kirjoittanut Kevin Randle

Kuten kaikki Roswellin tapausta seuranneet tietävät, me, ja meillä tarkoitan siis Tom Careya, Don Schmittiä ja minua, olemme etsineet dokumentteja kirjaimellisesti vuosikymmeniä. Meillä on tietysti kaikki lehtiartikkelit, FBI:n teleksi ja yksi tai kaksi vihjettä siitä, että Roswellin ulkopuolelle putosi jotain outoa. Meillä ei ole päiväkirjoja, kirjeitä tai muita kirjallisia lausuntoja onnettomuusajalta, joissa mainittaisiin onnettomuus. Yksi mahdollisista poikkeuksista on sheriffin vaimon Inez Wilcoxin kirjoittama lehtiartikkeli, jossa mainitaan pikkumiehet. Ongelmana on, että siinä ei ole päivämäärää, ja artikkeli on saatettu kirjoittaa sen jälkeen, kun Roswellin onnettomuus tuli tunnetuksi vuonna 1978. Tarvitsemme jotain vuodelta 1947.

Don ja minä törmäyspaikalla.

 

Löysimme Ruth Barnettin pitämän päiväkirjan. Hänen veljentyttärensä Alice Knight kertoi, että hän oli löytänyt päiväkirjan laatikosta, jonka hän oli saanut tätinsä kuoleman jälkeen. Päiväkirja, joka oli päivittäinen muistilista vuodelta 1947, oli siellä, ja Ruth käytti sitä päiväkirjana. Hän teki merkintöjä koko vuodelta 1947, eikä siinä ole mitään mainintaa mistään San Agustinin tasangolla tapahtuneesta UFO-onnettomuudesta.

Kun tapasin Stan Friedmanin, jotta voisimme kopioida päiväkirjan, hän ehdotti, että Barney Barnettia oli uhkailtu vaikenemaan, joten hän ei olisi kertonut Ruthille seikkailuistaan tasangoilla. Vern Maltais, Barnettin hyvä ystävä, sanoi kuitenkin, että hän oli saanut tietää onnettomuudesta, kun Barney kertoi siitä hänelle kiitospäivänä. Tämä viittaa siihen, että Barnettia ei pelottanut vaikenemismääräys, ja vaikka hän ei olisi maininnut asiasta heinäkuussa, hän puhui siitä marraskuussa. Päiväkirjassa ei ole mitään merkintää tästä uskomattomasta tarinasta, jonka Barney oli kertonut ystävilleen ja perheelleen kiitospäivän kokoontumisessa. Siitä ei vain puhuta mitään ennen kuin Bill Moore haastatteli Barnettin pomoa vuoden 1978 jälkeen.

Toinen äskettäin esiin tullut asiakirja oli Jesse Marcelin väitetty päiväkirja. Kyseessä oli tavallinen armeijan ”muistio”-kirja, jota armeija jakoi satojatuhansittain vuosien varrella. Minulla oli ollut niitä useita sotilasurani aikana. Koska kirja löytyi Jesse Marcelin omaisuudesta, se olisi saattanut antaa vihjeitä onnettomuudesta. Valitettavasti siinäkään ollut mitään onnettomuuteen viittaavaa. Kaiken kukkuraksi käsiala-analyysi osoitti, että Marcel ei ollut tehnyt merkintöjä kirjaan.

Olen viime kuukausien aikana saanut tietää, että Marcelin kanssa toimistossa oli toinenkin konstaapeli. Majuri Dalton Smith määrättiin 509. pommiryhmään vuonna 1947, ja hänen toimistonumeronsa vastaa Marcelin numeroa. En tiedä Smithistä paljon muuta kuin että hän oli siellä vuonna 1947 ja hänellä oli sama numero. Se viittaa minusta siihen, että Smith voisi olla muistiinpanovihkoon tehtyjen merkintöjen tekijä. Ja koska merkinnät eivät ole kovinkaan henkilökohtaisia, Smith jätti kirjan jälkeensä, kun hän lähti 509. divisioonasta… Tai kun Marcel lähti, hän heitti sen laatikkoon muiden tavaroiden joukkoon. Joka tapauksessa kirjassa ei ole mitään merkittävää.

Merkittävä poikkeus oli kahden kappaleen maininta Saga-lehden artikkelissa, joka julkaistiin talven 1974 numerossa. B. Ann Slate ja Stan Friedman kertoivat artikkelissa ”UFO Battles the Air Force Couldn’t Coverup”, että Lydia Sleppy oli sanonut, että hänen yrityksensä laittaa onnettomuudesta kertova tarina uutistoimiston kautta oli keskeytetty. Voit lukea siitä täältä:

http://kevinrandle.blogspot.com/2008/05/lydia-sleppy-1973-interview.html

http://kevinrandle.blogspot.com/2016/03/reports-of-roswell-crash-before-jesse.html

Saamme nyt viimeisimmän vahvistuksen. Uskon olevani ainoa tutkija, joka on koskaan haastatellut majuri Edwin Easleytä, vuonna 1947 tukikohdan sotilaspäällikkönä toiminutta sotilasta. Hän olisi ollut vastuussa turvatoimista onnettomuuspaikalla ja tukikohdassa. Haastatteluissani hän kertoi minulle useaan otteeseen, ettei hän voinut puhua asiasta, koska hänet oli vannotettu vaitiolovelvolliseksi. Hän sanoi, että hän oli luvannut presidentille, ettei puhuisi siitä.

Skeptikot tietysti kritisoivat lausuntoa ja ihmettelivät, puhuuko presidentti alhaisen majurin kanssa. Olin sitä mieltä, että Easley olisi varmasti voinut antaa lupauksen presidentin lähettiläälle. Sekä Don että minä olimme saaneet tietää useista salaisen palvelun agenteista, jotka oli lähetetty Roswelliin vuonna 1947.

Major Edwin Easley

 

Roswellin tukikohdan komentajalle, eversti Blanchardille, osoitetussa, 30. joulukuuta 1947 päivätyssä kirjeessä on jonkin verran vahvistusta Easleyn avulle.  Alkukappale tosin vaikuttaa kausiluonteiselta, eli siinä puhutaan vuodenajasta ja siitä, että ”ponnisteluistanne puolestanne on toistuvasti ollut suurta hyötyä”.

Toinen kappale on tärkeä. Siinä sanotaan: ”Tässä suhteessa majuri Edwin D. Easley, provost marshal (sotilaspoliisin johtaja toim. huom.), ja hänen pätevä henkilökuntansa ovat olleet erityisen avuliaita”. Heidän älykäs ymmärryksensä tutkinnallisista ongelmista, heidän omistautumisensa ja väsymätön ahkeruutensa olosuhteista huolimatta oli ollut suoraan vastuussa monien vaikeiden yritysten onnistuneesta loppuunsaattamisesta.”

Easley-kirje

 

Vaikka tätä voidaan pitää yleisenä ”seläntaputtelukirjeenä”, se on merkityksellinen, koska se on peräisin vuodelta 1947 ja koska en tällä hetkellä tiedä mitään muuta tapahtumaa, jossa Easley olisi ollut mukana jossakin salaisen palvelun kanssa. Se korostaa Easleyn osallisuutta ja auttaa osoittamaan, että Easley saattoi hyvinkin luvata presidentille, ettei hän puhuisi asiasta, antamalla lupauksen pikemminkin salaisen palvelun edustajalle kuin suoraan presidentille. Kuten sanoin, tämä on viimeisin Roswellin onnettomuuteen liittyvä asiakirja, ja se on yksi harvoista, joita meillä on.

 

Artikkelin julkaissut kevinrandle.blogspot.com