Vuonna 1959 Turkin armeijan kapteeni Llhan Durupinar löysi ouon muodostelman tutkiessaan maansa ilmakuvia. Tämä muodostelma, suurempi kuin jalkapallokenttä, erottui kivisestä ja karusta maastosta noin 1900 metrin korkeudessa Turkin ja Iranin välisellä rajalla.

Kapteeni Durupinar tunsi Raamatun kertomuksen arkista ja että tämän sijainti on liitetty Ararat-vuoreen Turkissa, mutta hän oli haluton tekemään hätäisiä johtopäätelmiä. Alue oli erittäin kaukainen, kuitenkin siellä asui ihmisiä pienissä kylissä. Näin oudosta esiintymästä ei ollut aikaisempia havaintoja. Niinpä hän lähetti negatiivikuvan eteenpäin tunnetulle ilmakuvauksen asiantuntijalle, tohtori Brandenburgerille, Ohio State Universityyn.

Brandenburger oli vastuussa Kuuban ohjustukikohtien löytämisestä tiedustelukuvista Kennedyn aikana, ja tarkasti tutkittuaan kuvia hän päätteli: ”Minulla ei ole epäilystäkään siitä etteikö tämä olisi alus. Koko urani aikana en ole koskaan nähnyt tällaista kohdetta stereokuvassa”.

Vuonna 1960 ylläoleva kuva julkaistiin LIFE-lehdessä otsikolla ”Nooan Arkki?”. Samana vuonna ryhmä amerikkalaisia liittyi kapteeni Durupinarin seurueeseen puoleksitoista päiväksi. He odottivat löytävänsä jäännöksiä maanpinnasta tai jotakin joka liittyisi epäilemättä jonkinlaiseen alukseen. He tekivät joitakin kaivauksia alueella, mutta eivät löytäneet mitään ratkaisevaa ja ilmoittivat innokkaasti odottavalle muulle maailmalle että kyseessä näyttäisi olevan luonnollinen maanmuodostelma.

Suurin osa globaalista mediasta käänsi päänsä pois ja aiheen kiinnostus laantui.

Vuonna 1977 Ron Wyatt vieraili löytöpaikalla. Saatuaan virallisen luvan Ron ja muut tutkivat paikkaa yksityiskohtaisemmin usean vuoden ajan. He käyttivät metallinpaljastimia, maanpinnan kaikuluotausta ja kemiallisia analyyseja — oikeaa tiedettä — ja heidän löytönsä olivat häkellyttäviä. Todisteet olivat kiistämättömät. Tämä oli Nooan arkki.

 

1. Visuaaliset todisteet

Ensimmäiseksi oli tarkasteltava muodostelmaa ja otettava siitä mitat. Muoto muistutti aluksen runkoa. Toinen pääty oli kärkevä kuten voisi odottaa keulalta (alemmassa kuvassa D) ja vastakkainen pääty oli tasainen kuten perä. Etäisyys keulasta perään oli 157 metriä, tai tarkalleen 300 egyptiläistä kyynärää. Keskimääräinen leveys oli 50 kyynärää. Nämä olivat tarkat Raamatussa annetut mitat.

Tyyrpuurin puolella (oikealla) lähellä perää oli neljä pystysuuntaista pullistumaa jotka nousivat mudasta (B), tasaisin välein, jotka määritettiin aluksen rungon ”kylkipuiksi” (katso kuva alla). Näiden vastakkaisella puolella paapuurissa oli yksittäinen kylkipuu (A) joka nousee mudasta. Voit nähdä sen kaareutuvan muodon erittäin selvästi. Sen ympärillä on lisää kylkipuita, suurimmaksi osaksi mutaan hautautuneena, mutta näkyvillä kun tarkastellaan lähemmin.

On muistettava, että jos tämä on oikeasti Nooan arkki, se on uskomattoman vanha. Puu on jo kivettynyt. Orgaanisen materiaalin on korvannut maan mineraalit. Vain alkuperäisen puun muodot ovat jäljellä. Ehkäpä siksi vuoden 1960 tutkimusmatka oli pettymys. He odottivat löytävänsä ja tuovansa takaisin kauan sitten kuluneita puupaloja.

Mudan keskellä oleva oleva muodostelman asennosta voidaan päätellä että esine on valunut enemmän kuin mailin alaspäin sen alkuperäiseltä sijainnilta. Geologit uskovat että se alunperin oli yli 300 metriä korkeammalla vuorenrinteellä ja kovettuneen mudan peittämänä. He ajattelevat, että vuoden 1948 maanjäristys rikkoi mudan ja paljasti rakenteen. Tämä on varmistettu ympärillä asuvien kyläläisten tarinoista, jotka kertovat sen ”yhtäkkisestä katoamisesta” tuona aikana.

Raamatun kertomukset arkista kuvaavat sen olevan jopa kuusikerroksinen. Oletettu arkin muoto on yhtenevä mudan keskellä olevan pullistuman (C) kanssa. Kuten kohta huomaamme, tutkahavainnot rakenteesta viittaisivat siihen, että pullistuma on romahtaneiden kerrosten jäljiltä jääneitä pirstaleita.

Vaikka suurin osa ihmisistä ajattelee arkin olevan neliskulmainen, se pätee vain yläkansiin. Rungon pitkulainen muoto on tarpeen, jotta suuri alus voisi pysyä vakaana vedessä ja selviytyä valtaisista vesistä.

2. Maanpinnan kaikuluotaus

Ihmissilmän tarvitsee nähdä heijastunutta valoa tunnistaakseen esineen. Jotta voisimme nähdä maansisään, tiedemiehet käyttävät mikroaaltoja jotka läpäisevät maanpinnan ja heijastuvat takaisin kun ne osuvat johonkin kiinteään. Tätä tekniikkaa yleisesti käytetään etsimään mineraaleja ja öljyä. Sitä kutsutaan GPR-luotaukseksi (Ground Penetrating Radar), laite joka on tehty lähetinantennista ja joka kuuntelee kaikua ja tulostaa sen paperille. Kaiun heijastusviiveestä ja -voimakkuudesta voidaan päätellä kuinka kiinteä ja millä etäisyydellä esineet ovat maanpinnan sisässä.

Geologien tiimi ei luodannut koko esinettä. Sen sijaan he merkitsivät keltaisella teipillä viivoja jotka läpäisivät esineen. Sen jälkeen he vetivät noin ruohonleikkurin kokoista antennia viivojen päällä ja tarkkailivat paperitulostimen ulostuloa. Kun he törmäsivät vahvaan ”osumaan” — mikä tarkoitti että maan alla oli jotain kiinteää — he merkitsivät sen sijainnin teipille (ylhäällä). Myöhemmin kun he tekivät kohteesta kartan, teippi ja ”osumien” sijainti kertoi heille että mudan alla tosiaan onkin rakenne.

”Tämä data ei edusta luonnollista geologiaa. Nämä ovat ihmisen tekemiä rakennelmia. Nämä heijastukset vaikuttavat liian toistuvilta… liian toistuvilta ollakseen tämäntyyppisen alueen luonnollisia satunnaisesiintymiä.” — Ron Wyatt SIR-kuvausryhmästä

Tutkahavainnot paljastivat rakenteen (yllä) mudan alta. Symmetria ja näiden esineiden looginen sijoittelu osoittaa että tämä on erehtymättömästi ihmiskätten työtä, todennäköisimmin Nooan arkki.

3. Arkista löydettyjä jäännöksiä

GPR:a käyttäen Ron Wyatt löysi avoimen syvännön tyyrpuurin puolelta. Hän käytti poraa ottaakseen näytteitä syvännöstä ja löysi useita kiinnostavia esineitä. Alla voit nähdä jäännöksiä jotka lähetettiin laboratorioon analysoitavaksi. Vasemmalla on porausreikä (alla), jonka vieressä oikealla on kivettyneeksi eläimen ulosteeksi osoittautunut löytö, tämän vieressä kivettynyt sarvikruunu ja viimeiseksi kissankarvaa.

 Vieläkin ihmeellisempiä löytöjä tehtiin

Ehkäpä merkittävin löytö arkin jäännöksistä on pala kivettynyttä puuta. Kun se löydettiin ensimmäisen kerran, se vaikutti olevan suuri tukitanko. Mutta lähempi tarkastelu osoitti sen olevan kolme lankunpalaa, jotka oli laminoitu yhteen jonkinlaisella orgaanisella liimalla! Tämä on sama tekniikka jota käytetään nykyaikaisessa vanerissa. Laminointi tekee puun kokonaisvahvuuden paljon suuremmaksi kuin yksittäisten palojen ykdistetty vahvuus. Tämä viittaa rakennusosaamiseen, joka on paljon edistyneempää kuin olemme tienneet tuona aikana muinaisessa maailmassa olleen.

Tarkastelu paljastaa liiman valuneen kerroksista. Puun ulkopuoli näyttää olevan kerrostettu bitumilla.

Knoxvillessa sijaitsevan Galbraith Labsin testien mukaan näytteet sisälsivät yli 0.7% orgaanista hiiltä, yhdenmukaisesti puun fossiloitumisen kanssa. Näyte oli ollut joskus elävää ainesta.

Vielä yllättävämpää on laboratorioanalyysien tulos, että kivettynyt puu sisältää hiiltä, joka osoittaa sen olleen joskus puuta, mutta että siinä oli myös rautanauloja (ylhäällä oikealla)!

Me haluaisimme kuvitella että ihmiskunta kehittyi tiettyjen perättäisten ajanjaksojen johdosta, joiden mukaan on nimetty kyseisen ajanjakson vallitseva teknologia. Meillä on kivikausi (milloin ihmiset käyttivät kivityökaluja), pronssikausi (jolloin metalleja yhdisteltiin ja lämmitettiin työkalujen ja kotitaloustarvikkeiden valmistuksessa) ja viimeisenä meillä on rautakausi (jolloin esineitä valmistettiin raudasta ja teräksestä lämmittämällä ja lisäämällä niihin aineita, kuten hiiltä, jotka tekivät ne kestävämmiksi). Rautakausi on yleisesti sijoitettu ajalle 1200-1000 eKr, kuitenkin meillä on rautanauloja tässä uskomattoman vanhassa rakenteessa.

Mutta odota vain… on vielä lisää!

Yllättävin löytö tehtiin herkillä metallinpaljastimilla. Tiimi löysi useita vahvoja ”osumia”, jotka ylöskaivettuina paljastivat suuret kiekonmuotoiset niitit. Yksinkertaisesta metallihavainnosta oli mahdollista nähdä minne niitti oli naulattu kun se oltiin työnnetty reikään (alla).

Jos se että niittejä käytettiin muinaisissa rakennelmissa ei vakuuta sinua, tämä varmasti tekee niin.

Nittien valmistamiseen käytetyn metallin analyysi paljasti että ne olivat seos rautaa (8,38%), alumiinia (8,35%) ja titaania (1,59%). On syytä muistaa, että nämä metallijäämät ovat selvinneet kivettymisestä ja eivät siten paljasta alkuperäisen metallin tarkkaa koostumusta (katso Galbraith Labsin raportti).

Me tiedämme, että alumiini otettiin mukaan metalliseokseen koska sitä ei esiinny metallisessa muodossa luonnossa. Tämä viittaaerittäin edistyneeseen metallurgian- ja insinöörintaitoon. Rauta-alumiiniseoksen ominaisuuksia on tutkittu Venäjän Kemiajulkaisussa (2005) ja se paljastaa, että seos muodostaa ohuen alumiinioksidikalvon joka suojaa materiaalia korroosiolta ja ruosteelta. Titaanin lisäys antaa seokselle lujuutta. Tämä on ilmeisesti toiminut. Niitit ovat selvinneet muinaishistorian ajoilta asti!

 

Artikkeli alunperin julkaistu Before Its Newsissa.