Sain 8. maaliskuuta kopion AARO:n (All-domain Anomaly Resolution Office) kongressille laatimasta salaamattomasta raportista. Kuten aiemminkin, hallituksen UFO-raportin julkaiseminen herättää aina odotusta. Niinpä istahdin heti alas katsomaan sitä, ja suoraan sanottuna en ollut päässyt edes sisällysluetteloa ja johdantoa pidemmälle, kun törmäsin jo vaikeisiin vesiin.

Raportin nimi on ”Raportti Yhdysvaltain hallituksen historiallisesta osallisuudesta tunnistamattomiin poikkeaviin ilmiöihin (UAP), Nide I”. Raportti on julkaistu AARO:n verkkosivustolla.

Raportin 4. osiossa väitetään tutkittavan ”USG:n [Yhdysvaltain hallituksen] UAP-tutkimusohjelmia vuodesta 1945 lähtien”. UFO-kiistan hyväksytyn historian mukaan UFO-tutkimukset alkoivat vuonna 1947, kun lentäviä lautasia tai lentäviä kiekkoja koskevat raportit alkoivat Kenneth Arnoldin 24. kesäkuuta tekemästä havainnosta. Jopa ilmavoimat on toistuvasti myöntänyt tämän. Kun otetaan huomioon, että kyseessä on historiallinen raportti, voisi kohtuudella päätellä, että sen sisällön tarkkuus ja yhdenmukaisuus olemassa olevien tietojen kanssa olisi asianmukaista. Miksi tämä uusi hallituksen tutkimus on siis lykännyt UFO-tutkimuksia kahdella vuodella siitä, minkä tiedetään olleen oikea alkuhetki? Onko tässä uudessa julkaisussa jotain uutta historiallisesta aineistosta esiin kaivettua tietoa, joka käy ilmi tästä uudesta julkaisusta?

[Sisällysluettelossa] on merkintä ”Project SAUCER (1946/1947 – tammikuu 1948)” ja heti sen alapuolella ”Project SIGN (tammikuu 1948 – helmikuu 1949)”. Project SIGN on aiemmin ymmärretty UFO-tutkimuksen alku, mutta se on nyt siirretty kolmannelle sijalle Project SAUCERin jälkeen, mitä sitten tapahtuikaan vuonna 1945. ”Mitä tapahtui vuonna 1945” ei saa edes nimeä, vaikka sitä kuvaillaan yhdeksi ”UAP-tutkintaohjelmista”. Varhaisin konkreettinen päivämäärä ohjelman alkamiselle on 1946, Blue Bookin johtaja, kapteeni Edward Ruppelt, selitti kirjassaan ”The Report on Unidentified Flying Objects” (1956), että eräs Project SIGNin jäsen kertoi hänelle Project SAUCERin olleen olemassa vuotta ennen SIGNiä tuolla epävirallisella nimityksellä.

Pitkäaikaiset UFO-tutkijat saattavat huomata tässä yhteydessä poikkeavuuden siinä, että ilmiötä ei edes kutsuttu ”lentäviksi lautasiksi” ennen vuoden 1947 aaltoa. Miten sitä voitiin kutsua ”Project SAUCERiksi vuonna 1946, jopa sisäpiiriläisten toimesta? Ainoa laajalti tunnettu julkinen UFO-ilmiön ilmentymä vuonna 1946 oli niin sanottu ”aaveraketti”-aalto Skandinaviassa vuonna 1946, jota ei näkynyt Yhdysvalloissa Ruotsin lehdistökatsauksia lukuun ottamatta, eikä sitä kutsuttu millään tavalla ”lautasiksi”. On olemassa dokumentteja siitä, että Yhdysvallat sai tietoja Ruotsin kummitusraketeista, mutta mitään tutkintaohjelmaa ei käynnistetty eikä muihin toimenpiteisiin ryhdytty kuin että tiedotettiin asian kehityksestä.

Vielä muutama rivi alempana sisällysluettelossa on merkintä ”Project BEAR (loppuvuosi 1951 – loppuvuosi 1954). Virallista UFO-tutkimusta nimeltä ”Project BEAR” ei koskaan ollutkaan. Itse asiassa se oli lempinimi, jonka Ruppelt antoi Ohiossa sijaitsevan Battelle Memorial Instituten hankkeelle, josta hän ei voinut tuolloin puhua. Sitä kutsuttiin nimellä Project STORK/WHITE STORK, ja se johti osittain Project Blue Book Special Report 14:ään. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli arvioida Neuvostoliiton valmiuksia käydä teknistä sotaa, ja tämä työ hiipi UFO-ilmiöön. Project STORK/WHITE STORK ei ole ollut salassa pidettävissä vuosiin, ja AARO olisi voinut käyttää sitä epätarkan BEARin sijasta. Mutta se voi saada tutkijat tavoittelemaan väärää nimitystä FOIA-pyynnöillä eikä johda mihinkään. AARO vahvistaa raportissaan, että Storkin sijasta käytetään nimeä Project BEAR (s. 16).

Tilanne ennen Arnoldin aikaa

Kun siirryin sisällysluetteloa pidemmälle ja luin AARO:n raportin johdannon, vuoden 1945 maininta vaivasi minua edelleen. Sivulla 6 sanottiin:

“Vuodesta 1945 lähtien Yhdysvaltain hallitus on rahoittanut ja tukenut UAP-tutkimuksia, joiden tavoitteena on ollut selvittää, ovatko UAP:t riski lentoturvallisuudelle, kilpailevien kansakuntien teknologinen harppaus vai todiste älykkäästi ohjatusta ulkoavaruuden teknologiasta. ”

Sen lisäksi, että Project Saucerin alkuperä on kyseenalainen, jää epäselväksi, miksi vuosi 1945 valittiin virallisille tutkimuksille tietyksi lähtökohdaksi. Sen lisäksi, että UFOista raportoitiin joko lyhyissä sanomalehtiartikkeleissa tai vuosikymmeniä myöhemmin tehdyissä havaintokuvauksissa, ainoa selkeä selittämättömiä ilmalaitteita koskeva käsittely koski foo-hävittäjiä, toisen maailmansodan aikaisia ilmiöitä, joita sotilashenkilöstö näki Euroopan ja Tyynenmeren sotatoimialueilla. Näistäkin kertomuksista kerrottiin vasta vuoden 1945 alussa muutamissa lähteissä, kuten New York Timesissa. Sanooko AARO mitään tästä? Ei.

Ilmavoimat myönsivät vuonna 1952, että sodan jälkeen tehtiin tutkimusta lentohävittäjistä, erityisesti MIT:n fyysikko, tohtori David Griggs, joka palveli kenraali ”Hap” Arnoldin alaisuudessa. AARO:n olisi pitänyt löytää tämä tai ainakin jälkiä hävittäjiä koskevasta tutkimuksesta. Vaikka UFO-tutkijat ovat tienneet tästä jo vuosia, mikään ei näytä viittaavan siihen, että AARO olisi perustanut vuoden 1945 UAP/UFO-tutkimuksia koskevat lausuntonsa tietoonsa foo-hävittäjäraporteista. Mihin lausunto siis perustui?

Muita omituisuuksia

AARO:n raporttia kuvataan ”tiukaksi, analyyttiseksi ja tieteelliseksi” (s. 6). Siinä kuitenkin mainitaan, että UAP-tutkimusohjelmissa on ollut ”40 vuoden aukko” (s. 10) sen jälkeen, kun Blue Book -projekti päättyi vuonna 1969, vaikka siinä kuvaillaan kahta Roswellin tutkimusta vuosina 1995 ja 1997. Mitä tapahtui siinä välissä?

Kenneth Arnoldin 24. kesäkuuta 1947 tekemä havainto lentävästä lautasesta ilmoitetaan raportissa sen sijaan 23. kesäkuuta. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta uskon, että kuka tahansa UFO-tutkimuksen harrastaja voisi antaa oikean päivämäärän unissaan.

Battelle Memorial Instituten kuvataan laatineen raportin, joka nyt tunnetaan nimellä Project Blue Book’s Special Report No. 14 ”loppuvuodesta 1954”, vaikka itse asiassa raportti oli päivätty 5. toukokuuta 1955, eli vähintään kuusi kuukautta myöhemmin (s. 16).

Kansallisen turvallisuusneuvoston ”tiedustelun neuvoa-antava komitea” 1950-luvulla liitetään virheellisesti CIA:han (s. 17).

Robertsonin paneeli (tammikuu 1953) ja Durantin raportti (helmikuu 1953) ovat osa samaa asiaa (s. 17). Ensimmäinen oli paneelin kirjaamaton keskustelu ja toinen oli paneelin jäsenen Frederick C. Durantin laatima yhteenveto keskustelusta.

Condonin komitean tutkimuksen Coloradon yliopistossa ilmoitetaan alkaneen huhtikuussa 1968 (s. 19). Se perustettiin lokakuussa 1966, ja se oli täysin aktiivinen vuonna 1967. AARO:n raportissa annetaan ymmärtää, että se työskenteli alle vuoden ennen kuin se julkaisi 965-sivuisen tieteellisen tutkimuksensa tunnistamattomista lentävistä esineistä, joka julkaistiin tammikuussa 1969. Tätä aiempaa UFO-projektia koskevat yksityiskohdat, jotka olisi voitu helposti tarkistaa, on selvästi jätetty huomiotta.

AARO toteaa tämän sivulla 39: ”AARO:n tarkastelu Project BLUE BOOKin tapauksista osoittaa, että raportoitujen UAP-havaintojen määrä oli huipussaan vuosina 1952-1957 ja toinen huipussaan vuonna 1960.” Alaviite, jonka AARO antaa tästä (s. 56, huomautus 130), on sekava sekamelska tietoa, mutta näyttää keskittyvän Project Blue Bookin entisiin johtajiin Edward Ruppeltiin ja Hector Quintanillaan lähteinä. On epäselvää, mitä he tarkoittavat raporttien ”piikillä”. Vuodet 1952 ja 1957 olivat molemmat vilkkaita vuosia, mutta niiden välisenä aikana UFO-tapaukset vähenivät yli puoleen vuoden 1952 tasosta (1 501) ja huomattavasti vähemmän kuin vuonna 1957 (1 006). On myös omituista, että vuotta 1960 kuvaillaan ”piikkivuodeksi”. Vuonna 1960 tehtiin yhteensä 557 ilmoitusta, mikä oli vähemmän kuin vuonna 1958 (627) ja 1961 (591). Quintanilla ja Ruppelt eivät myöskään olleet Blue Bookin palveluksessa vuonna 1960. Richard H. Hall, siviilipuolen ilmailmiöitä käsittelevän kansallisen tutkintakomitean entinen apulaisjohtaja, kutsui aikakautta 1960-1963 ”pimeäksi keskiajaksi” sen vähäisen UFO-toiminnan vuoksi. AAROn käsitys noista vuosista ei vastaa todellisuutta.

Skinwalker Ranch

Raportissa mainitaan, että AARO:n aiempi versio, Advanced Aerospace Weapon System Applications Program (AAWSAP), tutki ”Utahissa sijaitsevaa kohdetta” (s. 23). Kyseessä on luonnollisesti Skinwalker Ranch, jota ei epäselvistä syistä ole nimetty. Se saattaa johtua siitä, että nimen antaminen heijastuisi negatiivisesti hallituksen vuodesta 2017 lähtien jatkuneeseen UFO-ohjelmaan, jonka viimeisin osa AARO on. Skinwalker Ranch on erittäin kiistanalainen, koska sen niin sanotun ”Paranormaalin Disneylandin”, joka sen pitäisi olla, promoottorit ovat esittäneet joitakin kyseenalaisia väitteitä. Raportti, Preliminary Assessment: Unidentified Aerial Phenomena Task Force (UAPTF), joka julkaistiin 25. kesäkuuta 2021 ja jonka (UFO-yhteisö ei tuolloin tiennyt) oli laatinut ainakin kaksi Skinwalkerin promoottoria, AAWSAP:n projektipäällikkö James T. Lacatski ja UAPTF:n johtava tiedemies, tohtori Travis Taylor, olivat päätyneet siihen, että 144:stä tutkitusta raportista 143 oli selittämättömiä. Tämä on 99,3 prosenttia, mikä on paljon enemmän kuin yksikään aiempi Project Blue Bookin ja Condonin komitean tekemä UFO-tutkimus. Jopa kokeneet UFO-tutkijat ovat myöntäneet, että noin 90-95 prosenttia kaikista UFO-raporteista on selitettävissä tavanomaisiksi ilmiöiksi.

Ilmaisin hämmästykseni raportin luvuista 26. kesäkuuta 2021 julkaistussa lehdistötiedotteessa olettaen, että UAPTF oli riippumattomien tutkijoiden yhteenliittymä. Hämmästyin kun paljastui, että Lacatski ja Taylor olivat mukana. Tuntemattoman prosenttiosuuden mehustelulle oli selkeä motiivi (varsinkin kun kukaan heidän piirinsä ulkopuolinen ei voinut riippumattomasti tarkistaa tuloksia UAPTF:lle asetettujen turvallisuusrajoitusten vuoksi). UFOjen leimaaminen erittäin korkeasti tieteellisesti selittämättömäksi ilmiöksi antaisi ymmärtää, että sekä UFOt että Skinwalker Ranch liittyivät fenomenologisesti toisiinsa, ja että valtion rahojen mahdollinen tuotto virtaisi ”Paranormaaliin Disneylandiin”. Minusta se oli törkeä eturistiriita ja petos. AARO ei juurikaan selostanut Skinwalkerin kannattajien vaikutusta ”Utahissa sijaitsevan kohteen” kanssa UAPTF:ään. Monet näkisivät tämän tahrauksena AAROn historialliselle kehitykselle kritiikittömästä henkilökunnasta.

U-2:t teki sen

”Yli puolet 1950- ja 1960-luvuilla tutkituista UFO-raporteista arvioitiin yhdysvaltalaisiksi tiedustelulennoiksi” (s. 41) sanotaan AARO:n raportissa viitaten CIA:n vuonna 1997 julkaistuun artikkeliin (Gerald K. Haines, ”CIA’s Role in the Study of UFOs, 1947-90,” Studies in Intelligence, 1997). Eisenhowerin aikakauden Aquatone-projektia koskevassa kertomuksessa sanotaan, että UFO-ilmoitukset lisääntyivät, kun U-2-vakoilukoneet olivat aktiivisia. Paitsi että sen yksinkertaisen väitteen lisäksi, että vakoilukoneet olivat vastuussa niin monista ilmoituksista, ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että näin olisi ollut. Haines tukeutui aiemmin salaiseen kirjaan (Gregory W. Pedlow ja Donald E. Welzenbach, The Central Intelligence Agency and Overhead Reconnaissance: The U-2 and OXCART Programs, 1954-1974, Washington D. C., CIA History Staff, 1992), jossa todettiin salassapidon poistamisen jälkeen, että siinä oli sama huomautus ilman todisteita. Tämän todistusaineiston olisi pitänyt tulla yksityiskohtaisten raporttien muodossa, joista käy ilmi, että suurin osa vakoilulentokoneiden käyttöönotosta lähtien tehdyistä Project Blue Bookin havainnoista johtui näistä lennoista. Käykö tämä ilmi asiakirjoista? Pitikö CIA omissa tiedostoissaan erillisen kokoelman tutkimuksiaan, jotka koskivat tätä enemmistöä tapauksista? Osoittaako Project Blue Book, että edes suurin osa heidän päätelmistään oli ”lentokoneita”? Onko olemassa olevissa UFO-tiedostoissa viitteitä siitä, että Project Blue Bookin tapauksia olisi tutkittu salaa CIA:n toimesta? AARO pitää yhden lähteen perustelematonta väitettä riittävänä päätökselleen hylätä suurin osa UFO-raporteista yhdellä selityksellä. Tästä huolimatta Hainesin artikkeliin viitataan AARO:n raportissa 17 kertaa. Onko tämä ”tiukkaa, analyyttistä ja tieteellistä”, kuten AARO:n raportti itseään kuvailee?

Sananen lähteistä

UAPTF:n raportin julkaisemisesta vuonna 2021 lähtien tämän ja AAROn eri aiempien versioiden yhtenä johdonmukaisena taktiikkana on ollut antaa vain epämääräisiä yksityiskohtia itse UFO-raporteista. Vuoden 2021 raportissa vihjattiin, että analysoidussa aineistossa piilee poikkeuksellista tietoa, mutta missään tapauksessa ei annettu merkittäviä yksityiskohtia siitä, miten työryhmä päätyi tähän johtopäätökseen. Ei riippumatonta faktantarkistusta, ei sijainteja eikä silminnäkijöiden nimiä (vaikka pieni osa tällaisista yksityiskohdista on tullut julkisten lähteiden kautta julki). Myöhemmissä virallisissa raporteissa on edelleen vakuutettu, että sen päätelmät ovat päteviä, mutta ei ole annettu olennaisia tietoja itse havainnoista.

Kuten aiemmin mainittiin, vuoden 2021 UAPTF-lausunto poikkesi jyrkästi myöhemmistä julkaisuista tutkittavien ilmiöiden luonteen osalta. Miksi vuoden 2021 luku 99,3 % tuntemattomista putosi vuoden sisällä yksinumeroiseksi? Myöhemmissä raporteissa, mukaan lukien AARO:n tiedotteet, ei käsitellä tätä poikkeamaa. Eikä kukaan näiden piirien ulkopuolinen varmasti voi itse tarkistaa, miksi näin tapahtui. Kuten kuuluisa vanha sitaatti kuuluu: ”Tiedottaminen on epäonnistunut”. Voidaan sanoa, että sotilaallisista lähteistä peräisin olevien tietojen julkaisemiseen liittyy perusteltuja turvallisuushuolia. Kuitenkin, kuten olemme nähneet aiemmista UFO-tutkimuksista, aika usein suuri osa siitä mitä salataan on tarpeetonta, ei niinkään todellisen kansallisen turvallisuuden vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että heitetään turvapeittoa. Esimerkiksi monet Condonin raportissa mainitsematta jääneet tapaukset olisivat ulkopuoliset voineet helposti tunnistaa, kun raportti julkaistiin.

UFO-yhteisön jäsenet syyllistyvät tähän kiistan toisella puolella, kun he käyttävät termejä ”nimettömät” ja ”anonyymit” kuvaamaan raportointia kuin he heittelisivät karkkia lapsille. Tämä on vaikuttanut suuresti siihen, että UFOjen kannattajia ei oteta vakavasti. Jos henkilö lähteenä ei halua tulla tunnistetuksi, on ehkä parempi olla toistamatta lähteettömiä tietoja alun alkaenkaan.

Nämä toimet haittaavat ajatteluprosesseja ja deduktiivista päättelyä, herättävät epäilyksiä siitä, että tärkeitä tietoja salataan laittomista syistä, eivätkä ne todellakaan ole tieteellisiä. Jos tieteellisessä kirjassa mainitaan nimettömistä lähteistä kerätty tosiasia, luottaisitko siihen täysin? Itse asiassa tiede ei voisi toimia lainkaan, jos se soveltaisi täällä käsiteltyjä tutkintatekniikoita.

Omat näkemykseni UFOista eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mitä AARO yleisesti ottaen sanoo. UFOjen silminnäkijät näkevät asioita väärin. Ei ole mitään todisteita avaruusolentojen vierailuista tai yhteydenotoista. Ei ole olemassa ratkaisevia tarinoita UFOjen törmäyksistä, romuista tai ruumiista. Aihe säilyttää silti tietynlaisen kiehtovuutensa. Näen jokaisen esimerkin arvoituksena. Meille esitetään tiedonpalasia, joista osa on enemmän, osa vähemmän, mutta emme koskaan saa kokonaiskuvaa, koska silloinhan meillä ei olisi kiistaa 75 vuoden kuluttua, vai mitä? Näiden palasten kokoaminen yhtenäiseen muotoon onnistuu useimmiten, koska havainnot voidaan selittää järkevästi monin eri tavoin. Mutta aina on pieni osa ilmoituksista, joita ei ole niin helppo selittää. Ne jäävät arvoituksiksi. Ilmavoimien lopullisessa Project Blue Book -arvioinnissa niitä oli 701, eikä Yhdysvaltain ilmavoimia suurempia virallisia skeptikkoja ole. Keskustelua käydään siitä, voivatko skeptikot vähentää tätä lukumäärää vai voivatko eksoottisten selitysten kannattajat lisätä sitä. Ilmavoimat ei ollut aina huolellinen arvioinneissaan, mikä on voinut johtaa siihen, että noin 90 prosentille tunnistetuista raporteista on annettu huonosti harkittuja selityksiä. Tämä voisi johtaa tuhoisiin salaliittohypoteeseihin salailusta. (En kutsu niitä ”teorioiksi”, koska ne eivät todennäköisesti perustuisi tosiasioihin vaan arveluihin.)

Vaikka AARO päätyikin yllättäviin johtopäätöksiin UFOista, se päätyi niihin yllättävän huonon historian kautta.

[Huomautus: Lisätietoja keskustelusta U-2-lennoista joidenkin UFO-raporttien lähteenä löytyy Mark Rodeghierin tekstistä ”The U-2 Spy Plane and Blue Book”: IUR 27, no. 3 (syksy 2002): 20-21.]

 

Artikkelin julkaissut cufos.org