kirjoittanut Jack Brewer
Adam Gorightlylta on tullut kirja Saucers, Spooks and Kooks: UFO Disinformation in the Age of Aquarius. Hän on UFOihin liittyviin hömppähuijauksiin perehtynyt kirjoittaja ja tutkija, ja suosittelen lukemaan hänen uusimman Daily Grail Publishingin kustantaman teoksen.
Kirjassa sukelletaan UFO-genren usein kyseenalaisiin tarinoihin, ja siinä käsitellään erityisesti New Mexicon Dulcessa sijaitsevan väitetyn maanalaisen avaruusolentotukikohdan olosuhteita. Adam jäljittää tarinat niiden alkulähteille ja kertoo näkemyksiään henkilökohtaisesta vuorovaikutuksestaan niiden henkilöiden kanssa, jotka elävät ja veistelevät näitä tarinoita.
Pyysin Adamia vastaamaan muutamaan kysymykseen blogikirjoitusta varten. Kysymyksiäni seuraa hänen vastauksensa alla. Hän toimitti myös oheiset kuvat.
Mikä sai sinut kirjoittamaan kirjan Saucers, Spooks and Kooks, ja mikä siinä sinulle itsellesi oli kaikkein tärkeintä?
Projekti kehittyi ajan myötä, ja se alkoi yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamastani artikkelista ”My Breakfast with Tal”, jossa kerroin yksityiskohtaisesti, miten mursin leivän itse Tal Levesquen kanssa. Hän on arvoituksellinen ja hieman hämärä hahmo, ja hän oli avainasemassa Dulcen tukikohdan tarinan/myytin edistämisessä 1980-luvun lopulla.
Asioiden edetessä aloin syventyä Dulcen tukikohtaan liittyviin moniin väitteisiin, joista monet Tal ja kourallinen muita olivat näennäisesti kylväneet, ja joissakin tapauksissa, kuten näytti, luoneet ne täysin tyhjästä. Ajan myötä projektista kehittyi pidempi artikkeli, jonka työnimi oli ”Deconstructing Dulce”. Aloitin koko Dulcen tukikohdan tarinan purkamisen, pohjimmiltaan kaikkien osatekijöiden purkamisen, yrittäen erottaa faktat fiktiosta ja purkaa Dulceen liittyvien monien näennäisesti valheellisten tarinoiden mutkia. Monet ufologian piirissä ovat valitettavasti ottaneet nuo tarinat evankeliumina seuraavien vuosien aikana. Niinpä artikkeli kasvoi niin, että siitä tuli lopulta kirjan mittainen, jotta se voisi kattaa kaikki tarinan näkökohdat ja ne monet ufologian ja tiedusteluyhteisön toimijat, jotka olivat auttaneet Dulcen tukikohdan tarinan muodostamisessa.
Yksi Dulcen tukikohdan tarinan keskeisistä väitteistä koski reptiliaanien ja Yhdysvaltain hallituksen välistä salaista sopimusta, jossa ET-teknologiaa vaihdettiin vastineeksi koehenkilöistä, joita käytettiin avaruusolentojen ja ihmisten hybridien jalostusohjelmassa. Pitkään on liikkunut huhuja, joiden mukaan myös karjan silpominen liittyi jotenkin näihin kokeisiin, joiden perimmäisenä tavoitteena oli väitetysti luoda ihmis-alienhybridejä kuolevan avaruusolentojen rodun säilyttämiseksi ja elvyttämiseksi.
Tarinan mukaan sankarillinen turvallisuusupseeri Thomas Castello johti kapinaa Dulcen tukikohdan avaruusolentopahiksia vastaan, ja lopputuloksena oli ammuskelu, jossa kuoli kuusikymmentäkuusi Dulcen tukikohdan työntekijää. Castellolla oli käytössään ”salama-ase”, jonka avulla hän pystyi tappamaan muutaman näistä ilkeistä muukalaisista ja häipymään Dulcesta, minkä jälkeen hänestä tuli pakeneva ilmiantaja. Tämä legendaarinen taistelu, joka oli kuin suoraan scifi B-elokuvan käsikirjoituksesta, tuli tunnetuksi nimellä ”Dulcen sota”.
Kirjassa Saucers, Spooks and Kooks selvittelet usean urbaanin myytin kaltaisen uskomuksen alkuperää liittyen Paul Bennewitziin ja Myrna Hanseniin ja heidän kohtalokkaisiin kohtaamisiin 80-luvulla. Miten paljon julkisesti hyväksytyistä avaruusolentoihin liittyvistä väitteistä sanoisit liittyvän suoraan Hanseniin sekä siihen vaikutukseen, joka hänellä oli Bennewitziin?
Myrna Hansen oli yksi ensimmäisistä niinsanotuista avaruusolentojen sieppaamista, paljon ennen kuin termi tuli muotiin. Hänen kohtaamisensa, tai miksi sitä haluaakin kutsua, tapahtui toukokuun alussa vuonna 1980, kun hän ja hänen poikansa Shawn, ajaessaan Eagle Nestissä, New Mexicossa, väitetysti näkivät, kuinka lehmä imettiin säteen avulla avaruusalukseen. Pian sen jälkeen heidätkin imettiin alukseen, jossa tapahtui kaikenlaista hulluutta, ensin avaruusolennot leikkelivät avutonta lehmää heidän kauhistuneiden silmiensä edessä, ja sitten Hansen joutui transsiin ja hänelle tehtiin jonkinlainen lääketieteellinen toimenpide.
Kohtaamisen jälkeen kauhuissaan oleva Hansen otti yhteyttä Cimarronin kaupungissa sijaitsevaan osavaltion poliisin toimistoon ja kertoi hullusta kohtaamisestaan veitsellä heiluvien lehmiä silpovien avaruusolentojen kanssa, ja Cimarronin toimistosta hänet ohjattiin New Mexicon osavaltion poliisille Gabe Valdezille. Hän työskenteli Dulcessa, ja hän oli jo saanut maineen, että hän oli oikea kaveri, kun oli kyse silvotuista lehmistä ja selittämättömistä valoista taivaalla. Valdez oli se, joka yhdisti Hansenin Paul Bennewitziin, ilmailutekniikkaan erikoistuneeseen yksityiseen valtion urakoitsijaan, joka oli muun muassa APRO:n jäsen. Bennewitzin APRO-yhteyksien kautta hän sai käyttöönsä Leo Sprinklen, Wyomingin yliopiston professorin, joka oli tutkinut UFO-tapauksia hypnoottisen regression avulla yli kymmenen vuoden ajan. Sprinkle suoritti useita hypnoottisia regressioita Hansenin kanssa Bennewitzin kotona ja erityisesti Bennewitzin Lincoln-auton sisällä, jonka ikkunat hän oli peittänyt alumiinifoliolla häiritäkseen avaruusolentojen säteilyä, jonka hän uskoi yrittävän häiritä Sprinklen hypnoottista regressiota Hansenin kanssa.
Kummallista kyllä, Sprinkle suoritti hypnoottisia regressioita vuonna 1973 toisen Judy Doraty -nimisen naisen kanssa, joka kertoi samanlaisen tarinan kuin Hansenin tarina avaruusolennoista ja avaruusalukseen imettävästä silvottavasta karjasta, joten se, kuinka paljon tässä oli ristipölytystä tai kontaminaatiota (eli tutkijat/regressiohoitajat johdattelivat väitettyjä todistajia tiettyyn johtopäätökseen), on edelleen avoin kysymys. On syytä huomata, että Bennewitz oli UFOihin kohdistuneen kiinnostuksensa lisäksi myös pysyvästi kiinnostunut karjansilpomisilmiöstä, joten nämä kaksi — UFOt ja karjan silpominen, voidaan olettaa — kietoutuivat yhteen hänen mielessään, ja tämä maailmankuva vuoti niihin, joiden kanssa hän oli tekemisissä.
Hansenin regressiot sisälsivät vakiomuotoisten avaruusolentojen sieppauskielikuvien kokoelman, kuten sen, että uhri imetään alukseen Star Trek -tyylisen vetosäteen avulla, minkä jälkeen hänet asetetaan transsiin ja hänelle tehdään lääketieteellisiä toimenpiteitä, jotka liittyvät lisääntymiseen ja avaruusolennon ja ihmisen hybridien luomiseen koeputkessa. Hansenille väitettiin, että häneen oli istutettu seurantalaite, niin sanottu ”avaruusolentojen implantti”, kuten ne tunnettiin tarinoissa, eikä hän muistanut ”kadonnutta aikaa”.
Kun Sprinkle/Hansenin regressiot etenivät yhä syvemmälle hänen piinattujen aivojensa syvyyksiin, paljastui, tai hän muisti tai sekoitti muistoja (valitse itse), että hänet oli kuljetettu salaiseen maanalaiseen laitokseen. Lääketieteellisen tutkimuksen aikana hänen kallonpohjaansa oli väitetysti istutettu metallinen esine, jonka avulla avaruusolennot voisivat ilmeisesti myöhemmin jäljittää hänet ja lähettää hänelle pahansuopia viestejä, minkä vuoksi Bennewitz näki vaivaa rakentaakseen foliohupun, jonka hän asetti autonsa ikkunoiden päälle hypnoottisten regressiosessioiden ajaksi.
Jossain vaiheessa maanalaisen tukikohdan seikkailua Hansen muisteli paenneensa vangitsijoidensa kynsistä ja törmänneensä useisiin nestemäisiin sammioihin, jotka sisälsivät ihmisten ja eläinten ruumiinosien jäänteitä. Bennewitz päätteli jotenkin, että tämä maanalainen laitos, jossa Hansen näki kaiken tämän, sijaitsi lähellä Dulcea. Kaikki nämä tarinan osatekijät liitettiin lopulta osaksi UFO-lorea, kuten me sen nyt tunnemme. Sikäli kuin olen saanut selville, termi ”harmaat” avaruusolennot oli toinen kielikuva, joka tuli suoraan Bennewitzin tapauksesta.
Kuten selitit kirjassa, Bennewitzin tapaukseen liittyi Richard Doty ja William Moore. Arvostin erityisesti epäluotettavien Majestic 12 -asiakirjojen läpikäyntiäsi sekä niiden suhdetta Mooreen ja hänen seuralaiseen Jaime Shanderaan. Mikä sinun mielestäsi on ihmisille tärkeintä ymmärtää tässä tapahtumaketjussa?
Yksi kriittinen tekijä, joka on tärkeää ottaa huomioon, kun yritetään selvittää MJ-12 -papereiden alkuperää, oli se, että vuonna 1981, kolme vuotta ennen MJ-12 -papereiden ilmaantumista, Bill Moore työskenteli kirjaprojektin parissa yhdessä Bob Prattin kanssa, joka oli National Enquirerin toimittaja ja joka kirjoitteli lehteen lentävistä lautasista. Tämä kirjaprojekti, jonka alkuperäinen nimi oli MAJIK-12, oli fiktiivinen kertomus, joka perustui oletettavasti todellisiin UFOihin liittyviin tietoihin, jotka heille välitti kukas muukaan kuin AFOSI:n erikoisagentti Richard Doty, jolle Moore antoi kirjan luonnosversiossa nimen ”Ronald L. Davis”. MAJIK-12 tai vaihtoehtoisesti MJ-12 oli lyhenne Majestic 12:sta, joka, kuten useimmat lukijasi luultavasti tietävät, oli oletettavasti supersalainen hallituksen ryhmä, joka tutki UFO-havaintoja ja tutki pudonneita lentäviä lautasia ja avaruusolentoja, kuolleita ja eläviä.
Vaikka Mooren/Prattin kirjaprojekti jäi lopulta sivuraiteelle, ehdotettu nimi MAJIK-12 viittasi siihen, että Bill Moore oli tietoinen jostain nimeltä MAJIK-12 tai Majestic-12 ainakin kolme vuotta ennen kuin hänen tutkimuskumppaninsa Jaime Shanderan ovelle saapui salaperäinen kirjekuori, joka lähetettiin nimettömänä ilman palautusosoitetta ja jossa oli postileima New Mexicon Albuquerquesta. Tämä postileima vaikutti joidenkin mielestä valtavalta vihjeeltä siitä, että Richard Doty oli tämän tempauksen takana, sillä tuona aikana Doty oli sijoitettuna Kirtlandin ilmatukikohtaan Albuquerquessa. Kirjekuori sisälsi 35 mm:n filmirullan, joka kehitettynä paljasti kuvia siitä, mikä tunnettiin nimellä MJ-12 -paperit.
Ennen MJ-12 -papereiden ilmestymistä Moore ja toinen tutkimuskumppani Stan Friedman spekuloivat juuri tällaisen ryhmän kuin MJ-12 olemassaololla ja olivat jopa laatineet luettelon sen todennäköisimmistä ehdokkaista. Moore jakoi myöhemmin nämä nimet Dotyn kanssa siinä toivossa, että hänellä olisi tietoa, joka vahvistaisi heidän MJ-12 -kandidaattiluettelonsa. Kun MJ-12:n paperit tulivat esiin, ne todellakin sisälsivät luettelossaan joitakin näistä samoista MJ-12:n ehdokkaista, joiden Moore ja Friedman olivat aiemmin arvelleet kuuluvan ryhmään, kuten Roscoe Hillenkoetter, CIA:n ensimmäinen johtaja (1947-1950), ja James Forrestal, joka toimi puolustusministerinä samaan aikaan, mikä näytti antavan Moorelle ja Friedmanille vahvistuksen siitä, että he olivat olleet oikeilla jäljillä. Toisten mielestä Doty keksi koko jutun ja antoi Moorelle, Shanderalle ja Friedmanille palautesilmukan kautta juuri sen, mitä he etsivät, eli tietoja, jotka näyttivät vahvistavan Roswellin UFO-onnettomuuden, josta Bill Moore ja Charles Berlitz julkaisivat vuonna 1979 kirjan The Roswell Incident. On arveltu, että Moore oli mukana väärentämässä asiakirjoja, joko Dotyn avustuksella tai ilman. Koskaan ei kuitenkaan ole voitu lopullisesti osoittaa kuka väärensi asiakirjat, vaikka FBI totesi, etteivät ne olleet aitoja.
Samalla tavalla kuin MJ-12 -dokumentit ilmestyivät salaperäisesti Shanderan ovelle, samanlainen tapaus sattui vuonna 1994, kun UFO-tutkija Don Berliner sai nimettömänä lähetetyn kirjekuoren, joka sisälsi kehittelemättömän 35 mm:n filmirullan. Kun valokuvat oli kehitetty, niistä paljastui 29-sivuinen asiakirja nimeltä SOM 1-01, Majestic-12 Group Special Operations Manual, joka on väitetty lentävien lautasten onnettomuuspaikkojen etsintään liittyvä sotilasohje.
SOM-01-1 sisälsi myös viittauksen ”Kirtlandin ilmavoimien tukikohtaan New Mexicossa”, minkä jotkut epäilivät olevan silmänisku ja nyökkäys, että kyseessä saattoi olla toinen Richard Doty -lumityö. Siitä huolimatta SOM-01-1:tä ovat edelleen kannattaneet eräät ufologian merkittävimmät äänet, kuten Linda Howe, joka Citizens Hearing on Disclosure -tilaisuudessa (teeskennelty kongressin kuulemistilaisuus, joka pidettiin National Press Clubissa vuonna 2013) väitti, että SOM-01-1 oli ”kestänyt ajan testin”, vaikka se ei tietenkään ollut tehnyt mitään sellaista, ja se oli vain lisännyt pinon muita näennäisesti valheellisia MJ-12:een liittyviä asiakirjoja, jotka ovat vuosien varrella olleet täynnä ufologian roskia.
Kirjoitit useasta tapauksesta, joissa armeija antaa UFO-tutkijoille epäilyttävää informaatiota sekä lupauksia tulevaisuuden paljastuksista. Suuri paljastus ei lopulta tapahtunutkaan ja matto vedettiin tutkijoiden jalkojen alta. Kertoisitko jostain tällaisesta tapauksesta.
1970-luvun alussa elokuvatuottaja Robert Emenegger joutui kokemaan yhden tällaisen luvatun ”suuren paljastuksen” (joka osoittautui lopulta tyhjäksi), kun Yhdysvaltain ilmavoimien virkamiehet lähestyivät häntä ja hänen tuottaja-kumppaniaan Allan Sandleria tarjoamalla yhteistyötä ja tietojen jakamista ehdotettua UFOja käsittelevää dokumenttielokuvaa varten. Heidän ilmavoimien yhteyshenkilöidensä mukaan tämä olisi kaikkien osapuolten yhteinen hanke, jossa jokainen armeijan haara tukisi Emeneggeriä ja Sandleria, jotka antaisivat heille pääsyn UFO-tiedostoihin sekä luvatun kruununjalokiven: 16 mm:n materiaalia UFOjen laskeutumisesta avaruusolentojen kanssa, joka oli väitetysti kuvattu Hollomanin ilmavoimien tukikohdassa vuonna 1971.
Käytettyään huomattavan paljon aikaa ja resursseja projektin kehittämiseen ja luvattuaan toistuvasti lautasen laskeutumista kuvaavaa materiaalia dokumenttielokuvaansa varten, matto lopulta vedettiin Emeneggerin ja Sandlerin jalkojen alta ja he jäivät tyhjin käsin, kun ilmavoimat eivät toimittaneet luvattua tavaraa, ja tämä niin sanotun ”UFO Disclosure” -projektin varhaisversio meni nurin. Emeneggerin ja Sandlerin UFO-dokumentti julkaistiin lopulta vuosia myöhemmin nimellä UFOs: It Has Begun, mutta sen vaikutus väheni selvästi huomattavasti uskottavuuden kannalta sen jälkeen, kun ilmavoimat vetäytyivät hankkeesta. Tämä tietenkin olettaen, että ilmavoimilla todella oli hallussaan elokuvaan luvattu materiaali.
Linda Moulton Howelle tapahtui samanlainen ”UFO-paljastuksen” päähämäys kymmenen vuotta myöhemmin, kun hänet vuonna 1983 palkattiin tuottamaan HBO:n erikoisohjelma, jonka otsikoksi ehdotettiin UFOja: The E.T. Factor. Tänä aikana Howe oli tutkinut Paul Bennewitzin väitteitä, jotta ne voitaisiin sisällyttää hänen dokumenttielokuvaansa, ja matkan varrella hän tuli Richard Dotyn tietoon, joka oli tuolloin komennuksella Kirtlandin ilmavoimien tukikohdassa. Doty otti Howen epäilyttävien siipiensä suojaan ja antoi hänelle vilauksen joistakin oletettavasti salaisista asiakirjoista, jotka liittyivät lentävien lautasten putoamisonnettomuuksiin ja hämmästyttävään paljastukseen, jonka mukaan jossain sotilastukikohdassa oli oikeasti vankina pieni avaruusolento. Doty ilmoitti Howelle, että jos hän pelaisi korttinsa oikein, hänellä saattaisi olla jopa mahdollisuus haastatella pikku kaveria. Lisäksi Doty kertoi Howelle, että hallituksen tiedusteluviranomaisilla oli hallussaan filmimateriaalia UFOn laskeutumisesta sotilastukikohtaan sekä muita valokuvia ja salaista materiaalia, joita Howe voisi käyttää. Kun Doty oli useita kuukausia vedättänyt Howea, Doty ilmoitti, että hänet oli poistettu tapauksesta, ja antoi Howen eteenpäin muille tiedustelukontakteille, jotka niin ikään vedättivät Howea useiden kuukausien ajan, mutta eivät koskaan tuottaneet luvattua UFO-materiaalia. Tämä viivästys sai HBO:n lopulta luopumaan hankkeesta, jolloin Howe jäi roikkumaan tuuliajolle.
Näiden tempausten pääasiallisesta motiivista voidaan spekuloida moniin eri suuntiin, joista yksi oli se, että Doty yritti mustamaalata ja harhauttaa Howen UFO-tutkimusta ja viime kädessä horjuttaa hänen HBO-dokumenttielokuvaansa sekä saada selville, mitä tietoja hänellä oli Bennewitzistä ja häntä vastaan suunnatusta vastavakoiluohjelmasta, johon Doty kuului.
Selitit myös paljon Dulcen myytistä ja sitä levitelleistä ihmisistä. Omien tutkimusten ja kokemustesi pohjalta, mikä sinusta siinä oli kaikkein mielenkiintoisinta?
Myytin kehittyminen ja se, miten se ylipäätään syntyi, on minusta kaikkein kiehtovinta. Tarinassa on erilaisia elementtejä, mukaan lukien se, mikä on tullut tunnetuksi UFO-uskomuksissa nimellä ”Dulcen sota”, jonka mainitsin aiemmin, ja jossa oletettavasti tukikohdan turvamies nimeltä Tom Castello auttoi vastarintaliikkeen muodostamisessa. Jotkut hänen työtovereistaan joutuivat sitten yhteenottoon avaruusolentojen kanssa ja hävisivät taistelun. Kun pöly oli hälvennyt, kuten legenda kertoo, kuusikymmentäkuusi Dulcen tukikohdan työntekijää kuoli, vaikka Castello pystyi pakenemaan luotettavan ”salamapistoolinsa” ansiosta.
Mistä tämä tarina on peräisin? Sikäli kuin pystyn sanomaan, se sai alkunsa 2. joulukuuta 1981 päivätystä kirjeestä, jonka Paul Bennewitz lähetti Yhdysvaltain New Mexicon senaattorille Pete Domenicille ja jossa todettiin, että ”joskus vuoden 79 lopulla tai vuoden 80 alussa syntyi riita aseista ja armeija hylkäsi [Dulcen tukikohdan]; miesten lopulliset olosuhteet ovat tuntemattomat…”. Syyskuun 11. päivän 1984 haastattelussa Bennewitz kertoi UFO-tutkija Jim McCampbellille, että: ”Vuonna 1979 tapahtui jotain ja tukikohta suljettiin. Siellä oli riita aseista ja meidän väkemme ajettiin ulos, yli 100 ihmistä oli mukana…”. Vaikka Bennewitz ei implisiittisesti väittänytkään, että Dulcessa olisi käyty varsinaista taistelua ihmisten ja avaruusolentojen välillä, hänen kommenttinsa jonkinlaisesta konfliktista tai siitä, että ihmiset hylkäsivät tukikohdan, näytti riittävän kylvämään siemenen, joka myöhemmin kasvoi ”Dulcen sodaksi”.
Lähes kymmenen vuotta myöhemmin ”Dulcen sodan” tarinaa täydennettiin Tom Castelloa ja hänen vastarintatovereitaan koskevalla yksityiskohtaisemmalla kertomuksella, joka ilmestyi kirjassa ”The Dulce Papers”. Tästä tarinasta on myös ilmestynyt muunnelmia, jotka koskevat samanlaista taistelua/konfliktia Area 51:ssä.
1990-luvun puolivälissä Dulcen sodan tarina nousi uudelleen pinnalle tai sitä käytti uudelleen henkisesti epävakaa kaveri nimeltä Phil Schneider, josta tuli jonkin aikaa patriootti- ja UFO-luentopiirin tähti, joka periaatteessa toisti Tom Castellon tarinaa siten, että hän itse oli Castellon sankarin roolissa, mukaan luettuna koko ampuminen häijyjen avaruusolentojen kanssa.
Näiden kaikkien tarinoiden, kuten Dulcen, Area 51:n, SERPOn ja Paul Bennewitzin tarinoiden välillä tuntuu olevan paljon yhteisiä teemoja. Kerrotko jotain omia ajatuksiasi tästä.
Lisäisin myös Roswellin ja MJ-12 -paperit tuohon mukaan, ja samat toistuvat hahmot, jotka kertoivat näitä tarinoita, jotka ovat esillä kirjassani, heidän joukossaan John Lear, Tal Levesque, Richard Doty, Bill Moore ja kourallinen muita, jotka muodostivat tämän ”vaikuttajien” verkoston. Bill Moore kiisti myöhemmin monet näistä väitteistä ja poisti itsensä näennäisesti tästä henkilöryhmien verkostosta, jonka hän sanoi ajavan vääriä tarinoita, jotka olivat lopulta tehneet Paul Bennewitzin hulluksi.
John Lear, jolla oli tosin yhteyksiä tiedusteluyhteisöön, oli innokas MJ-12 -papereiden puolestapuhuja, ja samaan aikaan 1980-luvun puolivälissä hän vuoti tiedotusvälineille tietoja Area 51:n salaisesta stealth-alusten testausohjelmasta. Häiveteknologian haamu väijyi ikuisesti näiden Dulcen tukikohtaan, Kirtlandiin ja Area 51:een liittyvien tarinoiden reunoilla, ja se oli osa pyrkimystä muokata yleistä kertomusta ja hämärtää tietoa siitä, mitä näissä sotilastestauspaikoissa todella tapahtui.
SERPOn osalta Richard Dotyllä oli suuri rooli tuon tarinan levittämisessä jo silloin, kun hän esiintyi ”Falconina” kansallisessa televisiossa vuonna 1988 esitetyssä erikoisohjelmassa nimeltä UFO Cover-up Live!. Dotyn (eli ”Falconin”) mukaan Yhdysvaltain hallitus oli osallistunut vaihto-ohjelmaan, jossa avaruusolennot olivat periaatteessa antaneet astronauteillemme avaimet yhteen lautasiinsa ja antaneet heidän matkustaa omalle planeetalleen, kun taas avaruusolennot jäivät vastineeksi Maahan useiksi vuosiksi jakamaan valtavaa galaksienvälistä viisauttaan Maan asukkaiden kanssa, mikä oli pohjimmiltaan sama tarina kuin SERPO.
Mitä sanoisit uusille UFO-tutkijoille, jotka yrittävät seilata näillä myrskyisillä vesillä?
Luulen, että ihmiset, jotka tarvitsevat sitä eniten, välittävät luultavasti vähiten siitä, mitä minulla on sanottavana, mutta jos he haluaisivat, ehdottaisin, että katsoisitte ufologian historiaan ja tutkisitte sen menneisyyttä. Tehkää se ennen kuin hyppäätte minkään tietyn UFO-hain kyytiin, koska mikään ei näytä olevan uutta auringon alla, kun on kyse monista näistä toistuvista teemoista, jotka toistuvat jatkuvasti UFO-tarinoissa.
Ufologialla on taipumus kerrata ja käyttää uudelleen monia samoja tarinoita tai samojen tarinoiden osia kerta toisensa jälkeen. Täydellinen esimerkki tästä on niin sanottu Silvermanin kuva, joka ilmestyi ensimmäisen kerran saksalaisessa Neue Illustrierte -sanomalehdessä 1. huhtikuuta 1950 otsikolla ”Der Mars-Mensch” ja joka näytti oudon näköisen, metrin mittarisen miehen, joka oli ilmeisesti Marsista. Muutamaa päivää myöhemmin Neue Illustrierte myönsi, että Mars-juttu oli aprillipila, mutta se ei estänyt kuvaa leviämästä UFO-alakulttuurissa tulevina vuosina.
UFO-historioitsija Isaac Koi on koonnut aikajanan Silvermanin kuvasta ja julkaisuista, joissa se on ilmestynyt. Ensimmäinen kirja, jossa kuva esiteltiin, oli majuri Donald Keyhoen Flying Saucers from Outer Space (1953), jossa ei mainittu Neue Illustrierte -huijausta, mutta väitettiin, että kuvassa oli Yhdysvaltain hallituksen agentteja saattamassa ”Alumiinimiehenä” tunnettua avaruusoliota, joka oli päällystetty alumiinisella avaruuspuvulla, joka suojasi häntä kosmisilta säteiltä. Kirjassaan Space-Craft from Beyond Three Dimensions (1959) W. Gordon Allen viittasi siihen, että Silvermanin valokuvassa esiintyvä olento oli ryöminyt ulos Mexico Cityn lähellä pudonneesta lautasesta.
Viimeksi Harold Povenmire kirjassaan UFO’s and Alien Abduction Phenomena: A Scientific Analysis (2016) julkaisi värillisen version Silvermanin valokuvasta ja mainosti sitä todellisena, vaikka on epäselvää, millaisen ”tieteellisen analyysin” hän teki. Povenmiren ansiosta tämä Silvermanin valokuvan uusi versio alkoi pian könytä sosiaalisessa mediassa, kun uusi uskovien sukupolvi klikkaili ja jakoi sitä sydämensä kyllyydestä.
Artikkelin julkaissut ufotrail.blogspot.com
