Tämä on ensimmäinen luku Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin toimittamasta kirjasta Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin.
kirjoittanut Jaakko Närvä & Jussi Sohlberg
Lentävistä lautasista tai ufoista on puhuttu jo yli seitsemänkymmenen vuoden ajan. Idea lentävästä lautasesta syntyi Yhdysvalloissa kesällä 1947 liikemies, apulaissheriffi ja pelastuslentäjä Kenneth Arnoldin kuuluisasta havainnosta. Arnold oli 24. kesäkuuta 1947 etsimässä kadonnutta lentokonetta ja liikematkalla Washingtonin osavaltion alueella. Ollessaan Rainier-vuoren läheisyydessä hän näki yhdeksän outoa lentävää kohdetta vuorten huippujen lomassa. Jo samana päivänä hän kuvaili East Oregonian -sanomalehden toimittajalle Nolan Skiffille kohteiden liikettä sanomalla, että ne ”lensivät kuin veden pintaan viskattu tecvati”. Toimittaja Bill Beguette käytti ilmaisua lautasen kaltaiset kohteet (saucer-like objects), ja editoija keksi nimityksen lentävä lautanen (flying saucer). Kohteiden liikettä kuvaileva ilmaisu kääntyi näin niiden muodon kuvaukseksi. Arnold kuvaili kohteita myöhemmin sirppimäisiksi.
Uutinen ”lentävistä lautasista? levisi lehdistön välityksellä kaikkialle Yhdysvaltoihin jo seuraavana päivänä, ja lentävän lautasen käsite oli syntynyt. Ilmeisesti ensimmäisen suomalaisen sanomanlehtiuutisen Yhdysvaltojen tapahtumista julkaisi Uusi Suomi 6. heinäkuuta eli noin kaksi viikkoa Arnoldin havainnon jälkeen. Tiettävästi puolestaan Vapaa Sana julkaisi 14. heinäkuuta tiedon ensimmäisestä suomalaisesta lentävää lautasta koskevasta havainnosta; kaksi miestä oli nähnyt Helsingin taivaalla lentävän lautasen. Seurasi innokas sanomalehtikirjoittelu lautashavainnoista ja niiden selityksistä.
Arnoldin havainnosta sai alkunsa niin sanottu moderni ufoaika. Eräänlaisia ”esi-ufoja” olivat olleet mystiset ilmalaivat sekä kummituslentokoneiksi ja aaveraketeiksi kutsutut kohteet erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa 1800-luvulta lähtien. 1940-luvun loppupuolella syntynyt lentävän lautasen käsite popularisoi havainnot ihmeellisistä lentolaitteista osaksi valtakulttuurista länsimaista tietoisuutta. Toki esimerkiksi Raamatussa kerrotaan Jumalan tulisista lentävistä vaunuista ja hindulaisessa mytologiassa Vimanoista, jumalolentojen lentävistä vaunuista tai palatseista. Idea meihin nähden ylivertaisten olentojen ihmeellisistä lentovälineistä on siis vanha. Kuitenkin omana eriytyneempänä perinteenään länsimainen tieteellis-tekninen ”ihmelentolaitetraditio” alkaa 1800-luvun teollistumisen ja tieteellis-teknisen kehityksen kiihtymisen myötä.
Laaja ja merkittävä ilmiö
Ufouskomukset tai ufoperinne saatetaan mieltää jokseenkin vähämerkitykselliseksi seikaksi tai alakulttuuriseksi erikoisuudeksi. On totta, että ufoharrastus on Suomessakin tärkeä elämänarvo vain hyvin pienelle osalle väestöstä. Selväpiirteiset uforyhmät ja -yhdistykset ovat myös usein kooltaan ja yhteiskunnalliselta näkyvyydeltään vaatimattomia. Lisäksi huomio kiinnittyy helposti yksittäisiin näkyviin persoonallisuuksiin, jotka innokkaasti pyrkivät edistämään ufoasiaa. Ilmiökenttänä ufouskomukset ovat kuitenkin laaja kokonaisuus, joka ylittää kansalliset rajat. Samaten niihin limittyvä ufoaiheen kaupallinen ja populaari käyttö on laajaa. Kohtaamme ufoja ja humanoideja kaikkialla, kuten elokuvissa, televisio-ohjelmissa, sarjakuvissa ja mainoksissa. Suurin osa maapallon väestöstä on tietoinen ufon käsitteestä. Tieteen tiedotus ry:n Tiedebarometrin mukaan suomalaisista kuusi prosenttia oli vuonna 2019 täysin samaa mieltä väittämän ”Vaikka ufohavaintoja ei ole kyetty tieteen keinoin todentamaan, on selvää, että vierailuja ulkoavaruudesta maahan on tapahtunut” kanssa; 11 prosenttia oli jokseenkin samaa mieltä. 36 prosenttia vastasi ”vaikea sanoa”, 18 prosenttia oli jokseenkin eri mieltä ja 28 prosenttia täysin eri mieltä! Kun on jokseenkin eri mieltä sen kanssa, että ”on selvää”, että täällä on käynyt avaruusvierailijoita, antaa vielä mahdollisuuden sille, että avaruusvierailuja on tapahtunut. Voidaan sanoa, että yli kaksi kolmasosaa vastasi suhtautuvansa täysin tai jonkin verran avoimesti avaruusvieraiden täällä käymiseen. Avaruussivilisaatiot ja ufot ovat tarkasti ottaen eri asioita, mutta niiden mielletään liittyvän varsin vahvasti toisiinsa, joten tilasto kuvannee kohtuullisen osuvasti suhtautumista myös ufojen todellisuuteen. Kirkon tutkimuskeskuksen vuoden 2007 Kirkkomonitor-tutkimuksessa suomalaisille esitettiin väittämä Jotkut ufot ovat muista maailmoista peräisin olevia avaruusaluksia”. Pyöristettynä kaksi prosenttia oli vahvasti samaa mieltä, kymmenesosa samaa mieltä, hieman yli kolmannes ei samaa eikä eri mieltä, reilu viidennes eri mieltä ja vajaa kolmasosa vahvasti eri mieltä.? Tulos on siis Tiedebarometrin kanssa samansuuntainen: yli kaksi kolmasosaa vastaajista piti ufoja todellisina avaruusvierailijoiden alusten merkityksessä tai piti niitä nähtävästi ainakin jonkin verran mahdollisina.
Kansalaiset, jotka suhtautuvat ufojen todellisuuteen jossain määrin avoimesti tai epävarmasti, eivät etsiskele ufoja innostuneesti taivaalta eivätkä käy erilaisissa ufotilaisuuksissa. Kyse ei ole elämää suuntaavasta vahvasta ufouskovaisuudesta vaan kevyemmistä mietteistä. Avoimesti ja epävarmasti asennoituvat ihmiset kannattavat populaareja ufouskomuksia vaihtelevasti ja monin sävyin. Tällaisia uskomuksia ovat esimerkiksi yleisluontoiset arvelut erilaisten ufoilmiöiden kuten ufosieppausten, ja ufosalailun todenperäisyydestä ja luonteesta sekä ufologian tieteellisyydestä. Ihmiset saattavat spekuloida ufojen olemassaololla tai kokea enemmän tai vähemmän vakavaa uskoa ufoihin tilannekohtaisesti esimerkiksi katsellessaan ufodokumenttia tai keskustelun kääntyessä ufoihin.
Eri puolilta maailmaa on raportoitu valtava määrä ufohavaintoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1970—1990-luvuilla tehtyjen kyselytutkimusten mukaan 9—12 prosenttia maan kansalaisista oli tulkinnut nähneensä UFOn. Gallup-yhtiön vuoden 2019 kysely kertoo, että jopa 16 prosenttia yhdysvaltalaisista on nähnyt jotain, jonka ajatteli olleen UFO. Koska UFO tarkoittaa kirjaimellisesti käsitettä Unidentified Flying Object eli tunnistamatonta lentävää kohdetta tai esinettä, kaikki vastaajat eivät varmastikaan ole tarkoittaneet havainneensa esimerkiksi avaruusmuukalaisten superteknologisia lentolaitteita. Toisaalta sekä lyhenne UFO että termi ufo ymmärretään usein juuri avaruusvierailijoiden ihmeelliseksi lentoalukseksi tai ”lentäväksi lautaseksi”. Suomessa on yleistynyt tapa käyttää pienellä kirjoitettua termiä ufo. Suomalaisten ufohavaintomääristä ei ole juurikaan tilastotietoa, mutta ilmeisesti niitä on vähemmän kuin Yhdysvalloissa, ehkä noin viidellä prosentilla. Ufohavainnossa nähdään yksi tai useampi ufoksi tulkittu tai epäilty kohde, tyypillisesti pimeällä tai hämärällä taivaalla havaittu pistemäinen valo, ja sen yhteydessä voi myös esiintyä vuorovaikutusta silminnäkijöiden ja ufon välillä. Vuorovaikutuksellisista havainnoista on toisaalta puhuttu erikseen ufokohtaamisina. Ufo saattaa vaikka seurailla autoilevaa silminnäkijää. Nimitystä ufohavainto käytetään monesti myös humanoiditapauksista, joita on huomattavasti vähemmän kuin ufojen näkemisiä. Ufohavainnot jäävät kokijoilleen useimmiten ainutkertaisiksi.
Ufouskon laajuus on vaikeahkosti havaittavissa, koska suuri osa — ellei peräti enemmistö — ufouskomusten kannattajista ja ufokokijoista keskustelee tällaisista asioista vain lähipiirinsä kanssa. Osa pitää käsityksensä ja kokemuksena omana tietonaan. Otaksunemme helposti, että ihmiset suhtautuvat ufoihin pääosin skeptisesti, vaikka ajatus ”muut ovat skeptikoita” ei näytäkään pitävän paikkaansa. Tiedämme myös, että ufot kääntyvät helposti vitsin aiheeksi ja että ufoista kiinnostunutta saatetaan härnätä. Ufouskomusten suhde länsimaiseen valtauskontoon, kristinuskoon, on perinteisesti jännitteinen. Kristillisesti on esimerkiksi joskus painotettu, että ufouskomukset edustavat epäkristillistä vääränlaista uskonnollisuutta, jolla ei myöskään ole erityisempää yhteiskunnallista merkitystä. Varsinkin voimakkaiden ufokokemusten kuten ufosieppauskertomusten on epäilty olevan oireita psyykkisestä sairaudesta, mutta tutkimustieto ei tällaista käsitystä useimpien tapausten kohdalla tue. Oletus on tosin ymmärrettävä esimerkiksi sieppauskokemusten outouden tunnun, väkevän tunnepitoisuuden, väkivaltaistenkin piirteiden sekä monien kokijoiden hämmennys- ja pelkoreaktioiden vuoksi. Ufoihin uskoja voi myös tuntea ristiriitaa, hämmennystä ja ahdistusta uskomuksistaan, jolloin niistä on vaikea puhua muille.
Toisaalta ufoaiheeseen liittyy kiehtovia virallisia ja salonkikelpoisuuden sävyjä. Monet valtiot ovat tutkineet ufohavaintoja, ja lukuisat tieteilijät sekä merkkihenkilöt ovat lausuneet myönteisiä käsityksiään ufoista. Keväällä 2007 Ranska avasi avaruustutkimusjärjestö CNES:n alaisuudessa toimivan ufotutkimusorganisaation arkistot, ja muun muassa Englanti seurasi perässä. Ufoista on takavuosina keskusteltu niin YK:ssa kuin Yhdysvaltain kongressissakin. Multimiljonääri Laurence Rockefeller rahoitti 1990-luvulla Harvardin psykiatrian professorin ja ufologin John Mackin (1929-2004) ufosieppaustutkimusohjelmaa. Nimekäs yhdysvaltalainen kauhukirjailija Whitley Strieber julkaisi kirjan Ne ovat täällä (1987), jossa hän kertoo omista todellisiksi kuvaamistaan sieppauskokemuksista. Kirja nousi bestselleriksi heti julkaisuvuotenaan. Suomalaisista kuuluisuuksista esimerkiksi Vesa-Matti Loiri on puhunut ufokokemuksistaan ja kiinnostuksestaan aiheeseen avoimesti.
Suomeksi ei aikaisemmin ole julkaistu laajalle yleisölle ufouskomuksia käsittelevää perustietoteosta ihmistieteellisellä otteella. Englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta löytyy kohtuullisesti, etupäässä artikkeleina. Lisäksi on yleistajuisia ufologisia ja skeptisiä tekstejä, jotka keskittyvät ufouskomusten ja -kokemusten todenperäisyyden ympärille. Tällaisten tekstien sisältö on usein paljolti luonnontieteellis-teknistä. Niiden lomassa esiintyy esimerkiksi historiallista ufotietoutta, mutta monesti se on ufologisesti tai skeptisesti valikoitunutta tai värittynyttä. Tässä kirjassa annetaan ufouskomuksista kansainvälisesti ja myös suomalaisittain perusteellinen yleiskäsitys ja syvennetään aihetta sen erityisemmillä ulottuvuuksilla. Teoksessa esitetään perustietoa ja näkemystä ufouskomusten historiasta, niihin liittyvistä sosiaalisista tekijöistä ja niiden psykologiasta. Ufouskomuksia tehdään ymmärrettäväksi inhimillisenä elämänalueena ja avaruusaikamme uskonnollisuutena. Näin kirjassa vastataan esimerkiksi kysymyksiin siitä, mitä ufouskonnollisuus on (ja mitä se ei ole), miten se on syntynyt, millaisia muotoja se on ottanut sekä miten ja miksi ufoihin uskotaan.
Mikä on ufouskomus?
Ufouskomus tarkoittaa sitä, että henkilö pitää totena ufoilmiöiden piiriin lukeutuvia kohteita tai vähintäänkin otaksuu, että ne tai osa niistä voisi olla todellisia. Ufoilmiön käsite on lähtöisin Arnoldin havainnosta ja sitä seuranneesta ufotutkimuksesta eli ”lentävien lautasten” tai ufojen todellisuutta koskevista tarkasteluista. Käsite Unidentified Aerial Object esiintyy Yhdysvaltain ilmavoimien alkuvuoden 1949 ufotutkimusraportissa. Käsitettä UFO käytettiin ilmeisesti ensimmäisen kerran Saturday Evening Postin toimittajan Sidney Shalettin artikkelissa ”What you can believe about flying saucers”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin 30. huhtikuuta 1949. Shalett sai tutustua Yhdysvaltain ilmavoimien silloiseen ufotutkimusprojektiin ”Projekti kaunaan? (Project Grudge) ja kirjoittaa siitä, koska projektissa haluttiin lievittää kansalaisten huolestuneisuutta. Epäilyjä, että projekti salasi merkittäviä tietoja lentävistä lautasista, oli jo alkanut ilmaantua. Tämän jälkeen ufon käsitettä käytettiin ilmavoimien 1949 joulukuulle päivätyssä tutkimusraportissa. Ehkä Shalett siis keksi käsitteen UFO. Tunnistetusta lentävästä kohteesta käytetään ufotutkimuksessa lyhennettä IFO (Identified Flying Object).
Vaikka ufolla tarkoitetaan usein samaa kuin lentävällä lautasella, ufoiksi käsitettyjä kohteita ei aina kuvata kiekkomaisiksi tai edes miehitetyiksi aluksiksi. Ufoina ilmoitetaan esimerkiksi pieniä outoja lentäviä laitteita, jotka voidaan mieltää kauko-ohjatuiksi. Ufo ei siis välttämättä ole alus vaan lentolaite. Ufojen toimintakyky käy vastoin arkisia oletuksiamme siitä, miten lentolaite voi käyttäytyä, ja ufojen ajatellaan olevan tieteellisesti kumouksellista teknologiaa. Ufojen kuvataan usein lentävän ilman siipiä ja näkyvää voimanlähdettä. Niiden esitetään tekevän aerodynaamisesti mahdottomia suorituksia, kuten liikkuvan ilmakehässä valtavaa vauhtia kitkan niitä vahingoittamatta, pysähtyvän kuin seinään ja tekevän äkkijyrkkiä käännöksiä kovassa vauhdissa. Ufojen saatetaan kuvata toimivan vieläkin ihmeellisemmin, esimerkiksi jakautuvan kahtia. Joskus vain osa paikalla olevista voi nähdä ufon. Ufojen on myös kerrottu vaikuttaneen havaitsijoihin parantavasti. Toisinaan ufohavaintoa edeltää kokijan ennakkoaavistus jostakin erikoisesta käsillä olevasta tapahtumasta. Ympäristö saattaa hiljentyä ufon läsnäolon ajaksi täysin.
Ufo ei ole sama kuin (kumouksellinenkaan) vieraan avaruussivilisaation lentolaite. Ufoista on monia tulkintoja, vaikka muukalaisten avaruusteknologia on ufojen totunnainen selitysmalli niin ufologisesti kuin populaareissa mielikuvissa ja vaikka ufot keskeisesti symboloivat arvoituksellista avaruutta. Ufojen on arveltu tulevan esimerkiksi rinnakkaistodellisuuksista tai tulevaisuudesta tai lähempää, merten syvyyksistä tai maapallon uumenista. Ufojen on myös ounasteltu olevan jonkin ihmisryhmän kuten natsien tekosia. Ufon käsitteen keskeinen merkityspiirre on, että ”ufo? on arkikokemuksemme vastainen ja tieteellisesti mullistava lentolaite.
Toisaalta on arkikäsitystemme vastaisia ja tieteellisesti käänteentekeviä lentolaitteita, joita ei useimmiten ajatella ufoina. Niitä esiintyy fiktiossa, esimerkiksi Star Trek -televisiosarjan tähtialus Enterprise. Mikä tahansa idea ihmeellisestä lentävästä koneesta ei siis vastaa ufon käsitteen olennaista käyttötapaa — ei, vaikka kyse olisi avaruusalusideasta. Onkin otettava huomioon, että ufon idea on lähtöisin vuoden 1947 (ja sitä aikaisempien ”esi-ufojen”) havaintoilmoituksista eikä esimerkiksi elokuvista tai sarjakuvista ja että havaintokokemukset ovat ”ufojen” keskeinen esiintymisyhteys.
Ufo-termi voidaan määritellä sen sekä populaarin että ufologisen luontevan ymmärrystavan perusteella seuraavasti. Ufo on paranormaali lentolaite, joka esiintyy havaintokokemuksissa ja niiden tulkinnoissa.
Paranormaali ilmiö on jotain, joka kellistää arkiodotuksemme siitä, mitä voi tapahtua, ja on tieteellisesti kumouksellinen. Tällaista ilmiötä ei pystytä selittämään tekemättä radikaaleja muutoksia vallitsevaan tieteeseen. Havaintoperustaisuus ei tarkoita, että ufot olisivat välttämättä todellisia — inhimilliset havainnothan voivat olla tavalla tai toisella epätotuudenmukaisia. Määritelmä kertoo, mitä ufo-sanalla tarkoitetaan, mutta se ei ota kantaa siihen, onko ufoja olemassa. Tulkinnoissa esiintyminen on sitä, että ei-havainnollisia paranormaaleja lentolaitteita, jotka vastaavat lähtökohdiltaan havaintokokemuksellisia paralentolaitteita (ufoja), lentelee fiktiivisinä vaikka Aku Ankan sivuilla.
Ufo rinnastetaan usein outoihin valoilmiöihin. Mikään tuntematon valoilmiö ei kuitenkaan sellaisenaan vastaa ufon käsitteen tyypillistä ymmärrystapaa, vaikka kummallisilta tuntuvia taivaallisia valoja tulkitaankin monesti ufoiksi. Tällöin ajatellaan, että ufo (kumouksellinen lentolaite) voi loistaa kirkasta valoa ja näkyä pimeän aikana taivasta vasten valopallona. Jokin valoilmiö katsotaan ”ufoksi” siis yleensä vasta silloin, kun se yhdistetään hämmästyttävän lentolaitteen ideaan -— jolloin laitteen tyypillisesti oletetaan olevan avaruusmuukalaisten teknologiaa.
Nykyään ufoharrastajat, kuten ufoyhdistyksissä toimivat henkilöt ja ufologit, katsovat ufoilmiöiksi paitsi ufot myös humanoidit, ufokontaktit ja/tai ufosieppaukset. Usein he tulkitsevat ufoilmiöiksi niin ikään MIB:t (Men in Black), peltokuviot ja karjansilpomiset. Ufoharrastaja pitää kaikkia tällaisia ilmiöluokkia tai osaa niistä todellisina kohteina tai tapahtumina eikä vain mielikuvituksena. Ufologia, jota nimitetään myös ufotutkimukseksi, on tieteenä esiintyvää, pääosin harrastustoimintaa, jossa tarkastellaan ufoilmiöitä ajatellen, että ne tai osa niistä on tai saattaa olla todellisia ja että niiden ominaisuudet vaativat tai voivat vaatia mullistavia muutoksia nykytieteelliseen käsitteistöön. Tämä määritelmä ei sinänsä ota kantaa ufologian tieteelliseen pätevyyteen.
Humanoidi tarkoittaa fyysisesti ihmisen kaltaista olentoa. Ufologisesti humanoidilla on viitattu perinteisesti pienehköihin, vähän yli metrin mittaisiin ihmismäisiin olentoihin, joita on havaittu maastossa ufojen läheisyydessä ja joiden on oletettu lentävän ufoilla. Olennoille kuvataan usein jollakin tavalla ihmiskasvoista poikkeavat, erikoiset kasvonpiirteet ja jonkinlainen suojapuku. Humanoidi-termiä alettiin käyttää ufologiassa ilmeisesti ennen 1960-luvun loppua. Ufologit alkoivat 1960-luvulla ottaa vakavasti ilmoituksia ufojen laskeutumisista ja ufojen lähistöllä nähdyistä pienistä olennoista. Tämä johtui lisääntyneistä humanoidiraporteista ja aihetta käsittelevien ufologisten merkkiteosten julkaisemisesta. On käytetty sellaisiakin termejä kuin ufo-olento ja ufonautti. Käsite laajentui sittemmin 1980-luvulta lähtien kattamaan myös niin sanotut harmaat humanoidit. Taustalla oli ufosieppausliikkeen kehitys. Harmaille humanoideille kuvataan kapea keho, iso päärynämäinen pää ja suuret mustat vinot silmät. Ufokontaktihenkilöt ja jotkut ufologit saattavat käyttää humanoidinimitystä kaikenlaisista ufoaiheeseen liittämistään olennoista, kuten aivan ihmisen näköisistä hahmoista tai valo-olennoista, joiden kanssa on mainittu vuorovaikutetun.
Kuten ufo ei ole sama kuin avaruusmuukalaisten lentolaite, humanoidi ei tietysti ole sama kuin avaruusolento. Avaruusälystä — vaan ei ufologisesti humanoideista — on puhuttu aina avaruuden tieteellisen käsitteen muodostuttua. Länsimaissa Nikolaus Kopernikuksen, Giordano Brunon, Johannes Keplerin, Galileo Galilein ja Isaac Newtonin 1500-1600-luvuilla perusteleman aurinkokeskisen mallin myötä Maa alettiin luonnontieteellisesti ymmärtää osaksi laajempaa planeettojen kokonaisuutta ja avaruutta.
Esimerkiksi Teräsmies ja klingonit ovat avaruusolentoja mutta eivät ufo-olentoja. Fiktion lisäksi monissa uskontoperinteissä esiintyy erilaisia avaruusälyideoita muttei ufoja ja humanoideja. Esimerkiksi 1800-luvun alkupuolella syntyneen mormonismin (Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko) mukaan maailmankaikkeudessa on monia ihmisten asuttamia planeettoja. Kenneth Grant perusti 1970-luvulla okkulttisen Ordo Templi Orientes -järjestön (O.T. O.) haaran nimeltä Tyfoninen O.T.O. Hän katsoi saaneensa erityistä tietoa ja valtuutuksen asemalleen yliluonnollisilta Maan ulkopuolisilta olennoilta. Niin ikään esimerkiksi SETI-projektissa (Search for Extraterrestrial Intelligence) puhutaan tieteellisesti Maan ulkopuolisesta älystä mutta ei ufoista ja humanoideista. SETI-ohjelmassa avaruutta kuunnellaan radioantenneilla olettaen, että voisimme havaita kehittyneiden avaruussivilisaatioiden radioaaltoja. Oletus Maan ulkopuolisesta älystä on, vaikka juuri SETIn muodossa, tieteellisesti hyväksyttävä, mutta ajatusta ufoista pidetään tiedeyhteisössä yleisesti kyseenalaisena.
Humanoidi voidaan tässä määritellä ufoa ohjaavaksi tai ufojen toimintaan liitetyiksi olennoiksi, joka esiintyy (ufojen tapaan) havainnoissa ja niiden tulkinnoissa. Humanoidihavainnot sisällytetään usein luontevasti ufohavainnon käsitteeseen, mutta voidaan puhua myös erikseen humanoidihavainnoista. Niihin sisältyy vähintään yksi humanoidi, ufon kanssa tai ilman. Lisäksi vuorovaikutuksellisista tapahtumista käytetään usein nimitystä humanoidikohtaaminen. Humanoidit saattavat kommunikoida esimerkiksi viittilöimällä, ääntelemällä tai puhumalla. Kommunikointi ei siis ole samalla tavoin laajaa, suunniteltua ja tasapuolista kuin ufokontakteissa vaan epämääräistä. Humanoidihavaintoja kuvataan tapahtuneen paitsi maastossa monesti myös sisätiloissa, tällöin useimmiten unenomaisissa tunnelmissa makuuhuoneessa.
Ufokontaktit ovat vapaaehtoisia ja toivottuja, tyypillisesti länsimaiseen esoteeriseen perinteeseen kuuluvaa kommunikaatiota ufoihin liitettyjen olentojen kanssa. Kontakti voi olla vaikka telepaattinen yhteys jonkinlaisen valo-olennon kanssa. Esoteeristaustaiset utokontaktihenkilöt uskovat panteistiseen eli kaikkialliseen jumaluuteen tai elämänenergiaan, todellisuuden näkymättömiin tasoihin, henkistä evoluutiotamme edistäviin avaruusolentoihin sekä ihmisen jälleensyntymään ja karman lakiin. Avaruudella ei ufokontaktiliikkeessä viitata vain tuntemaamme fyysiseen avaruuteen, vaan avaruus käsitetään moniulottuvuudelliseksi. Olentojen saatetaan sanoa tulevan esimerkiksi jonkin planeetan toisilta ulottuvuuksilta. Ajatellaan, että korkeat tahot, kuten juuri ylevät avaruusolennot, ovat luoneet ihmisen ja että ihmiset ovat alkaneet palvoa luojiaan jumalina, mistä saivat alkunsa uskonnot. Itämaista ja esoteerista henkisyyttä pidetään sekä uskonnon että tieteen (tiedon) korkeimpana muotona. Kristinuskoa kohtaan esitetään voimakasta kritiikkiä. Puhutaan myös henkisestä teknologiasta, jonka hallinta onnistuu vain riittävän henkisen tason saavuttaneilta ihmisiltä ja olennoilta. Ajatus Vesimiehen henkisen ja harmonisen ajan saapumisesta ja intergalaktisesta yhteisöllisyydestä on tärkeä.
Ufosieppauksessa humanoidit vievät kokijan tavalla tai toisella ei-tahdonalaisesti johonkin. Kokija saatetaan kaapata mihin tahansa paikkaan tai tilaan, mutta tyypillisesti siepattu viedään ufoalukseen. Se, mikä on ei-tahdonalaista, ei aina ole ilmeisen selvää. Kokija saattaa esimerkiksi lähteä aivan vapaaehtoisesti humanoidien mukaan mutta antaa jälkeenpäin ymmärtää, että hänet oli jotenkin lumottu. Kuvaukset tapahtumista voivat vaihdella paljon. Ufosieppauksissa esiintyy kuitenkin tiettyä kaavamaisuutta, joka hallitsee kertomusperinnettä. Monet ufologit pitävät kaavamaisia sieppauskertomuksia tosina. Osaan ufosieppauskertomuksista sisältyy selkeitä esoteerisia piirteitä, ja kokijat myös tulkitsevat niitä esoteerisesti.
MIB on kirjainlyhenne käsitteestä Men in Black. MIB:t ovat monesti kummallisilta vaikuttavia, yleensä mustiin vaatteisiin tai pukuihin sonnustautuneita miehiä. Ufologit ovat olettaneet heidän olevan Yhdysvaltain hallituksen agentteja, jotka pyrkivät vaientamaan ufosalaliittoa sorkkivat todistajat, tai ufoilmiöihin liittyviä naamioituneita avaruusolentoja. Jälkimmäinen käsitys perustuu MIB-olentojen omituisuuteen, kuten erikoisiin kasvonpiirteisiin tai vaikka oudon notkeaan liikkumiseen. Väitteet MIB-hahmoista alkoivat kehkeytyä Yhdysvalloissa jo 1940-luvun lopulta lähtien. MIB-kokemuksissa havaitaan silminnäkijän mielestä oudontuntuisia mustapukuisia henkilöitä, jotka havaitsijat yhdistävät ufoilmiöihin, tai kohdataan vastaavanlaisia kummallisen oloisia tai uhkaavia hahmoja.*
Viljapeltokuvioita on esiintynyt enimmäkseen Englannissa. Niitä alkoi ilmestyä 1970-luvun alkupuolella. Viljapeltokuviot ovat muutamista metreistä kymmeniin ja jopa sataan metriin halkaisijaltaan olevia viljan lakoontumisesta muodostuneita symmetrisiä kuvioita, joissa on usein kaarevia muotoja. Joskus ne ovat suoranaisia taitavasti tehtyjä kuvia. Kuviot ovat monimutkaistuneet vuosikymmenien saatossa. Ufokontaktiliikkeessä ne on liitetty ufoilmiöihin, koska niiden yhteydessä kerrotaan nähdyn outoja valopalloja — ufojen oletetuiksi laskeutumisjäljiksi kuviot ovat liian mutkikkaita. Tiedetään, että kuvioiden tekeminen on eräänlainen taide- tai itseilmaisun muoto joillekin, mutta ainakin joidenkin kuvioiden katsotaan olevan avaruusolentojen aiheuttamia. Ufokontaktiliikkeessä uskotaan, että kuviot toimivat energeettisesti riippumatta siitä, kuka niitä on tehnyt. Niiden ajatellaan kanavoivan Maan ja ihmiskunnan ja myös kuvioon astuneen tai kuvion kuvaa katsovan henkilön tajuntaa avaavaa energiaa.
Karjansilpomisväitteiden mukaan hevosia ja lehmiä on silvottu selittämättömän täsmällisin viilloin, ja eläimiltä on esimerkiksi poistettu sisäelimiä ja veri. Väitteitä alkoi esiintyä 1960-luvun loppupuolella Yhdysvalloissa, ja silpomismyytti lähti kiteytymään 1970-luvun alkupuolelta. Väitteet yhdistettiin hallituksen tai armeijan salaisiin kemiallisten ja biologisten aseiden kokeisiin ja myös ufoihin. Humanoidien spekuloitiin silpovan karjaa opetustarkoituksessa tai viestittääkseen jotain. Mutologit eli karjansilpomistutkijat organisoituivat löyhästi 1970-luvun loppupuolelle tultaessa. Karjansilpomisia on pidetty myös esimerkiksi humanoidien suorittamina geneettisinä kokeina, jotka ehkä liittyvät ihmislajin kehittämiseen.
Sanottakoon, että kulttuuritieteellisessä kirjallisuudessa ufoilmiöllä tai ufoilmiöillä on tarkoitettu ufokokemuksia, kuten ufohavaintoja, -sieppauksia ja -kontakteja, ufologiaa ja kaikenlaisia ufoaiheisia kulttuurisia aineistoja. Esimerkiksi ufoja ei tällöin tyypillisesti väitetä tai oleteta todellisiksi, vaan muun muassa ufokokemuksia tarkastellaan inhimillisinä tuotteina tai merkitysrakenteina.
Ufouskomusmaailman todentuntuiset ydinkertomukset
Kun puhutaan ufoista, varmasti lähes jokaisen ensimmäinen ajatus on, että onko ufoja olemassa — tai että ufoja on tai ei ole. Esimerkiksi populaari ufokulttuuri tuo merkittävästi esille ufojen olemassaolon teemaa. Elokuvissa ufojen tosiasiallisuus vähintäänkin hämmästyttää epäilijät ja tietämättömät, tai elokuvassa luodaan jännite, ovatko oudot väitteet tai kokemukset tosia vaiko eivät. Olemme ikään kuin oppineet yhdistämään ufon idean ja ongelman ufojen todellisuudesta välittömästi toisiinsa.
Syy tähän eräänlaiseen ”psyykkiseen refleksiin” on historiallinen. Ufohavaintoja on alusta lähtien käsitelty nimenomaan todenperäisyyden näkökulmasta, asiasta kiivaasti ja huomattavasti virallisissakin yhteyksissä väitellen. Tämän taustalla yhtenä merkittävänä tekijänä on puolestaan hyvin arvoituksellisilta tuntuvien ufohavaintoilmoitusten vetoava sisältö. Suurin osa ufohavainnoista on, voisi sanoa, melko yksinkertaisia ja helposti selitettävissä tavanomaisin ilmiöin. Pienessä osassa ufohavainnoista on kuitenkin vangitsevan todenkaltaisuuden taikaa, eikä niiden selvittäminen välttämättä ole yksinkertaista ja vaivatonta.
Vaikuttavia tapauksia löytyy ympäri maailmaa, Suomestakin, mutta seuraava ruotsalainen esimerkkitapaus vuodelta 1974 on erityisen kuvaava. Havainnon teki ruotsalainen upseeri perheineen. Seuraavassa upseerin lausunto kokonaisuudessaan lainauksena siten kuin upseeri itse tapahtumat sanasta sanaan kertoi. Lainaus on otettu Tähtitieteellinen yhdistys Ursan julkaisemasta kirjasta Ufojen arvoitus (1980), jonka ovat kirjoittaneet tähtitieteilijät Juhani Kyröläinen ja Pekka Teerikorpis He ovat suomentaneet ja lainanneet lausunnon (sen viimeistä kahden lauseen kappaletta lukuun ottamatta) ruotsalaisen ufotutkijan Boris Jungkvistin kirjasta UFO — en fantastisk verklighet (1977).* Jungkvist tutki tapausta tuoreeltaan, heti tapahtuman jälkeisenä aamupäivänä, upseerin soitettua hänelle jo heti tapahtumailtana. Jungkvistin oma englanninkielinen käännös ilmoituksesta löytyy myös internetistä.”
Minä, vaimoni ja kaksi lastani olimme olleet tapaamassa hyvää ystäväämme tämän mökillä (Upplandin Knutbyn lähellä) lauantaina 21. syyskuuta 1974 [n. klo 21]. Olimme kotimatkalla Audilla Almungetielle päättyvää soratietä. Tullessamme loivaan kaarteeseen näimme edessämme häikäisevän valon. Vaihdoin vaistomaisesti lähivaloille luullen valoa vastaan tulevaksi autoilijaksi. Kun tulimme kaarteesta suoralle, näimme merkillisen lentävän esineen, joka lähestyi meitä. Etäisyys, noin 900 metriä. ”Katso isä, helikopteri, lentääpä se matalalla”, huudahti tyttäreni. Muutaman sekunnin kuluttua ymmärsimme, ettei se ollut helikopteri. Ihmeellinen lentoalus lähestyi hitaasti, noin 10 metrin korkeudella maanpinnasta, oikealta (avohakkuulta). Samalla hetkellä alkoi autoni moottori oikkuilla sytytyshäiriöin ja ravisteluin. Noin sadan metrin päästä auto pysähtyi kokonaan ja valonheittimet sammuivat. Autoradio vaikeni. Samanaikaisesti lentoesine leikkasi kulkusuuntamme (etäisyys 200 metriä). Se lensi vieläkin noin 10 metrin korkeudella ja näytti laskeutuvan tien vasemmalle puolelle noin 75 metrin päähän tiestä. Tämä tapahtui välittömästi halkopinon eteen. Lentoesineen häikäisevä, vihreältä kimalteleva valo valaisi suuren alueen. Jäimme autoon istumaan tämän odottamattoman näyn täysin yllättäminä. Kiersin alas vasemmanpuoleisen ikkunani huolimatta vaimoni ja lasten vastalauseista. Havaitsimme äänen, joka oli kuin mehiläisparvesta.
Äkkiä tunsimme kaikki olomme ankeaksi. Muutamaan minuuttiin ei kukaan meistä sanonut mitään. Poikani ojensi minulle kiikarin, joka meillä oli takana lojumassa. Lentoesineen voimakas vihreä kimalteleva korona himmeni asteittain ja sen mukana valaistu alue, säteeltään noin 300 metriä, joka aiemmin oli kylpenyt vihreässä valossa. Pystyin kiikarilla (7 x 50) selvästi erottamaan munanmuotoisen rakenteen, noin 10 metriä pituudeltaan ja pari metriä korkean. Esine loisti nyt voimakkaasti valkoista valoa, oli pinnaltaan aivan sileä, ei minkäänlaisia ulkonevia rakennelmia. Järkyttynyt vaimoni intti, että lähtisimme paikalta. Väänsin toistuvasti virta-avainta, mutta auto ei ollut käynnistettävissä. Täytyy tunnustaa, että minäkin pelästyin tätä yliluonnollista kohtaamista. Mutta muutaman minuutin kuluttua astuin ulos autosta vaimoni ja lasteni varoituksista huolimatta. Esine näytti lepäävän, tai leijuvan, aivan lähellä maanpintaa.
Aioin juuri kiertää auton ja avata konepellin, koska en yhdistänyt moottorin pysähtymistä pellolla olevaan esineeseen, kun kuulimme korviahuumaavan jyrinän. Arvelin räjähdysvaaran olevan olemassa ja heittäydyin auton taakse ja huusin: suojautukaa! muulle perheelle. Lapset ja vaimoni, jotka vapisivat pelosta, ryntäsivät ulos ja suojautuivat auton taakse vierelleni. Meillä oli nyt auto itsemme ja esineen välissä. Lentoesine nousi hitaasti (kuten VTOL, Vertical Take Off and Landing aircraft), tehden vaappuvaa liikettä. Esineestä tuli taas vihreän kimalteleva ja se valaisi taas ympäristön. Se huojahti hieman ja lensi hitaasti pois, nyt noin 30 metrin korkeudella, samaan suuntaan kuin ensin sen näimme lentävän. Se lensi aaltomaisin liikkein joitakin satoja metrejä ja piti matalaa surisevaa ääntä (muistutti mehiläisparvea). Muutaman sekunnin kuluttua se kiihdytti valtavalla nopeudella kadoten muutamassa sekunnin tuhanneksessa. Puhuimme kaikki yhteen ääneen. Etsin pimeästä kiikariani, mutta löysin sen nopeasti. (Olin varmaan pudottanut sen kiihtymyksestä, kun luulin, että esine räjähtäisi.) Kun nousimme järkyttyneinä autoon, huomasimme heti radiosta tulevan musiikin. Radio toimi ja auto käynnistyi heti, kun väänsin virta-avainta, eikä valonheittimissä ollut mitään vikaa. Kesti kauan ennen kuin olimme toipuneet. Olimme täysin vakuuttuneita, että olimme kokeneet jotakin ainutlaatuista.
Kotona soitin upseeritoverilleni, mutta muutin mieltäni ja laskin kuulokkeen, soitin puhelinyhdistyksen numerotiedusteluun ja sain numeron teille UFO-Häggvikiin. Ottaen huomioon asemani puolustusvoimissa olen päättänyt olla jättämättä ilmoitusta poliisi- tai sotilasviranomaisille.
Aiemmin olin vain huvittuneena hymyillyt lentävä lautanen -jutuille. Tämän tapahtuman jälkeen olemme sitä mieltä, että mainitunlaiset laitteet ovat todellisia.
Aamupäivällä tehdyissä havaintopaikan tutkimuksissa Jungkvist löysi upseerin vaimon takista irronneen napin läheltä paikkaa, jossa vaimo oli heittäytynyt autosta turvaan sen taakse (upseerin vaimo oli tutkimuksissa paikalla). Napin sijainti antoi lisätukea upseerin kuvaukselle, että outo kohde nähtiin noin 75 metrin päästä; ilmoituksessa mainittu halkopino, jonka välittömään läheisyyteen kohde upseerin kuvauksessa laskeutui, sijaitsi napin löytöpaikasta 80 metrin päässä. Lisäksi noin kolmekymmentä tuntia tapahtuman jälkeen perheenjäsenillä alkoi lievä päänsärky ja ripuli, jotka kestivät kolme päivää.
Upseerin lausunto antaa selkeydessään, yksityiskohtaisuudessaan ja vertailukohtiensa vuoksi ilmeisen vaikutelman todesta havainnosta, jopa varsin tarkasta sellaisesta. Tällaiset havaintokuvaukset eivät totuudenmukaisuudenoloisuudessaan poikkea mitenkään arkipäivän tosista havainnoista, jotka usein ovat epämääräisempiäkin. Ufohavainnon sisältö vain on outo ja epäuskottava.
Olisiko perheen havainto vaikka taivaalla näkyneen helikopterin voimakkaasti liioiteltu virhetulkinta, johon olisi lisäilty kuvitteellisia elementtejä? Tällainen saattaisi olla mahdollista, jos ufouskovainen perhe liioitteli helikopterihavaintoaan innokkaasti. Tai voivatko tavalliset tai jopa skeptiset henkilöt (jollainen upseeri antoi ymmärtää ennen havaintoa olleensa) tulla kyseisenlaisessa matkantekotilanteessa harhaisen hysteerisiksi tunnetun kohteen havainnosta, liioitella sekä kuvata dramaattisen ja hyvin todentuntuisen lähihavainnon ufosta?
Entä silmän optiikasta, aivojen toiminnasta tai psykologisista syistä muodostunut illuusio, virhetulkinta? On varmasti kaukaa haettua olettaa, että perheen kaikilla jäsenillä olisi ollut jokin sama optinen tai neurologinen ongelma, joka olisi jonkin virikkeen pohjalta tuottanut kaikille samankaltaisen havainnon. Mutta jos upseerilla oli jokin neurologinen syy havaintonsa muotoutumiselle, ehkä hän auktoriteettihahmona sai muut hysteerisesti kuvittelemaan kuvailunsa mukaisesti tai myötäilemään häntä? Voisiko kyse olla harha-aistimuksesta ilman mitään ulkoista virikettä eli hallusinaatio? Oliko auton laitteiden käyttäytyminen osa tätä voimakasta visuaalis-auditiivista ryhmähallusinaatiota (joukkopsykoosi), vai tapahtuiko ryhmähallusinaatio sattumalta samalla laitteiden erikoisen käytöksen kanssa? Entäpä yksinkertaisesti huijaus? Onko sille vai päinvastaiselle tukea, jos arvioidaan upseerin ja hänen vaimonsa luotettavuutta, heidän motiiviaan huijata ja vastaavanlaisten tapausten kokonaisuutta? Tällaisia mietteitä ufotapausten tarkastelija kohtaa, jos mielii pohtia ufohavaintojen todenperäisyyttä.
Ufoista puhuttaessa totuusnäkökulma on ollut populaaristi varsin hallitseva ja melkeinpä automaattinen lähtökohta. Tähdennettäköön siksi, että tässä kirjassa ei tarkastella kysymystä ufojen olemassaolosta. On sen sijaan kiinnostavaa todeta, että edellä kuvatun kaltaiset kokemuskertomukset ovat 1940-luvun lopulta lähtien toimineet olennaisena taustavirikkeenä sosiaaliselle ja psykologiselle ufotodellisuudelle. Näin on riippumatta siitä, pidetäänkö kyseisenlaisia ufohavaintoja aitona luonnontieteellis-teknisenä haasteena vai ei tai onko objektiivisesti tosia ufoja vai ei. Vastaavanlaisia ufohavaintoja on joka tapauksessa tutkittu virallisesti ja luonnontieteellisteknisesti, ja ne herättävät edelleen helposti tarpeen ottaa kantaa ufojen olemassaoloon, miettiä sitä ja väitellä siitä. Kiehtovan tosilta tuntuvat ufokuvaukset ovat ufouskomusmaailman eräänlaisia ydinkertomuksia.
Ufouskomukset uskonnollisuutena
Käsitteelle uskonto tai uskonnollisuus ei ole yleisesti hyväksyttyä uskontotieteellistä määritelmää. Käytännössä uskontotietelijöillä on kuitenkin suurpiirteisesti yhteneväinen käsitys uskonnosta/uskonnollisuudesta yleisenä tutkimuskohteena. Uskonnollisuutta ei rajata vain länsimaisen peruskäsityksen mukaisiin monoteistisiin tai selväpiirteisiin uskontoihin, vaan se ymmärretään olennaisesti laajemmin. Se, millaisia uskonnollisuuden käsitteen piirteitä muotoillaan ja korostetaan, riippuu siitä, mikä kulloinkin katsotaan tutkimuksellisesti hyödylliseksi ja antoisaksi. Ufouskomusten uskonnollisuuden tarkastelun kannalta uskonnollisuutta on valaisevaa täsmentää tässä seuraavasti: uskonnollisuus on normaalia ajattelua, kokemista ja käyttäytymistä, jossa kuvitteellisiin yliluonnollisiin tai yli-inhimillisiin olentoihin suhtaudutaan vakavasti. Tämä määritelmä myös seurailee uskontotieteilijöiden tapoja hahmotella uskonnollisuutta yleisenä ilmiönä, vaikka moni tutkija saattaakin kokea sen tai jotkin sen osatekijät tavalla tai toisella ongelmallisiksi.
Muun muassa Zeusta, japanilaisen Shinto-perinteen kami-jumalia ja suomalaisen kansanuskon riistalintujen Höyheneukko-kantaemoa koskevia uskomuksia voidaan yleisesti ottaen pitää esimerkkeinä uskonnollisesta ajattelusta. Niin ikään vaikka saksalaisen filosofin Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770—1831) käsitys maailmanhengestä, joka ilmentää itseään maailmanhistoriassa, pyrkien tulemaan tietoiseksi vapaudestaan, on tulkittavissa uskonnolliseksi olentoideaksi. Samaten usko sarjakuvahahmo Ihmenaisen (Wonder Woman) todellisuuteen olisi uskonnollista ajattelua, jos kyse olisi tällaiseen uskoon sosiaalistumisesta eikä psyykkisen sairauden oireesta.
Paitsi sairauden tuottama usko yliluonnolliseen olentoon myöskään usko objektiivisesti todelliseen yliluonnolliseen olentoon ei olisi uskonnollisuutta. Oletetaan esimerkiksi, että jonkinlainen aave tai persoona ilman kiinteää kehoa todella tulisi huoneeseen seinän läpi ja olennosta saataisiin vakuuttavia havainnollisia todisteita. Tällöin kyseinen olento olisi jonkinlainen hyvin erikoinen fysikaalinen tosiasia eikä ”uskonnollisen uskomuksen” sisältö. Olento olisi siis uskomusmaailmoistamme riippumaton ja periaatteessa kaikkien havaittavissa oleva objektiivinen ilmiö. Se, voiko tämän kaltaisia havainnollisesti tosia yliluonnollisia tai taianomaisilta vaikuttavia vieraita olentoja olla olemassa, on toinen asia, mutta periaatteessa tällaisten olentolajien kutsuminen uskonnollisuudeksi aiheuttaisi sekaannusta. Toki niitä voitaisiin tulkita uskonnollisesti, kuten Kuuta ja kallioitakin, mutta Kuun ja kallioiden tapaan ne sinänsä eivät olisi uskonnollisten uskomusten sisältöjä.
Uskonnolliset käsitykset ja kokemukset yliluonnollisista olennoista ja käyttäytyminen niitä kohtaan esimerkiksi uskomuksiin usein liittyvissä rituaaleissa vaihtelevat historiallisesti ja kulttuurisesti paljon. Modernit institutionalisoidut uskonnot edustavat historiallisesti vain uskonnollisuuden muunnelmien jäävuoren häivähtävää huippua. Uskonnollisuus esiintyy lisäksi esimerkiksi suullisina perinteinä ja tilannekohtaisesti aktivoituvina kokemuksina. Uskonnollisten uskomusten ei myöskään aina tarvitse olla voimakkaan tunnepitoisia, elämää suuntaavia ja yhteisöllisiä. Satunnaisia aavetuntemuksia tai epäilyjä oudon olennon läsnäolosta ei välttämättä tulkita oman elämän kannalta erityisen merkityksellisiksi. Uskomukset saatetaan toisinaan pitää omana tietona, tai ne voivat olla yksilöllisiä käsityksiä, joihin muut eivät usko. Edelleen tuntemukset esineiden ja luonnonilmiöiden päämäärähakuisuudesta tai olentoudesta voidaan nähdä uskonnollisena ajattelutaipumuksena. Voimme olla tietoisesti sitä mieltä, ettei ukkosella, geeneillä ja tulostimilla ole mieltä ja motiiveja. Koemme kuitenkin helposti tuntemuksia vastaavien kohteiden tavoitteellisuudesta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun harmittelemme, että tulostin ei ”suostu” toiminaan, ja yritämme käskeä sitä yhteistyöhön. Vaikka emme siis pitäisi luonnonilmiöitä ja esineitä mielellisinä, eläydymme usein spontaanisti niin kuin ne olisivat tajunnallisia toimijoita. Se olento, jonka esimerkiksi tulostimessa hetkellisesti ”näemme”, on näkymätön – siis yliluonnollinen.
Ufouskomusten keskeisiä esiintymisalueita ja myös virikkeitä ovat populaari ufouskomuskenttä, ufologia ja ufoharrastus, ufokokemukset sekä kokijoiden niihin liittyvät tulkinnat. Valtaosa ufouskomuksista näyttää mitä ilmeisimmin olevan määritellyssä merkityksessä utouskonnollisuutta. Ufouskomusten sisällöt ovat ensiksikin yliluonnollisia. Toiseksi, sekä virallisten että epävirallisten ufotutkimusten, psykologisten ja kulttuuritieteellisten tarkastelujen perusteella tiedetään, että vain pieni osa ufouskomuksista on esimerkiksi yhteydessä mielenterveyden häiriöihin. Kuten todettu, ufouskomukset edustavat keskeisesti tavallisten ihmisten ajatusmaailmaa. Yhdysvaltain ilmavoimat keräsi esimerkiksi 1940—1960-luvuilla Yhdysvalloista noin 13 000 ufohavaintoilmoitusta ja arvioi, että sekä psykiatrisista oireista johtuvat kertomukset että huijaukset mahtuivat alle kahteen prosenttiin ilmoituksista. Ajasta, paikasta ja havaintoaineistosta riippuen prosenttiluvut saattavat tietysti jonkin verran vaihdella, mutta mielen sairaudesta johtuvien ufohavaintojen ja huijausilmoitusten osuus on joka tapauksessa hyvin pieni. Voimakkaampien ufokokemusten kuten ufokontaktien osalta psykiatristen tapausten ja tietoisten sepitelmien osuus voi olla jonkin verran suurempi, mutta yleensä dramaattisemmatkaan ufokokemukset eivät viittaa mielisairauteen tai valheisiin. Voimakkaita utokokemuksia on myös vähän verrattuna populaareihin ufohavaintoihin, joten niihin sisältyvä psykiatristen tapausten ja vilppien määrä ei merkittävästi lisää tällaisten ilmiöiden osuutta ufokokemusten kokonaisuudessa. Ufoharrastajat ja ufologit ovat innostuneita ufoaiheesta eivätkä ufoaktiiveja psykiatrisista syistä.
Kolmanneksi, jos ufojen olemassaololle annetaan todentuntuisten ufohavaintokuvausten perusteella mahdollisuus, on vaikea vetää rajaa siihen, mikä voisi olla mielikuvituksen ulkoisesti todellista — ja siten jotain muuta kuin uskonnollista ilmiökenttää — ja kuinka laajasti. Humanoidit, paranormaalit ilmiöt, kuten telepatia, toisten ulottuvuuksien asukit, jotkin ufokontaktit ja -sieppaukset, millainen salailu ja minkä tahojen puolesta? Riippumatta suhtautumisesta ufojen todellisuuskysymykseen ihmisten yleiset ufouskomukset ja niihin liittyvät ideat vaikuttavat joka tapauksessa pääosin uskonnollisuudelta. Ne pohjautuvat ja sekoittuvat tunteellisesti innostaviin populaareihin, kuten televisiossa esitettyihin fiktiivisiin ja ufomytologiin materiaaleihin, joissa on muun muassa esoteerisia ja kristillistaustaisia piirteitä. Selkeästi esoteeristen ja kristillisten ufouskomusten uskonnollisuus näyttää ilmeiseltä. Edelleen valtaosa ufohavainnoista on virhetulkintoja tavanomaisista kohteista. Niistä ei löydy todellisia ufoja, vaan ufohavainnointi linkittyy samaten populaariin ufomytologiseen ainekseen. On ilmeisen järkevää olettaa, että dramaattisempiin ufokokemuksiin pätee sama.
Myös varsinkin niin sanotun maltillisen ufologian (ei niinkään esoteerisen kristillisen ufologian) yhteydessä on usein ihmetelty, mikä osa siitä olisi aitoa tiedettä eikä ufouskonnollista perinnettä. Maltillista ufologiaa on kutsuttu myös selväjärkiseksi, tieteelliseksi ja kriittiseksi ufologiaksi. Siinä painotetaan normaalitieteellistä lähestymistapaa ja halutaan erottaa tieteellisesti kiinnostava ufoaineisto mielikuvituksellisista aineistoista. Tällaista pyrkimystä esiintyi jo 1950-luvun alkupuolella, kun itseään asiallisina ufologeina pitäneet tutkijat tekivät eron uskottaviksi katsomiensa ufohavaintojen ja ”naiivien” ufokontaktien välillä. Ufojärjestöjä alkoi syntyä Yhdysvalloissa 1950-luvulla reaktiona epäilyttäviksi koettuihin Yhdysvaltain ilmavoimien ufohavaintoilmoitusten tutkimuksiin. Varhaisimmat niistä olivat vuonna 1952 aloittanut APRO (Aerial Phenomena Research Organization) ja vuonna 1956 perustettu NICAP (National Investigations Committee On Aerial Phenomena). Maltillis-ufologisia sävyjä on esiintynyt myös eri maiden virallisissa, esimerkiksi sotilaallisissa ufotutkimusprojekteissa.
Maltillisessa ufologiassa keskitytään mahdollisimman paljon todistusvoimaa sisältävien ufohavaintojen selvittämiseen (vrt. upseerin tapaus edellä). Tutkimus lähtee kokijoiden haastattelusta ja havaintopaikan tarkastelusta. Ufotapauksia saatetaan tutkia myös kirjallisesti. Hankitaan kirjallisuutta, sanomalehtitietoja ja virallisia dokumentteja tapauksesta sekä arvioidaan niitä lähdekriittisesti ja erilaisten tavanomaisten selitysvaihtoehtojen valossa. Ufojen olemassaoloa ei välttämättä pidetä todistettuina eikä ufoja varmasti todellisina. Sen sijaan painotetaan, että halutaan tutkia, onko ihmismielen ulkopuolisia fysikaalisia ufoja tosiaan olemassa tai sisältyykö ufoilmoituksiin jokin muunlainen kumouksellinen ilmiö. Hypoteesien suhteen ollaan usein avoimia: ensin on oltava kunnolliset todisteet poikkeuksellisesta ilmiöstä, ja sitten etsitään selitystä.
Vaikka maltilliset ufologit sivuuttavat kontaktitapaukset, he saattavat ufohavaintojen lisäksi tutkia ainakin vahvoja fysikaalisia piirteitä sisältäviä utosieppauksia ja salailuväitteitä, vaikkakaan eivät laajoja salaliittoteorioita. Kun ufosieppauskertomuksia alkoi esiintyä 1960-luvun alkupuolelta lähtien, osa niistä kuvattiin maastosta alkaneiksi ja hyvin fysikaalisiksi, ilman selkeitä paranormaaleja ja hengellisiä piirteitä — aivan kuin jatkumona lähihavainnoille ufoista ja humanoideista.
Jos kysymys ufojen olemassaolosta katsotaan vakavasti otettavaksi tieteelliseksi tutkimusongelmaksi, maltillinen ufologia määrittyy lähtökohtaisesti järjelliseksi tutkimustoiminnaksi. Mikäli ufo-ongelma on puolestaan tieteellisesti kestämätön, tähän on vakuuttavia perusteita, ja ufologiassa joudutaan tunneperäisesti ja jääräpäisesti toistamaan virheellisiä väitteitä ja argumentteja, jolloin ollaan taas epätieteen ja ufouskonnollisuuden alueella. Jos näin on, niin maltillinen ufologia on tieteellisyyden näköisyydestään huolimatta uskonnollisten ufohavaintokertomusten mytologista systematisaatiota. Se on heittänyt ylleen tieteellis-teknisyyden viitan. Onkin mielenkiintoista tarkastella maltillista ufologiaa tällaisella olettamuksella.
Maltillisen ufologian ja skeptisen ufotutkimuksen ero on, että skeptikot katsovat ajatuksen ufoista käytännössä kokonaan mahdottomaksi tai erittäin epäuskottavaksi. Ufojen olemassaolon ongelma ei heidän mukaansa ole enää aito kysymys, jos se sitä joskus virallisten ufotutkimusten alkumetreillä olikin. Skeptikot esittävät, että koko ufologinen perinne on jo vuosikymmeniä ollut jääräpäistä erehdystä, epätiedettä tai ufouskonnollisuutta. He toteavat jo pitkään ymmärretyn, ettei ufohavainnoista mitä todennäköisimmin löydy mitään uutta tai mullistavaa. Skeptisessä ufotutkimuksessa pyritään perustelemaan, miten kaikki ufokokemukset ovat selitettävissä tavanomaisten ilmiöiden avulla. Ufokontaktiliikkeen edustajat saattavat tosin niputtaa skeptikot ja maltilliset ufologit yhteen esittäen, että molemmat ovat liian kriittisiä ja kielteisiä kontaktiväitteitä kohtaan — ne kun ovat ufokontaktiliikkeen mukaan nimenomaan se tärkeä asia ufoilmiöissä.
Ufouskomukset ja -kokemukset voidaan uskonnollisena ilmiökenttänä jakaa kolmeen pääluokkaan. Ensiksi, edellä kuvattu kansalaisten keskuudessa laajasti esiintyvä, keskeisesti populaareihin materiaaleihin pohjautuva ufouskomuksellisuus, mukaan lukien ufo- ja humanoidihavainnot, on tulkittavissa kansanomaiseksi ufouskonnollisuudeksi. Kansalaisten ufouskomusten, ufohavaintojen ja ”ufobuumeinakin” aaltoilleen ufokiinnostuksen osalta on puhuttu myös ”laajemmasta ufomyytistä” ja ”populaarista ufoinnostuksesta”. Niin ikään ufologian maltillinen alue on ainakin osittain nähtävissä kansanomaisena ufouskonnollisuutena.
Toisena ufouskonnollisena pääperinteenä on pidetty ufokontaktiliikettä. Se on kansanomaista ufouskonnollisuutta suppeampi, ufoilmiöistä esoteerisesti kiinnostuneiden henkilöiden sektori mutta koko ufouskonnollisuuden ja kulttuurisen ufotodellisuuden kannalta hyvin merkittävä. Se alkoi muotoutua 1950-luvulla niin ikään Yhdysvalloissa, kun tietyt esoteerisesti suuntautuneet henkilöt alkoivat esiintyä ”ufokontaktihenkilöinä” He kertoivat olevansa yhteydessä lentävillä lautasilla liikkuviin henkisesti korkealle kehittyneisiin avaruusihmisiin. Toisten planeettojen asukit toivat rakkauden ja rauhan sanomaa ja varoittivat erityisesti ydinsodan vaaroista. Ufokontaktiliike voidaan määritellä länsimaisperäiseksi esoteeriseksi perinteeksi, jossa tärkeitä ovat uskomukset tyypillisesti hyväntahtoisiin ja henkistä kehitystämme edistämään pyrkiviin avaruusolentoihin, jotka liitetään tavalla tai toisella ”ufoihin?. Kaikki esoteerissisältöiset ufokokemuskertomukset, kuten monet ufosieppaukset, sekä ufokontaktien ympärille rakentuvat ufolahkot ja -kultit ovat tulkittavissa ufokontaktiliikkeen alueiksi. Lisäksi niin sanottu esoteerinen ufologia on keskeinen osa ufokontaktiliikettä. Se on kaikenlaisten ufo- ja niihin liitettyjen ilmiöiden totena pitämistä ja esoteerisluontoista tulkintaa. Kontaktiperinteen kannattajat pitävät sitä edistyneempänä kuin nykyistä normaalitiedettä. Esoteerisia ufologeja on kutsuttu myös paraufologeiksi ja hengellisiksi tai henkisiksi (spiritual) ufologeiksi. Keskeisiä kiinnostuksen kohteita ufokontaktiliikkeessä ovat edellä mainittujen maailmankuvallisten teemojen ja erilaisten ufokokemustyyppien lisäksi viljapeltokuviot ja ufosalaliittoväitteet. Salaliittoteorioiden yhteydessä voidaan tarkastella muun muassa ufomaahansyöksyväitteitä, MIB-kokemuksia ja karjansilpomisia.
Kolmas näkyvä uskonnollinen tapa tarkastella ufoilmiöitä on ollut kristillinen. Kristillisissä ufotulkinnoissa ufoilmiöt on tyypillisesti sijoitettu osaksi Jumalan ja Saatanan kosmista taistelua, joko toisen tai osin kummankin puolelle. Myös suomalaisessa ufohistoriassa on esiintynyt systemaattisiakin kristillisiä ufotulkintoja, jolloin voidaan puhua kristillisestä ufologiasta.
Kansanomaisen ufouskonnollisuuden, ufokontaktiliikkeen ja kristillisten ufouskomusten välille ei käytännössä voida vetää selkeää rajaa. Ne kietoutuvat historiallisesti osin yhteen ja ovat innoittaneet, motivoineet ja haastaneet toinen toisiaan. Yksittäiset ufohavainnot lukeutuvat kansanomaiseksi ufouskonnollisuudeksi, mutta niiden yhteydessä kansalaiset saattavat joskus pohdiskella esimerkiksi ufoilmiöiden paranormaalia ja henkistä luonnetta, kuten sitä, että olisiko havainnon taustalla jonkin suurempi tarkoitus. Esoteeriset teemat, kuten telepatian tai todellisuuden eri ulottuvuuksien mahdollisuus ufokokemuksissa, voivat vaihtelevasti vierailla ihmisten mielissä. Ihmiset saattavat myös kokea yksittäiset ufohavaintonsa vaikka samanlaisena suojeluna kuin enkelikokemukset. Ufokontaktien ja -sieppausten kuvauksista ja tulkinnoista löytyy puolestaan ilmeisen kristillisiä teemoja, kuten apokalypsi ja pelastus.
Ufouskonnollisuus uutena uskonnollisuutena
Ufouskonnollisuus — nähtävästi siis valtaosa ufouskomuksista ja -kokemuksista — edustaa niin sanotusti uutta uskonnollisuutta. Sen synty ja kehitys länsimaalaisittain liittyy 1800-luvulta alkaneeseen teollistumiseen ja modernisaatioon sekä kulttuuristen vaikutteiden lisääntymiseen. Esimerkiksi järkiperäisyys, humanismi ja yksilön valinnanvapaus ovat nousseet merkittäviksi aatteiksi. Perinteinen auktoriteettiin perustuva uskonnollisuus (religion) on vähentynyt ja henkisyys (spirituality) vallannut alaa. Henkisyydessä tai modernissa hengellisyydessä näkyy paitsi omakohtaiseen kokemiseen suuntautuva myös usein psykologista, filosofista, tieteellis-teknistä ja yliluonnollista sanastoa yhteen punova opillisuus.
Esimerkiksi mormonismi ja teosofia ovat 1800-luvulla syntyeitä uusia uskontoja. Intialaisperäisiä aatteita rantautui länsimaihin 1960-luvulla, ja new age -henkisyys alkoi 1990-luvun alusta ottaa Suomessa yhä enemmän jalansijaa. New age -liike on länsimaislähtöinen esoteerinen perinne. Siinä on kyse yksilön ja sosiaalisen todellisuuden henkisestä muutoksesta kohti Vesimiehen korkeamman, harmonisemman ja rakkaudellisemman ”värähtelytason” aikaa. Tämä tapahtuu erilaisten meditatiivisten ja opastavien menetelmien avulla. Tarkoituksena on tunnistaa itsen ja kaiken pyhyys tai jumaluudellisuus ja saavuttaa todellinen vapaus, elinvoima, hyvinvointi ja terveys. New age liikkeessä painotetaan yhteisöllisyyttä ja yhteyttä toisiin korostaen samalla yksilöllisyyttä tai persoonallisuutta, sisäistä? totuutta, läsnäoloa ja aitoa inhimillisyyttä.
Modernissa maailmassa uskonnollisuus on pirstaloitunut ja monimuotoistunut. Monenlaisia pieniä, eri kulttuuritaustoja heijastelevia uskonnollisia yhteisöjä on Suomessakin lukuisia. Uusia uskontoja voidaan luokitella niiden taustaperinteiden kuten kristinuskon (muun muassa Jehovan todistajat), hindulaisuuden (kuten Äiti Amma -liike), japanilaisten perinteiden (esimerkiksi Reiki) ja alkuperäistraditioiden (kuten wicca) kautta. Ufouskonnollisuuden kentässä näkyvät useanlaiset vaikutteet.
Ufouskonnollisuuden kenttä on pääosin kulttimaista liikehdintää, kuten nykypäivän uususkonnollisuuden muodot paljolti ylipäänsä. Sosiologisesti määritellen kultti on löyhästi organisoitunutta sosiaalista toimintaa, eikä esimerkiksi tiukkoja sisä- ja ulkopuolisuuden rajoja ja ehtoja ole. Kaikki halukkaat toivotetaan mukaan. Kultin jäsenet tuntevat toisiaan kohtaan solidaarisuutta, ja he tiedostavat samat kiinnostuksen kohteensa. Tärkeänä pidetään omaa näkemystä ja kokemusta sekä mystistä suhdetta jumaluuteen eikä kyseenalaistamatonta auktoriteettia ja kirjaimellista oppia. Ufouskonnollinen toiminta tapahtuu yleensä ufoyhdistyksissä, keskusteluryhmissä ja erilaisissa, esimerkiksi new age -areenan tarjoamissa tilaisuuksissa.
Ufouskonnollisuus on suurimmaksi osaksi luokiteltavissa myös niin sanotusti implisiittiseksi uskonnollisuudeksi ja kvasiuskonnollisuudeksi. Ensin mainitulla tarkoitetaan, ettei ufouskonnollisuus ole aina helposti tai ilmeisellä tavalla ymmärrettävissä uskonnollisuudeksi. Tämä johtuu ensiksikin siitä, ettei ufouskonnollisuus näytä perinteiseltä uskonnollisuudelta, sillä keskusorganisaatiota, selkeitä uskonnollisia spesialisteja, kirjattuja oppeja ja yleisiä, säännöllisiä rituaaleja siinä ei ole. Toiseksi asiaan liittyy ufouskonnollisuuden tieteellis-tekninen ilmiasu ja kvasiuskonnollisuus eli se, etteivät ufoihin uskovat itse katso eivätkä kutsu itseään ufouskonnollisiksi. Heille kyse on järkiperäisesti, objektiivisesti arvioitavista asioista tai tosiasioista ja tieteestä. Myös ufokontaktiliikkeen edustajat korostavat kokemustensa totuutta ja ufologiansa tieteellisyyttä — he vain käsittävät tieteen ”syvemmin”, esoteerisesti tai yliaistillisesti.
Menneinä vuosikymmeninä ufouskonnollisuutta on tarkasteltu erityisesti ufolahkojen ja erillisten kulttien kautta. Tällaiset erottuvat selkeästi, ja ne on ollut helppo luokitella uskonnollisiksi liikkeiksi. Niillä on johtajat, omanlaistaan oppia ja rituaaleja. Lahko on uskonnollinen yhteisö, joka perustuu johtajien auktoriteettiin, opin kirjaimellisuuteen, vahvaan yhteisöllisyyteen ja ulkopuolisten poissulkemiseen. Kultin ja lahkon raja on käytännössä liukuva. Populaarissa kielenkäytössä lahkolla ja kultilla on tarkoitettu usein samaa eli oudoksi koettua, autoritaarista ja selkeärajaista, lahkomaista ideologista ryhmää. Ufouskonnollisuuden ihmistieteelliset tarkastelut ovat monipuolistuneet 1990-luvulta lähtien, ja ufouskonnollisuuden perinteisiin on kiinnitetty laajemmin huomiota.
Kuuluisin ja varhaisin uforyhmien tutkimuksista on Leon Festingerin, Henry W. Rieckenin ja Stanley Schachterin When Prophecy Fails: A Social and Psychological Study of a Modern Group that Predicted the Destruction of the World (1956)? Tutkijat soluttautuivat the Seekers-nimiseen 1950-luvulla Chicagossa toimineeseen ufouskontoon esiintyen ufouskovina — nykyään tällaista ei pidettäisi eettisenä tutkimustapana. Yhteisöä johti Dorothy Martin, jonka henkilöllisyyden tutkijat salasivat peitenimellä ”Marian Keech”. Martinin mukaan avaruusolennoista koostuva Guardians-ryhmä kertoi hänelle, että hän ja osa yhteisön jäsenistä pelastettaisiin tulvan tieltä toiselle, paratiisimaiselle planeetalle. Tulva peittäisi suuren osan maapallon maapinta-alasta 21. joulukuuta 1954. Guardians-ryhmään kuului olentoja Clarion- ja Cerus-planeetoilta sekä historialliseksi Jeesukseksi itsensä identifioinut avaruuslaivan komentaja Sananda. Olennot olivat itse päättäneet järjestää tulvan. Ne jättivät kuitenkin apokalypsin toteuttamatta — eli tulvaa ei koskaan tullut. Festinger kumppaneineen muodosti tutkimuksensa perusteella kognitiivisen dissonanssin käsitteen. Se kuvaa tilannetta, jossa henkilö kokee ahdistavasti esimerkiksi kaksi omaa ristiriitaista käsitystään tai asennettaan.
Kirjan rakenne
Tässä johdantoluvussa esitetty ufouskomusten ja ufouskonnollisuuden jäsentely toimii kirjan seuraavien lukujen taustatietona ja kehyksenä. Tulevat luvut hahmottuvat tähän yleisnäkemykseen liittyvinä syvällisempinä tietopaketteina ja tarkasteluina.
Toisessa luvussa esitellään ufohavaintojen ja virallisen ufotutkimuksen historiaa ja tulkitaan niitä modernina kansanomaisena uskonnollisuutena. Ufohavainnot ja viralliset ufotutkimusprojektit ovat ufouskomusten ja kulttuurisen ufoaineksen lähtöasetelma ja merkittävä motivoiva juonne. Ufohavaintojen ja ufotutkimuksen tulkinta kansanomaisena uskonnollisuutena perustuu historialliseen ja vertailevaan tarkasteluun.
Kolmannessa luvussa kuvataan monitahoisen ufokontaktiliikkeen keskeisiä alueita ja piirteitä sekä kerrotaan liikkeen historiasta. Selvitetään muun muassa, millä tavoin liikkeen tausta on perustaltaan länsimaisessa esoteriassa. Ufokontaktiliikkeessä kerrottuja avaruusolentoyhteyksiä vastaavia avaruuskontakteja kuvattiin esimerkiksi jo 1800-luvulla spiritualismin ja teosofian piirissä.
Neljännessä luvussa selvitellään, mitä tekijöitä liittyy ufohavaintojen syntymiseen havaintotilanteissa. Tutkaillaan muun muassa, miten tavanomaisia taivaallisia kohteita koskevista havainnoista muodostuu ”ufomaisia” ja kuinka havaitsija, yleensä niin sanotusti tavallinen ihminen, vakuuttuu siitä, että hän on nähnyt ufon tai alkaa arvella niin. Psykologinen selittäminen myös tekee ufohavaintoja ymmärrettäväksi palauttaessaan niihin liittyviä prosesseja yleisinhimillisiin, tuttuihin tekijöihin.
Viidennessä luvussa esitellään vertailevasti ufouskomusten ja kristinuskon eroja ja yhtäläisyyksiä pääpainon ollessa jälkimmäisissä. Luvusta selviää esimerkiksi, kuinka ufouskomusten ja kristinuskon kautta voidaan tavoitella samantyyppistä yleisinhimillistä hengellisyyttä, syvällistä yhteyttä korkeampaan. Näin luku tekee ufouskomuksia ymmärrettäväksi kartoittamalla niitä tutun, kristillisen maaston avulla. Vertailevan otteen lisäksi luvussa ikään kuin käännetään ufouskomusten sisältöä tutuille mielenmaisemille ja tuntemuksille.
Kuudennessa luvussa tutkaillaan suomalaista ufoperinnettä, joka edustaa paljolti juuri ufokontaktiliikettä. Näkökulma on historiallinen ja painotus muinaisastronauttiteemassa ja kristillisissä ufouskomuksissa. Muinaisastronauttiteorioissa ei tarkalleen ottaen ole kyse ufouskomuksista — luvusta selviää, miksi. Ufokontaktiliikkeessä astronauttiteoriat kuitenkin kiedotaan ufouskomuksiin lähes saumattomasti. Muinaisten astronauttien käsitettä ei juurikaan eroteta ufoilmiöistä, vaan astronautti-ideat sijoitetaan ufokontaktiliikkeen esoteeriseen todellisuuskuvaan, osaksi sen merkitysmaailmaa. Myös kristilliset ufotulkinnat punoutuvat usein saumattomasti ufokontaktiliikkeen aiheisiin esiintyen sen keskusteluyhteyksissä. Toisaalta muinaisastronauttiteorioilla on oma vahva linkkinsä kristillisyyteen, sillä ne pyrkivät yhdeltä osin olemaan eräänlaista tieteellisesti uskottavaa raamatuntulkintaa, jonka mukaan Raamatussa kuvataan avaruussivilisaation vierailuja.
Seitsemännessä luvussa esitellään Urantia-kirjan historiaa, oppia ja suomalaisia vaiheita. Urantia-liike on kiinnostava länsimainen moderni uskonnollinen liike, jonka jäsenet näkevät Urantia-kirjan kristinuskoa uudistavana viimeisimpänä ilmoituksena. Kuten muinaisastronauttiteoriat, myöskään Urantia-kirja ei sellaisenaan edusta ufouskonnollisuutta. Liike on kuitenkin moderni uskonto, jonka yhteydet ufokontaktiliikkeeseen ovat huomattavat. Kirjan sisältö onkin varsin avaruusteemainen. Lisäksi Urantia-kirja on suomalaisella ufokentällä huomionarvoinen keskustelun aihe.
Kahdeksannessa luvussa tarkastellaan Raäölilaista liikettä. Se on hyvin omintakeinen tieteellis-teknologinen ufouskonto, jonka taustassa on huomattavia esoteerisia sävyjä mutta jonka esoteerisuus on enemmänkin epäsuoraa kuin ilmeistä. Raölilainen liike on tiettävästi suurin ja pitkäikäisin, jo 1970-luvun alkupuolelta toiminut yksittäinen ufouskonto. Kultin opissa keskeisellä paikalla on tietynlainen apokalyptinen visio, ja luvussa painottuukin kultin apokalyptisten ulottuvuuksien analyysi.
Yhdeksännessä luvussa esitetään, kuinka ufouskomukset koetaan usein naurettaviksi ja kuinka ufoaihetta on mediassa toistuvasti käsitelty humoristisesti. Näin tehdään, vaikka ufouskomukset ovat inhimillisenä ilmiönä aivan ymmärrettäviä, kannattajilleen maailmakuvallisesti tärkeitä. Toisinaan ne ovat myös ristiriitainen ja peiteltävä asia samaan tapaan kuin monet muutkin yliluonnolliset uskomukset. Luvussa pohditaan psykologisten ja ufohistoriallisten näkökulmien ja tietojen nojalla, miksi niin monesti huumori ja jopa pilkka sävyttävät suhtautumista ufouskomuksiin
Kymmenennessä luvussa analysoidaan ufoelokuvissa esiintyviä maailmanlopun skenaarioita. Apokalyptiset näkymät ovat näkyvä teema ufo-uskomuksissa, varsinkin ufokontaktien, -sieppauskertomusten ja -salaliittoteorioiden osalta. Niiden on jopa tulkittu olevan keskeisesti apokalyptisen perusidean yhdenlaista mytologista muunnelmaa. Ufoelokuvissa apokalyptista asetelmaa onkin hyödynnetty ja kehitelty monin tavoin.
Epilogi tarjoaa luonnontieteellispainotteisen näköalan siihen, miksi humanoidikokemukset näyttävät olevan psykologisen universumimme ilmiö eikä fysikaalisesta avaruudesta peräisin. Luvussa tarkastellaan muun muassa älyllisen elämä monimuotoisuuden mahdollisuuksia avaruudessa ja avaruusmatkailun ongelmia.
