Presidentti ei ole porvariston ylipäällikkö.
Vuoden 1961 jäähyväispuheessaan presidentti Dwight D. Eisenhower varoitti ”sotateollisuuskompleksin” kasvavasta vaikutusvallasta amerikkalaiseen politiikkaan ja politiikkaan.Mielenkiintoista on, että Eisenhowerin alkuperäinen muotoilu uhkasta oli vieläkin täsmällisempi ”sotateollisuus-kongressikompleksi”. (Korostus lisätty). Kun näkee, miten tämä eturyhmien verkosto on työskennellyt lonkeroillaan niin monilla Amerikan poliittisen ja taloudellisen elämän osa-alueilla kuluneiden vuosikymmenten aikana, voi päätellä, miten tarkkanäköinen Eisenhowerin varoitus oli.
Mutta amerikkalaisen kulttuurin militarisoituminen on ollut vielä hienovaraisempaa ja läpitunkevampaa. Se on ollut ilmeistä toisesta maailmansodasta lähtien, mutta se on kiihtynyt huomattavasti viime vuosina. Washingtonin toisen maailmansodan jälkeen omaksuman globaalin interventionistisen ulkopolitiikan kenties syövyttävin vaikutus kotimaassa on kohdistunut kansallisiin asenteisiin. Amerikkalaiset ovat alkaneet hyväksyä ”kansallisen turvallisuuden” nimissä tapahtuvat tunkeutumiset, joita he olisivat aiempina vuosikymmeninä vastustaneet jyrkästi. Esimerkkinä tästä ovat Patriot Act -lain eri säännökset sekä valvontajärjestelmä ja sen väärinkäytökset, joista NSA on esimerkkinä.
Suuntaus kohti tunkeilevampaa, militaristisempaa valtiota on tullut selvästi selvemmäksi syyskuun 11. päivän iskujen ja hallituksen reaktion jälkeen, mutta jo ennen tuota kauheaa päivää siitä oli selviä merkkejä. Kollegani Cato Institutessa ovat tehneet erinomaista työtä dokumentoidessaan Amerikan poliisivoimien asteittaista militarisoitumista, joka alkoi 1980-luvulla SWAT-tiimien lisääntyessä ja poliisiyksiköiden varustamisessa yhä tappavammilla sotilaallisilla laitteilla. terrorismin uhka tarjoaa vain viimeisimmän ja sopivimman perusteen jo pitkälle edenneen suuntauksen tehostamiselle. Useimmilla SWAT-iskuilla ei itse asiassa ole mitään tekemistä terrorismin kanssa; niitä käytetään etsintä- tai pidätysmääräysten toimittamiseen vähäisissä huumejutuissa.
Poliitikot oppivat jo varhain, että nopein tapa voittaa lemmikkialoitteen vastustus oli esittää se kansallisen turvallisuuden kannalta välttämättömänä. Niinpä laki, jolla liittovaltion hallitus otettiin ensimmäisen kerran mukaan perus- ja keskiasteen koulutukseen 1950-luvulla, oli nimeltään National Defense Education Act. Vastaavasti osavaltioiden välisen moottoritiejärjestelmän perustamista koskeva lainsäädäntö oli virallisesti National Defense Highway Act. Jälkikäteen ajateltuna presidentti George W. Bush luultavasti hukkasi tilaisuuden, kun hän ei nimittänyt Medicare-reseptilääke-etuutta koskevaa lainsäädäntöään National Defense Elderly Care Act -laiksi.
Ja sitten on vielä kielen yleinen militarisoituminen. Amerikan imperialistisen aikakauden nousu osuu samaan aikaan kuin ”sota”-metaforan suosittu käyttö. Viime vuosikymmeninä on käyty ”sotia” kaikkea vastaan syövästä köyhyyteen, lukutaidottomuuteen ja lihavuuteen. Ja tietysti meillä on edelleen aina läsnä oleva sota laittomia huumeita vastaan, jonka Richard Nixon julisti yli neljä vuosikymmentä sitten. Kielellä on merkitystä, ja mieltymys tällaiseen retoriikkaan on paljastava ja huolestuttava osoitus siitä, miten syvälle varuskuntamentaliteetti on juurtunut amerikkalaiseen kulttuuriin.
Toinen merkki on kasvava taipumus käyttää väärin termiä ”ylipäällikkö”. Perustuslaissa todetaan selvästi, että presidentti on asevoimien ylipäällikkö. Tähän säännökseen oli kaksi syytä. Yksi oli varmistaa armeijan kiistaton siviilivalvonta. Toinen oli estää kongressin puuttuminen komentoketjuun.
Yksi asia on kuitenkin täysin selvä. Perustuslaki ei tehnyt presidentistä maan ylipäällikköä. Valitettavasti poliitikot, asiantuntijat ja tavalliset amerikkalaiset eivät enää ymmärrä tätä eroa. Ajatus siitä, että presidentti on kansallinen komentaja, joka voi ohjata maata ja että meidän velvollisuutemme alaisina on tervehtiä ja seurata hänen johtoaan, on vieras ja syvästi epäamerikkalainen käsite. Se myös epäsuorasti vahvistaa keisarillisen presidenttikunnan vääristyneen opin, jonka mukaan vain presidentti (ylipäällikkömme) saa päättää, milloin kansakunta lähtee sotaan. Molemmat ovat täysin perustuslain vastaisia, historiattomia ja epäterveellisiä asenteita. Silti niistä on tullut yleisiä, ellei jopa hallitsevia asenteita 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Amerikassa. Ja se on pelottavaa. Presidentin pitäminen kansakunnan ylipäällikkönä on henkisesti militarisoituneen yhteiskunnan ruumiillistuma.
Kylmän sodan kynnyksellä yhteiskuntakommentaattori Garet Garrett varoitti, että Amerikka ei voi loputtomiin pysyä tasavaltana kotimaassaan ja nauttia rajoitetun hallinnon ja vankkojen kansalaisvapauksien arvoista samalla, kun se ottaa ulkomailla yhä enemmän imperiumin piirteitä. Hän ennusti, että vähitellen jälkimmäisen vaatimukset muuttuisivat jyrkästi ja lopulta jäisivät edellisen varjoon. Kuten Eisenhowerin jäähyväispuheen tapauksessa, Garrettin varoitus vaikuttaa liiankin tarkkanäköiseltä.
Amerikkalaiset lähestyvät nopeasti kohtaa, jossa heidän on tehtävä jyrkkä valinta. Joko Yhdysvallat omaksuu varovaisemman roolin maailmassa — osittain säilyttääkseen sen, mitä sen sisäisistä vapauksista on jäljellä — tai nämä vapaudet jatkavat rapautumistaan (kenties niin paljon, ettei niitä enää voi palauttaa) kansallisen turvallisuuden nimissä. Tämä valinta ratkaisee paitsi sen, miten Yhdysvaltoja puolustetaan tulevaisuudessa, myös sen, säilyttääkö tämä maa ne arvot ja periaatteet, joiden vuoksi sitä kannattaa puolustaa.
Artikkelin julkaissut National Interest
