’ sekä ‘lineaarisen avaruus-ajan’. Hänen mukaansa vastaanottaja tulkitsee tämän alitajuisesti, intuitiivisesti ja välittömästi. Tämä ‘äänivärähtely’ liitetään ‘universaaliin mieleen’ tai ‘Jumalaan’ ja, tänä aikana Maassa, sitä ei voida tarkkaan kääntää. Sen sijaan se suoraan kytkeytyy ‘toisen sieluun’ ja hän vihjaa, että tämä menetelmä kulkee kohti telepaattisen kommunikaation viestintätapaa. [22]

Vaikka Taylorin kuvaus sellaisesta kielestä voi tuntua joillekin käsittämättömältä, vedoten ‘outouden’ käsitteeseen jossa tunnetuilta tai arkipäiväisiltä näyttävä muuttuu tuntemattomaksi ja oudoksi, se on kuitenkin muiden tunnistettavissa. [23]  Rodwell esittää, että nämä kielet, kun niitä kokijat puhuvat, ovat tunnettuja monille ja hän ottaa esimerkiksi Dana Redfieldin reaktion kuullessaan Taylorin käyttävän avaruusolentojen kieltä: ‘Puhuin hänen kanssaan, melkein kuin olisin ollut mukana kaksisuuntaisessa keskustelussa’. [24] Newbrook, kuitenkaan, ei mainitse tästä. Oletettavasti tämä oli se hetki jolloin silminnäkijätodistuksista tehdään merkityksettömiä, mutta se on kuitenkin olennainen hetki siirryttäessä kohti sen ymmärrystä mitä voi tapahtua avaruusolentojen kommunikaatiossa. Tämän seurauksena kieli tai kommunikaatiomuoto, joka on olemassa vain nykyhetkessä ja jota tulkitaan tuntemattomien prosessien avulla, ja joka ei tunnu antavan nähtävästi minkäänlaista merkitystä olisi todellakin vaatinut standardia kielellistä analyysia. Jos tämä on oikein, se itse asiassa disruptoisi perinteisiä ajan merkityksiä ja haastaisi oman ymmärryksemme kielen metodologiasta ja siitä miten me sen määrittelemme. Newbrook ei esitä, että tämän tyypin avaruusolentojen kielen tulkitseminen, jonka Taylor on kuvannut, olisi mahdotonta kun meiltä puuttuu ‘vakaa tai hyvin määritelty struktuuri’. Kuitenkin hän vihjaa, että sellainen kieli olisi ‘äärimmäisen epätodennäköinen’ sillä kieli välittää ‘merkitsevien yksiköiden toistoa’. Tämä saa hänet spekuloimaan näiden kielten epätodennäköisyydellä ja sillä miten ne voisivat ‘erota niin perustavanlaatuisella tavalla’, ja hän ehdottaa, että avaruusolennot joilla näitä psykologisia kyvykkyyksiä on ‘oletettavasti eivät tarvitsisi tai käyttäisi tällaista kieltä’. [25] Newbrookin analyysi pysyy skeptisessä retoriikassa, mutta käyttäen Wendtin ja Duvallin argumenttia se ei perustu tieteelliseen faktaan. Samalla tavoin se ei ole kaukana skeptikkojen kritisoidusta strategiasta jolla otetaan debatit avaruusolentojen aikeista mukaan tieteelliseen diskurssiin.

Toisessa kohdassa Newbrook kykenee kuvaamaan Taylorin kirjoitustyylin ‘suurilla kirjaimilla kirjoitetuksi sutimistyyliksi’, mutta hän ei kykene kääntämään sen merkitystä. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että on ‘liian vähän materiaalia’. [26] Philip J. Imbrogno kuitenkin sai kahdeksan sivua kirjoitusta Dean Fagerstromilta, vartijalta, vuonna 1982 ja niitä tutki kryptograafit ja kielitieteilijät. He eivät kyenneet tuottamaan riittävästi analyysia, paitsi sanomaan että symbolit kirjoituksessa näyttivät muistuttavan oikeaa kieltä jossa oli kaksi sataa erilaista merkkiä. Imbrognon mukaan hän kykeni lopulta identifioimaan ‘symbolit ja kirjaimet yli viidenkymmenen kielen joukosta, joista kolmekymmentä ei enää ole olemassa.’ Tämän implikaatiot ovat edelleen mielenkiintoiset sillä Fagerstrom oli raportoinut saaneensa nämä kadonneen ajan ajanjaksolla eikä hän muista tuottaneensa symboleja itse. [27] Onko tunnettujen kielten perustaminen Fagerstromin kirjoitustyylin pohjalle näin eliminoinut mahdollisuuden sille, että avaruusolennot ovat mukana pelissä? Ei välttämättä, ja jopa Newbrook ehdottaa, että Taylorin puhemateriaali voisi viitata ‘kielillä puhumiseen’, ja että ‘sellaiset ilmiöt ovat silti erittäin mielenkiintoisia itsessään’. Lisäksi tämä ei myöskään poista mahdollisuutta sille, että kieli olisi keinotekoisesti luotu hybridisoimalla. [28]

Jos ei puhuta Newbrookin poissulkevasta retoriikasta, kuten lingvististen termien käytöstä, jotka jättävät pois riittävästi selityksiä koskien niiden merkitystä ja käyttöä, Newbrook onnistuu luomaan kuvan siitä, että hänen kielitieteen sovellustensa käyttö on ainoa analyysimenetelmä. Itse asiassa kielten typologia, fonologia ja kielioppi, esimerkiksi, ovat vain osa kielitieteen tutkimusta, ja jopa näiden alojen käytöstä puhuminenkin muodostaa osan nykyaikaista ja käynnissä olevaa uuden tieteen prosessia. Esimerkiksi debatit lingvistisesta typologiasta sisältävät tarkasteluja ‘kielestä dynaamisena systeeminä, joka toimii yhtä aikaa monilla representaation tasoilla — sen sijaan että kyse olisi yksittäisten diskreettien tasojen analysoinnin rakennelmasta [sanasto, fonologia, syntaksi], tai tiettyjen lingvististen ilmiöiden kokoelmasta’. [29] Lisäksi on monia aloja ja alojen alakategorioita, jotka menevät limittäin, ja kuitenkin meidän tulisi hyväksyä, että Newbrookin viitekehys, joka ehdottaa reduktiivista paradigmaa, kykenisi jotenkin riittävästi käsittelemään täysin tuntemattoman diskurssin kokonaisuutta: avaruusolentojen puhe- ja kirjakieli.

Toinen esimerkki eroista kielitieteen soveltamisessa löytyy Robert de Beaugranden työstä. Tekstikielitieteilijänä hän havainnoi, että kielentutkimus oli muuttunut ‘pakkomielteiseksi systeemiä kohtaan [analyysin kohde] tekstin kustannuksella’, ja hän näyttää kielitieteelliset rajoitteet jotka tutkivat sanojen järjestäytymistä lauseissa, mutta ei syitä sille ‘miksi puhujat sanovat mitä he sanovat, miten kieltä käytetään eri sosiaaliryhmissä’ ja ‘miten sitä käytetään viestinnässä’. Lisäksi hän ajaa toisten tieteenalojen käyttöä, kuten ‘kirjallisuustutkimus, kognitiivinen tiede, keinoäly, etnografia, taloustiede ja poliittinen tiede’, kielitieteellisen viitekehyksen soveltamisessa. [30] Robert de Beaugranden argumentti on kriittinen. Esimerkiksi intertekstuaalisuus, jota normaalisti käytetään kirjallisuustutkimuksessa, on erittäin relevanttia avaruusolentojen puhe- ja kirjakielen tarkastelussa. Vaikka sen määritelmä ja käyttökohteet vaihtelevat, tätä mallia voidaan käyttää tutkimaan monipuolisia keskinäissuhteita ET-kontaktikertomuksien välillä. Newbrookin analyysissa sellaista avaruusolentokontaktin ja tekstin välillä ei analysoida. Sen sijaan vertaileva tutkimus avaruusolentokohtaamiskertomuksista kiinnostavasti puuttuu Newbrookin avaruusolentojen kielten tutkimuksesta. Tottakai sellainen projekti kuten Alien Semiotics Project osoittautuisi haastavaksi. Ongelmat sikseen, tuntuu siltä kuin projekti ei ole paljoa muuta kuin poliittinen, joka on suunniteltu pönkittämään auktoriteettidiskurssia ja sulkemaan mahdollisuudet vakavalle ja yhdenmukaiselle tarkastelulle. Tähän päivään asti mitään Newbrookin ja Anthonyn tuloksista ei ole tullut julki.

Ehkäpä sitten avaruusolentojen puhe- ja kirjakielen tutkimisen vaikeuksien keskellä on valtavirran siiloutunut meininki, joka johdetaan perinteisistä metafyysisen todellisuuden ihmiskäsitteistä. Todellakin, mahdolliset Taylorin kertomuksen implikaatiot tarkoittaisivat sellaista ontologista uhkaa identiteetille ja yhteiskunnalle josta Wendt ja Duvall puhuvat, tuntematonta käytäntöä joka on olemassa valtion kyvyn tietää ulottumattomissa, joka disruptoi sen kykyä hallita alamaisiaan. Lisäksi tämä tuntematon diskurssi, joka pintapuolisesti näyttää intuitiivisesti johdetulta, epäpaikalliselta viestintätavalta, uhkaa auktoriteettidiskursseja ja potentiaalisesti saa aikaan liikettä kohti ‘epäitsemääräävää käsitettä itsestä’. [31] Se on myös mahdollista, että tällainen viestintätapa ulottuu nykyisen ymmärryksemme rajojen yli siitä mitä kieli oikeasti on. Kuten Mary Rodwell on tähdentänyt, viimeaikaiset venäläisten tieteentekijöiden löydökset ovat havainneet, että ‘DNA:han voidaan vaikuttaa ja sitä voidaan ohjelmoida sanoilla ja taajuuksilla’. [32] Tästä seuraa, että on mahdollista että kokijoiden käyttämissä avaruusolentojen kielissä on tällä hetkellä havaitsematon, syvempi tarkoitus; sellainen joka ylittää nykyiset kielen käsitteemme ja paljastaa biokommunikaation modaalisuuden. Oli miten oli, avaruusolentojen kielten väliintulo haastaa ymmärryksemme todellisuudesta.

Siinä missä Wendtin ja Duvallin poliittisen teorian tulokulma ottaa käyttöön ‘realistisen momentin’ jolla vakavasti harkitaan UFO-tietämättömyyden epistemologiaa, ja Newbrookin analyysi perustuu skeptiseen kielitieteeseen, varsin merkittävä osa akateemisia tekstejä pitää ETH:n kotipaikkana humanistisia tieteitä: aloilla kuten kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimus. Kuitenkin Wendtin ja Duvallin jonkin verran harvinainen, realistinen tulokulma on vahvasti vastaan näitä antirealistisia tekstejä. Itse asiassa Wendt ja Duvall ohjaavat huomiomme tähän asiaan Jodi Deanin Aliens in America avulla. Hänen kulttuurillinen, sosiologinen kritiikkinsä liittää avaruusolentojen läsnäolon “kaikkien modernien varmuuksien postmoderniin hajottamiseen”. [33] Tämän tyypin tekstit ovat olemassa antirealistisen paradigman sisällä, koska mahdollisuus avaruusolentojen kontaktille voi olla osa todellisuutta, joka on meiltä suljettu heti kättelyssä. Sen sijaan ilmiötä tyypillisesti tarkastellaan kulttuurillisessa, sosiologisessa tai psykologisessa kontekstissa. Itse asiassa psykologian tapa käsitellä ETH:a on varsin kattava ala itsessään.

Jodi Deanin teksti UFO-aiheesta on myös poliittinen. Kuitenkin toisin kuin Wendtin ja Duvallin UFOjen näkeminen modernille vallalle piilevänä uhkana, Dean sijoittaa avaruusolentokontakteista julistamisen poliittiseksi toiminnaksi, joka merkitsee yhteiskunnan marginaalin mukaanottamista. Avaruusolennot ovat näin symbolinen lääke, joka auttaa keskittymään yhteiskunnan ongelmiin, erityisesti ‘niihin jotka ovat totuuden, todellisuuden ja järkevyyden reunamilla’. Avaruusolennot Deanin mukaan kytkeytyvät teknologian ‘kaivertamiin’ toiveisiin ja pelkoihin, ja postmodernit ‘passiivisuuden’, ‘epäilyksen’ ja ‘paranoian’ tilat tulevat uudelleenkäsitteellistetyiksi avaruusolentojen abduktion diskurssissa. Hän antaa ymmärtää, että ulos suljetut ovat nyt, ‘verkottuneiden mahdollisuuksien’ ‘tekno-globaalissa informaation’ ajassa, saaneet pääsyn kommunikaatiotapoihin, jotka tekevät stigmatisoiduille mahdolliseksi puhua näistä peloista. Avaruusolentokontakti edustaa, sen kuvastaessa postmodernia välinpitämättömyyden tai dissonanssin tilaa Amerikassa, ‘tutun’ rekonstruktiota ‘omituisena’ ja Dean asettaa UFO-yhteisön tähän tilaan viittaamalla tieteen uudelleentulkintaan irrationaalisena. Lisäksi tämä ‘ufologinen diskurssi [joka] pitää yllä niitä samoja kriteerejä tieteelliselle rationaalisuudelle joita valtavirran tiede käyttää ne hylkäämään’. [34] Kuten Wendt ja Duvall huomauttavat, Dean sijoittaa ‘tieteellisen totuuden’ “karkuriksi”, eikä siksi että tämä ‘saatettaisiin voittaa tarkastelemalla tieteellisesti UFOjen todellisuutta’. [35] Huolimatta kaikesta tästä Deanin havainnot UFO-yhteisön tiedeperspektiivin käytöstä ovat tärkeitä, ja sellaisia jotka kriittisesti vaikuttavat erilaisiin dynamiikkoihin. Tähän pointtiin me palaamme debattimme loppusanoissa.

Toiset akateemiset tekstit, jotka käyttävät antirealistista diskurssia, prosessoivat avaruusolentokontaktiongelmaa rodun ja identiteetin linssien läpi. Teoksessa Captivity Narratives and the Unknown Frontier Anne Tiernan tarkastelee ja vertailee kielellisten avujen käyttöä intiaanien vankeuden, avaruusolentojen abduktioiden ja sotavankeuden narratiiveissa. Tässä hetkessä avaruusolentojen kontaktiongelma liitetään kirjallisiin ja kulttuurillisiin töihin. Metaforat, jotka paljastavat miten “ne Toiset” kuvataan, ovat käytössä Tiernanin lähestymistavassa kuvaamaan sitä miten amerikkalaiset ovat vastanneet siihen kun heidän kansalaisensa ovat tulleet Amerikan intiaanien kaappaamiksi; lähinnä että heidät määritellään ‘alempirotuisina tai barbaareina’. Tämän seurauksena avaruusolentojen abduktiokertomuksissa, aivan kuten intiaanien vankinarratiiveissa, kuvataan ‘tuntematonta’ ja ‘löytämätöntä’ maata. Tämä tuntematon heijastelee huolia liittyen ‘rajojen ylittämiseen ja toisen kulttuurin pakotettuun kokemiseen’. Hieman kuten Dean, globalisaation impakti on se paikka jossa uuden ja tuntemattoman raja sijaitsee, mutta tähän huoleen kuuluu myös amerikkalaisen yhteiskunnan ‘nopeasti muuttuvat kasvot’. [36] Rotukysymystä tarkastellaan vieläkin laajemmin David Drysdalen ET-kontaktikokemusten asetelmassa teoksessa Alienating Futures: Raciology and Missing Time in The Interrupted Journey.  Siinä hän kertoo miten tutkijat ovat havainnoineet avaruusolentojen abduktionarratiivien ‘omituisen pakkomielteen rotua kohtaan’. Betty ja Barney Hillin tapaus tarjoaa meille materiaalia Drysdalen teoreettiselle premissille siitä, että kilpailevat rotukonstruktiot ‘organisoituvat kehon ympärille’, ja että abduktionarratiivi nähdään yhteiskunnallisena vasteena ahdistukseen ‘teknologisesti välitetystä rotuopista’. Betty & Barney Hillin tapauksessa ‘kehittyneen kuvausteknologian’ käyttö Hillien kehojen skannauksessa tulkitaan dystooppiseksi kuvaukseksi rotujen jälkeisestä tulevaisuudesta; tieteelliseksi kehon siirtokuntatoiminnaksi, joka poistaa rodun historialliset esimerkit koska kehoa luetaan kuin ‘koodia ja informaatiota’.  Rotu on täten sivuroolissa tässä ‘nano-politiikassa’ mutta potentiaali roduista yli pääsemiselle sisältää mahdollisuuden ‘kehon affektiiviselle merkitykselle ja sen fyysiselle muistutukselle rodullisista eroista ja sen historiasta’. Samalla tavoin kuvaus harmaista merkitsee rotujen jälkeistä kehoa: tulevaisuuden visiota ihmiskunnasta, joka romauttaa rotujen väliset erot ‘siihen pisteeseen asti että heistä tulee epäinhimillisiä’. Lisäksi Bettyn avaruusolentosieppaaja ilmaisee, että vaikka hän saattaakin muistaa kokemuksensa, Barney ei tule muistamaan. Drysdale vihjaa, että historiallinen rotujen muistelu ei ole mahdollista rotujen jälkeisessä tulevaisuudessa. Avaruusolennot tarkoittavat täten ‘kylmää, historiatonta tulevaisuutta, jossa historia voi, ja onkin, valikoidusti hävitetty’. [37]

Drysdalen avaruusolentkontaktiongelman käsittely herättää joitain tärkeitä pointteja, jotka ansaitsevat vakavan tarkastelun UFO-yhteisöltä, sillä sen kulttuurillinen lokaatio ei ole irti laajemmista yhteiskunnallisista ongelmista. Yhtä kaikki, hän ei ota kantaa tähän pointtiin. Ihmisten kuvaukset kokemuksista muokkaantuvat siinä historiallisessa hetkessä jossa ne ilmaistaan, ja kielenkäyttö paljastaa tämän. Esimerkiksi Drysdale alleviivaa Bettyn käyttävän erilaisia rodullisia kuvauksia, kuten termiä ‘mongoloidit’, ja hän kytkee tämän siihen historialliseen aikaan. Silti hänen näkemys Betty & Barney Hillin kontaktikertomuksesta ei koskaan liiku tämän rotuparadigman ulkopuolelle näkemään heidän diskurssiaan potentiaalisesti oikeana kokemuksena. Samalla tavoin Jodi Deanin oivalluksia sisältävä analyysi välinpitämättömästä, ahdistuksen täyttämästä nykyajan yhteiskunnan kokemuksesta jonka, osittain, globalisaatio on saanut aikaan on myös validi perspektiivi. Kuitenkin kun hän asettaa UFO-asian näiden huolien ilmentymäksi, mikä puolestaan tarjoaa poliittista tilaa syrjäytetyille, on yliyksinkertaistus UFO-ongelmasta ja sellainen joka käyttää subjektiivisuutta, ei tieteellistä diskurssia, sivuuttamaan todistusaineistoa. Kriittisellä tavalla juuri tieteellisen maailmankuvan läpitunkevuus on se joka auttaa siinä miten avaruusolentokontaktiongelmaa prosessoidaan antirealistisissa teksteissä. Samankaltaisuudet Anne Tiernanin intiaanivankeuden ja avaruusolentojen abduktionarratiivien välillä ovat jokseenkin keinotekoisia, sillä ne nojaavat vahvasti joihinkin erittäin laajoihin teemoihin, vaikkakin hyvin perusteltuihin, avaruusolentojen abduktionarratiiveista. Kuitenkin näiden teemojen uusintaminen ei onnistu ilman sudenkuoppia sillä avaruusolentojen kohtaamisten narratiivien monimutkaisuudet ja erilaisuudet, erityisesti ne joiden sanotaan usein ilmaisevan suurta omituisuutta, jätetään usein vähemmälle painoarvolle eikä niitä analysoida laajemmin. Täten abduktionarratiivin prosessointi akatemiassa, joka jättää huomiotta mahdollisuuden sille että avaruusolentokontakti olisi aito kokemus, kertoo likinäköisyydestä.

Joitain akateemisen diskurssin ja tieteellisen maailmankuvan seuraamuksia UFO-yhteisölle

Ufologia alana, joka on täysin erillään laajemmasta yhteisöstä, on pyrkinyt käyttämään tieteellistä metodia validoimaan ETH:n autenttisena diskurssina konsensustodellisuudessa. Tämän johdosta dominantin järjestyksen vaikutusvalta on muokannut sitä miten UFO-ongelmaa käsitellään UFO-yhteisössä. Ja kuitenkin Wendtin ja Duvallin läpikäynti tieteellisestä paradigmasta esittää, että ETH ei voi tulla, nykyaikana, sen virallistamaksi. Tämä tuottaa UFO-yhteisölle epämukavaan paradoksin, ja se ei kykene saavuttamaan merkittävää edistystä sen ollessa riippuvainen perinteisistä viitekehyksistä, jotka eivät, ainakaan niiden perinteisissä käyttömuodoissaan, riittävästi ota kantaa Maan ulkopuolisten Toisten laajempaan vaikutukseen. Yhtä tärkeää on tämän vaikutus UFO-yhteisöön laajemmalti. Koska tieteellinen todistusaineisto ja luotettavat silminnäkijätodistukset ovat, tyypillisesti, tapauksen kelpoisuuden mittapuita, silloin tapaukset joilta vaikuttaa puuttuvan uskottavuus tai tieteelliset todisteet ovat usein merkittävän marginalisoituja tai kiivaasti kiistettyjä.

Kuitenkin me usein havaitsemme, kun kontaktitapauksia dokumentoidaan täydellisemmin kaikkine niine datoineen, joita tällainen viitekehys vaatii, että se ei siltikään riitä. Me mainitsimme aiemmin kaksi tapausta, joissa oli riittävästi todistusaineistoa, joka olisi saanut kaikkein juridisimmankin organisaation julistamaan ne “autenttisiksi” oikeudenkäyntitilanteessa, ja kuitenkin nämä tapaukset sivuutettiin tai niitä pilkattiin UFO-yhteisössä. Näin yllä kuvatun konfliktin lisäksi tietyt aspektit kontaktiyhteisöstä ovat myös alisteisia suurelle määrälle informaatiota ja PR-lähteitä niiltä valtavektoreilta, jotka edelleen haluavat nähdä tämän aihepiirin pelkästään marginaalissa. Gulf Breeze, Billy Meierin ja Jonathan Reedin tapaukset edustavat vain muutamia esimerkkejä sellaisista kertomuksista, jotka dramaattisesti jakavat UFO-yhteisöä ja saavat aikaan kuumia väittelyjä niiden aitoudesta. Kuitenkaan arvioitaessa uudelleen Jonathan Reedin tapausta, Craig R Lang on sitä mieltä, että ‘ET/UFO-anomalian taustalla olevien syvimpien totuuksien tavoittelu on, itse asiassa, rankasti kielletty harrastus’. [38]

Mitkä nämä syvemmät totuudet ovat? On mielenkiintoista huomata että Jodi Deanin antirealistinen analyysi kykenee tarjoamaan välkyn havainnon koskien UFO-yhteisön tieteellisen menetelmän assimilaatiota ja käyttöä josta on harvoin, jos koskaan, UFO-yhteisöllä itsellään kuulustelua. Sen sijaan tämän lähestymistavan rajoitteet pysyvät suurelta osin tunnustamattomina. Tämän lisäksi ne UFO-yhteisössä jotka ovat innokkaita luomaan auktoriteettidiskurssia toimivat esimerkkeinä, heidän yrityksissään pitäytyä perinteisessä tieteellisessä maailmankuvassa, vallassa olevan järjestyksen käytänteisiin. Täten alaportaan dominantin järjestyksen edustajina he toimivat portinvartijoina ja sääntelevät laajemman UFO-yhteisön käytänteitä. Varmastikin vaihtoehtoiset tutkimukset tapauksista, joiden uskotaan olevan epäluotettavia tai puutteellisia, eivät välttämättä osoittautuisi viisaaksi vedoksi asemansa vakiinnuttaneelle auktoriteettitutkijalle, ja uskottavan ja epäuskottavan tutkijan asemointi kielenkäytön perusteella vain avittaa tätä polarisaatiota. Sellaiset kommentit kuten UFONAUT RADIO on antanut näyttäisivät olevan paikallaan Skeptical Inquirer -lehdessä. Nick Popea haastatellessa he totesivat, että Nick Pope on ‘kaukana keskiverto harmaata avaruusolentoa palvovasta sekopäästä — häntä kiinnostaa todisteet ja avoin mieli, paljon niinkuin meitä itseämmekin’. [39]

Ottaen huomioon median kiinnostuksen Popeen viimeisen vuosikymmenen aikana, ilmeisesti hänen avoin mielensä tarkoittaa tieteellisen metodin avulla hankittua todistusaineistoa hyvällä määrällä kaavojen veivaamista. On tärkeä muistuttaa itseämme, kaikkien mallien, teorioiden ja metaforien keskellä, että sillä on todellinen vaikutus siihen miten me käsittelemme avaruusolentokontaktin ongelmaa. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkoja, rahansa ja heitä on uhkailtu tai jopa tapettu joko suorasta mukanaolosta tai tiettyjen kontaktitapausten tukemisesta, jotka valtio, tai ennemminkin valtion yläpuolella olevat ryhmittymät, haluavat pitää kansalta piilossa. Nuo ufologiyhteisön jäsenet, jotka jatkavat legitiimeinään pitämien tapauksen käsittelyä, ja erottavat ne ‘huijauksista’ tai epäautenttisista, ovat tavallaan suoraan auttamassa konkreettisten negatiivisten vaikutusten syntyä niille, jotka tapauksiiin liittyvät.

Näin dynaamisena ja responsiivisena mallina meidän mielestämme eksopolitiikan tulisi pyrkiä ottamaan kantaa niihin todellisuuden konstruktioihin, jotka auttavat ufologian diskurssin rakentamista, ja tässä prosessissa etsiä uusia lähestymistapoja joilla tuoda oma panoksensa olemassaoleviin analyysiviitekehyksiin. John Mack ehdotti, että tieteellinen metodi paradigmana ei riittävästi kykene vastaamaan avaruusolentokontaktin ongelmaan. Sen sijaan hänen pyyntönsä kehittää pelosta paskat housuissa istuvaa tiedettä oli pyrkimys vastata länsimaisen tiedediskurssin rajoitteisiin ja sen kyvyttömyyteen vastata kontaktiongelmaan. [40] Tässä prosessissa me mahdollisesti voimme liikkua eteenpäin ja auttaa laajempaa yhteiskuntaa näkemään UFO-aihe sillä kiireydellä ja tärkeydellä jonka niinkin transformationaalinen tapahtuma todella ansaitsee.

Kirjoittajista

David Griffin on perustanut globaalin eksopoliittisen aloitteen Britannian verkoston vuonna 2006 ensimmäiseksi kansalliseksi eksopolitiikan sivustoksi Amerikan ulkopuolella. Hän on opiskellut Bradfordin yliopiston rauhantutkimuksen ja konfliktinratkaisun osastolla. Verkkosivu: http://www.exopolitics.org.uk, Email: david@exopolitics.org.uk

Natasha Acimovic on opetusalan luennoitsija ja tällä hetkellä opettaa akateemisen opiskelun taitoja ja aikuisoppimista British collegessa. Hänellä on tutkinto Englannin kirjallisuudesta. UFO-kiinnostus on vienyt hänet tutkimaan avaruusolentojen identiteettiä, abduktiokirjallisuutta, avaruusolentojen kieltä ja symbolista kommunikaatiota. Hän on myös mukana Britannian eksopoliittisessa aloitteessa. email: Natasha@exopoliticsunitedkingdom.org

Viitteet

[1] http://condon-committee.co.tv/

[2] http://en.wikipedia.org/wiki/Operation_Mockingbird

[3] Liittyen Billy Meierin tapaukseen –  Jim Deardorff on selittänyt tämän monitasoisen prosessin verkkosivuillaan:  http://www.tjresearch.info/denial.htm

[4] Suuri omituisuus on John Keelin käyttöön ottama termi. Tämä pitkien tutkimusten jälkeen hänen mielestään kuvaa niitä usein omituisia tapahtumia, joita on vaikea kuvata sanoin muuten.

[5]  Richard Dolanin kirjan “UFOs and the national Security State” tarkastelu johtaa päätelmään, että ennen kylmää sotaa otettiin käyttöön kansallisen turvallisuuden status vuonna 1947 osittain johtuen siitä paniikista, jonka atomipommi ja Roswellin törmäys saivat aikaan koskien Maan ulkopuolista elämää.

[6] Alexander Wendt and Raymond Duvall, “Sovereignty and the UFO,” (Sage Publications, 2008) Political Theory: Volume 36 Number 4, August 2008, 607-633.  Ladattavissa: http://ovnis-usa.com/DIVERS/Wendt_Duvall_PoliticalTheory.pdf Wendt & Duvall käyttävät Michel Foucault’n hallittavuuden käsitettä, joka voidaan nähdä ei-pakottavana hallitsemisena sääntelemällä tietoa, millä tuotetaan alamaisia jotka asianmukaisesti käyttäytyvät valtion sääntöjen mukaan, ja tämän johdosta muuttuvat osaksi normalisaatioprosessia. Kts. Michel Focault’s “Governmentality,” Ideology and Consciousness, No.6, Summer 1979, 5-21.

[7] Wendt & Duvall, Sovereignty and the UFO, 608-612. He käyttävätCarl Schmittin termiä “decide the exception”, esittämään, että kun hallittavuutta haastetaan, silloin sen itsevaltainen auktoriteetti voi päättää milloin lakata käyttämästä sen normeja ja lakeja.

[8] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 620-622.

[9] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 621-622.

[10] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 611-612.

[11] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 607-17.

[12] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.

[13] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[14] http://www.uk-ufo.org/condign/bioga.htm

[15] http://www.theblackvault.com/encyclopedia/documents/MUFON/Journals/2002/July_2002.pdf

[16] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[17] http://users.adam.com.au/bstett/AWritersNewbrookMark75.htm

[18] http://www.aske-skeptics.org.uk/lost_for_words.html

[19] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[20] Kts. Mae Gwendolyn Hendersonin essee hänen dominantin ja alidominantin järjestyksen käytöstä, Speaking in Tongues: Dialogics, Dialectics, and the Black Woman Writer’s Literary Tradition, saatavilla: Cherly A. Walls, eds., Changing Our Own Words: Essay’s on Criticism, Theory, and Writing by Black Women (Great Britain: Routledge, 1990), 17.

[21] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[22] Mary Rodwell, Awakening: How Extraterrestrial Contact Can Transform Your Life (UK: New Mind Publishers, 2002), 230-231.

[23] http://www.nthposition.com/uncanny.php

[24] Mary Rodwell, Awakening, 230.

[25] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[26] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[27] Philip J. Imbrogno, Ultraterrestrial Contact: A Paranormal Investigator’s Explorations into The Hidden Abduction Epidemic (USA: Llewellyn Publications, 2010), 237-238.

[28] http://magonia.haaan.com/2009/the-aliens-speak-and-write-examining-alien-languages-mark-newbrook/

[29] http://www.fas.harvard.edu/~lingdept/LT%2011.pdf

[30] http://www.beaugrande.com/texttmillennium.htm

[31] http://ojs.ed.uiuc.edu/index.php/pes/article/viewFile/1806/516

[32] http://merkaba.tribe.net/thread/cbbc4f8c-c4bf-45bf-9652-df48554ac5cd

[33] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.

[34] Jodi Dean, Aliens in America: Conspiracy Cultures From Outerspace to Cyberspace (New York: Cornell University Press, 1989), 6-15.

[35] Wendt and Duvall, “Sovereignty and the UFO,” 612.

[36] http://abacus.bates.edu/eclectic/vol4iss2/pdf/troaaams.pdf

[37] David Drysdale, Alienated Histories, Alienating Futures: Raciology and Missing Time in The Interrupted Journey (Association of Canadian College and University Teachers of English) ESC: English Studies in Canada: Volume 34, Issue 31, March 2008, 103-123.

[38] http://home.comcast.net/~lang.craig/reed_qs.htm

[39] http://jesserandolph.com/?p=1836

[40] http://experiencers.com/media/mack_goodchild.mp3

  Artikkelin julkaissut Exopolitics Journal