Stephen Kinzer — Poisoner In Chief: Sidney Gottlieb and the CIA Search for Mind Control, September 2019, Henry Holt & Co., 368 pages
Vuoden 1962 filmisovituksessa Richard Condonin The Manchurian Candidatesta, saatanallinen pohjoiskorealainen tohtori nimeltä Yen Lo sanoo ylikersantti Raymond Shaw’lle että “viettää hiukan aikaa pasianssin kanssa.” Nämä triggerisanat, joiden mukana näytettiin ruutukuningatar-pelikortti, saavat velton sotilaan nousemaan ja käskystä brutaalisti tappamaan kaksi hänen omaa toveriaan, jotka istuivat vieressä, jotka molemmat näyttivät olevan samassa transsissa kuin Raymond.
Myöhemmin selviää, että kyseessä ei ollutkaan uni vaan Shaw oli ohjelmoitu oikeassa elämässä yksityiskohtaisella mielenhallinnalla, jota oli suoritettu ennen hänen lähettämistään kotimaahan USA:han kommunistipuolueen nukkumasolun agenttina, jota hänen oma äitinsä johti. “Hänen aivonsa on sekä pesty, niinkuin sanotaan, että myös puhdistettu”, julistaa tri. Lo hymyssä suin.
Filmi julkaistiin kun maa oli pahassa kylmän sodan ahdistuksessa. Idea siitä, että kommunistit olivat pitkällä henkilöiden aivopesussa ja ohjelmoinnissa ihmisaseiksi, ei ollut tietenkään uusi. Se oli vain löytämässä tiensä yhä vain paranoidimpaan populaarikulttuuriin. Mutta se mitä amerikkalaiset eivät tienneet oli, että heidän oma valtionsa oli vastuussa noista tarinoista peitteenä heidän omille aivopesukokeilleen, jotka puksuttivat eteenpäin tavarajunan tahtiin.
Vuonna 1953 Allen Dulles kertoi ryhmälle Princetonin alumneja, että USA oli paljon jäljessä venäläisiä ja pohjoiskorealaisia “aivosodankäynnissä”. Hän varoitti mielenhallinnan etumatkan kasvamisesta, koska “meillä lännessä… ei ole ihmiskoekaniineja joilla kokeilla näitä poikkeuksellisia tekniikoita.”
Tämä oli henkeäsalpaavan suuri vale. Usean vuoden ajan hänen johtama CIA oli jo tehnyt äärimmäisiä kokeita niistä tietämättömille “ihmiskoekaniineille” salaisissa kohteissa Ranskassa, Saksassa ja Etelä-Koreassa. Pian hänen Princetonin kavereille kyynisen maanittelun välittämisensä jälkeen hän hyväksyi MKULTRA:n, kaikkein laittomimman ja moraalisesti korruptoituneimman tiedusteluohjelman Amerikan historiassa (ainakin mistä me olemme tietoisia). Siinä CIA testasi kuvottavan laajalti erilaisia tuohon aikaan laillisia huumeita, sähköshokkeja, aistideprivaatiota ja muita äärimmäisiä tekniikoita näistä mitään aavistamattomilla sieluilla ympäri Yhdysvaltoja — “turvataloissa”, vankiloissa, psykiatrisissa sairaaloissa, lääkärien vastaanotolla — jopa CIA:n omalla toimistolla. Ihmisiä kuoli, tuli hulluksi tai vaipui vegetatiiviseen tilaan, usein täysin tietämättä siitä mitä heille tapahtui.
Teoksessa Poisoner in Chief, joka juuri julkaistiin, toimittaja ja kirjailija Stephen Kinzer tekee tri. Sidney Gottliebista Yhdysvaltain kylmän sodan voittamisen, sen vääristyneen moraalisen kompassin ja äärimmäisen laista piittaamattomuuden pakkomielteisen ilmentymän. Vuodesta 1951 1960-luvun lopulle Dullesin suojeluksessa Gottlieb oli pääpeluri maanisessa tehtävässä etsiä täydellinen huume, jolla tuhota/kontrolloida/uudelleenohjelmoida ihmismieli. Hän uskoi, vaikka ei koskaan kyennyt sitä osoittamaan, että tuo huume oli LSD.
Gottlieb oli myös päätiedemies CIA-ohjelmassa, joka kehitti myrkkyjä joilla salamurhata maailman johtajat (epäonnistuneisiin yrityksiin kuuluu Kuuban Fidel Castro ja Kongon pääministeri Patrice Lumumba), testasi ilmaan ruiskutettavia bakteereja ja tappavia kaasuja ja kehitteli äärimmäisiä kidutustekniikoita. Häntä on nimitetty Tohtori Kuolemaksi, Washingtonin “viralliseksi myrkyttäjäksi” ja hulluksi tiedemieheksi. Mutta “Sidney Gottlieb” ei koskaan tullut tunnetuksi, suurimmaksi osaksi koska hän ei koskaan joutunut vastuuseen rikoksistaan. Kiitos Deep Staten politiikan, rajoittavien lakien, hyvän lakimiehen ja masentavan heikkojen kongressin tutkijoiden, Gottlieb vei pahimmat salaisuudet mukanaan hautaan vuonna 1999.
Koostaen olemassaolevaa tutkimusta, uusia esilletulleita dokumentteja ja tuoreita haastatteluja, Kinzer asettaa Amerikan Imperiumin takaisin mikroskoopin alle. Se ei ole kaunista — mutta se on opettavaista.
“Maailmanparantaminen tarjoaa äärimmäisen oikeutuksen epämoraalisille toimille. Patriotismi on kaikkein viettelevin noista tavoitteista”, Kinzer töksäyttää yrittäessään kuvata Gottliebin ja Dullesin toiminnan, sekä myös Gottliebin lähimmän toverin ja salaliittoilijan Richard Helmsin kontekstia, joka palveli CIA-päällikkönä Dullesin jälkeen ja MKULTRAn loppuvuosina.
“Jotkut tekevät asioita, jotka he tietävät olevan väärin, mutta heidän mielestään hyvistä syistä”, Kinzer jatkaa. “Kukaan muu Gottliebin sukupolvesta, kuitenkaan, ei ollut saanut hallinnolta valtaa tehdä niin monia asioita, jotka olivat niin perustavalla ja kammottavalla tavalla väärin. Yksikään muu amerikkalainen — ainakaan sellainen josta me olisimme tietoisia — ei ole omannut sellaista kammottavaa elämän ja kuoleman valtaa pysyessään samalla niin täysin näkymättömissä.”
Kun materiaalia on käsillä niin paljon, Poisoner in Chief on tuskanhuutojen paraati. Mutta siihen mennessä kun irvokas ruljanssi on hiljennyt, kaksi suurta teemaa jää mietittäväksi.
Ensinnäkin, Gottlieb ei syntynyt mistään toisen maailmansodan jälkeisen moraalisen oikeutuksen tyhjiön alkulimasta. Vaikka Amerikka oli tuomassa julkista hyvettään näytille Nürnbergin oikeudenkäynnissä, armeija sen Joint Intelligence Objectives Agencyn alaisuudessa liehitteli natsitiedemiehiä, jotka olivat olleet mukana mitä groteskeimmissa ihmiskokeissa, joita kuvitella saattaa sodan aikana. Heidän asiantuntemuksensa biologisessa sodankäynnissä ja psykoaktiivissa huumeissa oli erittäin arvokasta. Amerikkalaisten piti varmistaa, että kommarit eivät saisi heitä käsiinsä ensin.
Joten Operation Paperclipin alaisuudessa armeija “valkaisi” heidän CV:nsä ja toi nämä herrat usean muun sadan kolmannen valtakunnan riveissä palvelleen tiedemiehen, insinöörin ja teknikon mukana maahan. Vankilan sijaan heille annettiin mukava nimettömyys Washingtonin lähiössä Yhdysvaltain hallitukselle työskennellen.
Niille, joiden rikoksia ei saatu niin helposti pyyhittyä, armeija löysi tavan tehdä yhteistyötä meren takaa vieläkin vähemmän kontrolloitavissa olevassa ympäristössä. Kuten Kurt Blome, natsitiedemies joka tahallaan infektoi vankeja kuolettavilla viruksilla, mm. rutolla, Auschwitzin keskitysleirillä ja muissa paikoissa. Nürnbergin piinapenkistä pelastamisen jälkeen viranomaiset hiljaksiin istuttivat hänet Euroopan tiedustelukeskukseen Oberurseliin, Länsi-Saksaan — joka tunnettiin toisella nimellä “Camp King” — tekemään lisää kokeita, mutta nyt jenkkien leivissä.
Sama kävi japanilaiselle tiedemiehelle Shiro Ishille, jonka tiedetään olleen vastuussa 10 tuhannen ihmisen kuolemasta hänen Mantsurian kompleksissaan nimeltä Yksikkö 731 sodan aikaan. Hänen kalmaisiin toimiinsa kuului kaikki mahdollinen koehenkilöiden hitaasti hiillostamisesta sähköllä raajojen amputointiin ja ihmisten leikkelyyn elävältä heidän kuolemaansa tarkkailtaessa. Yhdessä kohtaa hän usutti riviin alastomia kiinalaisnaisia ja lapsia nähdäkseen miten pitkään he elävät sen jälkeen, kun heitä on pistetty sirpaleella perseeseen. Hän myös tuotti tonneja pernaruttoa, jota myöhemmin käytettiin tappamaan tuhansia kiinalaissiviilejä.
Mutta sen sijaan, että tämä hirviö oltaisiin tuotu oikeuden eteen, amerikkalaisagentit antoivat Ishille ja hänen japanilaistovereilleen koskemattomuuden ja saivat kaikki hänen tutkimuksensa siitä miten toksinit vaikuttavat kehoon — mm. kaikki kudosnäytteet niiltä ihmisiltä, joiden sisäelimet leikeltiin kehosta heidän ollessaan edelleen hengissä. “Tiedemiehet Camp Detrickissa (Marylandissa) ilahtuivat”, Kinzer kirjoittaa.
“Näin tuhansien elävien vankien leikkelystä vastannut mies… vältti rangaistuksen”, hän lisää, huomauttaen että Ishi ja hänen alaisensa jäivät töihin Yhdysvaltain vankikeskuksiin Itä-Aasiaan, jossa he “auttoivat amerikkalaisia kehittämään ja toteuttamaan kokeita ihmiskoehenkilöillä, mitä ei olisi voinut laillisesti toteuttaa Yhdysvalloissa.”
Toiseksi Kinzer näyttää miten helppoa Amerikan hallinnon viranomaisille oli ottaa käyttöön entisten sota-ajan vihollisten armoton asenne ihmiskokeisiin, tehden niitä ilman valvontaa ilmeisen fanaattiseen tyyliin ilman seuraamuksia. Aikana jolloin monet amerikkalaiset katselivat lähiöihin etsiessään “Leave it to Beaveria”, Gottlieb palkkasi ihmisiä kuten George White, suoraan “The Sweet Smell of Successista”.
White oli “kovanaamainen huumekyttä joka eli leveästi rikoksen ja huumeiden maailman rajamailla”, kirjoittaa Kinzer. Vuonna 1953 hän alkoi perustaa “turvataloja” New Yorkiin ja San Franciscoon, jossa hän käytti maksettuja laitapuolenkulkijoita ja huumattuja prostituoituja myrkyttääkseen pahaa-aavistamattomia kohteita yhä suuremilla määrillä LSD:tä “juhlissa”, kun CIA väijyi toimintaa läpinäkyvästä peilistä, joiden taakse oli laitettu kamerat.
Sillä aikaa Gottlieb jakeli tonneja rahaa ja LSD:tä lääkäreille kuten Harris Isbell addiktiotutkimuskeskuksessa Lexingtonissa, Kentuckyssa. “Virallisesti tämä keskus oli sairaala, mutta se toimi enemmän vankilan tapaan”, kirjoitaa Kizner. “Useimmat vangit olivat afroamerikkalaisia yhteiskunnan laitamilta. He tuskin valittaisivat väärinkäytöksistä.”
Ja väärin heitä käytettiin, kuten suurinta osaa CIA:n rahoittamien vankilaohjelmien koehenkilöistä. Jos heille sanottiin, että he olivat osa koetta (sopimus oli tyypillisesti vaihdantaa, kuten hyvän käytöksen pisteitä tai hyvälaatuista heroiinia), heille ei kerrottu minkälaisia huumeita heille annetiin tai miten paljon. Monet kokeista sisälsivät koehenkilöiden myrkyttämistä yhä suuremmalla ja suuremmalla määrällä LSD:tä pitkiä aikoja. Gottlieb halusi nähdä missä kohtaa mieli alkaisi tuhoutua. “Hän oli tyytyväinen kun hänellä oli varma lähde ‘uhrattavia’ ympäri USA:ta”, Kinzer huomauttaa.
Varmasti hänen koehenkilöt CIA-kuulustelupaikoissa merten takana olivat “uhrattavia”. Kinzer esittää useita tapauksia joissa ulkomaalaiset vangit, joita yleensä epäiltiin vakoojiksi, saivat massiivisia määriä eri huumeita “että nähtäisin voitaisinko heidän mieliään muuttaa”. Toisille annettiin sähköshokkeja. Heidät myöhemmin tapettiin, “ja heidän rumiinsa poltettiin”.
Oli myös satunnaiselta vaikutavia tragedioita. Kuten taideopiskelija Stanley Glickman, jonka Gottliebin uskotaan huumanneen henkilökohtaisesti kahvilassa Pariisissa vuonna 1952, ja sitten hänet vietiin sairaalaan jossa tehtiin lisää “kokeita”. Se oli “hänen tuottavan elämänsä loppu”, kirjoittaa Kinzer. Glickman kuoli yksin ja mielisairaana New York Cityssa useita vuosikymmeniä myöhemmin. Tai Frank Olson, joka “putosi tai hyppäsi” manhattanilaisesta hotellista sen jälkeen, kun hänelle oltiin pahaa-aavistamattomasti annettu LSD:tä Gottliebin pitämällä “retriitillä” viikkoa aiemmin. Vaikka hänen perheensä yritti, he eivät koskaan saaneet yhdistettyä hänen omituista kuolemaansa Gottliebiin tai valtioon.
Kinzer näyttää, että joskus paranoia syntyy ihan oikeasta syystä — että Isoveli sekä valvoo että lähes 20 vuoden ajan on huumannut ja tehnyt kokeita baktereilla ja muilla toksiineilla pahaa-aavistamattomille amerikkalaisille kuin nämä olisivat laboratoriorottia. Ja että Gottlieb, Dulles ja Helms eivät olleet minkään ylivilkkaan mielikuvituksen tuotteita. He olivat erittäin kunnioitettuja ja korkean aseman miehiä, joilla oli takanaan yhteensä 105 vuotta palvelusta valtiolle. He olivat itse systeemi.
Joten miten meidän tulisi ottaa tämä nykypäivänä? Me voimme aloittaa tunustamalla, että tarkoitus pyhittää aina keinot, koska valtio aina haluaa päästä pälkähästä. Ja me elämme edelleen näiden vaikutusten kanssa. Kidutustekniikat, jotka on otettu käyttöön 1950-luvulla, esimerkiksi, myöhemmin tulivat esiin Vietnamin Phoenix-ohjelman sysimustilla vesillä, ja paljon tuoreemmalti Abu Ghraibin vankilassa.
Todellakin, Punaisen Kauhun ja luoja tietää vaikka minkä muun täyttämät, näiden niinkutsutun “Suurimman Sukupolven” päät pommittivat maailmaa niinkuin Amerikka olisi omistanut sen. Ehkäpä se niin tekikin. Amerikan Imperiumilla oli monet kasvot kylmän sodan aikaan, ja kiitos Kinzerin, Sidney Gottlieb on eräs jota ei pidä unhoittaman.
Artikkelin julkaissut The American Conservative
