Kuinka traumaattinen muisto jää aivoihin

Joskus ihmiset voivat muistaa jotain joka tuntuu pienimmältä ja merkityksettömimmältä yksityiskohdalta elämässään — heidän 8. luokan lokerikon koodin, tarinan jonka he kuulivat bileissä kauan aikaa sitten, tai kaikki ne repliikit heidän lempielokuvastaan.

Nämä muistot — jotka ovat täynnä faktoja, sanoja ja tapahtumia — ovat eksplisiittisiä muistoja.

Mutta on olemassa toisenlaisia muistoja — sellaisia jotka esiintyvät kuvista, äänistä tai hajuista.

Esimerkiksi hellalla kiehuvan kahvin tuoksu voi tuoda muistoja sunnuntai-iltapäivistä rakkaiden sukulaisten luona.

Yllättävät hajut kuin tietynlainen partavesi voivat saada aikaan paniikkia, pelkoa tai jopa kauhua.

Lapsena traumatisoitunut henkilö saattaa kokea uudelleen niin tutut pelosta tärisemisen tai kylmän hien tunteet.

Ja sillä voi olla varsin vähän tekemistä verbaalisen ajatteluprosessin kanssa, tyyliin ”tämä muistuttaa minua siitä kun isäni löi minua”.

Traumaattinen muisto muodostuu ja talletetaan eri tavalla kuin jokapäiväinen muisto.

Kuinka traumaattinen muisti eroaa jokapäiväisestä muistista

Jos ihmistä käytetään hyväksi lapsena, aivot saattavat saada uskomaan ”Olen ihminen jolle tapahtuu kaikkea pahaa, ja minun tulee olla valppaana siitä kuka satuttaa minua seuraavaksi.”

Nuo ovat tietoisia ajatuksia jotka tallentuvat aivojen alkeellisimpaan osaan.

Mutta mitä tapahtuu aikuiselle kun hän traumatisoituu jostain kauheasta jonka hän on kokenut?

Yksinkertaisesti aivoista tulee häkeltyneet. Siksi koska thalamus sulkeutuu ja koko kuva siitä mitä tapahtui ei jää muistiin aivoihin.

Joten sen sijaan että muodostettaisiin tiettyjä muistikuvia koko tapahtumasta, traumatisoituneet ihmiset muistavat kuvia, ääniä ja fyysisiä tunteita ilman kontekstia.

Ja tietyt tunteet muuttuvat menneisyyden liipaisimiksi.

Aivot jatkuvasti muodostavat karttoja maailmasta — karttoja jotka kuvaavat sitä mikä on turvallista ja mikä on vaarallista.

Tällä tavoin aivoihin koodataan asioita. Ihmiset kantavat sisäistä karttaa siitä keitä he ovat suhteessa maailmaan. Siitä tulee heidän muistijärjestelmänsä, mutta se ei ole tietoinen muistijärjestelmä niinkuin verbaaliset muistot.

Se on implisiittinen muistijärjestelmä.

Se tarkoittaa sitä, että tietty traumaattinen tapahtuma ei välttämättä muistu mieleen tarinana, niinkuin jotain olisi tapahtunut pitkän aikaa sitten. Sen sijaan sen laukaisee tunteet joita ihmiset kokevat nykyhetkessä, jotka voivat aktivoida heidän emotionaalisia tilojaan.

Se on paljon alkeellisempi, orgaanisempi taso jolla yksittäinen tunne laukaisee pelkotilan.

Ihminen saattaa ajatella tunnetta ja sanoa ”tämä täytyy johtua siitä koska se muistuttaa minulle ajasta jolloin isäni löi minua”.

Mutta se ei ole yhteys jonka mieli tekee tuolla hetkellä.

Kuinka kontekstinpuute vaikuttaa hoitoon

Mitä väliä sillä on työmme kannalta kun tiedämme että traumaattoset muistot koodataan ilman kontekstia?

On tärkeää tunnustaa että PTSD, tai trauman kokemus ei liity menneeseen. Se liittyy kehoon joka jatkaa käyttäytymistään ja itsensä organisointia kuin kokemus tapahtuisi nyt.

Kun me työskentelemme ihmisten kanssa jotka ovat traumatisoituneita, on tärkeää auttaa heitä oppimaan kuinka kehystää nykyhetki ja sietämään sitä mikä on käynnissä. Menneisyys on vain niin relevanttia kuin sen esiintuomat nykyhetken tunteet ja ajatukset.

Tarina menneestä on vain tarina jonka ihmiset kertovat selittääkseen kuinka paha trauma oli, tai miksi heillä on tiettyjä käytösmalleja.

Mutta todellinen ydinajatus on, että trauma muuttaa ihmisiä. He tuntevat eri lailla ja kokevat tiettyjä asioita toisin.

Siksi pääasiallinen terapian fokus tarvitsee olla auttaa ihmisiä siirtämään sisäinen kokemuksensa, tai toisin sanoen, kuinka traumaa pidetään heidän sisällään.

Kuinka puhe saattaa kiinnittää asiakkaan huomion muuhun kuin tuntemiseen

Ihmisten auttaminen oppimaan pysymään tunteissaan vaatii sen houkutuksen vastustamista että pyytää heitä kertomaan kokemuksistaan ja siitä mistä he ovat tietoisia.

Tämä johtuu siitä että puhuminen voi välittää puolustusmekanismin tunteita kohtaan.

Aivokuvien avulla olemme oppineet, että kun ihmiset tuntevat jotain syvästi, eräs aivojen osa aktivoituu.

Ja olemme nähneet toisista kuvista, että kun ihmiset alkavat puhua traumoistaan, eräs toinen osa aivoista aktivoituu.

Joten puhuminen voi kiinnittää potilaiden huomion johonkin muuhun kuin siihen mitä heidän sisällään tapahtuu.

Ja siksi eräät parhaista terapiatavoista ovat suureksi osaksi ei-verbaalisia, jossa suurin terapeutin tehtävä on auttaa ihmisiä tuntemaan mitä he tuntevat — huomaamaan mitä he huomioivat, näkemään kuinka asiat soljuvat heidän sisällään.

Miksi ajan tuntemuksen palauttaminen saattaa tehdä tunteista kestettävämpiä

Liian usein ihmisten tuntiessa itsensä traumatisoiduksi heidän kehonsa alkavat tuntua siltä kuin he olisivat uhattuina, vaikka olisi kaunis päivä ja he eivät olisi minkäänlaisessa vaarassa.

Tehtäväksemme muodostuu muiden ihmisten auttaminen näiden uhkien tuntemiseksi, ja vain auttaa heitä havaitsemaan miten aistimukset menevät pois ajan kanssa.

Keho ei koskaan pysy samana koska keho on aina muutoksen tilassa.

On tärkeää auttaa potilasta oppimaan, että kun aistimus nousee pintaan, se on ok tuntea koska sen jälkeen tulee jotain muuta.

Tällä tavoin me voimme auttaa potilaita luomaan itselleen uudelleen oman ajan tunteensa, joka tuhoutuu traumassa.

Tunteet ja aistimukset muuttuvat kestämättömäksi asiakkaille koska he ajattelevat ”Tämä ei lopu koskaan”.

Mutta heti kun potilas tietää jonkin loppuvan, heidän koko asenteensa muuttuu.

 

Artikkelin julkaissut Bessel van der Kolk

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.