kirjoittanut Julian Rose
On olemassa tuhansia ryhmiä, jotka ovat muodostuneet sen ympärille, että on vastustettava globalistien hyökkäystä elämää vastaan maan päällä. Lisäksi on tuhansia muita, jotka esittävät vaihtoehtoisia näkemyksiä/ehdotuksia paremmasta tulevaisuudesta. Ja on olemassa pieni määrä niitä, jotka tekevät molempia: julistavat, että on sitouduttava pysäyttämään pahin ja samalla vaalimaan uutta mallia ihmisten ja ekologiselle vapautumiselle.
Kannatan jälkimmäistä toimintamallia, koska minusta tuntuu, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin torjua elämän perusarvojamme uhkaavat välittömimmät uhat, mutta yhtä lailla meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tunnustaa sen arkipäiväisen elämäntavan ilmeiset puutteet, joka on nykyään hyväksytty normi useimmissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa.
Tässä tilanteessa on pakko tarkastella syvällisemmin sekä syy-yhteyksiä inhimillisten arvojen rappeutumisen taustalla oleviin tekijöihin että sitä, mitkä ovat uuden yhteiskunnan keskeiset osatekijät. Sellaisen, joka nousee pimeydestä ja vie tien yli ihmiskunnan koskemattomuutta tuhoavien erottavien suuntausten toistumisen.
Aivan äskettäin törmäsin termiin ”Totuusliike” ja huomasin, että se edustaa laajasti yhteenliittyvää yksilöiden joukkoa, jolla kaikilla on samanlainen tavoite: globalistien kukistaminen. Tämä tuntui muistuttavan termiä ”totuudenpuhujat”, jota käytettiin niihin, jotka olivat valmiita paljastamaan 9/11-huijauksen.
Kysyin itseltäni, mitä tämä ”totuusliike” tekisi, jos se todella onnistuisi toteuttamaan tavoitteensa?
Mikä varmistaisi, ettei tällainen liike romahtaisi, kun se joutuisi vastuuseen sellaisen tulevaisuuden rakentamisesta, joka on puhdistettu ”mädistä omenoista”, jotka niin usein tuhoavat muuten lupaavia liikkeitä ja visioita?
Mädällä omenalla tarkoitan taipumusta mustasukkaisuuteen, liialliseen egoon, luottamuksen vähättelyyn, valtaanmenevyyteen, poliittiseen kunnianhimoon ja — lisäisin vielä — ryhmäpsykologiaan, jossa päätöksenteossa vaaditaan ”konsensusta”, mikä vetää alas yksilölliset pyrkimykset ja johtaa lopulta luopumiseen pienimmän yhteisen nimittäjän hyväksi ainoana tapana ”säilyttää rauha”.
Sosioekonomisissa rakenteissa, jotka suurelta osin hylkäävät ajatuksen ”viisaiden johtamisesta”, syntyy tuntuva tyhjiö, kun on tehtävä tärkeitä/ristiriitaisia päätöksiä, jotka edellyttävät muutakin kuin pinnallista viiden aistin avulla arviointia etenemistavasta.
Kun Totuusliikkeemme joutuu päättämään ”uuden yhteiskunnan uuden mallin” koostumuksesta, jonka sen on määrä tuoda todellisuuteen, on todennäköistä, että esiin tulee monia erilaisia vakaumuksia.
Esimerkiksi: rotusyrjinnän lopettaminen, maan yhteisomistus, pankkialan lakkauttaminen ja varallisuuden laajamittainen uudelleenjako, ei enää ”hallitusta”, ”kansan vallan” nousu, ilmainen vihreä energia kaikille, luonnonmukainen ruoka ja maanviljely ensisijaisena ruoantuotantomuotona.
Jotta voisin tuoda tämän tilanteen aiheuttaman dilemman elämään ”reaaliaikaisesti”, aion maalata kuvitelmani siitä, miten tapahtumat voisivat kehittyä.
Kun ideoita virtaa, perustetaan komitea, jonka tehtävänä on löytää käytännöllinen tapa muuttaa ihanteet poliittiseksi todellisuudeksi. Todellisuus, joka heijastaa laajaa yläkäsitettä ”Totuusliike”, jonka idealistinen retoriikka on vihdoin kerännyt tarpeeksi kannatusta voittaakseen pitkään vallalla olleen globalistisen valvontajärjestelmän.
Tässä komiteassa ovat mukana niiden eri ihanteiden johtavat kannattajat, joita pidetään olennaisimpina luvatun uuden yhteiskunnan perustan luomiseksi.
Pelottava tehtävä muuttaa tämä yksilöllisen potentiaalin joukko käytännönläheisten tienraivaajien yhtenäiseksi elimeksi johtaa kuitenkin siihen, että joitakin kriittisen tärkeitä ainesosia on jätetty huomiotta. Sisäiset kitkat alkavat nousta pintaan, mikä aiheuttaa murtumia kerran näennäiseen yhtenäisyyteen.
Erimielisyydet kärjistyvät lopulta, ja erittäin paljastavassa ja kiihkeässä keskustelussa käy ilmi, että sanan ”totuus” syvempää merkitystä ei ole koskaan tutkittu tai edes keskusteltu siitä. Sitä ei ole koskaan ymmärretty ensisijaisesti henkisenä arvona, sisäisenä sitoutumisena korkeampien arvojen kehittymiseen, ei vain ulkoisiin muutoksiin yhteiskunnan toiminnassa.
Jotta tilanne ei ajautuisi kaaokseen, pöydän ääreen tuodaan arvostettu analyytikko, joka esittää komiteajohtajille muutamia peruskysymyksiä:
Kuinka hyvin olette henkilökohtaisessa elämässänne linjassa sen kanssa, mitä kehotatte muita tekemään ratkaistaksenne arvokriisin, jonka näette ympärillänne?
Kuinka totuudenmukaisia olette itsellenne ja muille, jos ette pidä tärkeänä näyttää esimerkkiä — mutta odotatte kuitenkin muiden elävän niiden muutosten mukaisesti, jotka teidän mukaanne on saatava aikaan?
Kuinka sitoutuneita olette nostamaan omaa tietoisuustasoanne? Saavuttamaan korkeamman tietoisuuden tason omista tavoitteistanne ja puutteistanne?
Oletteko todella sitoutuneet ”totuuden polulle” omassa elämässänne? Seuraamaan kurinalaisuuksia, jotka hiljentävät egon ja kehittävät suhdettanne syvempiin henkisiin arvoihin, jotka ovat käytännössä ainoa todellinen totuuden ilmaus?
Kuinka päättäväisesti olette päättäneet olla olematta tekopyhä? Välttääksenne tulemasta samanlaiseksi kuin poliitikot, joita niin helposti tuomitsette?
Voitteko ”totuusliikkeen” johtajina rehellisesti sanoa, että olette sitoutuneet noudattamaan korkeimpia vastuullisuuden, rehellisyyden ja luottamuksen normeja asioidessanne muiden kanssa?
Mitä erityisiä ominaisuuksia tarvitaan, jotta voitte johtaa kannattajianne viisaasti, rehellisesti ja tehokkaasti?
Tämän läpileikkaavan tarkastelun edessä huone muuttui oudon hiljaiseksi.
Kun meitä pyydettiin käsittelemään sisäistä sitoutumista totuuteen, toisin kuin sen suhteellisen pintasuuntautunutta ulkoista ilmenemismuotoa, se on johtanut tarpeeseen arvioida ”arvojärjestys” traumaattisesti uudelleen. Ja se on vaatinut, että uuden yhteiskunnan rakentamisen kannalta olennaisimmat asiat on asetettava uuden tietoisuustason asialistan kärkeen.
Kerron tämän tarinan korostaakseni sitä tehtävää, joka meillä kaikilla on edessämme ”aktivisteina” ja paremman maailman puolesta taistelevina. Sillä jos uusliberalistinen valvontajärjestelmä romahtaa tai jopa kukistuu lopullisesti, löydämme itsemme eturintamasta maailmanlaajuisessa tilanteessa, jossa suuri enemmistö joutuu kokemaan tuntematonta turvattomuuden tunnetta ja suunnan menettämistä.
Elämä orjuutettuna työnjohtajille tuo mukanaan eräänlaisen vakuutuksen siitä, ettei tarvitse käsitellä — tai olla vastuussa — laajempaa maailmaa tai omaa sisäistä vapautumisen etsintää.
Yhtäkkiä tai suhteellisen yhtäkkiä joutuminen asemaan, jossa enemmistö odottaa, että ne, jotka ovat kaikkein äänekkäimmin paljastaneet vääryyden, astuvat nyt esiin ja perustavat ”oikean”, on valtava haaste.
Tämän haasteen keskiössä on polttava kysymys, johon meidän kaikkien pitäisi puuttua nyt eikä odottaa, kunnes hädän hetki koittaa.
Kysymys keskittyy hyvin perustavanlaatuiseen periaatteeseen: perustuuko päätöksentekoprosessi — joka on olennainen uuden halutun mallin luomiseksi — ”viisaiden johtamiseen” vai ”ryhmän konsensukseen”?
”Viisaiden ja hyvien komiteaan” vai demokraattisen edustuksellisen hallintotavan ja lähes konsensukseen perustuvan päätöksenteon jatkamiseen?
Hieman suoremmin sanottuna: hyväntahtoinen, viisas diktatuuri vai valittu yhteinen nimittäjä, jolla ei ole perustaa viisaudelle tai näkemykselle ja jota vallanhimoiset käyttävät hyvin helposti hyväkseen?
Brittein saarten ja monien muiden maiden perustuslaissa on olemassa jotain, jota kutsutaan luonnonoikeudeksi/yleiseksi oikeudeksi ja joka juontaa juurensa kauas taaksepäin.
Siinä todetaan, että on vain yksi periksiantamaton laki, ja se on Jumalan laki. Jumalan laki. Yleismaailmalliseen totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuva säädösmuoto, joka perustuu Luojamme korkeimpaan viisauteen.
Maailmassa, jonka on vallannut äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus, totuuden täydellinen puuttuminen eikä merkkiäkään viisaudesta, yhteinen/luonnollinen laki loistaa valona hyvin pimeän tunnelin päässä.
Yleismaailmallista lakia heijastavan maallisen lain syntymisen voi saada aikaan vain viisaiden ja totuudenmukaisten muodostama komitea. Jumalan lakeja voidaan todellakin kuvata ”korkeimman hyväntahtoisen diktaattorin” antamiksi.
Yksinkertaisimmillaan ne heijastuvat luonnonlaeissa ja taipumuksessa kasvien, eläinten ja hyönteisten elämän alati laajenevaan biologiseen monimuotoisuuteen.
Ihmisen tasolla ne edustavat (ikivanhaa) pyrkimystä totuuteen, rakkauteen ja ihmisen sielun täydelliseen vapautumiseen. Vaikka yksilöt eivät sitä tietoisesti tietäisikään, tätä kaikki kaipaavat — ja nyt on aika kertoa siitä julkisesti.
Olemme ohittaneet pisteen, josta ”demokratialla” tai millään sitä muistuttavalla ei ole enää paluuta, joten voimme kutsua sitä, mikä todella avaa mielemme ja sydämemme: ”Veritokratia”.
Veritokratia tulee latinankielisestä sanasta ”veritas”, joka tarkoittaa totuutta. ’Totuuden tie’.
Pimeyteen ja jakautumiseen perustuvan kulttihallinnon kohtaaminen vaatii vakaata sitoutumista päinvastaiseen. Totuuteen, sielumme kutsun hillittömänä ilmentymänä.
Tämä on se ainoa voima, joka hajottaa pimeyden voimat ja tekee globalistisen kontrollijärjestelmän voimattomaksi, lopullisesti.
Se on ainoa voima, joka voi yhdistää koko ihmiskunnan ja tarjota dynaamisen perustan todelliselle johtajuudelle ja planeetan todelliselle edunvalvonnalle.
Sitoutukaa nyt. Valmistautukaamme asianmukaisesti johtamaan maailma tuhon yli ja uudestisyntymään.
Artikkelin julkaissut davidicke.com
