Pyhä maantiede ja Agarthan legenda

Kansojen historia syntyy suurten maailmanmatkaajien ja pitkien reissujen tuloksena — historia joka alkoi kauan ennen Herodotosta tai Marco Poloa neoliittisella kaudella ja sitäkin ennen, ihmiskunnan jonain fantastisena aikana. Ehkäpä jopa alkukantaisen Kultaisen Ajan hämärissä, jääkauden tai tulvan iskiessä, ja ihmislajien kokiessa ensimmäiset katastrofinsa.

Sitten tuli kansainvaellusten aika. Jos meidän on Platonia uskominen, tämän jälkeen atlantislaiset olivat maailman ensimmäisiä siirtokuntalaisia, ja he tulivat lännestä. Toiset sanovat, että heidän esi-isänsä tulivat Hyperboreasta, pakenivat lunta ja jäätä Pohjoisessa olevalta mantereelta.

Tunnetun historian aikana kansat liikkuivat pohjoisesta etelään ja idästä länteen — mutta ei toiseen suuntaan. Tämä on heidän suuntansa läpi historian — ikääntymisen, rappeutumisen ja, ajoittain nopeammin ja toisina aikoina taas hitaammin, väistämättömän tuhon polku.

Tämä on se miten suuret valloitukset alkoivat, ne joissa otettiin haltuun valtavia alueita, kokonaisia maanosia, ja tämä on se miten suuret sodat alkoivat, sellaiset kuten Iliumin muureilla — vai oliko tämä pelkkä varjo jostain myyttisemmästä kauan aiemmin, Maapallon myyttisinä aikoina? Ehkäpä ajan alkuhetkillä, “in illo tempore.”

He eivät ryysineet heti tuntemattomiin ja eksoottisiin maihin, vaan kohti omaa kotimaataan, kohti myyttistä alkukotia, kohti Kultaisen Ajan rikkauksia. Kohti alkukantaista Eedenin yltäkylläisyyttä. Kohti Menetettyä Paratiisia, niinkuin raamatullinen esimerkiksi, jota me emme ole lakanneet etsimästä Maapallolla edes nykyaikana.

Eräs islamilainen mystikko, Suhrawardi, väitti että kuoleman jälkeen sielu palaa kotiin, sillä itse armollinen Allah on näin määrännyt, ja tämä ei olisi mahdollista ellei hän olisi siellä itse asunut aiemmin. Tämä myyttinen kotimaa löytyy jostain päin “henkistä Itää”. Jotta löytäisimme voimaa tätä varten, meidän tulee aloittaa henkisestä Lännestä, “maanpaon läntisiltä kaivoilta”.

Todellinen matka, todelliset hengen kulkijat, tämän sheikin opetuksen mukaan, lähtevät liikkeelle Lännestä. Tämä paikka on kuin hauta, monien viimeinen leposija. Tuntemattoman mantereen maaperälle saapuessaan Christopher Columbus ajatteli, että hän oli löytänyt Pyhän Johanneksen Ilmestyskirjassa mainitun Uuden Maan.

Kuuluisa merimatkailija uskoi, että hän oli Parianlahdella, ja sen makeista vesistä löytänyt kadonneen taivaallisen puutarhan, Eedenin, neljän joen alkukohdan. “Jumala teki minusta sanansaattajan uudelle taivaalle ja maalle, josta me puhuimme Pyhän Johanneksen Ilmestyskirjassa, ja ennen sitä Jesajan suulla”, Columbus väitti kuningas Juanille, ja “hän näytti minulle paikan mistä löytää sen.”

Ei ole mitään yksittäistä maata, saarta tai manteretta maailmassa, joka olisi pelkkä maantieteellinen varmuus. Koko Maapallo on pyhä teksti, pyhä kirja joka on kirjoitettu erikoismerkein — tai ainakin tämä on se mitä mystikot ja esoteerikot uskovat. Tämän tekstin sanoja pidetään Jumalan itsensä kirjoittamina.

Jokainen matka on itse asiassa pyhiinvaellus, sillä me aina kävelemme pyhällä maalla. Jokaisella maisemalla, kaukana ja lähellä, on salainen merkitys — henkinen, symbolinen, eskatologinen ja jopa perinpohjaisen myyttinen. Maisema joka on sekä fyysinen että henkinen todellisuudeltaan. Tämä on salaisen mysteeritieteen alaa — myyttisen ja pyhän maantieteen — jonka tieto, niinkuin osoittautuu, on kadonnut vuosituhansien aikana.

Maailman kuningas

Legendat väitttävät, että jossain, Maan syvyyksissä, pimeissä luolissa ja salaisissa käytävissä, edelleen elää yksi sellainen maa, jossa asuu salainen, mystinen kansa, piilossa muiden nähtäviltä, jonka vain harva maanpinnalla tuntee, ja tuota tietoa pidetään maanpinnalla erittäin visusti salassa. Vasta viime vuosiin saakka salassa. Tämä salainen kuningaskunta on nimeltään Agartha.

Tämä legenda on muinainen ja tulee kaukaisesta esihistoriasta. Agarthasta puhutaan monien kansojen legendoissa — valkoisten, punaisten ja keltaisten — sekä idässä että lännessä. Agartha on maan alle piilotettu kuningaskunta, jossa asuu ihmeellisillä voimilla siunattu kansa, kansa joka elää viisaudessa ja äärimmäisessä vauraudessa. Mutta Agartha on muutakin kuin tuo: se on ihmiskunnan henkinen keskus, jota johtaa salainen hallitsija, initiaattisen hierarkian huipulla. Hänen tittelinsä on “Maailman kuningas.”

Legendan mukaan tämä ihmiskunnan keskuksen henkinen ja metafyysinen johtaja, Agartha, ei aina ole ollut ihmiskunnalta piilossa, eikä se pysy piilossa ikuisesti. Tämä olotila vastaa ihmiskunnan langennutta tilaa, pimeyden ja sekaannuksen aikaa, joka on jatkunut viimeiset 6000 vuotta, sanotaan. Vuonna 1890 Maailman kuninkaan väitetään antaneen seuraava profetia Narabanchin luostarissa: “Tulee aika, jolloin Agarthin kansalaiset nousevat maanalaisista luolistaan maanpinnalle.”

Matkalaiset, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen löytää sen, kuiskailevat siitä. Karavaanikauppiaat ovat kertoneet innoittavia tarinoita siitä tavernoissa ja vuoripoluilla, aavikoilla ja kaukaisissa kolkissa. Sen tietävät Tiibetin viisaat, joiden opetukset ruokkivat munkkeja ja laamoja. Rahvas, sen sijaan, nauraa ja ilkkuu sellaisille tarinoille kouluttamattomien ja hyväuskoisten taikauskona.

Tarut Agarthasta päätyivät länteen kahdesta riippumattomasta lähteestä. Vuonna 1910 julkaistussa kirjassa The Mission of India (tai The Mission of India in Europe), ranskalainen esoteerikko Saint-Yves d’Alveydre esitteli lännelle Agarthan buddhalaisena salaisena maailman keskuksen myyttinä, joka on piilossa jossain päin Himalajalla, Intiassa tai Afganistanissa.

ranskalainen esoteerikko René Guénon

D’Alveydren kertomusta kommentoi toinen ranskalainen esoteerikko, traditionalismin perustanut ajattelija René Guénon. Traditionalistisessa ajattelussa, René Guénonin tekstien kautta, esitettiin tämän myytin eksegeesi: sen syvin juuriajatus on idea korkeimmasta henkisestä keskuksesta, ihmiskunnan henkisestä keskuksesta ihmiskunnan aiemman syklin aikaan, eli rautakauden aikaan läntisten kansojen traditioissa.

Niinkuin Guénon havaitsi, tästä buddhalaisesta Maailman kuninkaan myytistä löytyy analogioita ja vertauskuvia ympäriinsä mitä moninaisimmista traditioista, hindulaisuudesta juutalaisuuteen, islamista kristinuskoon ja kelttiläiseen Pyhän Graalin maljaan, joka myöhemmin pintapuolisesti kristillistettiin.

Koko nimi “Aggartha” tai “Agarttha”, Guénon kirjoittaa, tarkoittaa “havaitsematonta” tai “saavuttamatonta” — “myöskin ‘tunkeutumatonta’, sillä se on Salem, ‘Rauhan tyyssija’” — mutta henkisen keskuksen nimi ennen nykyistä aikasykliä oli Paradesha (“korkein maa” sanskriitinkielellä), kun taas Kaldean Pardes tai Paradisus (“paratiisi”) oli tiedossa länsimaisille traditioille. Lisäksi Guénon yhdisti Agarthan ja islamilaisen esoteerisen tradition “Idän Valon”.

Legendaarisesta Agarthasta puhutaan samaan hengenvetoon unohdettujen maiden kuten Hyperborea kanssa. Kaksi keskeistä hahmoa auttoi tuomaan Agarthan tarun länteen: ranskalainen esoteerikko Saint-Yves d’Alveydre (vasemmalla) ja puolalainen matkaaja ja kirjailija Ferdynand Ossendowski (oikealla).

Absoluuttinen Napa

“Idän Valo” ei ole mitään muuta kuin “Pohjolan Valo”, “Pohjolan Kulta”, jonka klassiset kirjailijat mainitsevat. Toisin sanoen, Agartha on vain yksi monista Pohjoisnavan, Hyperborean tai Paratiisin projektioista, jotka ovat muuttuneet historian saatossa Pohjoisesta Länneksi ja Etelästä Idäksi. On olemassa myös Absoluuttinen Napa.

Agartha on Absoluuttisen Navan itäinen projektio. Me emme voi etsiä tätä mystistä Napaa Maapallon pinnalta, Meru-vuoren huipulta niinkuin se oli Kultaisena aikana tai Hyperborean aikaan, vaan ainoastaan maan alta — ei pohjoisnavan jääkentiltä, vaan Euraasian mantereen itäpäädystä. Emanuel Swedenborg esitti mystisen julistuksen siitä, että omana aikanamme “kadonnut sana” löytyy ainoastaan tataarien ja Tiibetin viisaiden keskuudesta, eli siis Idästä.

Jotkut kirjoittajat väittävät, että kontakteja olisi ylläpidetty tämän keskuksen kanssa melkein koko läntisen historiasyklin ajan. Tämä kontakti oli kaikkina aikoina suora ja realistinen. Mutta Pohjoisnavan viimeinen projektio — Maailman kuninkaan lepopaikka idässä — oli muuttunut saavuttamattomaksi ja mystiseksi. Vasta viime aikoina tilanne on muuttunut. Guénon esittää, että tämä tapahtui pian 30-vuotisen sodan jälkeen, tarkemmin vuonna 1648, kun “oikeat ruusuristiläiset”, joita on yhteensä 12, poistuivat Euroopasta ja vetäytyivät Agarthaan Aasiassa.

Nicholas Roerichin teos Svyatogor (jättiläissotilas), 1942

Toinen läntinen lähde Agarthasta oli puolalainen matkailija-kirjailija Ferdynand Ossendowski, joka kirjassaan Beasts, Men and Gods, joka julkaistiin vuonna 1924, raportoi myrskyisästä matkasta Keski-Aasian läpi vuosina 1921-1922. Ossendowski väittää, että oli hetki, jolloin tyyneys ottaa maailman haltuun, kun villieläimet lopettavat juoksemisen, hevoset pysähtyvät kuuntelemaan, linnut lopettavat lentämisen ja matkalaiset pysähtyvät paikoilleen.

Lampaiden ja jakkien ja karjan laumat kyykistyvät maahan, koirat lakkaavat haukkumasta. Tuuli tyyntyy hiljaiseksi hönkäilyksi. Aurinko lopettaa liikkeensä. Hetken ajan koko maailma on hiljaa. Tuntematon laulu läpäisee eläinten ja ihmisten sydämet. Tämä on hetki, jolloin Agarthassa oleva Maailman kuningas puhuu itse Jumalan kanssa, jolloin liekeissä olevat kielet Vattan kirjaimin syttyvät alttarilla tuleen.

Guénon kommentoi myös Ossendowskin kuvausta. Guénon selittää, että Ossendowski kirjoitti tämän maanalaisen kuningaskunnan nimen “Agharti”, kun taas Saint-Yves d’Alveydre käytti muotoa “Agartha”, “joista jälkimmäisen kanssa tiedetään olleen yhteydessä ainakin kaksi hindua.” Tämä idän mystisen legendan tulo länteen kahtena eri versiona selittyy sillä, että d’Alveydre sai inspiraatiota hindulähteistä, kun taas Ossendowski oli saanut tietoa Tiibetin lamojen lähteistä.

d’Alveydren, Ossendowskin ja Guénonin kertomukset eivät kuitenkaan käsittele läpikotaisin “Agarthan” jälkiä ja viitteitä. 1600-luvulla Leidenissa julkaistu kirja mainitsee kaupungin nimeltä “Agartus Oppidum”, joka kuulemma sijaitsi Niilin suistolla Egyptissä. Guénon ei tiennyt tätä seikkaa.

Lucius Ampelius, latinalainen 200-luvun kirjoittaja, väittää että tässä kaupungissa oli patsas, jonka kädet olivat norsunluuta ja sen otsassa oli kirkas smaragdi. Tämä patsas, kirjoitetun mukaan, herättää paniikkia ja pelkoa eläimissä ja ihmisissä, erityisesti barbaareissa. Latinan sana oppidum tarkoittaa kohoumaa, linnoitusta tai kukkulaa. Sanalla Agartus ei tiedetä olevan merkitystä latinassa.

On myös kirjoitettu, että kauan aikaa sitten Medeiassa, lähellä Kaspian meren rannikkoa, oli kaupunki nimeltään Asagarta. Ptolemaios lisäs, että tämän maan asukkaat kutsuivat itseään sargartialaisiksi, ja Herodotos väittää, että 8000 sargartialaista (kadonneen maan asukkia) taisteli Persian kuningas Dariuksen armeijassa. Asgard, myyttinen Aesirin kaupunki, oli sarmatialaisten ja Roxalanan pääkaupunki. Jotkut tutkijat pitävät Asgardia ja Agarthaa samana.

Toisten mielestä Agartha oli juurikin roomalaisen Luciuksen mainitsema kaupunki, joka lepäsi Niilin rannalla. Tämä on virhe — saman virheen ovat jotkut tehneet Atlantiksen ja Thulen kanssa. Agartha on itse asiassa Thulessa, tai pikemminkin yksi Thule monien sellaisten ketjussa, joka on eri aikoina eri meridiaaneilla. Sama pätee sen mystisiin asukkaisiin, jotka ovat aikoinaan tulleet Maan päälle.

Näin Agartha-nimi on ollut tiedossa muinaisista ajoista asti, aina historian alkuajoista, ja se löytyy kaikkialta, muinaisesta Egyptistä Bactriaan, sen projektioissaan, sen Maapallon representaatioissaan, sen kakkosmuodoissaan, aivan kuten jokainen Thule, mukaanlukien jopa Atlantis, on ainoastaan projektio alkuperäisestä Hyperborean Thulesta, siitä jonka ihmisjumalat pystyttivät omin käsin aikojen alussa.

Voitto (Gorynits -käärme), Nicholas Roerich, 1942

Agartha ja Amerikka

Se seikka, että kaikki tunnetut pyhän maantieteen keskusnimet, jotka vastaavat kosmisia syklejä ja tapahtumia — Hyperborea, Thule, Atlantis jne. — tulevat esiin tutkittaessa Agarthaa, ja että tämä tapahtuu modernina aikana, erityisesti Amerikan “löytämisen” aikaan, ei ole yhteensattumaa.

Jos Amerikan löytäminen, tai lähinnä Amerikan paluu sen historiaan, on saanut aikaan niin suurta levottomuutta, mitä sitten tapahtuisi jos lopun aikojen profetia toteutuisi ja Agarthan salaisuus paljastuu koko ihmiskunnalle?

On ennustettu, että Agarthan asukkaat nousevat jälleen kerran Maan pinnalle. Ja samoin, Paratiisi tai Eedenin puutarha, on piilossa jossain idässä. Itä on se missä “Tataarien viisaat”, niinkuin Swedenborg väitti, olivat ja josta meidän tulisi etsiä “kauan kadonnutta sanaa”.

Mikä on Amerikan ja Agarthan välinen yhteys? Onko se sama, joka kytkee yhteen kaikki mantereet? Voisiko niiden ilmestyminen, tai pikemminkin paluu, maailmanhistorian horisonttiin olla merkki “lopun ajoista”? Amerikan “salaisuus” oli viikinkien, egyptiläisten ja foinikialaisten tiedossa jopa tuhansia vuosia ennen portugalilaisia ja espanjalaisia merimiehiä.

Esoteerikot ja salaseurojen adeptit, mystikot ja velhot, astrologit ja neofyytit, kulttien jäsenet ja salaliittoilijat — kaikki edelleen kutovat verkkojaan Agarthan tämän maanalaisen kuningaskunnan piilottavien mysteerien ympärille.

Amerikka ei ole ainoastaan maailmanlopun maa — tarina joka kertoo maailmanlopusta ja viimeisestä ilmestyksestä. Ensimmäiset sinne saapujat pitivät Amerikkaa paratiisina, jossa jopa puut ja kasvit puhuivat “adaamisen tai primitiivisen tilan hieroglifykieltä”. Uusi Maailma oli heille projektio paratiisista Maan päällä, jonka avulla Jumala kastoi valittunsa — Uusi Israel.

Toiset pitivät Amerikkaa Atlantiksena, jonka romahtamisen Platon kuvasi. He eivät huomanneet, että kreikkalainen filosofi oli tarkka yksityiskohdissaan ja että Atlantiksen saaren lisäksi hän mainitsi myös ”lännessä sijaitsevan maan, jota meri ympäröi joka puolelta”. Tämä on epäilemättä Pohjois-Amerikan manner. Amerikka on ainoastaan sen varjo, sen projektio kaukaisena Läntenä, “vääränä Atlantiksena”.

Amerikka on, toki, ei mikään myyttinen Atlantis, joka katosi Atlantin valtamereen historian alkuhämärissä. Se on itse asiassa Vihreä Maa, Kuolleiden Maa, “Varjojen valtakunta” lännessä, joka mainitaan niin monien ihmisten legendoissa. Amerikka on Trans-Atlantis. Mikä on kuolleen, mereen vajonneen mantereen paluun merkitys maailmanhistoriassa?

Samalla tavalla Agartha on myös “kuolleiden maa”, joka profetian mukaan on edelleen löytämättä syvältä maan uumenista. Menneinä aikoina matkalaisten ja etsijöiden kerrotaan tajunneen tämän. Eräs heistä oli mongolialainen metsästäjä, joka ei voinut pitää salaisuuttaan, ja näin lamat katkaisivat häneltä kielen. Lama Djamsrap puhui tästä kirjassaan. Toinen oli lukutaidoton norjalainen seilori, joka väitti eläneensä Agarthassa useiden vuosien ajan.

Lukija huomaa, että nämä maininnat eivät ole perusteettomia, ja että Amerikka ja Atlantis ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa ilmankin Agarthaa, ikuiseen pimeyteen piilotettua mystistä valtakuntaa. Se liittyy läheisesti kuolleiden ja menneiden maailmoihin — menneisyyteen joka ei suostu kuolemaan. Ja se salaa monia ihmisrodun tarinoita.

Bogatyrit (sankarit) ovat nousseet, Nicholas Roerich, 1940

Ja kuitenkin idea maanalaisesta piilopaikasta pyhän, taivaallisen prinsiipin inkarnaationa on itsessään ristiriitainen. Pyhän logiikan mukaan henkisen auktoriteetin sijaintipaikat löytyvät vuorilta, eivät maan alta. Alinen maailma loogisesti ja luonnollisesti yhdistetään helvetilliseen.

Lisäksi arkketyypit ja ideat itsessään valitsevat kantajansa läpi koko historian, ja aina ei ole mahdollista erottaa tarkasti “todellisia” ja symbolisia mantereita, maita ja kaupunkeja, jotka mainitaan pyhissä teksteissä Veedoista Raamattuun.

Pyhissä teksteissä pyhät ja maalliset tasot, fyysinen ja pyhä geografia, fysiikka ja metafysiikka jatkuvasti leikkaavat. Mutta nämä ihmeelliset maat eivät ole pelkkää mielikuvituksen tuotetta: sen sijaan kyse on hatarasta muistosta, johon on edelleen tarpeen löytää omat avaimensa.

Tavallaan ja tämän logiikan mukaan “Pohjolan valo” tai “Idän valo” on kuin onkin “Agarthan valo”, joka ei ole sijoitettavissa minnekään maatasolla. Samalla tavalla kertomukset Agarthasta ja sinne tehdyistä matkoista eivät ole ainoastaan tai pelkästään maantieteellisessä tai historiallisessa mielessä, vaan henkimatkoja, matkoja “sisäiseen keskukseen” ihmisen sisälle.

Kuten Chandogya Upanishad sanoo, “Valo joka paistaa tätä taivasta kirkkaammin, jokaisen meidän päälle, kaikkien päälle, korkeimmissa maailmoissa, jota korkeampaa ei ole — se on totisesti sama valo, joka on täällä jokaisen sisässä”. Näiden “Agarthojen” ketjut ovat henkisten matkojen ketjuja. Matkaamalla Agarthaan me matkaamme myytin valoon.

Myytin herääminen on meissä piilotetun, mystisen sisäisen valon heräämistä. Tässä dimensiossa “löytötavara-” maat, saaret, mantereet ja valtakunnat kuten Agartha haluavat kertoa meille jotain, joka on jotain varsin erilaista verrattuna lähihistorian “positiivisiin maantieteellisiin löydöksiin” ja “tutkimukseen”.

 

Artikkelin julkaissut anomalien.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *