kirjoittanut Kevin Randle

Muutama päivä sitten sain sähköpostia, jossa kysyttiin erään eläkkeellä olevan ilmavoimien upseerin kertomasta tarinasta, jossa hän väitti nähneensä salaisen viestin lentävän lautasen putoamisesta Huippuvuorten saarelle. Kirjeenvaihtajani halusi tietää, oliko tarina totta. En syytä häntä, ehdottomasti. Uskoin, että upseeri oli nähnyt viestin ja että se oli ollut salainen. Se oli alimmalla turvaluokitustasolla, mutta se oli salainen, ja se koski lentävän lautasen putoamista saarelle.

 

Voit nähdä, että salassapitomerkinnät on poistettu ja asiakirjat ovat nyt turvaluokittelemattomia.

 

Tämä yli puoli vuosisataa vanha tarina sai minut ajattelemaan. Voisiko tämä olla yksi niistä kahdestatoista onnettomuudesta, joista David Grusch oli puhunut viime vuonna? Siitä on olemassa dokumentteja, ja siitä on kerrottu monissa UFO-kirjoissa ja -artikkeleissa. Olisi yksinkertaista, että joku noista Gruschin nimeämättömistä lähteistä olisi kuullut tarinan, mutta ei ollut vaivautunut kaivamaan sitä esiin.

Alkuperäisessä tarinassa, sellaisena kuin se esiintyi Project Blue Bookin tiedostoissa, väitettiin, että 9. heinäkuuta 1952 berliiniläinen sanomalehti Saarbrucker Zeitung kertoi, että Norjan ilmavoimat olivat löytäneet lentävän lautasen Huippuvuorten saarelta. Artikkelin mukaan, jonka käännös on ilmavoimien arkistoissa, Norjan ilmavoimien kapteeni Olaf Larsen sattui katsomaan alaspäin, lähti sitten sukellukseen ja ”valkoisessa lumimaisemassa, jonka rapautuneella pinnalla oli jäinen kiilto, näkyi metallinhohtoinen, kiiltävä, halkaisijaltaan 40-50 metrin kokoinen ympyränmuotoinen kiekko, joka oli jopa kirkkaampi kuin jäinen lumi…”. Kun suihkukoneen lentäjät kiertelivät 60 minuutin ajan, he eivät pystyneet havaitsemaan mitään merkkejä elämästä eivätkä määrittämään ajoneuvon alkuperää tai tyyppiä.”

Blue Bookin asiakirja, jossa kerrotaan tapauksen perusasiat.

 

Toiset laskeutuivat viidellä ”lentävällä veneellä” lähelle ”sinertävää teräskiekkoa”. Artikkelin mukaan ”‘Epäilemättä yksi pahamaineisista lentävistä lautasista’, väitti tohtori Norsel, norjalainen rakettispesialisti…”.”

Raportin mukaan kohteen halkaisija oli 48,88 metriä ja sen sivut olivat vinot, ja se oli miehittämätön. Se oli valmistettu tuntemattomasta metalliyhdisteestä. ”Sytytyksen jälkeen 46 automaattista suihkua, jotka sijaitsevat yhtä suurilla etäisyyksillä ulkokehällä, pyörivät pleksilasisen keskipallon ympärillä, joka sisältää mittaus- ja ohjauslaitteita kauko-ohjausta varten, laukesivat.”

Todellinen ongelma tässä on se, että artikkelissa kerrotaan, että ”mittauslaitteissa (mittareissa) oli venäläiset symbolit… [ja siinä] on riittävästi tilaa räjähdepommeille ja mahdollisesti ydinpommeille”.”

Lopuksi, mikä tekisi iloiseksi ne, jotka uskovat, että natseilla oli lentävä lautanen toisen maailmansodan lopussa, raportti väitti: ”Kuultuaan kiekon kuvauksen saksalainen V-aseen suunnittelija Riedel totesi: ’Tuo on tyypillinen V-7, jonka sarjatuotannon parissa olen itse työskennellyt’.”

Artikkeli oli allekirjoitettu vain nimikirjaimilla J.M.M. Ole Jonny Braenne, skandinaavinen tutkija, yritti löytää alkuperäisen raportin kirjoittajan, mutta ei onnistunut siinä. International UFO Reporter -lehdessä julkaistussa artikkelissa Braenne kirjoitti: ”Artikkelin kirjoittaja… on osoittautunut jäljittämättömäksi. Sanomalehtiarkistoista ei löydy mitään käyttökelpoista tietoa asiasta.”

Tämä näyttäisi siis olevan ensimmäinen kerta, kun Spitsbergenin onnettomuudesta kerrotaan missään sen eri painoksissa. Tärkeää tässä on se, että he, eli toimittajat tai silminnäkijät, eivät puhuneet planeettojen tai tähtien välisestä aluksesta, vaan jostakin, jonka Neuvostoliitto oli luonut saksalaisilta toisen maailmansodan jälkeen varastetun teknologian avulla. Tämä on enemmänkin tarina eksyneestä koealuksesta kuin jostain avaruusaluksesta…

Ilmavoimien upseerit, joilla tässä tarkoitettaneen Yhdysvaltain suurlähetystön ilmavoimien attaseaa, lähettivät sähkeellä viestin, jossa he kertoivat sanomalehden sanomasta ja pyysivät lisätietoja. Blue Bookin tiedostoista ei löydy mitään, mutta tapaus on leimattu siellä huijaukseksi. Muiden lähteiden mukaan Norjan ilmavoimat kuitenkin kertoi attasealle, että juttu oli ehdottomasti väärä.

Toinen ilmavoimien asiakirjoista, jotka kertovat kiinnostuksesta tähän tapaukseen.

 

Tässä kohtaa kytkemme tarinan kysymykseen, joka esitettiin minulle vähän aikaa sitten. Eräs ilmavoimien upseeri, joka oli työvuorossa eräässä ilmavoimien viestintäkeskuksessa, kertoi tutkijoille, että hän oli nähnyt keskuksen kautta tulleen salaisen raportin Spitsbergenin saaren onnettomuudesta. Tätä käytettiin todisteena siitä, että hallitus salaili jotakin UFOista yleensä ja törmäyksistä erityisesti. Blue Bookin tiedostot on kuitenkin poistettu turvaluokituksesta jo vuosikymmeniä sitten, ja meillä on kopiot näistä salaisista raporteista. Upseeri oli oikeassa. Salaisia viestejä oli ollut, mutta muut Blue Book -tiedostoissa olevat lisätiedot osoittivat, että kyseessä oli huijaus.

Kaksi vuotta myöhemmin tarina ilmestyi toisessa saksalaisessa sanomalehdessä, Hessische Nachrichtenissa, 26. heinäkuuta 1954. Tällä kertaa mukana oli Norjan pääesikunta, jonka väitettiin valmistelevan raporttia, joka perustui heidän tutkimuksiinsa pudonneesta lentävästä lautasesta. Lautakunnan puheenjohtajaksi tunnistettiin eversti Gernod Darnhyl.”

Darnhylin kerrottiin sanovan: ”Jokin aika sitten syntyi väärinkäsitys, kun todettiin, että lentävä kiekko oli todennäköisesti neuvostoliittolaista alkuperää. Sitä ei ole — tämä meidän on todettava painokkaasti — rakentanut mikään maa Maapallolla. Materiaalit ovat kaikille asiantuntijoille täysin tuntemattomia, niitä ei joko löydy Maapallolta tai niitä on käsitelty meille tuntemattomilla fysikaalisilla tai kemiallisilla prosesseilla.”

Darnhyl ei sanonut muuta. Hän lupasi julkistaa tiedot ja sanoi sitten, että hän uskoi, että ”seuraavien kahdentoista kuukauden aikana näihin teknisiin ongelmiin löydetään ratkaisu, tai ainakin tiede on oikealla tiellä kohti UFO-ongelman ratkaisua…”. Tieteelliset tulokset julkistetaan vasta Lontoossa tai Washingtonissa pidettävän UFO-konferenssin jälkeen.”

Jos ei muuta, niin tämä tarjosi joitakin nimiä, kuten artikkelin kirjoittajan Swen Thygesenin, ja aikataulun tietojen julkaisemiselle. Tiedämme tietenkin, että tietoja ei julkaistu eikä UFO-konferensseja pidetty. Siitä on kulunut yli viisikymmentä vuotta. Vielä pahempaa on, että Braenne ilmoitti, ettei hän ollut onnistunut löytämään kirjoittajan jälkiä.

Tarina siirtyi nyt Etelä-Amerikkaan, mikä tarkoittaa, että eteläamerikkalaiset sanomalehdet alkoivat painaa artikkeleita ja siirsivät onnettomuuden Helgolandiin. Verdens Gangin 19. joulukuuta 1954 ilmestyneen artikkelin mukaan Uruguayn sanomalehti El Nationalin juttu kertoi, että Hans Larsen Loberg, joka oli kuulemma voittanut fysiikan palkinnon Unkarissa, oli nyt mukana. Lobergin mukaan kyse oli samasta lautasesta, jonka oli kerrottu pudonneen Spitsbergeniin, mutta joka oli pudonnut pienelle saarelle, joka oli ollut saksalaisten sukellusveneiden tukikohtana toisen maailmansodan aikana.

Loberg sanoi, että aluksessa ei ollut venäläistä kirjoitusta, että sen halkaisija oli 91 jalkaa ja paksuus keskellä 70 jalkaa. Sisältä löytyi muissa onnettomuuksissa raportoituja ruokapillereitä ja raskasta vettä, kirjoja, joiden he arvelivat olevan suunnistusapuvälineitä, ja seitsemän miehistön jäsentä, jotka olivat palaneet tunnistamattomiksi. Ruumiit olivat Lobergin mukaan 25-30-vuotiaita, kaikki reilun puolentoista metrin pituisia ja kaikilla oli täydelliset hampaat. He eivät selittäneet, miten tunnistamattomaksi palaneet ruumiit määritettiin niin nuoriksi. Huomautan, että suuri osa tästä kuvauksesta muistuttaa New Mexicon Aztecin maahansyöksytarinaa.

Kuten mainitsin, näemme, että Frank Edwards kirjassaan Flying Saucers – Serious Business käsittelee tätä asiaa ja kertoo tarinan olevan peräisin Stuttgarter Tageblatt -lehdestä. Edwards kommentoi, että ”tarina katosi uutisverkoista kuin se olisi laukaistu avaruuteen… kunnes viimein Norjan hallituksen tiedottaja rikkoi hiljaisuuden… lainaamani [Edwardsin] kertomus on tyypillinen niistä lukemattomista lehdistä, jotka uutisoivat tarinasta:

Oslo, Norja, 4. syyskuuta 1955: – Vasta nyt Norjan yleisesikunnan tutkintalautakunta valmistelee raportin julkaisemista, joka koskee Spitsbergenin lähellä, oletettavasti vuoden 1952 alussa, pudonneen U.F.O.:n jäänteiden tutkimista. Lautakunnan puheenjohtaja, eversti Gernod Darnbyl (sic), totesi ilmavoimien upseereille pidetyssä opetuksessa: ”Spitsbergenin kiekon putoaminen oli erittäin tärkeä. Vaikka nykyinen tieteellinen tietämyksemme ei anna meille mahdollisuutta ratkaista kaikkia arvoituksia, olen varma, että nämä Spitsbergenin jäännökset ovat tässä suhteessa erittäin tärkeitä. Jokin aika sitten syntyi väärinkäsitys, kun sanottiin, että kiekko oli todennäköisesti neuvostoliittolaista alkuperää. Sitä ei ole — tämän haluamme todeta painokkaasti – rakentanut mikään maa maapallolla. Sen rakentamisessa käytetyt materiaalit ovat täysin tuntemattomia kaikille tutkimukseen osallistuneille asiantuntijoille.

Kyseessä on periaatteessa sama artikkeli, joka oli ollut liikkeellä jo aiemmin, eikä kukaan vieläkään ollut saanut vahvistusta millekään niistä. Edwards kirjoitti: ”Siksi Norja keskusteli vuonna 1955 kahden johtavan UFO-huijauksen edustajan kanssa ehdotetusta tämän tiedon julkaisemisesta, joka olisi paljastanut sekä Yhdysvaltain että Britannian virallisten kantojen valheellisuuden!…. Ei ole vaikea päätellä, että norjalaiset eivät koskaan julkaisseet koko raporttia, koska he saivat neuvoja kahdelta Norjan parhaalta asiakkaalta.”

Toisin sanoen sekä Yhdysvallat että Britannia painostivat norjalaisia talouspakotteilla uhkaamalla, jotta he pitäisivät koko raporttinsa salassa. Edwards ei tunnu koskaan harkitsevan sitä mahdollisuutta, että tarina ei ole totta. Olihan hänellä lehtileike siitä… Vai oliko?

Palataan Braenneen, joka kertoi: ”Useat kirjoittajat ovat käyttäneet Stuttgarter Tageblattia Spitsbergenin tarinansa lähteenä. Se on itse asiassa olematon sanomalehti. [Yksikään tutkija] ei ole koskaan löytänyt jälkeäkään tällaisesta lehdestä tai tällaisesta artikkelista, joka olisi julkaistu ilmoitettuna ajankohtana tai sen tienoilla…”.”

Mistä tämä artikkeli on peräisin? Braennella on vastaus tähän kysymykseen. Hän kirjoitti International UFO Reporterin  artikkelissaan, että hän oli saanut tietää, että hollantilainen UFO-Gids -lehti julkaisi pienin muutoksin artikkelin, joka oli ilmestynyt Hessische Nachrichten -lehdessä. UFO-Gids mainitsee lähteenä Stuttgarts Dagbladin 5. syyskuuta 1955. Braennen mukaan. ”Ilmeisesti joku yritti saksalaistaa Stuttsgarts Dagbladia eikä tutkinut lähdettään.”

Edwards käytti ilmeisesti käännöstä jostakin näistä aikaisemmista lähteistä tarkistamatta sitä. Edwards vihjasi yrittäneensä saada asiasta lisää tietoa ja raportoi kirjassaan: ”Kun kirjoitin vuonna 1964 Spitsbergenin tapausta tutkineen norjalaisen tutkintalautakunnan jäsenelle, sain neljän kuukauden kuluttua salaperäisen vastauksen: ’Pahoittelen, että minun on mahdotonta vastata kysymyksiisi tällä hetkellä’.”

UFO-kentän vainoharhaisuuden vallassa oleva Edwards uskoo, että vastaus on enemmänkin peittelyä. Saattaa vain olla, että muuta vastausta ei voitu antaa, jos tapaus ei ollut todellinen. Edwards ei kuitenkaan yksilöi lähdettään tässä asiassa, joten jäämme miettimään tämän väitteen oikeutusta… Jos Spitsbergenin onnettomuutta ei ollut, ei ollut myöskään tutkintalautakuntaa eikä siten lautakunnan jäsentä, jota Edwards voisi kuulustella.

Ryan Wood kertoi juuri päivitetyssä Majic Eyes Only -kirjassaan: ”Vuonna 1985 brittitutkija Philip Mantle tutki tapausta ja sai Norjan hallitukselta tiedon, ettei mitään edes etäisesti Spitsbergenin onnettomuutta muistuttavaa ollut koskaan tapahtunut. ’Koko tarina vaikuttaa täysin perusteettomalta’, sanoi Mantlelle Norjan kuninkaallisen puolustusministeriön tiedotusosaston päällikkö Arild Isseg.

”Lisäksi useita niistä henkilöistä, joihin viitattiin sekä lehtiartikkeleissa että virallisissa tiedustelupalvelun tiivistelmissä Spitsbergenin tarinaa käsittelevistä lehtiartikkeleista, ei yksinkertaisesti ollut olemassa.”

Kun kaikki on sanottu ja tehty, ei näytä olevan mitään todisteita siitä, että onnettomuus olisi tapahtunut, ja tarinan alkuperä näyttää olevan sanomalehti, joka keksi yksityiskohdat. En tiedä, luottivatko sanomalehden päätoimittajat toimittajiinsa, jotta nämä saisivat jutun oikein, vai keksivätkö he sen vain täyttääkseen tilaa ja keksivät nimen tai lisäsivät nimikirjaimet antaakseen jutulle aitoutta.

Ongelma on sama, joka on kohdannut UFO-tutkimusta alusta alkaen. Aina kun jokin tapaus paljastuu huijaukseksi, joku toinen henkilö tulee paikalle sisäpiirin tietämyksellä, jonka hän väittää todistavan asian. Mitään todisteita ei koskaan esitetä, mutta he vannovat silti tietojensa nimeen.

En tiedä, onko tämä yksi Gruschin UFO-onnettomuusraporteista vai ei. Toivon, että hän olisi tehnyt tarpeeksi tutkimusta saadakseen tietää totuuden tästä tapauksesta. Mainitsen tämän vain siksi, että työskentelemme edelleen pimeässä tuon väitteen suhteen, että maahansyöksyjä on ollut kymmenkunta. Kuten niin moni muukin asia UFO-alalla, tämäkin on vain yksi monista huijauksista, ja todellinen ironia on se, että ilmavoimat saivat sen oikein, mutta harva uskoi heitä.

 

Artikkelin julkaissut kevinrandle.blogspot.com