kirjoittanut Jacques Vallee

Maailmanuutisten myllerryksessä ei ole vaikea löytää aihetta huoleen. Kuitenkin kaksi uutta aihetta on myös noussut esiin, ja kumpikin niistä on herättänyt huolta lähtien Piilaakson huipputekniikan laboratorioista aina kongressin saleihin. Ne liittyvät tekoälyn mahdollisuuteen tehdä ihmisistä tarpeettomia ja UFOjen salaperäisyyteen sisältyvään maailmanlaajuiseen uhkaan, vaikka ne muotoiltaisiinkin vähemmän pelottavaksi ”UAP:ksi”, kuten Pentagon-puristit mieluummin sanovat.

Todellinen ongelma on se, että nämä kaksi asiaa liittyvät läheisemmin toisiinsa kuin kukaan oli osannut ennakoida, ja niiden yhdistetty voima häiritä sosiaalista, liiketoiminnallista ja ehkä jopa hengellistä todellisuutta uhkaa muuttua hallitsemattomaksi, vaikka näillä kahdella äänestäjäkunnalla on vain vähän yhteistä.

Tekoälyongelma on yllättävän yksinkertainen kuvata. Kalifornialaisen voittoa tavoittelemattoman startup-yrityksen OpenAI:n (jolla on voittoa tavoitteleva alayritys) johtavat työntekijät varoittivat nimettömänä viime vuoden lopulla, että heidän yrityksensä lähestymistapa ”keinotekoiseen yleiseen älykkyyteen” (AGI) oli päästämässä valloilleen ”järjestelmiä, jotka suoriutuvat ihmisiä paremmin useimmissa taloudellisesti arvokkaissa tehtävissä”. Oli olemassa salaperäinen hanke nimeltä Q*. Ilmiantajat eivät kuitenkaan paljastaneet itseään, eikä yksityiskohtia annettu ennen toimitusjohtaja Sam Altmanin paluuta viime kuussa.

Samaan aikaan, kun nämä tapahtumat sekoittivat tekoäly-yhtiön, sen Microsoft-sijoittajien ja kilpailijoiden tilannetta, Washington DC:ssä oli samanlaista draamaa: Suuren yleisön ja tiedemaailman äänekkään osan innokkaasti odottama muutosehdotus massiiviseen puolustusmäärärahoja koskevaan lakiesitykseen ammuttiin alas tai ainakin haavoitettiin syvästi, kun senaatti hautasi UFOjen paljastamisen käsitteen vielä muutamaksi vuodeksi. Republikaanipuolueen vaikutusvaltaiset voimat olivat puuttuneet asiaan myöhään muuttaakseen, minimoidakseen tai poistaakseen senaattori Schumerin esittämän kielen.

Muiden kiistanalaisten säännösten lisäksi siinä olisi vaadittu takavarikoimaan väitetyt Maan ulkopuoliset materiaalit tai alukset, joita Pentagonin erikoisyksiköt olivat tiettävästi kaapanneet lähes tusinan verran. Viime vuosina tällaiset alukset olivat leikkineet piilosta Tyynenmeren laivaston parhaiden hävittäjiemme kanssa. Niiden alkuperän ja luonteen selvittämiseen tähtäävällä tieteellisellä työllä oli kuitenkin paljon pidempi historia, joka on suurelta osin salattu. Tässäkin suurin osa ilmiantajista pysyi turvallisesti piilossa.

Kuten Q*:n kohdalla, eksoottisen teknologian todellisuuden ja potentiaalin täydellisen tunnustamisen ajatellaan uhkaavan ihmiskuntaa. Tämä viittaa siihen, että tarvitaan historiallista siirtymävaihetta, jotta voimme valmistautua elämään rinnakkain monimutkaisessa tulevaisuudessa, jossa meistä ihmisistä saattaa tulla tarpeettomia ja kykenemättömiä hallitsemaan planeettaa tai edes omaa selviytymistämme. Kuten tekoäly, myös UAP-kysymys on tullut maailmaamme ilman mitään helposti vertailukelpoista historiallista ennakkotapausta.

Nämä kaksi huolenaihetta — tekoälyn uhkaavuus ja todisteet UAP:den olemassaolosta — kiinnostavat minua sekä erikseen että yhdessä. Sain Northwesternissä vuonna 1967 yhden hyvin varhaisista tekoälyn tohtorintutkinnoista ohjelmassa, jossa käsiteltiin englanninkielisiä kysymyksiä suuresta tähtitieteellisestä luettelosta. Se tuotti laskentatuloksia muutamassa minuutissa, ilman työlästä koodaamista ja yön yli kestävää tietokoneajoa. Seuraavina vuosina teollisuus kehitti toisen sukupolven ohjelmia, jotka toivat kehittyneitä ohjausjärjestelmiä muun muassa autoihin ja lisäsivät tuottavuutta rautateillä ja ilmailussa. Tämä vaihe oli kuitenkin näkymätön. Tuskin tietoisena meneillään olevasta vallankumouksesta useimmat meistä nauttivat tästä kehityksestä tuottavuuden odotettuna palkkiona.

Vuonna 1985 julkaisin demon tekoälyavustajasta, joka ohjasi ihmisanalyytikkoa kymmenien hypoteesien läpi tutkittaessa raporttia monimutkaisesta UFO-tapahtumasta, mikä helpotti sen selittämistä tai dokumentoi sen valinnan henkilökohtaista seurantaa varten (kts. Vallée, J.F.: ”Towards the use of artificial intelligence techniques in the screening of reports of Anomalous Phenomena”). American Institute of Aeronautics and Astronautics (AIAA). Los Angeles, 19. huhtikuuta 1986).

Se, mitä näemme tänään, on valtava edistysaskel, tekoälytieteen luonnollinen jatke, joka on kaunopuheinen, näkyvä, tunkeileva, kattava ja laaja; toisinaan myös hullu tai hauska, mutta aina paljastava. Mikä tärkeintä, uusi muoto ei ole enää pelkkä palvelija, vaan pelottava kumppani, jolla on kyky sulattaa Pyhä Augustinus tai Kierkegaard samassa heuristiikassa. Se lannistaa useimmat käyttäjät haastamasta sen tuomioita. Tässä piilee tietysti vaara: absurdius on tervetullutta rutiinia, kun päättelystä tulee kerroksellista ja sen logiikka ankkuroituu moitteettomien predikaattien näennäiseen ketjuttamiseen. Se antaa periksi kriittiselle analyysille vasta, kun palataan tietojen lähteelle ja lävistetään deduktiivisen kudoksen verho… mutta kenellä on siihen aikaa?

Vaikutukset tutkimukseen ja teollisuuteen ovat syvälliset. Ne liittyvät suoraan sellaisten ongelmien analysointiin, jotka ovat liian monimutkaisia rajallisiin inhimillisiin hankkeisiin. Ohjelmistojen viisaus ei ole enää sidottu deduktiiviseen alaspäin suuntautuvaan virtaukseen. Voidaan ottaa massiivinen UFO-tietojen varasto, jollaisen (joka on edelleen salainen) suunnittelin Advanced Aerospace Weapons Systems Application Program (AAWSAP) -ohjelmaa varten, ja altistaa sen noin 260 000 selittämätöntä tapausta testeille, joissa tutkitaan paitsi sisäistä johdonmukaisuutta etsien jotakin vaikeasti lähestyttävää avaruusolentojen logiikkaa, myös sen ennustavia ominaisuuksia. Ja jos pystyt siihen, voit pyytää tekoälyä haastamaan sen, tutkimaan sen rakennetta tai pakottamaan sen paljastamaan itsensä. Tämänkö vuoksi kongressi ei ole poistanut amerikkalaisten maksaman UAP-tietovarannon luokitusta?

Tieteellisen älykkyyden kaksi erinomaisen haastavaa aluetta: Q*:n kaltaisten ohjelmien rajattomat mahdollisuudet ja selittämättömän yhteydenpidon arkistojen pelottava syvyys. Erikseen tarkasteltuna molemmat merkitsevät mahdollisia läpimurtoja ja tuntemattomia vaaroja. Yhdessä tarkasteltuna ne piirtävät valtavan tulevaisuudenkuvan, jossa tiede voi avata uusia tutkimusmuotoja: ne ovat ankkuroituneempia tietojen todellisuuteen ja palkitsevampia löytöjen rikkauden ansiosta. Molemmat käsittelevät ei-inhimillistä älykkyyttä, joka täydentää omaa älykkyyttämme mutta haastaa sen samalla.

Esiin nousevat yhtäläisyydet ovat merkittäviä: molemmissa tapauksissa hälytyksen antajat ovat niin peloissaan, että he kokevat tarpeelliseksi pysyä nimettöminä. Molemmissa tapauksissa eloonjääminen on mahdollisesti vaarassa, ja molemmissa kehityskulkuissa on ristikkäistekijä: kumpikin edellyttää toista käytännön, loogisilla ja sosiologisesti tärkeillä tavoilla, mikä tuo meidät takaisin UFO-paljastukseen.

Kolme etenemismahdollisuutta on jätetty käyttämättä:

• Jos Yhdysvaltain viranomaiset olisivat kertoneet totuuden selittämättömistä UFO-tiedoista jo 50-luvun puolivälissä — kuten olisi voinut tapahtua — ongelma olisi jäänyt maailman parhaiden tiedemiesten ratkaistavaksi, ja heillä olisi ollut hyvät valmiudet tarkistaa tiedot ja käsitellä niitä. Näin ei kuitenkaan tehty.
• Jos totuus (jota tuhannet hyvin ymmärretyt kohtaamiset ovat juuri puskuroineet) olisi kerrottu 60- tai 70-luvun lopulla, olisi syntynyt poliittinen kuohunta, joka olisi ohittanut tiedemiehet, jotka oli jätetty huolehtimaan itsestään. Asia olisi ylittänyt yhteiset asiat, ja sen vaikutus olisi tuntunut kaikkialla maailmassa, mutta se olisi ollut vielä hallittavissa. Mitään ei kuitenkaan tehty: Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen vastustus teki tyhjäksi YK:n poliittiselle komitealle vuonna 1978 esitetyt voimakkaat esitykset.

Entä kolmas laiminlyönti kertoa totuus, kun otetaan huomioon päättäväisten toimien puute Washingtonissa viime kuussa?

Tällä myöhäisellä hetkellä kaikki paljastamisyritykset voivat järkyttää uskonnollisia herkkyyksiä, mikä on suurempi riski yhteiskunnalliselle vakaudelle kuin aiempien vuosikymmenten tieteelliset tai poliittiset vaarat, kun otetaan huomioon maailmaa jakavat konfliktit. Uuden sukupolven tekoälytutkijoiden, jotka haluavat innokkaasti vapauttaa uusia älykkyyden muotoja, ja Pentagonin ”tietovarastoriidoista” selvinneiden voi olla viisasta pysyä nimettöminä: kynnyksen yläpuolella kaikki alkukantaisista algoritmeistamme mahdollisesti löytyvä viisaus on todellakin hyvin haurasta.

Riippumatta siitä, mikä päätös tehdään, sen vaikutukset ovat voimakkaita ja koskettavat arkaluonteisia aloja tiedepolitiikasta (kuinka paljon tutkimusta pitäisi pitää salassa?) uhkien arviointiin puolustuksen alalla ja kansainvälisiin suhteisiin sellaisten maiden kanssa, jotka eivät ole ystävällismielisiä mutta joilla saattaa olla olennaisia tietoja.

Vaara voi tällöin piillä alkuperäisten päätösten seurauksissa, jotka estävät tai yliarvioivat kykymme hallita tulevien toimien monimutkaisuutta. Tähän tehtävään mikään nykyinen tekoäly ei ole valmis.

 

Artikkelin julkaissut The Debrief